Browsing by Subject "toimeentulotuki"

Nuoret aikuissosiaalityön asiakkaat ja heidän parissaan tehtävä sosiaalityö on noussut pinnalle viime vuosina aiempaa enemmän. Nuoriin asiakkaisiin panostamisen taustalla vaikuttaa yhteiskuntapoliittisia ja valtionhallintoon liittyviä tekijöitä, kuten nuorisotakuu ja erilaiset hankkeet liittyen nuorten hyvinvointiin. Helsingissä sosiaalityön resursseja on kohdennettu alle 25-vuotiaiden nuorten parissa tehtävään sosiaalityöhön ja nuorilla toimeentulotuen saajilla onkin vastuutyöntekijänään sosiaalityöntekijä. Aikuissosiaalityön asiakkuuden alkaessa asiakkaiden kanssa tulisi laatia tilannearvio, joka dokumentoidaan asiakastietojärjestelmään. Nuorten asiakkaiden kohdalla toimeentulotuki toimii usein sisääntuloväylänä sosiaalityöhön. Aikuissosiaalityötä tarkastellessa onkin syytä huomioida toimeentulotukityöhön liittyvät ulottuvuudet. Toimeentulotuen asiakkaana oli Helsingissä joulukuussa vuoden 2015 alusta alkaen yhteensä 11865 asiakastaloutta, joissa päähenkilö oli alle 25-vuotias aikuinen. Heistä täydentävää tai ehkäisevää toimeentulotukea sai vuoden 2015 aikana yhteensä 4481 asiakastaloutta. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on ollut selvittää, miten sosiaalityön asiantuntijuus ilmenee dokumentoiduissa tilannearvioissa ja täydentävän ja ehkäisevän toimeentulotuen päätöksissä, mitä toimeentulotukipäätöksiin ja tilannearvioihin kirjoitetaan sekä miten täydentävän ja ehkäisevän toimeentulotuen päätöksiä perustellaan. Tutkielmaani ohjaavana viitekehyksenä on ollut sosiaalinen konstruktionismi, jolloin kiinnostukseni on ollut kirjoitetun kielen sosiaalista todellisuutta rakentavissa lähtökohdissa. Tutkimusaineistonani on toiminut alle 25-vuotiaille nuorille aikuisille tehtyjä täydentävän ja ehkäisevän toimeentulotuen päätöksiä sekä heidän kanssaan aikuissosiaalityössä laadittuja tilannearvioita. Olen analysoinut aineistoni diskurssianalyyttisin keinoin. Kohderyhmäksi olen valinnut alle 25-vuotiaat asiakkaat, koska heidän osaltaan tilannearviot ja kyseisten päätöslajien eli täydentävän ja ehkäisevän toimeentulotuen päätökset on tehnyt pääsääntöisesti sosiaalityöntekijä. Sosiaalityöntekijän laatimissa tilannearvioissa ja toimeentulotukipäätöksissä painottuivat nuorten asiakkaiden kohdalla erityisesti kulttuuriset siirtymät kohti itsenäistä aikuisuutta, kuten koulutus- ja uravalinnat, työelämään sijoittuminen ja kotoa pois muuttaminen. Sosiaalityön asiantuntijuus aikuissosiaalityön tilannearvioiden ja toimeentulotukipäätösten kuvaamana hahmottui erityisesti taloudenhallintaan ja toimeentuloon liittyvien kysymysten kautta. Taloudelliset kysymykset ja ongelmat painottuivat tilannearvioiden kaikilla osa-alueilla ja toimeentulotuen myöntämiseen ja tuen hakemiseen ohjaaminen ilmeni sosiaalityöntekijöiden kirjaamissa dokumenteissa voimakkaasti. Toimeentulotuki näyttäytyikin myös tilannearvioiden valossa sosiaalityötä ohjaavana ja raamittavana tekijänä, mitä myös kasvaneet toimeentulotuen hakijamäärät todentavat. Aineistosta nousi esiin kolme diskurssia, jotka olen nimennyt toimeentulon, ohjeistusten ja hallinnon sekä ongelmien ja huolen diskursseiksi. Sosiaalityön asiantuntijuus ei kuitenkaan ilmennyt aina kovin selkeästi dokumenteista. Sosiaalityössä asiantuntijuus vaikuttaa pohjautuvan edelleen jonkin verran niin sanottuun hiljaiseen tietoon, johon professionaalista toimintaa ei voi perustaa. Hiljaisen tiedon kulttuurissa on vaaransa niin asiakkaan kuin työntekijänkin oikeusturvan kannalta. Asiakastyön dokumentointia tulisikin näkemykseni mukaan kehittää erityisesti työskentelytapojen ja käytäntöjen osalta, mutta myös työvälineistöä tulisi kehittää vastaamaan paremmin työskentelyn tarpeita. Tilannearviotyöskentely tulisi nähdä niin sosiaalityön menetelmänä kuin välineenäkin ja käytettävää näyttöpohjaa tulisi kehittää sosiaalihuoltolain mukaisen palvelutarpeen arvioinnin vaateiden mukaiseksi.

