Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p1560"
Now showing items 1-10 of 10
-
(2022)The subject of this master’s thesis is private collectors, their collections and the life of those collections, i.e. things. The main research question is why do we collect things? Through this question this study hopes to gain insight into our general relationship to things and the life of things, i.e., what is it to be human among things. The collectors in this study are ones who have established a private museum around their collections. Anthropological studies about collectors and private museums are relatively scarce, although the image of the collector and the question of the accumulation of possessions are both of great contemporary relevance. The museum as an institution fuses these two aspects into a formalized endeavor to collect, to save, to keep and accrue objects indefinitely and seemingly without limits. Museums are institutional collectors bound for limitless accumulation with taxonomy. All of this merits further anthropological scrutiny. The object of this study is to think with the collections, to learn from them, and attempt to discern from collectors and museum proprietors what purposes and needs things fulfill beyond their strictly utilitarian roles and the obvious meanings we give to them, and what sort of transformational potential is immanent in the museum, the collector and the collection, if any. The material for this study was collected in the form of semi-structured interviews and participant observation, where the “observing” and “participating” happened within and with the collections and museumscapes, often a very tactile dialectic through which the object and the subject are revealed as processes rather than strictly separate aspects, the lived world of things revealed as a state of becoming rather than being. These perspectives were opened up through a phenomenological approach to the study. The fieldwork was conducted during three months in the summer of 2019, as part of a larger project focused on so-called “micromuseums”. Sixty museums were visited around Finland from Lapland to the southern archipelago. Interviews were conducted with the proprietors of 37 museums. The locations and collections were also photographed extensively. The results of this study were that the reasons for collecting are an endeavor to grasp the past, to preserve things for others, to create a collection, an assemblage or coming-together of things that would outlast the collector. Collecting and the museum show themselves to be profoundly relational and collective. Being human among things is revealed as an ambivalent existence and our relationship to things challenging and contradictory.
-
(2019)This thesis combines anthropology and urban studies theories to discuss and analyse the ambivalent position of urban art in London. The thesis focuses especially on the social elements of street art and graffiti and the various relationships the artworks create and enable in the urban environment. It is also discussed how dominant cultural policies have affected urban art practises and how this all reflects the contemporary urban trends and issues in London. The questions asked in this thesis is what kind of social relationships do street art and graffiti create and how do these relationships connect to the increasingly privatised and controlled public space and place in urban environment? In relation to that, it is also asked whether the current cultural policies in the city are changing street art and graffiti practises from a free expression to the public to a tool that is used for economic profit? The data for the thesis was gathered during two months of ethnographic fieldwork in London. The main methods were semi-structured interviews and observation, and the fieldwork also included participation observation and walk and talk ethnography. The thesis focuses primarily on the views of people practising street art or graffiti, which is why majority of the interviewees were artists. The first analysis chapter of the thesis employs Alfred Gell’s anthropological theory of art and the focus is on specific urban street art and graffiti works and the relationships in their proximity. The second analysis chapter discusses the social relationships on a slightly broader scale while going deeper on the unique aspects of London street art and graffiti scene. The last analysis chapter discusses the topic on the widest scale and elucidates urban art’s position in relation to major urban trends in London, such as dominant cultural policies and the use and potential of public spaces in the city. The aim of this thesis is to present and analyse urban art as a social phenomenon and analyse the various social relationships street art and graffiti enable and create in the increasingly privatised urban environment. The other main point is to discuss the increasing popularity of urban art and concurrent cultural policies and whether it is changing the phenomenon in a way that the original rebellious nature of urban art would disappear and turn into a commercial practise. Based on the fieldwork and earlier research done on the subject, the concurrent cultural policies have not affected street art and graffiti in a way that they would be shifting into a realm of commercialism. The reason behind this is that the policies employed by actors that are using street art for economic benefits conflict with the major ideological aspects of the urban art practises. Rather, the urban art scene has both extended and divided in a way that different urban artworks can have contradictory motivations and agendas behind them.
