Browsing by Subject "uskontososiologia"

Tutkielmani tarkastelee niitä tapoja, joilla elokuvat Rosemaryn painajainen (1968) ja Manaaja (1973) esittävät uskonnollisia ilmiöitä ja tämän suhdetta elokuvien ilmestymisajankohdan yhteiskunnalliseen tilanteeseen Yhdysvalloissa 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Tavoitteenani on selvittää, miten elokuvissa esitetyssä audiovisuaalisessa materiaalissa näkyvät aikansa keskeiset ilmiöt: uskonnollisen elämän muutos, sukupuolikysymykset ja nuorisokulttuurin nousuun liittynyt sukupolvien välinen yhteentörmäys. Hypoteesini on, että elokuvat kertovat kuvastonsa ja teemojensa kautta julkaisunsa ajankohdan keskeisimmistä yhteiskunnallisista ilmiöistä ja tapahtumista, koska ne kertovat yleisönsä ajankohtaisista peloista. Tutkimusajankohtana Yhdysvallat oli suurten kulttuuristen muutosten kourissa, jolloin elokuvat käsittelevät tuolloin esiin nousevia kysymyksiä. Tutkimus keskittyy kahteen elokuvaan, joiden tutkimuksessa hyödynnän sisällönanalyysia: selvitän niistä välittyvää sanomaa ja uskonnollisuuden eri muotoja niiden esittämän kuvaston ja äänimaailman kautta. Ideologisen lähestymistavan avulla tutkin, miten tämä heijastelee niiden ilmestymisvuosina vallitsevia amerikkalaisen yhteiskunnan olosuhteita ja sosiaalista todellisuutta. Aineistoni koostuu noista elokuvista ja niiden katsomisen yhteydessä tekemistäni muistiinpanoista. Näiden perusteella luon kuvaa kohde-elokuvien teemoista. Tutkimukseni perusteella Rosemaryn painajaisen keskeisinä teemoina ovat Yhdysvalloissa herännyt kiinnostus vaihtoehtoisiin uskontoihin kristinuskon rinnalla sekä uskonnon rooli sukupuolten asemassa. Uskonto esitetään pääosin negatiivisessa valossa naisten alistajana ja vanhojen asenteiden säilyttäjänä. Manaajan teemoina ovat uskonnon asema yhteiskunnan tukirakenteiden säilyttäjänä nuoren sukupolven uhmatessa perinteitä sekä uskonnon aseman tarkastelu sankarimyytin kautta. Uskonto on pelastajan roolissa perinteiset arvot kyseenalaistavassa yhteiskunnassa, mutta myös pidättelijä, pyrkiessään torjumaan murrosikään liittyvän toiminnan ja kyseenalaistaessaan modernin, miehen vallasta itsenäistyvän naisen aseman. Yksityiskohtaisella kuvauksellaan elokuvat antavat katsojalleen tietoa käsittelemistään uskonnollisista rituaaleista ja uskomuksista ja antavat samalla mahdollisuuden eläytyä esittämäänsä kokemukseen. Johtopäätökseni on, että uskonnon kuvaamisen kautta demonielokuvissa käsitellään murrosvaiheen yhteiskuntaa, jossa uskonto on kaksijakoisessa roolissa: sekä kritiikin kohde, että ympäristön muutosten käsittelyssä auttava väline. Demonisia voimia kuvastavissa elokuvissa yhteiskunnallinen kuohunta saa vertauskuvallisen muotonsa. Tutkimuskohteissani käsitellään toistuvasti perheeseen ja yhteiskunnan traditioihin liittyviä rakenteita, mikä tekee niiden tuottamasta kauhun tunteesta suurempaa. Katsojalle välitetään allegorinen kuva tapahtuvasta muutoksesta ja tilanteista, jossa uskonnollisia aiheita käytetään kuvaamaan synkkää ja sekavaa ilmapiiriä ja aikansa ihmisten reaktiota siihen.

