Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p11617"

Laajoissa tutkimuksissa on havaittu, miten alhainen syntymäpaino on yhteydessä moniin kroonisena kansantautina tunnettuihin sairauksiin kuten sepelvaltimotautiin, tyypin 2 diabetekseen ja verenpainetautiin. Mekanismin arvellaan liittyen elimistön ohjelmoimisena tunnettuun tapahtumaan, jossa raskauden kriittisessä vaiheessa tapahtunut ulkoinen ärsyke sotkee elimistön elimen kyvyn säädellä elimistön toimintoja. Tämä näkyy kohonneena sairausriskinä myöhemmällä iällä. Tutkimus keskosia kohtaan on lisääntynyt tasaisesti samaan aikaan, kun heidän henkiinjäämistodennäköisyys on parantunut keskoskaappien teknologisen kehityksen ansiosta. Vastaavasti alhaisen syntymäpainon tiedetään olevan riskitekijä myös ADHD:lle. ADHD:n kehityskulku noudattelee usein ongelmien kasaantuvaa kehitystä siten, että varhaisessa vaiheessa alkanut häiriö vaikuttaa henkilön koulunkäyntimenestykseen ja myöhempiin työuriin. ADHD:llä on voimakas perinnöllinen tausta ja se todetaan useammin pojilla kuin tytöillä. Huolimatta ADHD:n korkeasta periytyvyydestä sosiaalinen ympäristö on tärkeässä osassa siinä, ilmeneekö jokin periytyvä häiriö ja miten voimakkaasti tämä häiriö ilmenee. Tutkimuksessa pyritään kiinnittämään erityinen huomio sukupuolten välisiin eroihin ja sosioekonomisiin tekijöihin alhaisen syntymäpainon ja ADHD:n välillä. Tutkimuksessa tarkastellaan tarkemmin kompensatorisina tekijöinä äidin koulutustaustaa, perheen tuloja, perhetyyppiä ja maahanmuuttajataustaa. Tutkimuksen aineistona käytettiin Tilastokeskuksen ja Helsingin yliopiston sosiologian oppiaineen ylläpitämää EKSY014-rekisteriaineistoa. Aineisto sisältää 20 prosentin satunnaisotoksen kaikista Suomen kotitalouksista, joissa asui vuoden 2000 lopussa 0-14-vuotiaita lapsia (n = 415 000). Rekisterin pohjana toimivat Tilastokeskuksen, THL:n, Kelan sekä ETK:n rekisteritiedot,joiden väliset tiedot voidaan yhdistää keskenään. Lapsien syntymäpainotiedot on haettu THL:n ylläpitämästä syntymärekisteristä ja ADHD-oireiden tunnistamiseen käytettiin Kelan tietoja reseptilääkeostoista sekä THL:n hoitoilmoitusrekisterin sisältämiä tietoja. Varsinaiseen tutkimusotokseen kuului yhteensä 168 286 henkilöä. Tutkimuksen pääasiallisena menetelmänä käytettiin elinaikamallinnukseen kuuluvaa Coxin suhteellisten vaarojen menetelmää, jonka avulla eri syntymäpainoluokkien ja ADHD:n välistä suhteellisia vaaroja voitiin vertailla keskenään. Analyysin pohjalta havaittiin, miten lapsen alhainen syntymäpaino oli yhteydessä ADHD:hen siten, että riski kasvoi mitä kevyempiin syntymäpainoluokkiin tarkastelussa siirryttiin. Sukupuolten väliltä ei löydetty tilastollisesti merkitsevää eroa. Tämän lisäksi tutkimuksessa tarkasteltiin taustamuuttujien vakioimattomia yhteyksiä. Analyysin avulla kävi ilmi, että äidin alhainen koulutusaste, perheen matala tulotaso ja yksinhuoltajuus kasvattivat kaikki itsessään lapsen ADHD-riskiä. Tytöillä alle kilonpainoisten keskosten vakioimaton yhteys ADHD:n oli 5,27-kertainen ja pojilla 3,5-kertainen. Kun näiden ja useiden muiden sekoittavien tekijöiden vaikutusta tarkasteltiin alhaisen syntymäpainon ja ADHD:n välillä vakioimalla, säilyi alhaisen syntymäpainon kasvattava riski erittäin korkeana. Alle kilon painoisten tyttöjen kohdalla vakiointi nosti hieman yhteyden riskiä (5,36) ja pojilla yhteys hieman laski noin 2,5-kertaiseksi Tutkimuksen pohjalta ei havaittu sellaisia tekijöitä, joilla olisi ADHD:ltä suojaavaa tai altistavaa ulottuvuutta. Kun tupakointia ja alhaista syntymäpainoa tarkasteltiin yhteisinä riskitekijöinä, näyttäisi siltä, että näiden vaikutuksissa on selvästi päällekkäisyyttä ADHD-riskin suhteen. Tutkimuksessa havaittiin, miten tärkeässä osassa raskaudenaikaiset tekijät ja kriittiset kasvuvaiheet ovat myöhemmin ilmenevän terveyden kannalta. Tämän lisäksi tutkimuksessa havaittiin riskien kasaantumiseen liittyviä elämänkaariepidemiologisia prosesseja, joissa ADHD:n diagnoosiriski kasvoi pojilla lähes kolminkertaiseksi ja tytöillä 3,5-kertaiseksi, jos alhaisen syntymäpainon lasten äiti oli tupakoinut raskauden aikana On hyvin mahdollista, että yhteys selittyy osittain raskaudenaikaisella terveyskäyttäytymisellä ja terveyskäyttäytymiseen vaikuttaminen voi olla yksi mahdollisuus ennaltaehkäistä ADHD:n kehittymistä. Tutkimuksen valossa ADHD:n ennaltaehkäisy olisi hyödyllisintä ajoittaa syntymää tai kouluikää edeltäneeseen aikaan, ennen kuin ADHD:stä johtuvat varsinaiset ongelmat alkavat kasaantua.