-
(2020)Tämä on tutkielma ympäristötiedon muodostamisesta tilasta ja maisemasta ympäristönhallintahankkeessa. Tutkielmassa tarkastellaan Iijokeen muodostettuja tilan narratiiveja, joen maisemaa ja niitä käsittelevää Iijoen vesistövisiota hankkeen tiedonkeruuvaiheen aikana. Iijoen valuma-alueelle sijoittuva tutkielma käsittelee Iijoelle tehtävää ympäristösovitteluprosessia Iijoen vesistövisiota, joka on osa vaelluskalojen palauttamiseen Iijokeen tähtäävää Iijoen otva -hanketta. Tutkielma keskittyy käsittelemään Iijokeen liitettyjä narratiiveja, merkityksiä ja arvoja vesistövision tiedonkeruuvaiheen aikana, tarkastellen etenkin vesistövision olemusta ympäristönhallintahankkeena Iijoen tiedon kategorioiden kautta. Vesistövisiota voidaan katsoa sekä neoliberalistisena hankkeena että kokeilevana kollektiivina. Valuma-aluetta koskevaa ympäristönhallintahanketta pitää tarkastella sekä fenomenologisesti että poliittisen ekologian kautta. Tutkielma perustuu Iijoella syyskuusta 2016 helmikuuhun 2017 tehdylle etnografiselle kenttätyölle ja visiota varten teetetylle karttakyselylle. Etnografinen aineisto koostuu osallistuvasta havainnoista ja puolistrukturoiduista temaattisista haastatteluista, jotka toteutettiin paikallisten asukkaiden, vesistövision jäsenten, alueen viranomaisien, paikallispoliitikkojen ja elinkeinonharjoittajien kanssa. Haastateltavia oli 18 miestä ja 7 naista, iältään noin 30–85-vuoitiaita. Iijoen vesistövisioon tuotettuun karttakyselyyn vastasi 805 vastaaja merkiten 2173 merkittävää paikkaa valuma-alueelta. Vesistövision aikana Iijoen tilaan liitetään narratiiveja joesta henkilökohtaisen elämän tapahtumapaikkana, menetyksen ja konfliktin kohteena, luonnontilaisuuden ja rakennetun vesistön tilana ja mahdollisuutena elinvoimaan tulevaisuudessa. Tutkielmassa näitä narratiiveja tilasta analysoidaan muun muassa Doriin Masseyn tilan käsitysten kautta. Tutkielmassa lähestytään Iijokea myös elettynä maisemana, jota jokilaaksolaiset asuttavat. Joki ja sen asukkaat ovat vuorovaikutuksessa keskenään: erinäiset joen rytmit jaksottavat tätä suhdetta. Asukkaiden prekaarista suhdetta jokiympäristöön määrittää myös vesivoimayhtiön pörssisähkön tuotto, joka yhdistää joen asukkaat globaaliin talousjärjestelmään. Ympäristönmuutos joella, kuten veden laadun huononeminen, vaikuttaa kokonaisvaltaisesti käsitykseen joesta ja sen käytöstä. Joella asuvat yrittävät perustella huoltaan joesta eri keinoin vesistövisiossa vaikuttaakseen tähän muutokseen. Tutkielma tarkastelee myös vesistövisiota poliittisena prosessina, eräänlaisena hydrososiaalisen territorion muodostamisena. Ympäristösovitteluprosessina vesistövisio pyrkii sovittamaan erinäiset käsitykset, merkitykset ja arvotukset Iijoesta yhteiseen konsensusperiaatteelliseen visioon. Vision on kuitenkin rakenteellisesti poliittinen hanke, jossa sen aiherajaukset, prosessirakenteen valinta ja osallistujat tekevät visiosta rakenteellisesti poliittisen. Visiossa määritellään käsityksiä joen tarpeista, valtasuhteista ja vastuualueista. Tähän prosessiin vaikuttavat henkilökohtaiset käsitykset, arvot, tunteet ja merkitykset Iijoesta. Tutkielma toteaa, että vision kaltaisten ympäristöhallinnanhankkeita ja niiden tiedonkeruuta täytyy tarkastella sekä fenomenologisesti että poliittisen ekologian kautta. Käsityksen Iijoen narratiiveista, maisemasta ja jokeen liitetyt tunteet vaikuttavat vesistövisioprosessiin. Tutkielma toteaa, että vesistövisiota kannattaa tarkastella hydrososiaalisen territorion muodostamisena. Visioprosessissa esiintyy elementtejä sekä luonnon neoliberalisoinnista että kollektiivin kokeilevasta uusien tiedon kategorioiden muodostamisesta ja tulkkaamisesta. Ympäristöhallintahankkeissa asukkaiden kokemukset joesta asuttamana seutuna on vaikea tulkata visioprosessille, jolloin huoli ympäristöstä yritetään muotoilla tunnistettaviksi tiedon kategorioiksi, kuten sisäisen kierron käsitteeksi, tai haastaa uusilla, kuten ympäristövirtaaman käsitteillä.