Tämän pro gradun keskiössä on luostarilaitos ja sen merkitys nykypäivänä ihmisille. Luostarilaitos mielletään helposti keskiajalle kuuluvaksi ilmiöksi mutta sen juuret juontavat paljon kauemmaksi menneisyyteen ja sen merkitys yhteiskunnalle ja ihmisille ulottuu tähän päivään saakka. Tutkielma ottaa tarkasteltavakseen modernin maailmanajan tunnusmerkit länsimaissa ja analysoi esimerkiksi sekularisaation vaikutusta luostarilaitokseen ja miten se on joutunut mukautumaan muutoksiin vuosisatojen kuluessa. Tutkielman teoreettinen pohja perustuu kolmeen tutkijaan: Georg Simmelin sosiologiseen viitekehykseen, Charles Taylorin sekularisaation määritelmään ja Jean Séguyn teoriaan luostarilaitoksen roolista utopiana maan päällä. Tutkimuksen keskiössä on Heinävedellä sijaitseva Valamon luostari, joka toimii esimerkkitapauksena luostarista, joka on säilyttänyt asemansa vetovoimaisena kohteena vierailjoille sekä tärkeänä ortodoksisuuden keskuksena Suomessa. Tutkielma lähestyy Valamoa uskontososiologisesta näkökulmasta ja sen tutkimuskysymys tarkastelee mikä on Valamon luostarin funktio 2000-luvulla vierailijoiden silmissä. Tutkimuskysymys valikoitui aikaisemman luostarilaitosta käsittelevän kirjallisuuden perusteella, joissa kentältä mainittiin puuttuvan muun muassa nykyaikaan, historian sijasta, keskittyvää tutkimusta, muiden kuin luostarin asukkaiden tekemää tutkimusta, ja empiiristä tutkimusta. Tutkimus toteutettiin kyselykaavakkeiden avulla, jotka kartoittivat avoimien kysymyksien kautta vierailijoiden kokemuksia ja suhdetta Valamoon. Aineiston lopullinen koko oli 88 kyselyvastausta. Tutkielman analyysin perusteella Valamon funktion vierailijoille voi hahmottaa kolmen kategorian – hengellisen, sosiaalisen, ja kulttuurillisen – kautta. Hengellisen kategoriaan sisältyivät ajatukset Valamosta uskonnollisena keskuksena, paikkana, josta löytää tilaa omille ajatuksille ja spiritualiteetille yleisesti, ja paikkana levähtää kiireisen yhteiskunnan ulkopuolella. Sosiaalisessa kategoriassa korostuivat perheen, suvun ja ystävyyssuhteiden merkitys Valamossa vierailtaessa. Erityisesti talkoolaiset pitivät tärkeänä talkoolaisyhteisön henkeä ja myös ystävyyssuhteet munkkeihin ja muihin vierailijoihin korostuivat. Kulttuurillisessa kategoriassa taas mainittiin Valamon rooli sivistäjänä, näyttelyjen ja kurssien järjestäjänä ja historiallisesti merkittävänä paikkana. Kategorioiden lomassa myös hahmottui ajatus Valamosta vaihtoehtoisena elämäntapana ja yhteisönä, eräänlaisena utopiana, vaikka vierailijat eivät varsinaisesti koskaan liittyneet tähän utopistiseen yhteisöön täysin, vaan vain piipahtivat siellä säännöllisin väliajoin. Siitä huolimatta näille vierailijoille Valamo oli hyvin kiinteä osa elämää ja merkittävä monella eri tasolla, erityisesti kontrastina hektiselle modernille ajalle.

Tutkielmani aiheena on kansainvälisen kotiseurakuntaliikkeen piirissä ilmenevät johtajuuskäsitykset myöhäismodernissa kontekstissa länsimaissa, joissa uskonnollinen monimuotoisuus on lisääntynyt. Tutkimuskysymys on millainen johtajuuskäsitys kotiseurakuntaliikkeen piirissä on sen johtavien ajattelijoiden tuottamien tekstien valossa. Tästä seuraavia täsmentäviä alakysymyksiä ovat, millaisia johtajuustyyppejä liikkeen piirissä esiintyy ja millaisia erityispiirteitä johtajuudella on. Tutkielmani ei käsittele johtajuuden ilmenemistä käytännön tasolla, muuten kuin aineistoni rajoissa. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostavat uskontososiologiset ja sosiaalipsykologiset johtajuusteoriat. Tutkielmani on laadullinen ja teoriaohjaava tutkimus, jossa aineistona on kuuden kirjoittajan yhdeksän eri kirjallista lähdettä. Kvalitatiivisena tutkimuksena kyse on teorialähtöisestä sisällönanalyysistä, jossa kotiseurakuntaliikkeen johtajuuskäsitystä tarkastellaan johtajuusteorioiden ja aineistolähtöisen analyysin valossa. Päättelyn logiikka on abduktiivinen. Lisäksi käytän tutkimukseni sisältämän narratiivisen aineiston tutkimisessa semioottisen sosiologian aktanttimallia, jota voidaan pitää narratiivisen kieliopin peruskaavana. Tutkimustulokset voidaan tiivistää kahteen pääluokkaan. Ensimmäisen pääluokan muodostavat johtajuustyypit, jotka ovat palveleva johtajuus, vanhemmuus johtajuutena ja menestyvä johtajuus. Toisen pääluokan muodostavat johtajuuden erityispiirteet, jotka ovat johtajuuden ”kääntymystarinat”, johtajan luonne ja lahjat ja uusien johtajien kouluttaminen. Tulosten yhteenvetona totean kansainvälisen kotiseurakuntaliikkeen johtajuuskäsityksessä olevan piirteitä uskontososiologisista profeetallisesta ja karismaattisesta johtajatyypistä sekä sosiaalipsykologian alalta eri johtajatyypeistä, kuten transformaalisesta johtajasta. Johtajuusnäkemys ilmentää toisaalta yleisiä uskonnollisen johtajuuden piirteitä, mutta integroituu myöhäismoderniin aikaan ja sen johtajuuskäsityksiin. Aineistostani nousee esille myös näkemyksiä, jotka eroavat yleisistä käsityksistä menestyksestä ja uusien johtajien kouluttamisesta. Kuvaan aineistostani esille tulevaa johtajuuskäsitystä nelikenttämallilla, joka muodostuu kahdesta keskenään jännitteisestä janasta: yhteisöllisyys-muutosjohtajuus ja pappi-profeetta. Sijoitan johtajuustyypit ja johtajuuden erityispiirteet tähän nelikenttään. Tutkimustulosteni perusteella kotiseurakuntaliikkeen johtajuusnäkemys länsimaissa on muutosjohtajuutta, joka edustaa toisaalta ihannetta paluusta alkuseurakunnalliseksi miellettyyn seurakuntamalliin ja toisaalta missionaalista asennetta kristinuskosta vieraantuneiden ihmisten tavoittamisessa.

Tutkielmassa tarkastellaan Ensitreffit alttarilla -televisio-ohjelmassa rakentuvia avioliiton ja parisuhteen representaatioita ja selvitetään millainen ”pyhä järjestys” niiden pohjalta rakentuu. Tarkoituksena on tarkastella itsestään selvänä pidettyä parisuhteen ja avioliiton ensisijaisuutta kriittisestä näkökulmasta. Pyhän käsitteen kautta tuodaan esille parisuhdenormatiivisuuden taustalla olevaa järjestystä ja sen loukkaamattomuuden ja rajojen suojelua. Tutkielma sijoittuu sosiologisen ja diskursiivisen uskonnontutkimuksen sekä normikriittisen feministisen tutkimuksen kenttään ja sosiaalisen konstruktionismin teoriaperinteeseen. Teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassa toimivat William E. Padenin pyhää järjestystä koskeva teoria, jossa pyhänä näyttäytyy järjestelmä itsessään ja sen loukkaamattomuus, sekä Veikko Anttosen pyhä-teoria, jossa pyhä ymmärretään yhteisön kategoriajärjestelmän ja sen symbolisten rajojen kautta. Lisäksi hyödynnetään Sari Charpentierin näkemystä sukupuoliuskosta, eli pyhään sukupuolieroon perustuvasta heteroseksuaalisesta järjestyksestä. Tutkielman aineistona on Ensitreffit alttarilla -ohjelman kuudes kausi, jossa rakentuvia avioliiton ja parisuhteen diskursiivisia representaatioita analysoidaan representaatioanalyysin keinoin. Aineistosta on valittu keskeisiä kohtauksia, avainkuvia, joiden analyysissa sovelletaan hallitsevan ja vastustavan luennan menetelmää. Aineistosta etsitään itsestään selviä, hegemonisia tulkintoja sekä tätä vastustavia, ei-ilmeisiä, tulkintoja. Ohjelman hallitsevan luennan kautta rakentuu normatiivinen pyhä järjestys, jossa sekä avioliitto että parisuhde saavat pyhän aseman. Ihanteellinen, pyhä parisuhde, on luonnollinen, heteroseksuaalinen, ajallisesti pitkäkestoinen, tulevaisuusorientoitunut ja ydinperheeseen tähtäävä. Myös rakkaus saa pyhän aseman täydellisen onnellisuuden merkkinä. Pyhää järjestystä suojellaan korostamalla parisuhteen ensisijaisuutta ja avioliiton merkitystä sitoutumisen korostajana. Vastustavan luennan kautta ohjelmasta rakentuu anti-järjestys, jossa avioliiton ja parisuhteen ensisijainen asema kyseenalaistetaan korostamalla muiden ihmissuhteiden, kuten ystävyyden, merkitystä ja ymmärtämällä ajallisuus sekä perhe normeista poikkeavalla tavalla. Romanttisen rakkauden merkitys ainoana tienä onneen kyseenalaistetaan ja huomataan myös ei-romanttisen rakkauden merkitys.