Tiedekunta: Valtiotieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Sosiaalitieteiden koulutusohjelma Opintosuunta: Sosiaalityö Tekijä: Katri Scharf Työn nimi: ”Dramaattista on, että uhrit ovat Suomessa näin nuoria” - Diskurssianalyysi Helsingin Sanomissa julkaistuista kirjoituksista nuorten päihteiden käytöstä Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: maaliskuu 2022 Sivumäärä: 54 + liitteet Avainsanat: nuoret, päihteet, media, diskurssianalyysi Ohjaaja tai ohjaajat: Heidi Muurinen Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisia diskursseja media tuottaa nuorten päihteiden käytöstä ja nuorista päihteiden käyttäjistä. Tutkimuksen aineisto koostuu kahdestakymmenestä Helsingin Sanomissa vuosina 2020 – 2021 julkaistusta lehtikirjoituksesta. Aineisto on kerätty systemaattisesti Helsingin Sanomien sähköisestä arkistosta ja siihen on sisällytetty kaikki nuorten päihteiden käyttöä koskevat lehtikirjoitukset, joiden kirjoittaja on toimittaja tai asiantuntijataho. Aineistoista on rajattu pois maallikoiden mielipidekirjoitukset, koska tutkimuksen tarkoitus on tarkastella asiantuntijoiden tuottamaa keskustelua. Vaikka toimittajat eivät ole päihdeongelman asiantuntijoita, on heillä ammatillisen etiikan puolesta velvoite perustaa kirjoituksensa luotettaviin lähteisiin niin haasteltujen, kuin tilastojenkin osalta. Tutkimuskysymykset ovat: 1) Millaisia diskursseja Helsingin Sanomien nuorten päihteiden käyttöä käsittelevissä lehtikirjoituksissa esiintyy? 2) Minkälaisen kuvan media luo nuorista päihteidenkäyttäjistä? Aineisto on analysoitu diskurssianalyysin keinon, jonka keskeinen ajatus on, että kielen käytöllä rakennetaan sosiaalista todellisuutta. Tutkimuksen teoreettisena taustana esitellään nuoruuden tutkimusta sekä nuorten päihteiden käytön ajankohtaista tilannetta tutkimuksen ja tilastotietojen valossa. Nuorten päihteiden käyttöä koskeva tutkimus luo kontekstin aineiston lehtikirjoituksille. Aineistosta oli jäsennettävissä neljä eri diskurssia. Nämä diskurssit ovat muutokset diskurssi, vastuun diskurssi, toimenpiteiden diskurssi ja haittadiskurssi. Toimenpiteiden diskurssi on jaettu kahteen alakategoriaan, jotka ovat lisääntyneen käytön diskurssi ja polarisoitumisen diskurssi. Myös vastuun diskurssissa on kaksi alakategoriaa, jotka on nimetty vanhempien vastuun diskurssiksi ja yhteiskunnan vastuun diskurssiksi. Muutoksen diskurssissa päihteiden käytön kuvattiin lisääntyneen, mutta myös kasautuneen tietylle osalle nuoria. Vastuun diskurssissa vastuun nähtiin olevan ensisijaisesti yhteiskunnalla, mutta myös vanhempien läsnäoloa nuoren elämässä pidettiin tärkeänä. Toimenpiteiden diskurssi näki yhteiskunnan olevan avainasemassa toimenpiteiden toteuttajana. Itse toimenpiteet liittyivät paremmin saatavilla olevaan päihdehoitoon ja ennaltaehkäisevään päihdetyöhön. Haittadiskurssi lähestyi nuorten päihteiden käyttöä sen aiheuttamien terveydellisten ja yhteiskunnallisten haittojen näkökulmasta. Diskurssit olivat osittain päällekkäisiä. Esimerkiksi muutoksen diskurssista löytyi haittadiskurssin kanssa päällekkäisyyttä, kun päihteiden käytön lisääntymistä kuvattiin lisääntyneitten haittojen näkökulmasta. Myös toimenpiteiden diskurssi ja vastuun diskurssi kietoutuivat toisiinsa ja yhteiskunnalla nähtiin vastuun lisäksi olevan velvollisuus ryhtyä toimenpiteisiin. Aineiston analyysin perusteella nuoret olivat lehtikirjoituksissa melko passiivisessa roolissa. Nuorilta ei odotettu toimenpiteitä eikä heille suoraan osoitettu vastuuta tilanteesta. Nuorten taustoja avattiin aineistossa pinnallisesti, mutta nuoret jäivät kirjoituksissa melko etäisiksi. Tutkielman tuloksista voidaan päätellä, että nuorten päihteiden käytön ajatellaan olevan kasvava yhteiskunnallinen ongelma ja yhteiskunnalta toivotaan ratkaisuksi parempia hoidollisia resursseja. Nuoria ja heidän vanhempiaan ei nähdä ongelman syyllisenä eikä heidän odoteta ratkaisevan sitä yksin.