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion ihanteena on, että syntyperä ei määritä lapsen tulevaisuuden askelmerkkejä. Tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että koulutusaste, tulotaso sekä monet muut tekijät näyttävät siirtyvän edelleen vanhemmilta lapsille. Yhteys on voimakkainta sosiaalisten hierarkioiden ääripäissä: sekä huono- että hyväosaisuus näyttää kasautuvan. Ylisukupolvisen huono-osaisuuden selittäjiksi on tarjottu muun muassa stigmaan tottumista, resurssivajetta ja tukiasiakkuuteen oppimista. Toimeentulotuki on suomalaisen sosiaaliturvajärjestelmän viimesijainen etuus, jota voi saada, mikäli tulot eivät riitä kattamaan kotitalouden välttämättömiä menoja. Toisinaan toimeentulotukiasiakkuus voi olla merkki kasautuneesta huono-osaisuudesta, kuten työttömyydestä ja heikosta terveydentilasta. Myös toimeentulotukiasiakkuuden osalta on havaittu ylisukupolvinen yhteys vanhempien ja lasten välillä. Tässä tutkielmassa tarkastellaan kohorttien 1990 – 1994 osalta sitä, ennustaako 15-vuotiaana koettu lapsuudenperheen tukiasiakkuus omaa tukiasiakkuutta 24-vuotiaana. Haavoittuvissa olosuhteissa kasvaneet nuoret muuttavat tutkimusten mukaan aiemmin pois lapsuudenkodistaan. Varhainen poismuutto asettaa nuorelle taloudellisia haasteita, jotka voivat johtaa esimerkiksi keskiasteen koulutuksen keskeyttämiseen. Toimeentulotukiasiakkuuden ylisukupolvisuutta ei ole Suomessa aiemmin tarkasteltu alaikäisenä itsenäistyneiden osalta. Toisena tutkimuskysymyksenä on, millä tavoin ylisukupolvinen asiakkuus eroaa alaikäisenä kotoa muuttaneiden ja kotona asuneiden nuorten välillä. Lisäksi tarkastellaan vielä sitä, miten varhainen poismuutto ennustaa omaa asiakkuutta niillä nuorilla, jotka ovat lapsuudenperheessään saaneet toimeentulotukea. Aineistona tutkielmassa käytetään Helsingin yliopiston Väestötutkimuskeskuksen ylläpitämää kokonaisaineistoa. Aineisto sisältää tiedot kohorttien jäsenistä ja heidän biologisista vanhemmistaan. Vastemuuttujan ja pääselittäjän välistä yhteyttä tarkastellaan Poisson-regressioanalyysin avulla, ja yhteyttä vakioidaan sekoittavilla ja välittävillä muuttujilla. Varhain kotoa muuttaneille ja kotona asuneille nuorille ajetaan mallit erikseen, jotta näiden ryhmien välisiä eroja voidaan tarkastella. Tulosten perusteella lapsuudenperheen tukiasiakkuus ennustaa voimakkaasti omaa aikuisiän tukiasiakkuutta. Vakioimattomassa päävaikutusmallissa riski on yli kymmenkertainen, mutta vanhemman sekä nuoren oman koulutusasteen vakiointi laskee riskiä merkittävästi. Kun tarkastellaan yhteyden voimakkuutta pelkästään alaikäisenä muuttaneiden nuorten osalta, on riski lähes nelinkertainen. Alaikäisenä poismuuttaneilla nuorilla toimeentulotukiasiakkuuden ylisukupolvinen yhteys on siis heikompi kuin kotona asuneilla nuorilla. Toisaalta tarkasteltaessa sitä, miten varhainen muutto vaikuttaa lapsuudenperheen tukiasiakkuuden ja oman tukiasiakkuuden väliseen yhteyteen, on riski varhain poismuuttaneilla yli kaksinkertainen verrattuna niihin nuoriin, jotka ovat muuttaneet kotoa myöhemmin.

