Browsing by study line "Yleinen ja aikuiskasvatustiede"

Keskustelu median negatiivisista vaikutuksista erityisesti nuorten hyvinvointiin on viime vuosikymmenien aikaan ollut keskiössä erityisesti teknologian kehityksen ja digitalisaation myötä. Myös mediaa käsittelevä tutkimus on painottunut juuri median negatiiviseen puoleen. Tutkielman tarkoituksena on kartoittaa ja koota yhteen median ja nuorten itsetunnon suhdetta käsittelevien tutkimusten tuloksia ja näin myös rakentaa aiheesta selkeämpää kuvaa. Median tulessa yhä merkittävämmäksi osaksi ihmisten elämää, myös koulutuksen on kehityttävä vastaamaan yhteiskunnan vaatimuksiin. Mediakasvatuksen toteutus ja tavoitteet ovat kasvattajien piirissä koettu epäselviksi ja mediakasvatuksen laadun ja tarjonnan vaihtelu on suurta. Tutkielmassani tarkastelen myös aikaisemmasta tutkimuksesta nousevia mediakasvatuksen keinoja tukea nuorten itsetuntoa. Tutkimus toteutettiin käyttäen systemaattisen kirjallisuuskatsauksen menetelmää. Kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on koota aikaisempien tutkimusten tuloksia, jotka puolestaan toimivat uusien tutkimusten pohjana. Systemaattinen kirjallisuuskatsaus toimii tiivistelmänä tiettyyn aihepiiriin keskittyvien tutkimusten keskeisestä sisällöstä tarkoituksenaan kartoittaa aiheesta käytävää keskustelua ja nostaa esiin sen kannalta tärkeitä tutkimuksia. Systemaattinen kirjallisuskatsaus eroaa muista kirjallisuuskatsauksen tyypeistä erityisesti aineistoon kohdistuvan tarkan seulonnan vuoksi. Näin ollen myös tämän tutkielman aineistolle asetettiin tarkat kriteerit, joita sen tuli noudattaa. Aineisto on myös esitelty lyhyesti omassa taulukossaan. Tulokset osoittivat median vaikuttavan nuorten itsetuntoon niin positiivisesti kuin negatiivisestikin, negatiivisten vaikutusten ollessa kuitenkin hieman yleisempiä. Keskeiseksi vaikutusten luonteen kannalta nousivat median sisällöt sekä niiden edustamat käsitykset ja arvot. Myös mediakasvatuksen osoitettiin toimivan itsetuntoa tukevana tekijänä. Erityisesti oppilaslähtöisyyteen perustuvat työskentelytavat koettiin toimiviksi. Toisaalta mediakasvatuksen on kuitenkin myös mahdollista jäädä hyvin pinnalliseksi toiminnaksi ilman kriittitstä otetta.

Tämän systemaattisen kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on kuvailla koulutuksen perinnöllisyysmekanismien toimintaa sekä niihin liittyviä tekijöitä. Tutkimuskysymykseni on: Kuinka perintötekijät sekä kasvuympäristö vaikuttavat koulutuksen periytyvyyteen? Koska koulutuksen voimakasta periytymistä pidetään merkkinä luokkayhteiskunnasta ja sosiaalista liikkuvuutta, eli lasten päätymistä erilaisiin asemiin kuin vanhempansa, merkkinä yhteiskunnan avoimuudesta, tämä tutkielman tuloksia voidaan tulkita myös laajemmasta, yhteiskunnallisen hyvä- tai huono-osaisuuden periytyvyyden näkökulmasta. Aineistooni valikoitui systemaattisen haun jälkeen, kuusi vertaisarvioitua, tieteellistä tutkimusta. Tämän tutkielman valossa geneettinen pääoma näyttää selittävän merkittävää osaa koulutuksen periytyvyydestä. Noin puolet yksilöiden välisistä koulutuksellisista