Kukoistava ihminen kokee myönteisiä tunteita elämän suhteen, nauttii yhdessä olemisesta ja tekemisestä rakastamiensa ihmisten kanssa, kokee rohkaistuvansa vuorovaikutustilanteissa, kokee elävänsä merkityksellistä elämää ja työn imua saavuttaessaan myönteisiä saavutuksia hyödyntämällä mahdollisimman hyvin koko potentiaaliansa. Tutkielmani aiheena on kukoistus uskonnollisissa ja sekulaareissa työyhteisöissä. Tutkimuskysymyksissä tutkin, mitä yhteistä ja mitä eroja on kukoistuksen kokemisella uskonnollisissa ja sekulaareissa työyhteisöissä, ja mitkä tekijät mahdollistavat tai estävät kukoistuksen kokemuksen syntyä. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys ja kukoistuksen käsite perustuu positiivisen psykologian ja positiivisen organisaatiotieteen tutkimustuloksiin olotilasta, joka saa aikaan yksilössä hyvinvoinnin kokemuksia, innovatiivisuutta ja ylipäänsä hyvää toimintakykyä. Tutkimustulokseni osoittavat, että kukoistuksen kokemuksia koetaan sekä uskonnollisissa että sekulaareissa työyhteisöissä, monilta osin saman tyyppisten mekanismien kautta. Eroja on nähtävissä suhtautumisessa haasteisiin, saavutuksiin, kehittymiseen, satunnaisiin kohtaamisiin ja ristiriitoihin innovaatioiden lähteinä, jotka ovat sekulaareissa työyhteisöissä huomattavasti selvemmin kukoistuksen lähteinä ja edellytyksinä. Myös sisäinen motivaatio voimavarojen lähteenä ja työn merkityksen asema ovat sekulaarien työyhteisöjen erityispiirteitä ja vahvuuksia, mikä herättää kysymyksiä uskonnollisten yhteisöjen työntekijöiden työn sisältöjen sisäistämisestä ja motivoitumisesta. Avainvahvuuksien hyödyntämistä pidetään molempien työyhteisötyyppien kannalta keskeisenä, mutta uskonnollisilla työyhteisöillä on erityishaasteita seurakuntien vapaaehtoisten avainvahvuuksien kartoittamisessa ja hyödyntämisessä. Uskonnollisten työyhteisöjen erityispiirteitä kukoistuksen kannalta ovat vuorovaikutustyylien monimuotoisuus, kehollisuuden merkityksen ymmärtäminen, omasta kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista huolehtiminen ja rikkaampi spiritualiteetin ja transendentin ulottuvuuden kokeminen. Tutkimuksen yhteenvetona totean, että kukoistus-ilmiötä ei ymmärretä hyvin suomalaisissa työyhteisöissä. Kyseisen ilmiön esiintyminen tuntuu perustuvan siihen, että työyhteisöissä jotkut yksilöt osaavat intuitiivisesti toimia kukoistusta edistävällä tavalla. Tietoisia kukoistusta edistäviä toimintatapoja tai prosesseja osataan soveltaa vain puutteellisesti. Merkittävä henkisen ja sosiaalisen pääoman potentiaali jää hyödyntämättä. Tällä on vaikutuksia sekä yksilöiden elämänlaatuun että työn tuottavuuteen kansallisella tasolla.

Luontouskonto on Catherine Albanesen (1990) kehittämä analyyttinen väline, jota hän käytti tarkoittamaan uskontoja, joiden symboliikan ja rituaalisuuden keskiössä on luonto. Luontouskonto-käsitettä on sittemmin kehitetty eteenpäin ja se on tullut tarkoittamaan erityisesti uskonnoiksi ymmärrettäviä ilmiöitä, joiden keskiössä on luonnon pyhittäminen. Tarkastelen tässä tutkielmassani luontouskontoa osana pääkaupunkiseutulaisten ympäristöaktiivien luontosuhdetta. Määrittelen luontouskonnon funktionaalisesti luontokeskeiseksi tavaksi tuottaa merkitystä elämälle ja maailmalle, jossa merkitys ammennetaan luonnosta tai sen puolesta toimimisesta. Tarkestelen teoksessa luontouskontoa, jota kuvaa ympäristöhuoli. Tähän luontouskontoon liittyy tiedepohjainen maailmankuva, luonnon näkeminen kunniottavaa huolenpitoa vaativana ja itseisarvoisena sekä ympäristöystävällisen käyttäytymisen näkeminen uskonnollisena velvollisuutena. Luontouskontoon myös usein liittyy luonnon arvottaminen pyhäksi sekä rituaalista toimintaa.Tutkimuskysymykseni ovat millainen on haastattelemieni ympäristöaktiivien luontosuhde, millaiseksi he kokevat ja käsitteellistävät luonnon ja oman paikkansa suhteessa siihen sekä onko heidän luontosuhteensa käsiteltävissä luontouskontona. Tutkielmani aineistona on marras-joulukussa 2016 kerätyt pääkaupunkiseudulla toimivien ympäristöaktiivien teemahaastattelut. Analysoin nämä yhdentoista