Lapsuudessa kodin ulkopuolelle sijoitettujen myöhemmän elämän hyvinvoinnissa on havaittu eroja muuhun väestöön verrattuna. Kodin ulkopuolelle sijoitetuilla työttömyys ja toimeentulon vaikeudet, mielenterveyspalvelujen käyttö ja vain perusasteen koulutus ovat muuhun väestöön verrattuna yleisempiä. Sijoitukset voivat tapahtua eri iässä, eri paikoissa, vaihtelevan pituisen ajan ja usein monta kertaa, mutta aiempaa tutkimustietoa edellä mainittujen sijoitukseen liittyvien tekijöiden yhteydestä myöhempään elämään on olemassa niukasti. Tutkimuksessa pyritään tarkentamaan tietoa sijoituksiin liittyvien tekijöiden yhteydestä myöhempään elämään. Tutkimuksessa tarkastellaan sijoitusiän, sijoituspaikan, sijoitusten kokonaiskeston, sijoitusten lukumäärän ja sijoitusperusteen yhteyttä toimeentulotuen pitkäaikaiseen saamiseen 21–28-vuotiaana. Tutkimusaineistona käytetään Kansallinen syntymäkohortti 1987 -rekisteriaineistoa, joka sisältää lastensuojelurekisteritiedot kaikista vuonna 1987 syntyneistä, jotka ovat olleet lapsuudessaan sijoitettuina (N=1983). Lastensuojelurekisteritietojen lisäksi käytetään tietoja toimeentulotukirekisteristä. Tutkimusmenetelmänä käytetään multinomiaalista logistista regressioanalyysiä. Sijoitukseen liittyvien tekijöiden yhteyttä ja sen voimakkuutta toimeentulotuen pitkäaikaiseen saamiseen mitataan vetosuhteiden (odds ratio, OR) avulla. Tulokset osoittavat, että kaikkien tutkimusasetelmassa mukana olleiden tekijöiden vakioinnin jälkeen toimeentulotuen pitkäaikaiseen saamiseen ovat voimakkaimmin yhteydessä sijoitus ensimmäistä kertaa täysi-ikäisyyden kynnyksellä eli 16–17-vuotiaana, sijoitus 13–15-vuotiaana ja mikäli sijoituksia on ollut kolme tai enemmän. Myös laitokseen sijoittaminen on yhteydessä pitkäaikaiseen toimeentulotuen saamiseen. Sijoitusten kokonaiskeston osalta tulokset jäävät monitulkintaisiksi. Kaikkien mukana olleiden tekijöiden vakioinnin jälkeen epäsuotuisista oloista pitkäksi ajaksi sijoittamisen ei havaita olevan heikommin yhteydessä toimeentulotuen pitkäaikaiseen saamiseen lyhytkestoiseen sijoitukseen nähden. Myöskään laillisilta perusteiltaan voimakkaammat interventiot, kiireellinen sijoitus ja huostaanotto, eivät juurikaan eroa yhteydessä toimeentulotuen pitkäaikaiseen saamiseen avohuollon tukitoimena tapahtuneeseen sijoitukseen nähden.

Tutkielmassa tarkastellaan maahanmuuttajien toimeentulotukiasiakkuuksia vuosien 2006-2008 aikana yhden esimerkkikunnan - Vantaan kaupungin alueella. Tutkielman tavoitteena on selvittää poikkeavatko maahanmuuttajien toimeentulotukiasiakkuudet kantaväestön asiakkuuksista niiden yleisyyden tai keston osalta. Tutkielma liittyy samanaikaisesti maahanmuuttajia koskevaan pohjoismaiseen sosioekonomiseen tutkimusalaan, aiempaan suomalaiseen köyhyystutkimukseen sekä erityisesti toimeentulotukea koskevaa asiakastutkimukseen. Tutkimuksen avulla voidaan havainnoida miten maahanmuuttajat näyttäytyvät toimeentulotukiasiakkaina ja että onko erityisesti toimeentulotuen pitkäaikaisasiakkuuksien osalta havaittavissa etnistä paikantumista tiettyihin kansallisuus- ja kieliryhmiin. Tutkielmassa pohditaan myös sosiaalityön asemaa toimeentulotukityössä. Tutkielma on toteutettu vertailevana kvantitatiivisena tapaustutkimuksena, jossa aineistona on käytetty Vantaan kaupungin sosiaali- ja terveystoimen asiakasrekisteriaineistoja vuosien 2006-2008 osalta (N=9972). Kokoaineistosta on laadittu vertailu toimeentulotukiasiakkuuksien yleisyydestä eri ryhmien osalta. Vertailutietoina on käytetty myös väestötietoja. Aineistosta on edelleen laadittu uusia toimeentulotukiasiakkaista koskeva tarkempi pitkittäisotos (N=2707), jonka avulla on tarkasteltu eri kieli- ja kansallisuusryhmien asiakkuuksien kestoa. Aineistoa on analysoitu ristiintaulukoinneilla ja logistisella regressioanalyysilla tavoitteena eri tarkasteluryhmien väliset erot ja erojen tilastolliset