Browsing by Subject "vammaispolitiikka"

The majority of the people with intellectual and developmental disabilities (IDD) in Finland are outside the labour market, even though their constitutional rights are the equal to those of a non-disabled person. There are a multitude of prejudices towards disability, and specifically towards people with IDDs. Those prejudices impact the way a person with IDD can carry out their working life citizenship in the way they want to. This paper focuses on the Finnish disability pension system and if the system in itself limits the self-determination of a person with IDD. The paper utilises two sets of data. Documents of law preparation and laws themselves are looked into. In addition, 10 interviews have been conducted, consisting of eight interviews with experts by experience and two organisation experts. Thematic analysis was used in both sets of data, and it is done in two parts. Document analysis handles the institutional change within the last 50 years and the interview analysis consists of how people with IDD themselves see the disability pension system. Slightly prior and especially after the ratification of the UN Convention on the Rights of Persons with Disabilities (CRPD), the Finnish lawmaking has been more inclusive of people with IDDs, although the grounds on which the laws are built on seem to stay similar over time. The disability pension system is seen as a functioning safety net, but also as a somewhat restrictive. The experts by experience were often unsure when the decision regarding their pension had been made, and they felt that their possible entry to labour markets is not discussed enough with them, even if they were motivated to join the labour markets. Even as the disability pension system creates a sense of safety for one’s income, the current form of the system also restricts the self-determination of people with IDDs. The restrictions are specifically apparent in the lack of choice. The weaknesses of the current system should be recognized, and the future political decision-making should focus on unifying the disability pension system and the quality of the support net.

Pro gradussani selvitän arkistotutkimuksen ja diskurssianalyysin avulla, millä tavoin rakentamisen ja julkisten palvelujen esteettömyyttä koskeva keskustelu suomalaisessa yhteiskunnassa on muuttunut 1970-luvulta 2010-luvulle ja kuinka yleiset yhteiskunnalliset muutokset ja taloudellinen tilanne ovat vaikuttaneet asenteisiin esteettömyyttä ja sitä määrittävää normistoa kohtaan. Tutkimusta ohjaava ydinkysymys on, millaista suomalainen esteettömyyspolitiikka on ollut. Käytännön esteettömyys ja saavutettavuus, erityispalvelut ja asenteet ovat kehittyneet yleisten yhteiskunnallisten ja taloudellisten vaiheiden ehdoilla ja osittain niistä riippumatta. Normit ovat omalta osaltaan ohjanneet kaikkea kehitystä. Keskustelussa on vuosikymmenten aikana kilpistynyt vastakkainasettelu toisaalta esteettömyyttä turvaavien normien ja toisaalta eri yhteiskunnan aloilla ajettujen norminpurkutalkoiden välillä. Leimallista esteettömyyskeskustelulle ovat olleet myös uusliberalistisesta hyvinvointivaltion kritiikistä tutut käsitekaappaukset, jotka ovat yleistyneet varsinkin uuden julkishallinnon (NPM) myötä 1990-luvulta alkaen. Merkkejä käsitekaappauksista tosin löytyy tutkimusaineistossa jo 1970-luvulta. Ajanjaksolla voi havaita esteettömyyden politiikkaakin määrittäneen hyvinvointivaltion ja universalismin ihanteen nousun ja laskun. Huomionarvoista on se, kuka keskustelussa on puhunut, kenen puolesta ja mitkä tahot käyttävät todellista valtaa. Esimerkiksi 2010-luvulla rakennusyhtiöillä oli paljon näkyvyyttä, ne ottivat esteettömyyskeskustelussa asiantuntija-aseman, ja niiden teesejä toistivat norminpurkutalkoita ajavat poliitikot. Vammaisjärjestöt ja tutkimuksiin perustuva esteettömyysasiantuntemus on usein jäänyt sivuun, vaikka ihmisoikeusnäkökulma on viime vuosina voimistunut osin normien ansiosta. Vuonna 2016 ratifioitu YK:n vammaisten oikeuksien sopimus sitoo Suomea, jolloin siihen on voinut myös tukeutua keskustelussa. Aineiston pohjalta voidaan todeta, normien merkitys esteettömyyden kehittämisessä on ollut keskeinen koko tarkastelujakson ajan. Lainsäädännössä ovat vahvistuneet rakennusmääräysten ja subjektiivisten oikeuksien lisäksi kansalaisten vaikutusmahdollisuudet ja esim. vammais- ja vanhusjärjestöjen asema kunnallistasolla. Normien avulla kasvanut esteettömien asuntojen, asuinalueiden ja liikkumismahdollisuuksien tarjonta ovat parantaneet valinnanvapautta mm. asuinpaikan suhteen. Normien voi katsoa sekä ohjaavan että heijastavan yhteiskunnan asenteita. Asenteissa näkyvä muutos 1970-luvulta on hyvin huomattava, mutta ei itsestään syntynyt. Pohdin myös ideologioiden ja yhteiskunnallisten olosuhteiden vaikutusta, mutta niistä on vaikeampi tehdä johtopäätöstä.