eroista selittyy eroilla perintötekijöissä. Vastoin perinteisiä sosiologisia selitysmalleja, perheympäristö selittää Suomessa vain 12% ihmisten välisistä eroista saavutetussa koulutustasossa. Perheympäristön vähäinen vaikutus ei tarkoita perheympäristön laadun olevan koulutuksen kannalta yhdentekevää, vaan tutkielmani aineistossa esiintyi useita viitteitä, joiden mukaan koulutukseen vaikuttavan geneettisen potentiaalin tai riskien ilmentyminen välittyvät perheympäristön kautta. Ympäristön merkityksestä kertoo mm. havainto adoptiostatuksen positiivisesta vaikutuksesta kouluttautumiseen geneettisesti riskialttiilla ryhmällä; Biologisen perheen ulkopuolelle adoptoidut lapset, joilla oli koulutuksen kannalta epäedulliset geenit kouluttautuvat huomattavasti pidemmälle kuin samankaltaiset geenit omaavat lapset, jotka asuivat biologisen perheensä kanssa. Biologisten vanhempien luona asuvilla lapsilla perheympäristön vaikutus on vähäinen, sillä vanhempien perintötekijät vaikuttavat myös siihen, millaisen kasvuympäristön he tarjoavat lapsilleen. Perintötekijät korreloivat perheympäristön laadun kanssa, jolloin perintötekijöiden vaikutus kouluttautumiseen korostuu. Tilastollisesti merkittävä osuus koulutuksen perinnöllisyydestä selittyi tutkielmani mukaan perheympäristön ja geenien ulkopuolisilla tekijöillä. Näiden ulkopuolisten tekijöiden tunnistamiseksi tarvitaan lisää tutkimusta.

Henkisen työhyvinvoinnin merkitys korostuu ajassamme. Työn ollessa yhä useammin ruumiillisen työn sijaan kognitiivista tietotyötä, on työhyvinvointia syytä mitata psykologisin mittarein. Työhyvinvointia ei enää nähdä vain stressin ja uupumuksen kaltaisten oireiden puuttumisena, vaan työltä odotetaan mielekästä ja merkityksellistä sisältöä elämään. Tätä positiivisen psykologian näkökulmaa kuvastaa työn vaatimusten ja voimavarojen teoriaan perustuva käsite työn imu, jota tässä kirjallisuuskatsauksessa tarkasteltiin. Tavoitteena oli muodostaa käsitys niistä tekijöistä, jotka ovat oleellisia työhyvinvointia tukevia voimavaroja erityisesti nykyaikaisessa tietotyössä. Tutkimus toteutettiin narratiivisena kirjallisuuskatsauksena. Aineistoksi valikoitui kolme tutkimusartikkelia, joissa tietotyöläisten työn imua on tutkittu kvantitatiivisesti kyselylomakkeisiin perustuen. Kirjallisuuskatsauksessa koottiin yhteen ja analysoitiin tietotyöntekijöillä tehtyä työn imuun liittyvää tutkimusta. Työn imun kannalta keskeisiksi työhyvinvointitekijöiksi tietotyöläisillä nousi samankaltaisia työn voimavaroja, joiden on aiemmissa tutkimuksissa todettu korostuvan muissakin työtyypeissä. Tulosten mukaan korkeampaan työn imuun on yhteydessä työssä tapahtuva oppiminen, yhteisön tuki ja yrittäjähenkinen asenne työtä kohtaan. Myös nykyaikaisen tietotyön uudet vaatimukset kuten digitaalisilla alustoilla toimiminen ja yrittäjyys olivat yhteydessä korkeampaan työn imuun. Varsinainen tutkimuskysymys ’mitkä tekijät johtavat työn imuun tietotyössä’ jäi kuitenkin avoimeksi, koska yhtään pitkittäisasetelmalla toteutettua tutkimusta, josta syy-seuraussuhde olisi nähtävissä, ei löytynyt.