merkitsevyydet. Tutkielman keskeisenä havaintona voidaan pitää sitä, että maahanmuuttajat näyttäytyvät hyvin heterogeenisena asiakasryhmänä. Osa kansallisuus- ja kieliryhmistä ei poikkea juuri lainkaan asiakkuuksien yleisyyden tai keston osalta esimerkiksi suomalaisesta kantaväestöstä. Vastaavasti osa kansallisuus- ja kieliryhmistä erottautui selvästi niin asiakkuuksien yleisyyden kuin kestonkin osalta: erityisesti niissä kansallisuus- ja kieliryhmissä kuten arabian-, somalin- tai albaniankielisissä ryhmissä, joissa on paljon humanitäärisin syin maahantulleista maahanmuuttajia olivat asiakkuudet erittäin yleisiä ja myös asiakkuuksien kestot poikkesivat myös muiden ryhmien jakaumista ollen tilastollisesti merkittävästi pidempi. Tältä osin tutkielman tulokset ovat samansuuntaisia aikaisemman tutkimuskirjallisuuden kanssa niin Suomessa kuin Ruotsissakin. Edellä mainittuihin taloudellisesti heikkoihin kansallisuus- ja kieliryhmiin onkin jossain määrin paikannettavissa merkittävä riski kasautuvasta huono-osaisuudesta, joskin tämä tutkimus ei kykene selvittämään tätä kysymystä kuin vain toimeentulotuen pitkäaikaisasiakkuuksien osalta. Maahanmuuttoa koskeva suomalainen tutkimuskirjallisuus myös osoittaa, että taloudelliset erot eri kansallisuusryhmien välillä ovat tapana tasoittua maassa vietetyn ajan myötä. Keskeisenä tekijänä tässä ovat työllisyyserojen tasoittuminen ja kotoutumisen onnistuminen. Toimeentulotuen pitkäaikaisasiakkuudet olivat myös maahanmuuttajien kohdalla verrattain harvinaisia ja tyypillisesti asiakkuudet olivat joko ajoittain toistuvia asiakkuuksia tai lyhytkestoisia asiakasjaksoja. Asiakkuustyyppien jakautuminen on tässä suhteessa hyvin samankaltainen kuin kantaväestönkin osalta.

Perustuslain mukaan jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon. Suomen sosiaaliturvajärjestelmässä oikeutta välttämättömään toimeentuloon toteuttaa käytännössä toimeentulotuki. Lainsäädännössä toimeentulotuki jakautuu perustoimeentulotukeen sekä ehkäisevään ja täydentävään toimeentulotukeen. Toimeentulotuesta annetun lain 27 §:n 1 momentin mukaan toimeentulotuen saamisen edellytyksenä on vakinainen oleskelu Suomessa. Kuitenkin toimeentulotukilain 27 §:n 2 momentin mukaan kiireellisessä tilanteessa jokaisella maassa oleskelevalla henkilöllä on oikeus saada tukea välttämättömän avun turvaamiseksi siten, ettei hänen oikeutensa välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon vaarannu. Tällainen kiireellisissä tilanteissa myönnettävä toimeentulotuki on ollut määrältään huomattavasti pienempää kuin vakinaisesti oleskelevalle myönnettävä toimeentulotuki. Toimeentulotukilain mukaan oleskelun vakinaisuutta tulee arvioida yksilöllisesti jokaisen hakijan kohdalla. Viranomaistasolla ja oikeuskäytännössä on kuitenkin ollut osin ristiriitaisia näkemyksiä siitä, mikä arvo oleskeluluvalle tai sen puuttumiselle on annettu oleskelun vakinaisuuden tarkastelussa. Toimeentulotuen toimeenpano jakautuu Suomessa Kelan ja hyvinvointialueiden sosiaalitoimen välille. Kiireellisissä tilanteissa myönnettävän toimeentulotuen osalta ei ole säädetty siitä, kumpi taho sitä ensisijaisesti myöntää. Kela ja hyvinvointialueet vaikuttaisivat ohjeistavan asiasta osin ristiriitaisesti. Epäselvyys vastuunjaosta voi johtaa tuen saannin viivästymiseen, hakijoiden pallotteluun viranomaisten välillä tai jopa putoamiseen viimesijaisen tuen piiristä. Tutkielmassa tarkastellaan kiireellisissä tilanteissa myönnettävän toimeentulotuen lainsäädännöllistä pohjaa ja systemaattista asemaa toimeentulotuen kokonaisuudessa sekä sitä, mitä tämä tukimuoto tyypillisesti sisältää, miten sen toimeenpano jakautuu ja mitä ongelmia vastuunjaossa esiintyy. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten kiireellisissä tilanteissa myönnettävän toimeentulotuen henkilöllistä soveltamisalaa on määritetty viranomaisohjeistuksen ja oikeuskäytännön kautta.