ihmisen haastattelut sisällönanalyysiä käyttäen. Teemoittelun ja koodauksen pohjalta muodostin aineistosta kolme kategoriaa: henki luonnossa, elämän merkitys luonnosta/ympäristöaktiivisuudesta ja ei-uskonnollinen luontosuhde. Näistä kategorioista kaksi ensimmäistä on käsitteellistettävissä luontouskonnoksi. Toisin sanoen näissä kahdessa kategoriassa luontoon suhtaudutaan pyhänä, luontosuhteeseen liittyy rituaalisuutta sekä hengellisiä kokemuksia. Henki luonnossa -kategoriassa luonnossa nähdään myös olevan henki tai sen nähdään olevan sielujen kansoittamaa. Luonto ymmärretään itseisarvoisena ja keskinäisriippuvaisena ja siihen tulee suhtautua kunniottavasti. Ei-uskonnollinen luontosuhde erottuu kahdesta aiemmasta kategoriasta ei-uskonnollisena, mutta kaikissa kolmessa luonto ymmärretään tiedollisesti samankaltaisena. Tutkielmani perusteella voidaan sanoa, että Suomen ympäristötoimijoilla on samankaltaista suhtautumista luontoon kuin mitä aiemmin on kuvattu pääosin pohjoisamerikkalaisen aineiston perusteella. Täten luontouskontoon liittyvä oletus kansainvälisyydestä vahvistuu. Tutkimukseni ei kuitenkaan tue väitettä siitä, että ympäristöliike itsessään olisi uskonnollinen, vaan ympäristöaktiivien luontosuhteita on niin ei-uskonnollisia kuin uskonnollisiakin.

Postsekulaari on noussut 2000-luvulla eri tieteenaloilla merkittäväksi tavaksi käsitteellistää tämän hetken uskonnollisuuteen ja uskontojen tutkimukseen sekä uskonnon ja yhteiskunnan suhteeseen liittyviä ilmiöitä. Keskustelu postsekulaarista paikantuu osaksi sekularisaatioteoriaan kriittisesti suhtautuvan tutkimuksen kenttää. Tutkielman hypoteesi on, että laajasta käytöstä huolimatta käsitteen määritelmästä ei uskontososiologisesti orientoituneessa tutkimuksessa vallitse yksimielisyyttä ja teorianmuodostuksen kenttää vaivaa jäsentymättömyys. Tutkielmassa selvitetään, miten postsekulaari määritellään uskontososiologisessa tutkimuksessa ja millä tavoin postsekulaaria käytetään täydentämään tai kritisoimaan sekularisaatioteoriaa. Analysoitava aineisto koostuu ajankohtaisesta uskontososiologisesti orientoituneesta tutkimuksesta. Analysoitavina ovat Jürgen Habermasin, Michele Dillonin, Kim Knottin, Justin Beaumontin ja Sarah Bracken postsekulaaritekstit. Lisäksi tarkastellaan Åbo Akademin huippuyksikön Post-Secular Society and Religious Landscape in Finland -tutkimusprojektin pääjulkaisuja. Tutkielmassa aineisto analysoidaan systemaattisesti neljän kysymyksen kautta: miten postsekulaarin käsite määritellään, mikä on sen suhde lähikäsitteisiin, miten käsite suhteutetaan sekularisaatioteoriaan sekä miten sen relevanssi perustellaan. Tuloksena esitetään, että uskontososiologinen postsekulaarikeskustelu on jaettavissa viiteen näkökulmaan: 1) postsekulaari sekulaarien toimijoiden itseymmärryksen muutoksena, 2) postsekulaari uskontojen sekularisoitumisena, 3) postsekulaari uskontojen kasvavana julkisuutena, 4) postsekulaari uskonnon ja sekulaarin välisenä sumentumisena ja 5) postsekulaari modernina uskonnollisuuden muotona. Analyysin perusteella todetaan, että uskontososiologisessa postsekulaarikeskustelussa pyritään kohti aiempaa empiirisesti selitysvoimaisempaa postsekulaarin määritelmää, mutta myös empiirisessä postsekulaaritutkimuksessa on kaikuja normatiivisista näkemyksistä, eikä eroa tehdä riittävän selväksi. Lisäksi postsekulaari nähdään analysoidussa tutkimuksessa lähtökohtaisesti toivottavana kehityksenä ja kriittiset huomiot postsekulaarista koskevat lähes yksinomaan käsitteen käyttökelpoisuutta. Tutkielmassa osoitetaankin, että tyypillinen tapa jäsentää postsekulaarikeskustelua jaottelemalla se normatiivisesti ja empiirisesti orientoituneeseen tutkimukseen on riittämätön. Postsekulaarikeskustelussa nostetaan esiin tärkeitä kysymyksiä uskonnon roolista nyky-yhteiskunnassa ja tieteellisessä tutkimuksessa sekä uskonnon ja sekulaarin välisistä rajoista. Käsitteen laajalle versovat merkitykset ja epätarkka määrittely tekevät kuitenkin niin käsitteen teoreettisen selitysvoiman kuin analyyttisen käyttöarvonkin kyseenalaiseksi.