Tutkielmassa tarkastellaan, millaisia toimijuuden muotoja on erotettavissa sateenkaarinuorten eli seksuaali- ja/tai sukupuolivähemmistöön kuuluvien nuorten kuvauksissa kokemastaan heteronormatiivisesta väkivallasta ja siitä selviytymisestä. Toimijuus on sosiaalityölle keskeinen käsite, ja toimijuuden tukeminen ja tunnistaminen on tärkeä osa sosiaalityön työskentelyä. Aiemmista tutkimuksista tiedetään, että sateenkaarinuoret kokevat keskimäärin muita nuoria useammin väkivaltaa. Heteronormatiivisella väkivallalla tarkoitetaan väkivaltaa, joka kytkeytyy seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyviin normatiivisiin käsityksiin. Tutkielman tavoitteena on syventää ymmärrystä siitä, millaisilla tavoilla sateenkaarinuoret toteuttavat toimijuuttaan pyrkiessään selviytymään kohtaamastaan väkivallasta. Tutkielman aineistona on Nuorisotutkimusseuran ja Setan vuosina 2012–2014 toteuttaman Hyvinvoiva sateenkaarinuori -tutkimushankkeen kyselyaineisto. Tutkielman aineisto koostuu fyysistä ja henkistä väkivaltaa koskevista avovastauksista. Aineisto on rajattu siten, että siihen on valikoitunut vain vastaushetkellä 14–28-vuotiaiden vastaukset. Tämän lisäksi tutkielmassa tarkastellaan vain sellaista väkivaltaa, joka on nuorten oman kokemuksen mukaan liittynyt heidän seksuaaliseen suuntautumiseensa, sukupuolen ilmaisuunsa ja/tai sukupuoli-identiteettiinsä. Aineistoa tarkastellaan laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Tutkielmassa tunnistetaan sateenkaarinuorten väkivallasta selviytymiseen liittyvistä kuvauksista kahdeksan eri toimijuuden muotoa: puolustautuminen, etäisyyden ottaminen, sisäisen voiman käyttäminen, menestymiseen pyrkiminen, ihmissuhteisiin tukeutuminen, sovinnon tekeminen, ulkopuolisen avun hakeminen ja tapahtuneen salaaminen. Puolustautumisella tarkoitetaan sanallista tai fyysistä vastahyökkäystä väkivallan tekijää kohtaan. Etäisyyden ottamisella tarkoitetaan sekä konkreettista etäisyyden ottamista, kuten uhkaavasta tilanteesta poistumista, että henkistä etäisyyden ottamista, kuten välinpitämätöntä asennetta. Sisäisen voiman käyttämisellä viitataan nuoren omaan sisäiseen vahvuuteen tukeutumista, kuten päättäväisyyttä, periksiantamattomuutta tai toiveikkaana pysyttelemistä. Menestymiseen pyrkimisellä tarkoitetaan pyrkimyksiä menestyä esimerkiksi opinnoissa, työelämässä tai yleisesti elämässä. Menestymiseen pyrkiminen voi tarkoittaa myös tulemista paremmaksi ihmiseksi kuin väkivallan tekijä. Ihmissuhteisiin tukeutumisella tarkoitetaan tukeutumista läheisiin ihmisiin, kuten ystäviin, perheenjäseniin, kumppaniin tai omiin vertaisiin. Sovinnon tekemisellä viitataan sekä kirjaimelliseen sovinnon tekemiseen väkivallan tekijän kanssa että kuvaannollisempaan sovinnon tekemiseen, kuten tapahtuneen tai oman itsen hyväksymiseen, anteeksi antamiseen tai pyrkimykseen ymmärtää väkivallan tekijää. Ulkopuolisen avun hakemisella tarkoitetaan avun hakemista ulkopuoliselta auktoriteetilta, kuten poliisilta tai opettajalta, tai hoitavalta taholta, kuten terapeutilta. Tapahtuneen salaamisella tarkoitetaan sitä, ettei nuori ole kertonut kokemastaan väkivallasta kenellekään. On tärkeää, että väkivaltaa kokeneiden sateenkaarinuorten kokemukset tulevat nähdyiksi ja että heidän toimijuutensa tunnistetaan ja sitä kunnioitetaan. Sateenkaarinuorten toimijuuden huomioiminen auttaa nuorten kanssa työskenteleviä ammattilaisia tukemaan väkivaltaa kohdanneita nuoria sekä ymmärtämään paremmin, mistä sateenkaarinuorten kohtaamassa väkivallassa on kysymys. Heteronormatiivisen väkivallan käsitteen avulla sateenkaarinuorten kokeman väkivallan tarkastelu voidaan asettaa laajempaan yhteiskunnalliseen kehykseen, joka tuo esille taustalla vaikuttavat sosiaaliset ja normatiiviset rakenteet.