Suomalaista vapaata sivistystyötä koskevassa tutkimuksessa sen on moitittu hukanneen voimaannuttavan asenteen ja keskittyneen ainoastaan ihmisten sopeuttamiseen. Haastan kandidaatintyössäni tätä asetelmaa kysyen, millaista toimijuutta työväenliikettä lähellä oleva vapaa sivistystyö tällä hetkellä tavoittelee. Tutkimuksessani kehitetään sellaista toimijuuden määritelmää, joka tunnistaisi yksilöiden ja yhteisöjen erilaiset lähtökohdat ja voimaantumisen mahdollisuudet. Työn teoreettinen tausta nousee kotimaisesta vapaan sivistystyön tutkimuksesta, kriittisestä pedagogiikasta sekä työväen sivistystyön historiasta. Tutkimuksen aineistona olivat kahden sivistysliiton, Kansan Sivistystyön Liiton sekä Työväen Sivistysliiton, strategiat. Näitä julkisia asiakirjoja tarkasteltiin laadullisen, temaattisen analyysin keinoin niin, että analyysiyksikkönä oli strategian lause. Aineistoa tarkasteltiin neljän teeman pohjalta: 1) yksilöllinen toimijuus, 2) yhteisöllinen toimijuus, 3) perustaitojen opettaminen sekä 4) voimaannuttava sisältö. Lopullisessa analyysissä teemat kietoutuivat yhteen niin, että samoja lauseita saatettiin tarkastella useissa asiakohdissa. Sivistysliittojen strategioissa konstruoituva toimijuuden ideaali oli yhteisöllinen ja voimaannuttava. Siinä yksilöllinen ja yhteisöllinen kietoutuivat yhteen yhteisöllisesti voimaannuttavassa ja muutosorientoituneessa prosessissa, jossa tunnustettiin yksilöiden ja yhteisöjen erilaiset tarpeet ja lähtökohdat. Yksilön ja yhteisön suhde oli vastavuoroinen: yksilön toimijuus sidottiin yhteisössä toimimiseen, ja yhteisön tukemisen katsottiin voimaannuttavan myös siinä toimivia yksilöitä. Strategioista nouseva toimijuus toisaalta oli linjassa työväen sivistystyön historiallisten painopisteiden kanssa, toisaalta tunnisti nykyajan haasteet.

Muutoslaboratorio (ML) on organisaatioiden kehittämiseen suunniteltu menetelmä. Monen eri alan yhteydessä toteutettu ML on todettu toimivaksi menetelmäksi lukuisia kertoja. Globaalin talouspaineen alati kiristyvässä vaikutuksessa työelämä kehittyy kuitenkin jatkuvasti nopeatempoisempaan suuntaan, jolloin pitkäkestoisen ja raskaan ML-menetelmän toteutus on vaikeampaa. Aiemman tutkimuskirjallisuuden näkemykset KTT:n ja ML:n tulevaisuudesta keskittyvät laajojen ongelmien, kuten ilmastonmuutoksen tai työttömyyden, kehittämiseen ja ratkaisemiseen, jättäen täten aukon menetelmän ja nykypäivän työelämän jatkuvasti kasvavaan ristiriitaan. Tämän tutkielman tavoite on tarkastella ML:n ja nykypäivän työelämän ristiriitoja, ja toisaalta menetelmän kehittymisen mahdollisuuksia kohti nykypäiväisempää mallia. Tutkielma toteutettiin kuvailevana kirjallisuuskatsauksena, jonka aineistoksi valittiin 10 ML:ta käsittelevää tieteellistä lehtiartikkelia. Artikkelit olivat vuosina 2010-2021 julkaistuja. Aineiston hakusanoina olivat CL-intervention, change laboratory, formative intervention ja expansive learning, ja kaikki valitut artikkelit olivat täten englanniksi julkaistuja. Aineiston analyysi toteutettiin perinteisenä sisällönanalyysinä, jonka perusteella muodostettiin tutkimuskysymyksiä kuvaavat kategoriat. ML:n ja nykypäivän työelämän ristiriidoiksi muodoistui menetelmän pitkä kesto, sen suuri resurssien tarve ja tulosten myöhä ilmentyminen. Mahdollisuudet kohti nykypäiväisempää mallia olivat menetelmän sitouttava ja motivoiva vaikutus, sen tuottama integroiva kehityshalu osallistuneiden työntekijöiden keskuudessa, ja merkit menetelmän valmiudesta muokkaantumiseen. Tulosten perusteella ML:n ja nykypäivän työelämän välillä on selkeitä ristiriitoja, joskin mahdollisuuksien tarkemmalla tutkimisella mahdollistuu sen kehittyminen kohti paremmin nykypäivän työelämään sopivaa versiota.