Tutkielma on uskontososiologiaan paikantuva diskurssianalyysi Alankomaalaisesta pro-eutanasia liikkeestä ja sen parissa toimivista ihmisistä ja järjestöistä. Tutkielma analysoi Nederlandse Vereniging voor een Vrigwillig Levenseide-järjestön, NVVE:n, työntekijöiden ja vapaaehtoisten, sekä eri järjestöjen asiantuntijoiden haastatteluja. Tutkielman tavoitteena on selvittää millaisia diskursseja haastateltavat luovat puhuessaan eutanasiasta: Nostavatko nämä diskurssit esille uskonnon käsitteen, mihin auktoriteetin rooli sijoitetaan, sekä kuinka nämä elementit heijastavat teoriaa kuoleman kulttuurin elpymisestä (tai sen uudesta tulemisesta). Diskurssianalyysi muodostaa työn teoreettisen taustaoletuksen puheen tavoitteellisesta luonteesta ja analyysin metodina toimii Tony Walterin teoria kuoleman kulttuurin siirtymästä modernista neo-moderniin järjestykseen. Durkheimin näkemys uskonnosta yhteisön vaalimien arvojen ja normien kokonaisuutena, yhteisöllisyyden kokemuksena, tarjoaa kehyksen pro-eutanasia yhteisön tarkastelemiselle. Taustaluvuissa tutkielma paneutuu eutanasiaa koskevien sääntöjen muotoutumiseen osana kärsimyksen roolin tulkintaa oikeusjärjestelmän ennakkotapausten kautta: Yhteiskunta joutuu ottamaan kantaa sairaan ruumiin ja mielen, sekä eksistentiaalisen kärsimyksen, asemaan eutanasia-pyynnöissä. Diagnosoidusta sairaudesta tai tilasta johtuva, kestämätön kärsimys ilman realistista mahdollisuutta toipumiselle, muotoutuu yhdeksi ehdoksi eutanasialle, poissulkien eksistentiaalisen kärsimyksen riittävänä perusteena. Alankomaiden dekriminalisoitua eutanasian, keskustelu itsevalitun kuoleman ympärillä suuntasi huomionsa lääkärin rooliin, kyseenalaistaen tämän auktoriteetin elämän ja kuoleman tuomarina. Järjestönä NVVE pyrkii mahdollistamaan eutanasialla tarkoitetun, lääkärin aiheuttaman kuoleman lisäksi kaksi tästä erillistä väylää toteuttaa itsevalittu kuolema: Avustettu ja autonominen kuolema. Nykyisen järjestelmän salliessa ainoastaan lääkäreiden avustaa kuolemassa, itsen-auktoriteetin kannattajat vierastavat tätä lääkärin kaikkivoipana nähtyä roolia ja kannattavat mahdollisuutta päättää yksilön omasta kuolemasta ilman lääketieteen ammattilaista: Varmojen ja helppojen keinojen ollessa saatavilla, henkilö aiheuttaa kuolemansa joko itse, tai valitsemansa tahon avustamana. Tutkielman analyysi muodostuu kolmesta osasta. Ensimmäinen näistä käsittelee haastateltavien esiin tuomia myötätunnon diskursseja, jotka painottavat kärsimyksen, armon ja empatian käsitteitä, ajatuksen kärsimyksen tarpeettomuudesta vaikuttaessa taustalla. Analyysin toinen osa keskittyy itsen diskurssiin: Tämä muodostuu autonomian ja vapauden; feminismin; kontrollin ja individualismin, diskursseista. Itsen-diskurssi esittää yksilön aseman paikoitellen sakraalina. Diskurssi nostaa myös esille eutanasian taustalla vaikuttavan vaatimuksen korkeasta elintasosta, sekä yksin toteutetun eutanasian, itsen-eutanasian (eng. self-euthanasia), vaihtoehtona itsemurhalle. Analyysin kolmas osa tarkastelee vastareaktioita vallitseville diskursseille. Nämä vastareaktion ilmenevät joko individualismin kyseenalaistamisena sekä eutanasian ja hollantilaisen kulttuurin uhkien käsittelemisenä. Analyysi osoittaa, että myötätunnon diskurssit kumpuavat nimensä mukaisesti tunteesta ja käsittelevät aihetta usein suhteessa ruumiin ja lääketieteen diskursseihin, heijastaen näin kuoleman kulttuurin