The aim of this study was to interpret and describe the social networks of ninthgraders on school in Helsinki and analyze the possible effect of gender, language, and school class to the structure of the networks. The research questions were as follows: 1. How the social networks of the ninthgraders were formed? 1.1 How uniform and dense were the groups in the network? 1.2. Were there any central pupils in the network and what were the values of centrality of pupils? 1.3. Were there any groups that communicated with some other language than Finnish? 1.4. What was the effect of gender for the network? 1.5. Did the school class of the pupils have effect on the network? 2. How did the pupils explain their choices of friends or the formation of the group? The hypothesis, based on teachers' descriptions, was that there were groups among the network that operated separately from each other. 41 ninthgraders of one particular school participated in the study. The data was gathered with a questionnaire 14.3.2014 and also by interviewing six pupils in May 2014. The social network analysis programme UCINET-6 was used to explore the ninthgraders' social networks and the interviews were analyzed by using qualitative content analysis. The results indicated that the pupils' social networks were divided in three separate groups and the network was neither united nor dense. Gender had a clear effect on the network. The pupils communicated mainly in Finnish. The school class of the pupils also had a significant effect on with whom the pupils spent time with at school. Pupils explained their choices of friends by same hobby, similarity, knowing each other for a long period of time, same school class, trusting one another, understanding one another and sense of humor. The same explanations were given related to the formation of the group, but also gender and the language of communication had an effect on it.

Nuorten asumisen ongelmat Helsingissä ovat yleistyneet merkittävästi. Asunnottomuuden mittaamiseen ja tutkimiseen liittyy kuitenkin suuria haasteita, jotka alkavat jo asunnottomuuden määrittelystä. Tiukemmin rajatut määritelmät huomioivat vain moniongelmaiset pitkäaikaisasunnottomat, kun taas asunnottomuuden laaja määritelmä kattaa myös asunnottomuuden uhan ja epävarman asumisen. Nuorten asunnottomuuden tyypillisin muoto on tilapäinen sukulaisten tai tuttavien luona oleskelu, joka määritelmällisesti liittyy epävarmaan asumiseen. Aiempi asunnottomuuden tutkimus Suomessa on kohdistunut pääosin epävarmaa asumista paremmin näkyviin asunnottomuuden osiin, ja tämän seurauksena suuri osa nuorten asumisen ongelmista on niiden yleistymisestä huolimatta jäänyt piiloon. Tämän tutkielman tarkoituksena on syventää vähemmälle huomiolle jääneiden nuorten asumisen ongelmien ymmärrystä tarkastelemalla pääkaupunkiseudun korkeakouluopiskelijoita. Vaikuttavatko korkeakouluopiskelijoiden asumisen ongelmien taustalla aiemmissa tutkimuksissa löydetyt yksilölliset riskitekijät, vai johtuvatko ongelmat vain kyvyttömyydestä maksaa kohonneita vuokria kroonisesta asuntopulasta kärsivällä alueella? Lisäksi selvitetään asumisen ongelmien vaikutusta tulevaisuudenuskoon. Tutkielman aineistoina ovat Opiskelijabarometri 2014:n pääkaupunkiseudun osa-aineisto ja sen kaupunkiteemainen Opiskelijan kaupunki -erilliskysely. Korkeakouluopiskelijoiden asumisen ongelmat liittyvät lähtökohtaisesti asumisen epävarmuuteen, ja barometriaineistoilla päästäänkin käsiksi sellaisiin asumisen ongelmiin, jotka eivät välttämättä näy rekistereissä tai sosiaalitoimen palveluissa. Aineistolähtöisesti menetelmiksi on valittu ristiintaulukointi ja logistinen regressioanalyysi, jolla voidaan tarkastella yhtä aikaa terveyteen ja taloudellisiin resursseihin liittyvien muuttujien yhteyttä selitettävään asumisen ongelmaan ottaen samalla huomioon taustamuuttujat. Näin voidaan tarkastella nimenomaan sitä, johtuuko ongelma terveydellisistä vai taloudellisista riskitekijöistä. Ongelmia selittävät yksilölliset riskitekijät jäsentyvät viimeaikaisen masennuksen ja taloudelliset riskitekijät puolestaan alimpaan tulokvintiiliin kuulumisen kautta. Selkeitä selittäjiä tyytymättömänä yhteisasunnossa asumisen taustalta ei löydetä. Tyytymättömänä vanhempiensa luona asumisen riskiä kuitenkin nostaa alimpaan