Lisääntynyt kilpailu organisaatioiden välillä on muuttanut samalla työn vaatimuksia ja lisännyt työntekijöiden kokemaa stressiä työssä. Organisaatioiden paine menestyä heijastuukin siten negatiivisesti työntekijöiden työhyvinvointiin. Hyvinvoivat työntekijät ovat kuitenkin yksi organisaatioiden keskeisimmistä kilpailuvalteista markkinoilla, minkä takia työntekijöiden työhyvinvoinnin tukemiseen asetetaan yhä enemmän resursseja. Yhdeksi keskeiseksi työhyvinvoinnin tukemisen keinoksi on aikaisemmassa kirjallisuudessa tunnistettu johtaminen. Tässä kandidaatintutkielmassa tarkastellaankin identiteettijohtamisen ja työntekijöiden työuupumuksen välistä yhteyttä. Tutkielmassa vastataan kahteen tutkimuskysymykseen, jotka ovat: Onko identiteettijohtaminen yhteydessä työntekijöiden työuupumukseen? Mitkä identiteettijohtamisen ulottuvuudet ovat yhteydessä työntekijöiden työuupumukseen? Tutkielman tutkimusaineisto koostui neljästä tutkimusartikkelista, joissa oli tarkasteltu identiteettijohtamisen yhden tai useamman ulottuvuuden yhteyttä työuupumukseen. Tutkielma toteutettiin narratiivisena kirjallisuuskatsauksena, minkä takia aineistonkeruu ja -analyysimenetelmissä esiintyi väljyyttä. Aineiston analyysi pohjautui teemoitteluun, jonka avulla pystyttiin tarkastelemaan jokaisen identiteettijohtamisen ulottuvuuden ja työuupumuksen välistä yhteyttä erikseen. Tutkielman tulokset osoittivat, että identiteettijohtamisen kaikki ulottuvuudet ovat negatiivisessa yhteydessä työuupumukseen. Identiteettijohtamisen voi siten todeta olevan yhteydessä työntekijöiden vähentyneeseen työuupumukseen. Tulokset eivät kuitenkaan anna tietoa identiteettijohtamisen ja työuupumuksen välisestä syy-seuraussuhteesta, minkä takia ei voida todeta identiteettijohtamisen suoraan vähentävän työuupumusta. Jatkossa olisikin tärkeää saada tietoa muun muassa niistä muuttujista, jotka mahdollisesti vaikuttavat identiteettijohtamisen ja työuupumuksen välisen yhteyden toteutumiseen. Organisaatiot ja niissä toimivat johtajat voivat kuitenkin hyödyntää tässä tutkielmassa tuotettua tietoa pyrkiessään vähentämään työntekijöiden kokemaa työuupumusta liittämällä identiteettijohtaminen osaksi organisaation johtamisstrategiaa.