modernia puolta ja lääketieteen auktoriteettiasemaa. Itsen-diskurssit ilmenevät usein periaatteesta kumpuavia näkemyksiä, joissa keskustelu eutanasian rajanvedosta nähdään itseä rajoittavana ja näin myös epäolennaisena. Näin ollen tunteen ohjatessa mielipidettä, auktoriteetti eutanasian soveltamisesta annettaan luultavammin lääketieteelle. Taustaluvut ja analyysi muodostavat kuvan yksilöiden vaihtelevasta suhteesta ympäröivään yhteiskuntaan ja ajanjaksoon. Yksilön rooli oman elämän ja kuoleman määrittäjänä on viety äärimmilleen, muistuttaen paikoitellen kuluttajan asemaa kehittyneessä yhteiskunnassa. Käsitys uskonnosta orientoitumisjärjestelmänä esittää pro-eutanasiayhteisöt autonomiaa, itsemääräämisoikeutta ja individualismia vaalivana viitekehyksenä, joka torjumalla yliluonnollisuuteen nojaavan uskonnon muodostuu itsessään sekulaariksi uskonnoksi. Samaan aikaan eri diskurssit osoittavat modernin ja neo-modernin yhteiskunnan elementtien osittaisen päällekkäisyyden tukittavassa yhteisössä.

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, millaista jäsenyyteen, käytäntöön ja oppiin sitoutumista kaksi vuotta sitten rippikoulun käyneillä nuorilla ilmenee ja miten sitoutuminen on muuttunut rippikoulun jälkeen. Tutkimuksen aineisto on kerätty kansainvälistä pitkittäistä rippikoulututkimusta varten, minkä vuoksi nuorten käsityksiä on mahdollisuus verrata heidän rippikouluaikaisiin käsityksiinsä. Tutkimuksessa sitoutumista tutkitaan Seppo Häkkisen kolmiulotteisen sitoutumisen mallin kautta. Mallissa sitoutuminen jaetaan sitoutumiseksi kirkon oppiin, toimintaan osallistumiseen ja jäsenyyteen. Tutkimuksen kyselyyn vastasi 154 aiemmassa vaiheessa suostumuksensa antanutta nuorta ympäri Suomen. Aineistosta pystyttiin yhdistämään 80 nuoren kasvupolku rippikoulun alusta viimeiseen kyselyyn kaksi vuotta rippikoulun jälkeen. Aineiston vinoutuneisuuden vuoksi tutkimuksen tuloksia ei voida yleistää. Tutkimuksen muuttujille suoritettiin faktorianalyysi Häkkisen mallia mukaillen. Kolmelle ulottuvuudelle, oppi, käytäntö ja jäsenyys, luotiin tämän jälkeen summamuuttujat, joiden pohjalta nuoret jaettiin eri ryhmiin heidän sitoutumisen tyyppinsä perusteella. Nuorten sitoutumisen tyypit luokiteltiin tutkimuksessa neljään ryhmään: 1. Oppiin ja jäsenyyteen sitoutuneet passiivit eli hengelliset, 2. Vain jäsenyyteen sitoutuneet eli kirkkohäitä odottavat, 3. Jokseenkin toimintaan ja jäsenyyteen sitoutuneet eli harrastajat ja 4. Kauttaaltaan sitoutuneet eli seurakuntanuoret. Uskoon sitoutumiseltaan hengelliset ja seurakuntanuoret olivat melko lähellä toisiaan, samoin kuin ”kirkkohäitä odottavat” ja harrastajat. Erot näiden ryhmien välillä löytyivät toimintaan osallistumisesta. Toimintaan mukaan olivat lähteneet seurakuntanuoret ja harrastajat. Toimintaan mukaan lähteneet nuoret olivat opin kannalta samankaltaista sisarryhmäänsä enemmän sitoutuneita kirkon jäsenyyteen. Kirkon jäsenyyden kokivat tärkeimpänä kauttaaltaan sitoutuneet seurakuntanuoret ja vähiten tärkeänä lähinnä kirkkohäiden vuoksi jäseninä pysyvät kirkkohäitä odottavat. Hengelliset nuoret kokivat kirkon jäsenyyden tärkeämmäksi kuin toiminnassa aktiivisemmat harrastajat. Nuorten sitoutumiselle olennaisin tekijä, oli kirkon aatteiden ja toiminnan sopiminen nuoren uskonnolliseen identiteettiin. Nuoruudessa tutkittavien uskonnollinen identiteetti jäsentyi ja nuorten kannat uskosta selkiytyivät.