-
(2020)Tässä Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten ikäihmisten kokemuksia tieto- ja viestintätekniikan (eli uusmedian), käytöstä. Väestön ikääntyminen ja yhteiskunnan läpäisevä digitalisaatio ovat ajankohtaisia ilmiöitä. Kiinnitän huomiota ikäihmisten uusmedian käyttöön sosiaalisten suhteiden, käyttöön liittyvien haasteiden ja sosiaalisten käytäntöjen näkökulmasta. Tutkimuskysymykseni on, millaisia digitaalisia käytäntöjä ikäihmisillä on, ja miten he ylittävät digitaalisia kuiluja sosiaalisten suhteidensa avulla. Tutkimuksessa keskitytään noin 70–80-vuotiaiden suomalaisten miesten ja naisten kokemuksiin. Tarkastelun kohteena ovat älypuhelinten, tablettitietokoneiden, perinteisten kännyköiden ja tietokoneiden käyttö viestinnän ja sähköisen asioinnin, etenkin pankkiasioinnin, välineinä. Aineisto on kerätty teemoitettujen yksilö- ja ryhmähaastattelujen sekä osallistuvan havainnoinnin keinoin. Osallistuva havainnointi toteutettiin neljässä ikäihmisille suunnatussa digityöpajassa. Ikäihmiset käyttävät uusmediaa eri tavoin kuin nuoremmat ikäryhmät, ja he suosivat eri välineitä. Uusmedian omaksuminen tapahtuu sosiaalisissa suhteissa muun muassa työpaikalla, perhepiirissä ja ystävien kesken. Läheisten ihmisten rooli lämpiminä asiantuntijoita ja ikäihmisten digitaalisen elämän fasilitoijina nousee vahvasti esiin. Uusien digitaalisten käytäntöjen omaksumiseen liittyvät myös laitteiden käyttöön vaikuttavat mediaideologiat ja yhteydet aikaisempiin käytäntöihin ja kompetensseihin. Tiedollisten, ruumiillisten ja kielellisten kompetenssien puute syventävät digitaalisia kuiluja. Haasteista huolimatta ikäihmisillä kuitenkin on toimijuutta ja kyky löytää luovia ratkaisuja. Tutkimus vahvistaa käsitystä, että teknologiat omaksutaan sosiaalisesti. Jos ikäihmisten digitaalista osallistuttua yhteiskunnassa halutaan vahvistaa, tulee omaksumisen ja käytön sosiaalisuus ottaa vakavasti. Tämä tarkoittaa kasvokkaisia yhteisöjä, joissa digitaalisuus on osa arjen käytäntöjä.