Tämän tutkimuksen tarkoitus on selvittää kuvailevan kirjallisuuskatsauksen menetelmällä, mitä tutkimusten perusteella tiedetään nuorten elämäntaitojen oppimisesta joukkueurheilussa. Tutkimuksessa selvitetään, mitkä ovat yleisimpiä nuorten oppimia elämäntaitoja, millaisia prosesseja elämäntaitojen oppimiseen liittyy ja millaisia pedagogisia strategioita ja lähestymistapoja tutkimukset suosittavat valmentajille elämäntaitojen opettamiseksi. Tässä tutkimuksessa elämäntaidot määritellään psykososiaalisiksi kyvyiksi ja ne on luokiteltu kognitiivisiksi, sosiaalisiksi ja emotionaalisiksi taidoiksi. Nuoruuden myönteisen kehittymisen ja elämäntaitojen tutkimus urheilussa on haarautunut omaksi tutkimusalueekseen, koska urheilun on todettu olevan otollinen ympäristö myönteiselle kehittymiselle. Tutkimus tällä tieteenalalla on kehittynyt viimeisen 15 vuoden aikana, mutta käytännön valmennustyössä ja valmentajakoulutuksissa elämäntaitojen kehittäminen on hyvin harvoin esillä. Tässä kirjallisuuskatsauksessa analysoidaan viimeaikaista tutkimustietoa elämäntaidoista ja analyysin päälähteinä käytetään meta-analyysejä ja systemaattisia kirjallisuuskatsauksia. Näiden tutkimusten tuloksia täydennetään esimerkeillä yksittäisistä tutkimuksista. Tutkimustulosten yhteenvetona voidaan todeta, että joukkueurheilussa mahdollistuu monien erilaisten psykososiaalisten elämäntaitojen oppiminen. Tutkimuksissa raportoitiin useasti etenkin kognitiivisten ja sosiaalisten taitojen kehittymistä. Emotionaalisten taitojen raportointia nousi esille harvemmin ja siihen syynä voi olla tutkimusten erilaiset luokittelutavat sekä elämäntaitoja opettavien ohjelmien fokus etenkin kognitiivisiin ja sosiaalisiin taitoihin. Tutkimukset korostavat, että elämäntaitojen tarkoituksenmukainen (eksplisiittinen) opettaminen on tehokkaampi tapa edistää nuorten elämäntaitojen oppimista. Ilman tarkoituksenmukaista opettamista oppiminen on kuitenkin mahdollista (implisiittisesti), mikäli urheiluympäristö ja vuorovaikutussuhteet ovat turvallisia ja myönteisiä. Jatkotutkimuksissa tutkimusalueen teoreettista perustaa pitäisi yhä rakentaa vahvemmaksi ja huomiota pitäisi kiinnittää enemmän eri mikrosysteemien yhteistyöhön, koska nuorten kehitys tapahtuu samanaikaisesti monissa eri instituutioissa. Tutkimusmenetelminä suositellaan muun muassa interventioita, pitkittäistutkimuksia ja tapaustutkimuksia.

Nuorten talousosaamisesta on oltu huolissaan, koska nuorten velkaantuminen ja maksuhäiriömerkinnät ovat yleistyneet. Heikkoon osaamisen on etsitty syitä muun muassa koulutusjärjestelmästä, mutta aikaisemmat tutkimukset ovat myös osoittaneet, että muun muassa sosioekonominen tausta on yhteydessä nuorten talousosaamiseen. Aikaisemmissa tutkimustuloksissa on myös havaittu jo vuosikymmeniä sitten, että kotitausta on yhteydessä nuorten koulumenestykseen. Suomalaisten nuorten talousosaamista on kuitenkin tutkittu vielä suhteellisen vähän, minkä takia vuoden 2018 PISA talousosaamisen arvioinnin tulokset antavat tärkeää tietoa suomalaisnuorten talousosaamisen tasosta. Tutkimuksessa tarkastellaan miten nuorten sosioekonominen tausta näyttäytyy vuonna 2018 saaduissa talousosaamisen arvioinnin PISA-tuloksissa. Tutkimus toteutettiin empiirisenä tutkimuksena, jossa tutkimusaineistoa analysoitiin temaattisen analysoinnin avulla. Tutkimusaineistona käytettiin Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisemaa PISA18 Talousosaamisen arvioinnin raporttia, mihin on koottu talousosaamisen päätulokset, tutkimuksen arviointinäkökulmat sekä aineisto. Kuten aiemmatkin tutkimukset ovat osoittaneet myös talousosaamisen tuloksissa sosioekonominen tausta vaikutti nuorten talousosaamisen tasoon. Ylimpään sosioekonomiseen neljännekseen kuuluvat nuoret saivat parempia tuloksia talousosaamisen arvioinnista verrattuna alimpaan neljännekseen kuuluviin. Sosioekonominen tausta näyttäytyi niin nuorten rahanlähteissä, rahankäytössä kuin talousosaamisen tiedonlähteissäkin. Saaduista tuloksista huolenaiheena nousi esille nuorten osaamisen tason välinen suuri vaihtelu sekä sen kytkeytyminen sosioekonomiseen taustaan.