tulokvintiiliin kuuluminen, joka näyttäisi kasvattavan myös mistä tahansa asumisen ongelmasta kärsimisen riskiä. Vailla asuntoa olleiden muuttuja vaikuttaa kuvaavan muita asumisen ongelmia vakavampaa tilannetta, jolle masennuksen kokeminen altistaa. Kokonaisuutena asumisen ongelmista kärsivät eniten pääkaupunkiseudulta kotoisin olevat opiskelijat. Toisaalta muualta muuttaneet ovat olleet vailla asuntoa useammin. Tyytymättömänä vanhempien luona asuminen on yksi selvimmistä heikkoa tulevaisuudenuskoa selittävistä tekijöistä. Aiempaan asunnottomuuden tutkimukseen peilaten opiskelijat näyttäisivät sijoittuvan ryhmään, jonka suurin ongelma on taloudellisten resurssien puuttuminen. Pääkaupunkiseudun korkeakouluopiskelijoista vain hyvin harva ilmoittaa olevansa asunnoton, mutta lähes joka kymmenes heistä kärsii jostakin asumisen ongelmasta. Aineiston rajoituksista johtuen tulokset jäävät osittain tulkinnanvaraisiksi. Näyttäisi kuitenkin siltä, että pääkaupunkiseudulta kotoisin olevat opiskelijat turvautuvat asumisen ongelmia kohdatessaan vanhempiensa apuun, kun taas muualta muuttaneilla vastaavaa mahdollisuutta ei ole. Yksilöllisten riskitekijöiden rooli jää kokonaisuutena vähäiseksi, joten kohtuuhintaisten asuntojen saatavuuden parantamisen voidaan todeta todennäköisimmin vähentävän opiskelijoiden asumisen ongelmia.

Nuoruus on ajanjakso, jolloin yksilö muodostaa terveyskäyttäytymisellään pohjaa aikuisuuden terveydelle ja hyvinvoinnille. Nuorten elintapoihin vaikuttavat monet tekijät kuten sosioekonominen asema lapsuudessa ja nuoruudessa. Elintavat ovat keskenään yhteydessä ja vuorovaikutuksessa usein eri tavoin. Nuorten elintavat ovat yhteydessä myös heidän koulutukseensa ja työmarkkina-asemaansa aikuisuudessa. Toisaalta myös sosioekonominen asema vaikuttaa aikuisuuden koulutukseen ja työmarkkina-asemaan. Elintapoja voidaan tarkastella yhdessä, muodostaen niistä tilastollisin menetelmin profiileita. Tutkimustietoa on niukasti nuorten elintapaprofiilien yhteydestä aikuisuuden sosioekonomiseen asemaan. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tutkia pohjoissuomalaisten nuorten sosioekonomisen aseman ja nuoruuden aikaisten elintapaprofiileiden välisiä yhteyksiä nuorten koulutukseen ja työmarkkina-asemaan myöhemmin aikuisuudessa. Tutkimus on pitkittäistutkimus, jonka aineistona on Pohjois-Suomen syntymäkohortin 1986 nuoret ja heidän vanhempansa. Kyselyaineisto on kerätty vuosina 1986 ja 2001, ja rekisteriaineistot nuorten koulutuksen ja työmarkkina-aseman osalta ovat vuosilta 2017 ja 2018. Koko syntymäkohortin aineisto käsittää 9479 lasta, ja tämän tutkimuksen aineisto koostuu 4303 nuoresta ja heidän vanhemmistaan. Aineisto analysoitiin tilastollisin perus- ja monimuuttujamenetelmin poikien ja tyttöjen osalta erikseen. Tutkimuksen keskeiset tulokset osoittavat, että vanhempien sosioekonominen asema on yhteydessä nuorten elintapaprofiileihin. Lisäksi nuorten elintapaprofiilit ovat yhteydessä heidän koulutukseensa ja työmarkkina-asemaan aikuisuudessa. Apu- tai sekatyöntekijä vanhempien nuoret kuuluvat useimmin epäterveelliseen elintapaprofiiliin kuin korkeammassa työmarkkina-asemassa olevien vanhempien nuoret (pojat OR 2,06: lv 95 % 1,17–3,65, tytöt OR 1,85: lv 95 % 1,07–3,18). Tytöillä myös vanhempien peruskouluasteen koulutus oli yhteydessä epäterveelliseen elintapaprofiiliin verrattua korkeakoulutettujen vanhempien nuoriin (OR 1,80: lv 95 % 1,20–2,70). Nuoruudessa epäterveellinen elintapaprofiili oli yhteydessä peruskouluasteen tutkintoon aikuisuudessa (pojat OR 2,98: lv 95 % 1,97–4,51, tytöt OR 2,91; lv 95 % 1,63–32,48), silloinkin kun vanhempien koulutus ja terveydentila huomioitiin malleissa. Tytöillä epäterveellinen elintapaprofiili oli voimakkaimmin yhteydessä työntekijä työmarkkina-asemaan aikuisuudessa (OR 2,25; lv 95 % 1,53–3,30) ja pojilla työmarkkinoiden ulkopuoliseen työmarkkina-asemaan (OR 2,67; lv 95 % 1,78–3,97). Tutkimus vahvistaa käsitystä siitä, että elintavoilla sekä myös vanhempien sosioekonomisella asemalla on merkittävä vaikutus myöhempään sosioekonomiseen asemaan. On tärkeää pyrkiä mahdollisimman kattavasti ja tasa-arvoisesti edistämään jokaisen nuorten mahdollisuuksia terveellisiin elintapoihin, sekä tukea perheiden mahdollisuuksia kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin.