-
(2018)Suomalais-karjalaisen kansanuskon harjoituksesta puhutaan yleensä nostalgisesti jonain kadonneena tai katoavana, sillä ajatellaan, että historiallinen kehitys voi kulkea vain eteenpäin eikä autenttista kansanuskon kontekstia ole enää mahdollista palauttaa. Samalla voidaan kuitenkin jatkuvuutta painottavasta näkökulmasta esittää, että yhteyttä perinteeseen ei ole täysin menetetty, sillä perinteen jatkumo on yhä havaittavissa suomalaisessa kulttuurissa. Suomalaiset kansanperinnearkistot ovat myös poikkeuksellisen kattavat, mikä tekee mahdolliseksi vanhojen tapojen ymmärtämisen sekä niiden ottamisen osaksi omaa arkea. Tämän haastattelututkimuksen kohteena on Taivaannaula-niminen yhdistys, joka toiminnassaan pyrkii kansanperinteen ja kansanuskon kokonaisvaltaiseen käsitteelliseen ja käytännölliseen revitalisaatioon. Liikkeen pyrkimys määritellä itsensä erilleen uuspakanuus-käsitteestä tuo sen lähemmäksi alkuperäiskulttuureja sekä dekolonisaatiota koskevaa keskustelua. Vanhaa suomalaista kansanuskoa on tutkittu runsaasti, mutta sen uusia ilmenemismuotoja on tarkasteltu tieteellisesti vasta melko vähän. Tämän tutkielman tarkoituksena on tuoda lisää tietoa aiheesta ja samalla aktiivisesti kyseenalaistaa uskontotieteelliselle ja uuspakanuustutkimukselle ominaisia käsitteellisiä rajoitteita. Uuspakanuustutkimuksen sisällä ollaan havaittu kasvavissa määrin, että useat kansanuskojen harjoittajat ottavat etäisyyttä yleismaailmalliseen uuspakanuus-käsitteeseen perinteen ajallisen jatkumon korostamiseksi. Perinteisyydestään huolimatta monet rekonstruktionistiset liikkeet pyrkivät samalla selvästi erilleen nationalismista. Kansanuskoisten kuten aasauskoisten keskuudessa näyttää olevan yleistymässä taipumus pyrkiä erilleen myös institutionaalisen uskonnon luomista oletuksista sekä painottaa konkreettista ja kokonaisvaltaista toimintaa uskon tai teologisesti rajatun opin sijaan. Kansanusko tällaisessa muodossaan voidaan ymmärtää uskonnon sijaan enemmän tai vähemmän pysyväksi kehykseksi, joka kuitenkin sallii samalla variaation. Tärkeimpänä aineistona tässä työssä on seitsemän Taivaannaulan toimintaan aktiivisesti osallistuneen jäsenen syvähaastattelua, joissa esiintyvää monipuolista argumentaatiota tarkastellaan antropologisen ja sosiaalitieteellisen tutkimuksen valossa. Työhön sisältyy myös kuvaus kenttätyöstä Taivaannaulan kekrijuhlassa, jossa perinteen toteuttaminen yhdistyi luontevasti sen yhdessä opetteluun. Marshall Sahlins esittää, että kansankulttuurien uutta nousua tulisi tarkastella ”keksityn kulttuurin” tai ”vastakulttuurin” sijaan ”kulttuurin vastustuskyvyn” ja ”kulttuurin kekseliäisyyden” näkökulmasta. Christy Wampole taas argumentoi, että ihmisellä on yleismaailmallinen tarve omiin ”juuriin” jotka merkitsevät kuulumista sosiaaliseen, kulttuuriseen sekä luonnon muodostamaan kokonaisuuteen. Työssä esitetään, että haastatteluissa esiintyvät käsitteelliset kehykset ilmaisevat tiedostettua, refleksiivistä ja kokonaisvaltaista suhtautumista perinteeseen, joka ottaa huomioon samanaikaisesti sekä perinteen pysyvyyden että muutoksen. Kansanuskon revitalisaatio ei tarkoita tässä työssä vain vanhan tapaperinteen rekonstruktiota ja jatkamista, vaan myös samanaikaista pyrkimystä korjata ja vahvistaa elävänä säilynyttä perinnettä sekä palauttaa perinteitä suuren yleisön tietoisuuteen. Revitalisaatio sisältää ajatuksen, että myös tavat, joiden perimmäinen merkitys on unohdettu tai joiden muoto on muuttunut esimerkiksi kristillistämisen seurauksena voivat kuitenkin olla osa maanläheisen perinteen jatkumoa. Voidaan esittää, että Suomessa erityisen hyvin tallennetun kansanperinteen arkistojen avulla on mahdollista palauttaa käytäntöön paitsi unohdettuja tapoja, myös uudistaa ja vahvistaa niiden elinvoimaisuudelle tärkeitä käytännöllisiä ja käsitteellisiä konteksteja. Perinne luonnollisesti muuttuu elinolosuhteiden mukana – länsimaisen kehitysuskon ajauduttua kriisiin, on kuitenkin aiheellista kysyä, olisiko modernisaation kielteisiä vaikutuksia mahdollista estää ammentamalla historiasta kokonaisvaltaisempia tapoja elää osana ympäröivää sosiaalista, kulttuurista ja ekologista kontekstia. Kansanuskon revitalisaation tarkastelu modernisoituneissa yhteiskunnissa voi merkitä antropologiselle keskustelulle paitsi mahdollisuutta välttää tieteenalalle ominaista eksotisointia ja toiseuttamista, myös soveltaa kansankulttuureja koskevaa tietoa kestävien käytännön ratkaisujen luomiseksi.