Vammaisten oikeuksiin on viime vuosikymmeninä alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota. Näkyvänä esimerkkinä on Yhdistyneiden kansakuntien vammaissopimus, jonka Suomi ratifioi vuonna 2016. Vammaisten oikeuksien edistämisessä olennaista on osallisuus eli marginalisaation poisto, yhteisöön kuuluminen ja mahdollisuudet vaikuttaa. Tärkeää on myös tasa-arvo, jota voidaan tarkastella toiminnallisten valmiuksien avulla. Jokaisella ihmisellä pitää olla mahdollisuudet edistää omanlaistaan hyvinvointia ja hänen valmiuksiaan tähän tulee tukea. Tämä pro gradu -tutkielma on arviointi Vantaan vammaispoliittisesta ohjelmasta Wampo – tilaa kaikille, joka oli toiminnassa vuosina 2012–2016. Wampon tavoitteena oli lisätä vammaisten henkilöiden osallisuutta Vantaalla sekä tasa-arvoa suhteessa valtaväestöön. Ohjelman työmenetelmäksi valittiin verkostotyö, jotta mukaan saataisiin mahdollisimman laajasti niitä tahoja, joita vammaisasia koskee. Verkostoon kuului tuki- ja koordinaatioryhmä sekä viisi keihäänkärkiryhmää: fyysinen esteettömyys ja turvallisuus, esteetön ajattelu ja elämänlaatu, asiakaslähtöisyys ja palveluohjaus, oikeus koulutukseen, työhön ja mielekkääseen arkeen sekä asuminen. Tutkimuksessa tarkastellaan miten hyvin Wampo-verkosto toimi vammaispolitiikan välineenä sekä osallisuuden ja tasa-arvon lisäämisessä. Tutkielman aineisto kerättiin haastattelemalla Wampossa mukana olleita henkilöitä. Haastateltuja oli yhteensä seitsemän ja he olivat olleet Wampossa seuraavissa rooleissa: Vantaan virkamies, vammaisjäsen, työnantajaedustaja ja muun organisaation edustaja. Haastatteluilta kysyttiin heidän näkemyksiään Wampon tavoitteista, verkostotyöskentelyn sujuvuudesta ja Wampon saavutuksista sekä mitä he ajattelivat tapahtuvan Wampon loppumisen jälkeen. Vastauksista kävi ilmi, että verkoston ilmapiiri oli pääosin avoin ja luottamuksellinen. Työskentelyn aikana jäsenten välille syntyi henkilökohtaisia kontakteja, jotka helpottavat yhteistyötä varmasti myös tulevaisuudessa. Wampon avulla kaupungin eri hallinnonalat saatiin huomaamaan, että vammaisasia koskettaa myös heitä, sillä vammaiset eivät ole vain vammaispalveluiden asiakkaita, vaan liikkuvat kaupungilla ja käyttävät palveluita siinä missä muutkin kuntalaiset. Wampossa tehtiin asennevaikuttamistyötä sekä konkreettisia tekoja sen eteen, että vammaisilla olisi enemmän mahdollisuuksia liikkumisessa, harrastuksissa, työelämässä, koulutuksessa ja asumisessa. Nämä kaikki edistivät vammaisten henkilöiden osallisuuden ja tasa-arvon toteutumista. Wampo-työskentelyssä oli kuitenkin omat haasteensa. Jäsenten vaihtuminen toi katkoksia verkoston toimintaan. Verkostotyöskentelyä hankaloittivat myös jäsenten erilaiset odotukset Wampoa kohtaan sekä määrärahojen niukkuus. Lisäksi jotkut virkamiesjäsenet kokivat, etteivät johtoryhmät heidän virastoissaan olleet kiinnostuneet Wamposta, mikä vaikeuttaa saavutusten juurruttamista. Wampon jälkeisenä aikana on suositeltavaa pitää vähintään yksi seurantapaaminen, jossa tehdään loppuyhteenveto siitä, mitä Wampon aikana saavutettiin sekä keskustellaan siitä, mitä näille asioille on tapahtunut Wampon loppumisen jälkeen. Lisäksi tarvitaan suunnitelma siitä, miten vammaisten asia saadaan kaikki kaupungin hallinnonalat läpileikkaavaksi huomion kohteeksi. Tutkimuksen perusteella vaikuttaa siltä, että verkostotyöskentely on toimiva väline vammaispolitiikan toteuttamiseksi. Useiden eri toimijoiden kokoaminen yhteen on keino edistää vammaisten oikeuksia kokonaisvaltaisesti.