Normaliteetin käsite on nyky-yhteiskunnassa yhä kapeampi. Lääketieteen suureteorian mukaan ADHD määritellään varsin ongelmakeskeisesti: se on yksilön toiminnanohjausta rajoittava 'häiriö', ja 'riskitekijä', joka altistaa useille kielteisille elämänkuluille. Vaikka tutkijoiden keskuudessa ei ole päästy yksimielisyyteen ADHD:n etiologiasta, vaikuttaa lääketieteen määritelmä 'yksilön aivotoiminnan häiriöstä' kaikkialla. Viitekehyksenä tässä integroivassa kirjallisuuskatsauksessa käytän sosiaalista konstruktionismia, eli mielenkiintoni kohdistuu ADHD:sta käytettyyn kieleen. Koska sosiaalisessa konstruktionismissa todellisuus - myös normaalius ja poikkeavuus - rakentuu käyttämämme kielen kautta, ei koskaan ole samantekevää, millaista kieltä ja sanavalintoja käytetään. Diagnoosit rakentavat identiteettiä, ja lääketieteellinen ADHD-puhe näkyy kotona, kouluissa, työpaikoilla. Koska tarkkaavaisuushäiriötä koskevaa tutkimusta muusta kuin lääketieteellisestä näkökulmasta on suhteellisen vähän, ja tieteenalojen välillä kiistellään, onko ADHD:n tausta geeneissä vai ympäristössä, on kriittinen, selitysmalleja vertaileva ote paikallaan. Tässä poikkitieteellisessä kirjallisuuskatsauksessa integroin tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriön monitieteelliset selitysmallit. Kuvaan, arvioin ja vertailen ADHD-diagnoosin neurobiologisia, psykososiaalisia ja sosiologisia selitysmalleja ja niiden tutkimuskirjallisuudessa käyttämää retoriikkaa konstruktionistisesti, eli todellisuutta ylläpitävinä hierarkkisina tasoina. Kriittisen yhteiskuntatieteellisen vammaistutkimuksen postmoderniin ja poststrukturalistiseen viitekehykseen kiinnittyen tarkastelen ADHD-diagnoosin vammauttavien sosiaalisten kategorioiden diskursiivista tuottamista ADHD:ta koskevassa tutkimuskirjallisuudessa. Tutkimuskysymykseni on: millaisia normaalin ja poikkeavuuden diskursseja esiintyy ADHD:ta koskevassa tutkimuskirjallisuudessa? Koska kullakin tieteenalalla on ADHD:sta oma, tutkimusperinteellensä uskollinen käsitys, valikoitui tutkimusmenetelmäksi aineiston poikkitieteelliseen tarkasteluun integroiva kirjallisuuskatsaus. Integroiva ote sallii erilaisista metodologisista lähtökohdista tehdyt tutkimukset aineistokseen. Tutkimuskysymykseeni vastaamiseksi olen rajannut aineiston koskemaan kansainvälistä tutkimuskirjallisuutta, jonka lähdekieli on joko englanti, suomi tai ruotsi. Julkaisuilta olen edellyttänyt tiettyä tieteellistä relevanssia, ja kohdistanut tarkastelun ADHD:ta koskeviin väitöskirjoihin, yhteen meta-analyysiin, sekä lääketieteen, psykologian ja sosiologian tutkimusartikkeleihin, jotka on esitetty kunkin tieteenalan arvostetuissa akateemisissa lehdissä tai painetuissa kokoelmateoksissa. Integroivassa analyysissä olen soveltanut aiempien tutkimusten osoittamaa jakoa ADHD:n neurobiologisiin, psykososiaalisiin ja sosiologisiin selitysmalleihin, joita olen puolestaan tulkinnut sosiaalisen konstruktionismin periaatteita noudattaen. Näin olen muodostanut kokonaiskuvan ADHD:sta tutkimuskirjallisuudessa käytetystä kielestä. Integroivan kirjallisuuskatsauksen tulokset esitän taulukossa. Rajakäyntiä normaalin ja poikkeavan välillä tuotettiin tarkkaamattomuus ja ylivilkkaushäiriötä koskevassa tutkimuskirjallisuudessa kolmen diskurssin kautta: 1. 