Aims. Research has shown that self-esteem predicts success and well-being in important areas of life, such as relationships, work, and health. Thus, it is important to study self-esteem, its development and the factors that influence its development. Parents have a major influence on adolescents’ self-esteem and good relationships between adolescents and parents have been found to be associated with adolescents’ higher self-esteem. Only little research has been done on the association of the adolescent-parent relationship with a person's self-esteem in middle age. The first aim of this study was to investigate whether the adolescent-parent relationship is associated with self-esteem at age 16. The second aim was to find out how the quality of the adolescent-parent relationship predicts the self-esteem of the subjects at age of 52, considering the level of self-esteem in adolescence. Methods. The data is part of the Stress, Development and Mental Health (TAM) research project of the Finnish Institute for Health and Welfare. The data has been collected when the respondents were 16, 22, 32, 42 and 52 years old. In this study, data collected in 1983 and 2019 were used when the subjects were 16 (N=2194) and 52 (N=1160) years old. The variables used in the analyses were conflict proneness, closeness and trust, and self-esteem. Research questions about the associations between adolescent-parent relationships and self-esteem at age 16 and 52 were answered using stepwise linear regression analysis. Results and Conclusions. The study found that the adolescent-parent relationship was associated with self-esteem in adolescence (at age 16) and predicted self-esteem in middle age (at age 52), when the level of self-esteem in adolescence was considered. From the aspects of the adolescent-parent relationship, it stood out that girls showed a stronger association of conflict proneness with lower self-esteem and boys showed a stronger association of parental trust with higher self-esteem and a stronger association of conflict proneness with lower self-esteem. In middle age, women showed a stronger association of closeness in the adolescent-parent relationship with higher self-esteem, while men showed a stronger association of parental trust with higher self-esteem. The results suggest that a good adolescent-parent relationship is associated with good self-esteem in adolescence, but also with higher self-esteem development to middle age. A key factor behind good adolescent-parent relationships is effective and trusting communication - this could also be a potential area for development in interventions.

Nuorten aikuisten työkyvyttömyys ja työmarkkinoilta syrjäytyminen ovat yhteiskuntapoliittisen keskustelun keskiössä 2010-luvun Suomessa. Nuorten ikäluokkien työkyky nähdään työurien pidentämisen kannalta keskeisenä tekijänä. Työkykyyn liittyviksi kansainvälisiksi haasteiksi on tunnistettu erityisesti mielenterveyteen liittyvän työkyvyttömyyden sekä nuorten työkyvyttömyyden lisääntyminen. Mielenterveys toimii perustana myös muun terveyden toteutumiselle ja se on olennainen osa yksilön toiminta- ja työkykyä. Nuorella iällä tapahtuneeseen työmarkkinoilta syrjäytymiseen liittyy niin negatiivisia kansantaloudellisia vaikutuksia kuin myös useita yksilön kannalta negatiivisia hyvinvointivaikutuksia. Pitkiin sairauspoissaoloihin liittyy kohonnut riski pysyvään työkyvyttömyyteen. Tutkimalla mielenterveysperusteisten pitkien sairauspoissaolojen esiintyvyyttä on mahdollista tunnistaa työkyvyttömyyteen yhteydessä olevia tekijöitä ja saada kuva mielenterveyden häiriöiden aiheuttaman työkyvyttömyyden tasosta. Tutkielmassa tarkastellaan mielenterveysperusteisten sairauspoissaolopäivien esiintyvyyttä 20–34-vuotiaassa väestössä iän, sukupuolen sekä työmarkkina-aseman mukaan vuodesta 2005 vuoteen 2013. Tarkastelu on rajattiin vähintään 12 kalenteripäivää kestäneisiin pitkiin sairauspoissaoloihin. Tutkielmassa on käytetty rekisteripohjaista tutkimusaineistoa. Aineistossa on yhdistetty Kelan etuusrekisteristä haetut tiedot myönnetyistä sairauspäivärahajaksoista, Suomen väestöstä tehty 70 prosentin väestöotos sekä Tilastokeskuksen työssäkäyntitilastoon perustuva tieto henkilöiden työmarkkina-asemasta. Tutkielmassa tarkastellaan sairauspoissaolopäivien vuosittaisia määriä sekä poissaolojen keskimääräisiä pituuksia graafisesti sekä ristiintaulukoimalla. Tulosten mukaan naisilla on enemmän mielenterveyden häiriöistä johtuvia pitkiä sairauspoissaolopäiviä kuin miehillä kaikissa eri työmarkkina-asemaryhmissä. Poissaolopäivien määrä on lisääntynyt