-
(2024)This thesis delves into the interactions of residents living within an incomplete and fractured housing project in Catania, Sicilia. It mirrors the everyday experiences to the perception of the residential area of Librino as an urban ruin and symbol of poverty. Through the lens of 'toward an anthropology of the good' (Robbins 2013), this study seeks to uncover the regenerative and socially constructed practices and engagements of everyday life within Librino by using participant observation as research method. Research question is ‘How residents negotiate and situate themselves in the fluid area of segregated space?’. Focus is on their urban condition, intersectional marginalisation, segregation, and foremost, on the acts of engagement that have gradually transformed the community and their environment in the absence of effective policies and infrastructure. The research emphasizes the role and influence of academical knowledge production, as well as the importance of recognizing the responsibility of researchers. Introducing the uplifting and hopeful spirit of many of the residents with ethnographic work challenges stereotypes, and aims to portray these people in Librino not as exotic or criminal 'others', but as individuals with agency and belonging. Reckless urbanisation and the alarming rise in amount of people facing urban poverty are urgent globally shared problems, therefore insight gained from observing life in Librino can provide additional frameworks for future research in this regard. Research was conducted as three-month stay in Librino, immersing into the daily activities of residents and activists from the area. This was done by living with local families, taking part in events and meetings hosted in Librino, to solidarity action and communal projects like sewing club, gardening, and surprisingly, rugby training. These are recorded as fieldnotes and photographs. Theoretical postulations come namely from Henri Lefebvre, David Harvey, Tom Slater, and Setha Low. They are seen on these pages as major contributors on anthropological theories about space and place, urban segregation, and inequality. Lefebvre has conducted a wide scope of urban studies while Low studies the social construction of space. Slater is an avid advocate of research-based policies for sustainable urbanisation, and Harvey has long-constructed radical approach to the neoliberal urban policy, showcasing more democratic approaches. Theory about belonging, agency and communities comes from the canon of Janet Carsten, Pierre Bourdieu, and from ethnographic studies done in communities around Mediterranean. Librino specific knowledge comes from policy publications and urban scholars like Laura Saija who with their colleges have conducted several studies in peripheries of Catania. Other notable contributing work include Andrea Muehlebachs theories about neoliberal welfare in Italia, Janet and Peter Schneiders immense amount of text about Sicilian life, and Phaedra Douzina-Bakalakis ideas about social relations as engagement networks. Three main arguments emerge: Librino possesses unique characteristics as place, social life is nuanced and observed to be vibrant on many arenas, and the people and place in Librino have been abandoned by governing bodies.