'Oireyhtymä' -valtadiskurssi (ADHD lääketieteellisenä tosiasiana), 3. 'Hoidettavissa' -kehitysdiskurssi (ADHD kuntoutettavana ominaisuutena) sekä 3. 'Tarkkailla ja rangaista' -kriitikkodiskurssi (ADHD sosiaalisen kontrollin välineenä). Tulokset osoittavat, että ADHD-diagnoosiin liittyvä kieli ja määritelmät tutkimuskirjallisuudessa poikkeavat tieteenalojen välillä ratkaisevasti toisistaan, ja diagnoosin todellinen etiologia on edelleen selvittämättä. Tieteenaloja integroiva, kriittinen poikkitieteellinen katsaus osoittaa, että eri tieteenalojen ADHDdiagnoosia koskevat nyanssit, olettamukset ja kontekstit poikkeavat merkittävästi toisistaan. Tarkkaamattomuutta ja ylivilkkautta selittävien neurobiologisten ja psykososiaalisten tutkimusperinteiden välillä ei tulosten perusteella ole ristiriitaa, mutta ympäristöä painottavat sosiologiset selitysmallit on lääketieteen teoriassa sivuutettu. Myöskään ADHD-diagnosoitujen omia kokemuksia diagnoosistaan ja sen tuottamasta rajakäynnistä normaaliin ja poikkeavaan ei juuri ole tutkittu, vaikka aiemmat tutkimukset osoittavat, että diagnosoitujen omat kokemukset poikkeavat sekä vanhempien että ammattihenkilöiden heille tarjoamista vammauttavista sosiaalisista kategorioista. Tulokset tukevat aiempien tutkimusten havaintoja siitä, että ADHD-diagnoosia koskeva tutkimuskirjallisuus pohjautuu pääasiassa lääketieteen valtadiskurssiin, ja vammauttavaan retoriikkaan. Osa tutkimuskirjallisuudesta kuitenkin vastustaa suurteoriaa, ja korostaa yhteiskunnallisempia selitysmalleja. Tällöin ADHD ei ole häiriö, vaan yhteiskunnan tuottama poikkeavuuden määritelmä niille, jotka eivät syystä tai toisesta toimi normatiivisten tavoitteiden mukaisesti. Myös johtavat geenitutkijat itse huomauttavat, että lääketieteen valtateoria geenien ylivallasta on ADHD:n selittäjänä puutteellinen, eikä yksin selitä häiriön syntyä. Konstruktionistisesta näkökulmasta jokaisen tieteenalan on sallittua, jopa tarpeellista tuottaa ADHD:sta oman ymmärryksensä, koska se on sosiaalisesti rakennettu suhteellinen käsite, jonka merkitykset vaihtelevat ajan, paikan ja määrittelijöiden mukaan. Yksi tieteenala on kuitenkin riittämätön selittämään ADHD:n syntyä, ja ilmiön tutkimus vaatii nykyistä laajempaa yhteistyötä biologian, psykologian ja sosiologian välillä. Koska neurobiologinen selitysmalli selvästi hallitsee tutkimuskenttää, on mielestäni perusteltua problematisoida, haastaa ja täydentää ADHD-käsitettä, retoriikkaa ja diagnoosia koskevia käytäntöjä. Kriittinen integroiva tutkimus ADHD-diagnoosin toiseuttavasta ja vammauttavasta retoriikasta on tarkkaamattomuus- ja ylivilkkaushäiriön yleistyneen diagnosoinnin kannalta ajankohtainen. 40 vuotta jatkunut, ADHD:n syitä kartoittava tutkimus ei tutkimuskirjallisuudessa ole johtanut juuri yhteenkään teoriaan, joka ylittäisi yhden tieteenalan rajat. Jokaisen tieteen havainto voi kuitenkin olla merkittävä askel kohti ADHD:n kokonaisvaltaisempaa ymmärrystä.

