Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p12500"

Tutkielman aiheena on kansanomainen kenkä. Tässä työssä sillä tarkoitetaan nahkaista, kippurakärkistä pieksukenkää sekä lapikasta. Kansanomaisuus viittaa kenkien valmistuksen osalta tiedon siirtymiseen sukupolvelta toiselle. Tutkielmassa kysytään: millainen esine kippurakärkinen kenkä on, ja miten sitä käytettiin ennen, sekä miten kenkien tekemisen taito ja tieto on suutareiden kautta siirtynyt historian aikana perinteeksi? Lisäksi pohditaan, millaisia merkityksiä kengät kantavat 2000-luvulla. Tutkielman teoreettisessa kehyksessä yhdistyvät klassiset esinetutkimuksen menetelmät esineen luokittelusta, nimityksistä ja tarkoituksenmukaisuudesta materiaalisen kulttuurin tutkimuksen näkökulmiin. Tutkielman keskeisinä aineistoina on käytetty arkistoaineistoja, tieto- ja kaunokirjallisuutta, haastatteluja ja kyselyjä sekä havaintoja valokuvista, elokuvista ja museoista. Aineistoja tulkitaan lähiluvun menetelmällä teemoitellen ja yhdistellen keskenään keskustelevia aineistoja. Kansanomaisia kenkiä pohditaan suhteessa käsityöperinteeseen, perintöön ja kulttuuriperintöön. Alun perin yksipohjainen pieksu oli talvijalkineena niin sivistyneistöllä kuin tavallisella kansalla. 1800-luvun lopussa, modernisaation ja teollistumisen myötä, pieksukenkä koettiin vanhanaikaisena. Kansallismielisyys ja uudet harrastukset, kuten hiihto ja kansantanssi olivat suopeita pieksukengille. Pieksut hyväksyttiin hiihtojalkineina sekä kansallispuvun jalkineena. 1800-luvun lopussa yksipohjainen pieksusaapas kehittyi pohjatuksi lapikkaaksi, kun materiaalit ja valmistustekniikka kehittyivät. Pieksut ja lapikkaat olivat arjen jalkineita esimerkiksi metsätöissä. Samoissa jalkineissa lähdettiin sotaan: lapikkaiden hiihtofunktio korostui sota-aikana. Sotien jälkeen pieksukenkien ja lapikkaitten valmistus väheni., muttei loppunut. Perinteinen käsityötaito siirtyi sukupolvelta toiselle, isältä pojalle tai koulutuksen kautta. 1960-luvulla pieksukengät ja lapikkaat olivat saavuttaneet perinnejalkineen aseman. Tanhuharrastus työllisti suutareita supikkaan valmistukseen. Samalla säilyi lapikkaiden ja muiden pieksukenkien valmistus. Nykyisin kansanomaisia kenkiä tekevät suutarit, mutta niitä tehdään myös harrastuksenomaisesti kursseilla. Kansanomaisia jalkineita käytetään edelleen niiden persoonallisuuden ja ekologisuuden vuoksi. Käsintehty käyttöesine on osa kestävää kulutusta. Perinnekäsityö yhdistää sukupolvia toisiinsa. Kansanomaisten kenkien perintö säilyy käyttäjien jaloissa. Perintöä on esitetty elokuvissa ja museonäyttelyissä. Aineellisen perinnön lisäksi kenkään sisältyy aineettomia arvoja tekijän taidosta. Kenkiä tehdään lahjaksi, jolloin ne viestivät perinteisistä arvoista. Kansanomaisten kenkien perintö on säilynyt myös kansan suussa erilaisina sanontoina, kuten: Lapikasta lattiaan!