-
(2021)Tämä tutkielma tarkastelee Mimmit Sijoittaa Oy:n yhteisössä sekä sen jäsenten keskuudessa koettuja arvoja sekä ideologioita sijoittamiseen ja rahankäytön oppimiseen liittyen. Tässä tutkielmassa sosiaalisessa mediassa toimivaa yhteisöä tarkastellaan saavuttamisen, arvojen sekä toimijuuden käsitteiden kautta. Sijoittaminen ja rahankäytön oppiminen nähdään tarkoituksellisena sekä saavuttamisen arvoisena toimintana, jonka toiminnan taustalta nähdään arvoja sekä eri tapoja ilmaista toimijuutta. Tutkielma pyrkii antamaan yhteisön jäsenten toiminnasta ja sen merkityksistä kokonaisvaltaisen kuvan, jossa keskeisenä kysymyksenä ovat arvot ja ideologiat, jotka tekevät sijoittamisesta saavuttamisen arvoisena koettua toimintaa. Teemaa lähestytään tarkastelemalla yhteisön jäsenten kokemia merkityksiä rahaan liittyen, tulevaisuuteen orientoitumisen sekä tavoitteiden ja niiden asettamisen kautta. Tutkielman aineisto koostuu seitsemän Mimmit Sijoittaa- yhteisön jäsenen kanssa tehdyistä haastatteluista. Aineisto kerättiin kesällä ja syksyllä 2020. Teoreettisena kehyksenä tutkielmalle ja sen analyysille toimii Long & Mooren saavuttamisen käsite, jonka kautta yhteisön toimintaa tarkastellaan uusliberalistisena, merkityksellisenä sekä subjektiivisena asiana. Long & Mooren teorian kautta tutkielmassa esitetään Mimmit Sijoittaa- yhteisön toiminnan sisältävän laajempia, yhteiskunnallisia merkityksiä yksilöllisen taloudellisen optimoinnin tavoitteen lisäksi. Yhteisön jäsenet kokevat yhteisön toiminnan itselleen monella tapaa merkityksellisenä ja näkevät sen erilaisten asioiden saavuttamisen välineenä. Sijoittaminen nähdään esimerkiksi välineenä itsensä kehittämiselle, oman potentiaalin saavuttamiselle, yhteiskunnalliselle muutokselle ja toimijuuden harjoittamiselle sekä yksilöllisesti että yhteisöllisesti. Lisäksi yhteisön toimintaa ohjaavat monenlaiset arvot, kuten esimerkiksi vastuu itsestä sekä perheestä, taloudellinen turva ja sen luominen sekä naisten taloudellinen itsenäisyys. Arvoista merkittävänä on myös toimijuus. Tutkielma esittää Ortnerin teorioiden avulla Mimmit Sijoittaa- yhteisön toiminnan olevan tarkoituksellista ja tavoitteellista. Toimijuuden rooli yhteisössä on merkittävä, ja sillä pyritään lisäämään kontrollin tunnetta sekä vastarintaa, sekä ajamaan rahoitusmarkkinoiden vähemmistöön kuuluvien naisten sijoitustoimintaa. Tutkielma esittää sijoittamisen olevan Mimmit Sijoittaa- yhteisön jäsenille tapa vaikuttaa elämäänsä taloudellisten taitojen ulkopuolelle ulottuviin asioihin, ja yhteisön toiminnan keskiössä on ensisijaisesti yhteisön jäsenten arvot ja niiden mukainen sijoitustoiminta.