Tavoitteet. Sukupuoli ja sukupuolten väliset erot ovat selkeä osa länsimaista kulttuuria. Tasa-arvo taas on useiden länsimaisten yhteiskuntien tavoite. Yhtenä koulun tehtävistä on rakentaa tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa ja tasa-arvotyö täytyisikin ottaa huomioon myös koulutuksessa ja sen suunnittelussa. Tasa-arvoisemman kohtelun nimissä onkin esitetty, että kouluissa tulisi olla enemmän miespuolisia opettajia, sillä poikapuoliset oppilaat hyötyisivät miesopettajasta . Tämän yhteiskunnallisessa keskustelussa esiintyvän väitteen tueksi on hyvin vähän tieteellistä näyttöä. Tällaisessa tasa-arvokeskustelussa usein unohtuu, että sukupuoli voidaan määrittää myös poiketen perinteisestä biologiaan pohjautuvasta mallista, jossa nähdään kaksi muuttumatonta sukupuolta, mies ja nainen. Tämän kandidaatin tutkielman on tarkoitus selvittää, millaisiin koulunkäyntiin tai oppimiseen liittyviin tekijöihin opettajan sukupuoli on yhteydessä ja miten sukupuolen käsite on tutkimusaineistossa määritetty. Menetelmät. Tämä kandidaatin tutkielma toteutettiin integroivana kirjallisuuskatsauksena. Aineistoksi valittiin seitsemän tieteellistä tutkimusartikkelia, jotka käsittelivät opettajan sukupuolen vaikutusta tai yhteyttä erilaisiin koulun ja opetuksen osa-alueisiin. Aineisto analysoitiin sisällönanalyysin avulla. Aineisto järjestettiin myös artikkelin ilmestymisvuoden sekä tutkimuksen toteutuksen koulutusasteen mukaisiin järjestyksiin analyysin selkeyttämiseksi. Tulokset ja johtopäätökset. Opettajan sukupuoli oli yhteydessä peruskouluikäisillä opettajien luokkahuoneessa oppilaille osoitettavan kommunikaation määrään, oppilaiden liikuntatunnilla saamien kehujen määrään sekä oppilaiden omaan kokemukseen oppilas-opettaja suhteesta. Korkeakouluopiskelua koskevassa tutkimuksessa opettajan sukupuoli oli yhteydessä oppilaiden omaan arvioon opettajan opetusmetodeista. Kolmessa tutkimusartikkelissa seitsemästä ei löydetty yhteyttä opettajan sukupuolen ja minkään koulun käyntiin tai oppimiseen liittyvän tekijän kanssa. Yhdessäkään tutkimusaineiston artikkeleissa ei oltu selitetty sukupuolen käsitettä millään tavalla. Vaikka osassa tutkimusartikkeleista löydettiinkin yhteys opettajan sukupuolen ja koulunkäyntiin liittyvän tekijän kanssa, eivät nämä yhteydet olleet yhtenäisiä keskenään. Opettajan sukupuolella ei siis näyttäisi olevan selvää merkitystä eivätkä nämä tulokset tue väitettä, että pojat tarvitsisivat erityisesti miesopettajia kouluihin. Tämän kandidaatintutkielman perusteella sukupuolen käsitteen määrittämiseen tulisi tieteellisissä julkaisuissa kiinnittää enemmän huomiota.