Tutkielman tavoitteena on selvittää uskonnon näkymistä kolmen suomalaisen puolueen pää-äänenkannattajina toimivissa puoluelehdissä. Tutkielma linkittyy uskontososiologiseen keskusteluun mediasta ja uskonnon paikasta mediayhteiskunnassa ja kahden tutkimuskysymyksen avulla on tarkoitus saada mahdollisimman kattava kuva puoluelehtien sisällöstä ja vastaus tutkielman tavoitteeseen. Tutkimuskysymykset ovat: 1. Minkälaista uskontoon liittyvää sisältöä on suomalaisissa puoluelehdissä? ja 2. Millaisena puoluelehdet kuvaavat Suomen uskonnollista kenttää? Tutkielman aineistona on Sosialidemokraattisen puolueen Demokraatti, Kokoomuksen Nykypäivä ja Keskustan Suomenmaa –lehtien vuosikertojen 2018 uskontoon liittyvä sisältö. Vuosikerrat sisältävät yhteensä 108 numeroa, joista 74:ssä käsitellään uskontoa. Tarkasteluun otettiin mukaan kaikki pääkirjoitukset, haastattelut, reportaasit, artikkelit, kolumnit, pakinat, mielipidekirjoitukset sekä esimerkiksi tietovisakysymykset, jotka sisältävät jotakin uskontoihin liittyvää ainesta. Analyysiyksiköitä aineistossa on yhteensä 131. Tutkimusmetodina on aineistolähtöinen sisällönanalyysi, minkä lisäksi analyysissa käydään keskustelua aikaisemman uskonnon ja median tutkimuksen kanssa sekä mietitään muun muassa mediatisaatio-teorian istumista puoluelehtiin. Aineisto on jaettu kahdeksaan alateemaan, joista neljä kuuluu valtakirkon teemakokonaisuuteen ja neljä vähemmistöihin. Juttumäärällisesti eniten uskonnosta kirjoittaa aineiston perusteella keskustalainen Suomenmaa, josta löytyy lähes yhtä paljon uskontoon liittyviä juttuja kuin Demokraatista ja Nykypäivästä yhteensä. Aineiston perusteella puoluelehdet kirjoittavat selkeästi eniten evankelis-luterilaisesta valtakirkosta, minkä lisäksi muut vähemmistöt ovat esillä satunnaisesti. Valtakirkkoon liittyvässä kirjoittelussa näkyvyyttä saavat muun muassa puolueiden uskontosuhteet, kirkon työntekijät, kirkon jäsenyys ja vuoden 2018 kirkolliset vaalit. Vähemmistöjen kohdalla aineistosta nousee esille muun muassa islamiin sekä katoliseen ja ortodoksiseen kirkkoon liittyvät poliittiset kysymykset sekä esimerkiksi islamin ja terrorismin välille muodostunut ja mediassa muutoinkin nähtävissä oleva näiden välinen syy-seuraussuhde. Evankelis-luterilaisen kirkon hallitsevuuden lisäksi aineistosta käy ilmi, että puoluelehdissä uskontoa käsitellään usein politiikan kautta. Esimerkiksi kirkon työntekijöiden haastatteluissa pyritään tuomaan esille myös haastateltavan suhde puolueeseen. Uskontososiologian yksi perusdiskurssi on ollut uskonnon tuleminen entistä näkyvämmäksi ilmiöksi mediassa ja yhteiskunnassa. Aineiston perusteella voidaan kuitenkin sanoa, että uskonto ei ole puoluelehdissä erityisen näkyvä ilmiö. Uskonnolliset juhlat eivät kasvattaneet juttumääriä, kuten perinteisesti mediassa on havaittu, eikä aineistossa myöskään esiinny viitteitä uskontojen poliittisen vaikutusvallan kasvuun. Sen sijaan aineiston perusteella voidaan sanoa, että poliittisen journalismin edustajina puoluelehdet näyttävät tarttuvan herkästi poliitikon uskonnolliseen vakaumukseen, kun siihen on mahdollisuus. Uskonnon mediatisaatio-teoria ei saa puoluelehdissä tukea väitteilleen. Suomen uskonnollisesta kentästä puoluelehdet antavat tilastoihin verrattuna osittain ristiriitaisen kuvan. Evankelis-luterilainen valtakirkko nousee selkeästi aineiston suurimmaksi teemaksi, mutta sen sijaan vähemmistöjen ja tilastojen kohdalla on eroavaisuuksia. Yksi aineiston merkittävimmistä havainnoista liittyy uskonnottomiin ja uskontokuntiin kuulumattomiin, joiden määrä Suomen uskonnollisessa kentässä on suuri, mutta näitä ei sen sijaan puoluelehtien juttutarjonnassa huomioida lainkaan.