-
(2024)The changing nature of companion animal and human relations has gained increased attention following the ‘animal turn’ in anthropology. Experiences of companion animal death may invoke similar feelings of grief and engender rituals commonly associated with the death of a human loved one. This master’s thesis aims to study the experiences of urban companion animal owners in Finland following the death of their companion, and the processes and rituals associated with such mourning. Fieldwork was conducted at a peer support group for bereaved pet owners, alongside in-depth interviews, as well ethnographic fieldwork at a pet cemetery located in Central Park in Helsinki. The aim of the thesis is to investigate what rituals and processes of grief following the death of a companion animal are practiced in Finland, and how the pet cemetery functions as an ethnographic location in the material dimension of remembrance and memorialization concerning companion animals. To do this, the changing nature of animal-human relations in Finnish society is studied to some extent, to situate the changing reactions to companion animal deaths in the larger discourse on the role of companion animals in society. Companion animal deaths tie into larger debates on medicine, and local and global economies via the industrialization of “pet-keeping” as a practice in Western societies. The thesis will also add on to the growing anthropological literature on human-companion animal relations and the deep, interpersonal relationships people share with their companion animals, even following their deaths. Exploring a gap in the anthropology of death by examining multispecies grief and grief for companion animals, the research produces fruitful new literature on the human-animal entanglements found in urban, Western societies. Findings of the research indicate that companion animal owners in Finland experience disenfranchised grief, where they feel like their possibilities of expressing their grief towards their deceased companion animals is severely restricted and even denied. Nevertheless, continuing bonds are maintained and companion animals are reintegrated into human kinship relations even after their deaths, with material and sensory practices. Owners emphasize the importance of the relationships they shared with their companion animals, comparing the grief after their loss to grief following human deaths, and even suggesting that grief for a companion animal could, depending on the circumstances, be greater than the grief for a lost human loved one. Mourners call for their “right to grieve” their companion animals in safe spaces, and for opportunities for expressing this grief more openly and to wider societal acceptance.
-
(2021)Using the methodology of linguistic anthropology and the anthropology of literature, this thesis draws links between the works of prolific Serbian authors’ works, the social unrest and unease present in late stage Yugoslavia, and the Balkan Wars of the nineties. By applying the theories of Russian philosopher Mikhail Bakhtin, works by Danilo Kiš, Milorad Pavić and Borislav Pekić are analyzed by style and content, which despite not being directly linked, unite the works of the authors, and lend credence to the question posed by the thesis: what do the authors express about their time, and how do they present alternatives to it? Fernando Poyatos, in ‘Literary Anthropology’ already laid out the feasibility of treating fiction novels as anthropological artefacts, but it is by analyzing the works using Bakhtin’s concept of the chronotope, dialogism and Hanks’ textuality that we can make sense and grasp at a link between the works under analysis. It is through Bakhtin that this dissertation is able to analyze and theorize on the temporal dimension of the novels being analysed. The conclusion of the thesis is that the attempt to draw attention to a stagnated society and in their way, theorize about the social order to follow. This is done though indirect critique of the ruling order and the presentation of alternatives.
-