vuodesta 2005 sekä 20–24-vuotiailla miehillä että naisilla. Naisilla poissaolopäivien määrä on lisääntynyt myös 25–34-vuotiailla. Masennus ja muut mielialahäiriöt aiheuttavat eniten mielenterveysperusteisia sairauspoissaoloja sekä miehillä että naisilla. Miehillä toiseksi eniten poissaolopäiviä aiheuttava tautiryhmä oli skitsofrenia, skitsotyyppiset häiriöt ja harhaluuloisuushäiriöt. Naisilla toiseksi suurin tautiryhmä oli neuroottiset, stressiin liittyvät ja somatoformiset häiriöt. Mielenterveysperusteisissa sairauspoissaolopäivissä on työmarkkina-aseman perusteella havaittavissa selkeä jako työelämässä ja sen ulkopuolella olevien välillä. Työsuhdetta vailla olevilla opiskelijoilla, työttömillä sekä työmarkkina-asemaltaan tuntemattomilla esiintyy 1,5–2,5-kertaisesti mielenterveysperusteisia sairauspoissaolopäiviä työntekijöihin verrattuna. Sairauspoissaolot ovat myös näihin ryhmiin kuuluvilla nuorilla aikuisilla keskimäärin huomattavasti pidempiä kuin työntekijöiden tai alempien ja ylempien toimihenkilöiden ryhmiin kuuluvilla. Tutkielman tulosten perusteella työkyvyttömyyden ehkäisyyn tähtäävät toimet näyttävät jakautuvan 2000-luvun Suomessa eriarvoisesti työmarkkina-aseman mukaan. Nykyiset työkyvyn tukemiseen ja työkyvyttömyyden ehkäisyyn tähtäävät prosessit eivät mielenterveyden häiriöiden kohdalla näytä tavoittavan työelämän ulkopuolella olevia nuoria aikuisia samalla tavalla kuin niitä, jotka ovat mukana työelämässä. Työurien pidentämisen ja eriarvoisuuden vähentämisen kannalta olisi tärkeää, että mielenterveyden häiriöiden yhteydessä esiintyviin työkyvyn ongelmiin puututtaisiin aiemmin myös työelämän ulkopuolella olevien kohdalla. Näin olisi mahdollista ennaltaehkäistä pysyvän työkyvyttömyyden syntymistä.

Tutkielmassa tarkastellaan Pohjois-Karjalan maaseudulla asuvien nuorten tulevaisuuskuvia ja niiden muodostumista suhteessa lähtemisen pakon normiin. Tutkielmassa selvitetään myös, millaisia ratkaisuja Pohjois-Karjalan maaseudulla asuvat nuoret muodostavat lähtemisen pakkoon ja millainen tulevaisuuskuva nousee heidän keskuudessaan hegemoniseen asemaan. Näiden kysymyksenasetteluiden taustalla vaikuttaa David Farrugian teoria lähtemisen pakosta, joka tarkoittaa maaseudulla asuviin nuoriin kohdistuvaa painetta muuttaa kaupunkeihin ja urbaaneihin ympäristöihin. Tämän tutkielman lähtökohtana onkin selvittää, miten maaseudun nuoret sovittavat tulevaisuuskuviaan yhä vain kaupungistuvaan yhteiskuntaan. Tutkimusaineisto koostuu viiden Pohjois-Karjalan maaseudulla asuvan 13–16-vuotiaan nuoren yksilöhaastatteluista. Tutkimushaastattelut olivat puolistrukturoituja teemahaastatteluita, joihin haastatellut nuoret rekrytoitiin nuorisotoimen välityksellä. Haastatteluaineistoa tarkasteltiin diskurssianalyyttisen lähestymistavan mukaisesti, muodostaen neljä eri diskurssia, jotka ovat hierarkkisessa suhteessa toisiinsa. Diskurssianalyyttisen tarkastelun tuloksena muodostettiinkin kaksi päädiskurssia ja kaksi aladiskurssia. Päädiskursseja ovat lähtemisen diskurssi ja sopeutumisen diskurssi, joista ensiksi mainittu nousee hegemoniseen asemaan haastateltujen nuorten keskuudessa. Lähtemisen diskurssissa nuorten puhetta sävyttää vahva lähtemisen eetos, sillä siinä nuorten tulevaisuuskuviin kuuluu kiinteästi suunnitelma kaupunkiin muuttamisesta. Sopeutumisen diskurssi puolestaan asettuu vastadiskurssiksi, sillä siinä nuoret sanovat itsensä irti lähtemisen eetoksesta. Sopeutumisen diskurssissa nuoret mukauttavatkin tulevaisuuskuviaan sellaisiksi, että ne mahdollistavat Pohjois-Karjalan maaseudulle jäämisen. Päädiskurssien alle luokitellaan kaksi aladiskurssia, jotka ovat urbaanikaipuun diskurssi ja luontodiskurssi. Näille kahdelle aladiskurssille on keskeistä niiden eriävät käsitykset kulttuurisesta pääomasta. Urbaanikaipuun diskurssissa nuoret pitävät kaupunkeja kulttuurisen pääoman keskittyminä, sillä he arvostavat urbaaneja ajanviettotapoja ja -tiloja. Urbaani kulttuurinen pääoma houkutteleekin heitä muuttamaan kaupunkiin, minkä vuoksi urbaanikaipuun diskurssi asettuu lähtemisen diskurssin alle. Luontodiskurssissa nuoret puolestaan arvottavat luonnonympäristön ja erilaiset luontoaktiviteetit kaikista korkeimmaksi kulttuuriseksi pääomaksi. Luontodiskurssi luokitellaan sopeutumisen diskurssin alle, sillä siinä nuorten tulevaisuuskuviin kuuluu myös suunnitelma Pohjois-Karjalan maaseudulle jäämisestä. Tutkimuksen perusteella lähtemisen pakon normi näkyy kaikkien haastateltujen nuorten tulevaisuuskuvissa, mutta nuoret muodostavat siihen erilaisia ratkaisuja. Lähtemisen ja jäämisen päätös on osa heistä jokaisen tulevaisuuskuvaa.