(2021)Tämä tutkielma tarkastelee yleistä kunnallista kirjastoa julkisena paikkana. Se lähestyy aihetta tilan ja paikan antropologisesta tutkimustraditiosta käsin ja lainaa Setha Lown kulttuurin tilallistamisen kehikkoa, jossa paikat nähdään poliittisten prosessien tuloksena syntyneinä ja valtasuhteiden kyllästäminä, mutta samalla ihmisten symbolisen merkityksenannon kautta olemassa olevina sekä ihmisten kehollisesta toiminnasta erottamattomina. Tutkielma kysyy näitä kolmea kirjastopaikan ulottuvuutta tarkastelemalla, minkälaista julkista kulttuuria ja siihen liittyvää tasa-arvon käsitystä neuvotellaan ja tilallistetaan kirjastossa. Toisin kuin aikaisemmat kirjastoa julkisena paikkana tarkastelleet tutkimukset, tämä tutkielma ymmärtää julkisen tilan alueena, jossa toisilleen tuntemattomat ihmiset kohtaavat ja jossa näiden toisilleen tuntemattomien välistä yhteiselämää koskevat kulttuuriset arvot ja moraalikoodit tulevat ilmaistuksi – siis julkisena kulttuurina. Tutkielma ammentaa julkisen kulttuurin tarkastelussa pohjoismaisesta antropologiasta, joka on pitänyt tasa-arvon ymmärtämistä samanlaisuutena keskeisimpänä vuorovaikutusta ohjaavana kulttuurisena uskomuksena Pohjoismaissa, mutta myös haastanut tämän teorian liian yksinkertaistavana. Tämän tutkielman julkisen kulttuurin tarkastelussa keskitytään edellistä keskustelua seuraten siihen, millaiset tasa-arvokäsitykset ohjaavat julkista elämää ja vuorovaikutusta kirjastossa. Tutkielma on tapaustutkimus ja se keskittyy Espoon Matinkylässä sijaitsevan Ison Omenan kirjaston tilalliseen todellisuuteen. Aineisto on kerätty Ison Omenan kirjastossa vuonna 2019 yhteensä kolme kuukautta kestäneen etnografisen kenttätyön aikana. Kenttätyö piti sisällään osallistuvaa havainnointia kirjaston tiloissa, keskusteluja kirjaston asiakkaiden ja henkilökunnan kanssa, seitsemän asiakashaastattelua, kolme kirjaston johdon haastattelua sekä sisutusarkkitehdin haastattelun. Tutkielma esittää dialogisen paikan tuottamisen näkökulma kautta, että kirjastopaikassa vallitsee kahtalaisuus sen välillä, että kirjasto on toisaalta asiakkaiden omalle luovuudelle ja omalle toimijuudelle avoin paikka ja toisaalta Michel Foucault’n tarkoittama panoptikon, jossa asiakkailta oletetaan tietynlaista käyttäytymistä ja tiettyjen sääntöjen sisäistämistä. Ensinnäkin kirjaston uudet tilakonseptit ja äänimaailman vapauttaminen pyrkivät siihen, että yhä erilaisemmat asiakkaat voisivat toimijoina valjastaa kirjaston osaksi omaa elämäänsä ja käyttää sitä vapaasti. Kirjasto liikkuu jatkuvasti asiakkaidensa tarpeiden perässä kokeillen ja reagoiden. Asiakkaat kokevat kirjaston moniäänisesti mitä erilaisempien yksilöllisten merkitystensä kautta. Tutkielmassa esitetään, että kirjastopaikan tuottamisessa kirjastoon tilallistuu henkilökunnan radikaalin avoimuuden ja toisaalta avoimuuden radikalismin kautta niin samanlaisuutta kuin erilaisuutta korostava tasa-arvokäsitys, joka vuoroin ottaa asiakkaat vastaan sokeina heidän identiteeteilleen sekä vuoroin huomaa heidän erityistarpeensa ja rakenteellisesta epätasa-arvosta johtuvat erilaiset madollisuutensa yhteiskunnassa. Toiseksi kirjaston etenkin ihmisten erilaisuutta korostava tasa-arvokäsitys, joka vaatii, että hyvin monenlaisten ihmisten pitää mahtua samaan aikaan kirjastoon, näyttäytyy kirjastossa institutionaalisena vallankäyttönä. Asiakkaat joutuvat altistumaan tälle vaatimukselle astuessaan kirjastoon, vaikka eri asiakasryhmät häiriintyvät toistensa läsnäolosta ja pyrkivät ajoittain neuvottelemaan kirjaston henkilökunnan kanssa kirjastoon tiukempaa kehollista kontrollia. Tutkielma esittää Pierre Bourdieun habitus-käsitteen ja Foucault’n vallan teorian kautta, että henkilökunnan vaatimus erilaisuuden mahtumisesta kirjastoon sisäistyy asiakkaiden kirjastomerkityksiin ja vaikuttaa siihen, kuinka he suhtautuvat sosiaalisiin toisiin kirjastossa. Asiakkaiden jaettuihin kirjastomielikuviin sisäistyy ajatus siitä, että sen sijaan, että kaikilla olisi oikeus tulla kirjastoon vain samalla tavalla lukemaan ja olemaan rauhassa, kaikilla toisistaan erilaisilla on oikeastaan oikeus löytää kirjastosta itselleen jotain. Tutkielma argumentoi, että vaatimalla erilaisuuden mahtumista kirjastoon, kirjasto opettaa sallivampaa suhtautumista myös niitä kohtaan, joiden kanssa itsellä ei ole muuta yhteistä kuin yhteinen samanaikainen tilallinen todellisuus – siis julkista kulttuuria ja tasa-arvon käsitettä, jonka mukaan myös sosiaalisilla toisilla on oikeus olla.
Now showing items 1-10 of 10