Tutkielmani käsittelee helsinkiläisiä 17-21-vuotiaita jälkihuoltonuoria, joilla on jäänyt peruskoulu kesken oppivelvollisuus ikäisenä. Näillä nuorilla on taustallaan pitkä lastensuojelu- ja sijoitushistoria. Tutkimus on tehty Helsingin kaupungin lastensuojelun jälkihuollolle 12 nuoren haastattelututkimuksena. Tutkimuksella on kolme tavoitetta: 1) kerätä ja analysoida tietoa niistä merkityksistä, joita nuori peruskoulunkäymiselle antaa, 2) tutkia, miten nuori hahmottaa tulevaisuuttaan peruskoulupudokkuuden kautta ja miten hän on kokenut avuntarpeensa koulutukseen liittyen ja 3) tarkastella sitä, miten sosiaalinen toimintakyky näkyy nuorten peruskouluun ja sijaishuoltoon liittyvissä kokemuksissa. Tuon esiin nuorten omaa ääntä ja peruskoululle antamia merkityksiä ja peilaan niitä yhteiskunnalliseen koulupudokkuuden ongelmakenttään. Koulupudokkuutta on tarkasteltu yleensä tutkimuksessa lähinnä peruskoulun jälkeisenä ongelmana. Peruskoulusta putoamisen ongelma paikantuukin usein sijaishuollossa oleviin nuoriin. Tutkimukseni osoittaa, että peruskoulutuksen kesken jättäminen on monitasoinen prosessi, jossa nuori joutuu usein leimatuksi, kokee erilaisuutta ja häpeää. Sijoituksen ja huonon koulumenestyksen aiheuttamat luokan, koulun tai vertaisryhmän muutokset aiheuttavat nuorelle tilanteen, joka saattaa edesauttaa koulupudokkuutta. Nuorien taustalla on usein myös vaikeaa koulukiusaamista, laitoksista hatkailua, terveys- ja päihdeongelmia. Monet nuoret kokevat, että vanhempien tuki koulunkäymiselle on ollut riittämätön ja osasyy peruskoulupudokkuuteen. Peruskoulupudokkuus aiheuttaa näköalattomuutta, turhautumista, tulevaisuuden kaventumista ja epävarmuutta arjesta. Tutkielmani antaa viitteitä siitä, että lähes kaikki haastatellut nuoret kärsivät sosiaalisen toimintakyvyn heikentymisestä heidän kotonaan vallinneiden kasvatusolosuhteiden ja rikkonaisen taustansa takia. Sosiaalinen toimintakyky on voinut näillä nuorilla ensi sijassa ilmetä sopeutumisena sijoitukseen ja muuttuviin sosiaalisiin ympäristöihin. Sijaishuoltopaikoissa sosiaalinen toimintakyky voi näyttäytyä siinä, että sopeutuu joukkoon ja luo uusia ihmissuhteita. Sosiaalista toimintakyky näyttäytyy näiden nuorten kohdalla muussa muodossa kuin tavoitteellisuutena opiskelussa. Tärkein johtopäätökseni on, että jälkihuolto-oikeutta tulisi pidentää ja vahvistaa jälkihuollon käytäntöjä. Tutkimus herättää myös kysymyksen, onko sijoitus epäonnistunut, jos kaikkien lastensuojelun tukitoimien jälkeen lopputulos on nuori, joka on vailla jatko-opiskelumahdollisuutta, työtä ja mielekästä tekemistä täysi-ikäisenä? Nämä asiat kietoutuvat vahvasti keskusteluun sijaishuollon laadusta ja vaikuttavuudesta.