Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p15791"

Pro gradu -tutkielma tarkastelee historian poliittista käyttöä Suomen itsenäisyyden 20-vuotisjuhlien yhteydessä vuonna 1937. Maalaisliiton, sosialidemokraattisen puolueen (SDP) ja edistyspuolueen muodostama A. K. Cajanderin hallitus toteutti juhlan yhteydessä kaksi merkittävää poliittista hanketta. Se ohjasi kaksi miljoonaa markkaa itsenäisyyden historian tutkimusta varten ja järjesti Helsingin Messuhallissa suurjuhlan yli 5 000 osallistujalle. Hankkeet korostivat itsenäistymisen kansakuntaa yhdistävää muistoa. Samalla ne siirsivät syrjään keskeisen poliittisen jakolinjan eli vuoden 1918 sisällissodan muiston. Hallituksen porvarillisilla puolueilla ja sosiaalidemokraateilla oli sodasta täysin toisistaan poikkeavat käsitykset. Tutkielma tarkastelee, miten hallitus edisti ja perusteli tietoisen unohduksen politiikkaa ja miten oikeisto-oppositio pyrki sen kiistämään. Tutkielman lähestymistapana on tarkastella tutkimusajankohdan politiikan historiallista ulottuvuutta ja erityisesti historian poliittista käyttöä. Historian käyttöä on tutkielmassa jäsennetty Jorma Kalelan määrittelemien avainkäsitteiden historiapolitiikan, historiakulttuurin sekä historiakäsitysten avulla. Tutkielma asettuu nationalismin tutkimuksen kenttään, sillä kilpailevia käsityksiä kansallisesta historiasta ilmaistiin nationalistisen ideologian puitteissa. Hallituksen edustajien keskeisten kirjoitusten ja puheiden historiapoliittista retoriikkaa on tulkittu Chaïm Perelmanin argumentaatioteorian avulla. Pääasiallisena aineistona on käytetty valtiopäiväasiakirjoja, itsenäisyyshistorialautakunnan arkistoa sekä kuuden sanomalehden, Helsingin Sanomien, Ilkan, Suomen Sosialidemokraatin, Hufvudstadsbladetin, Uuden Suomen ja Ajan Suunnan julkaisemia kirjoituksia 27.11.–20.12.1937. Porvarillinen historiakäsitys sisällissodasta Suomen itsenäisyyden lunastaneena vapaussotana oli julkisessa historiakulttuurissa hallitseva. Keskustalaisten porvarien mielestä sodan luoma kuilu oli poistettava yhteiskunnallisten uudistusten kautta ja tekemällä yhteistyötä SDP:n kanssa. Oikeiston silmissä sosiaalidemokraatit taas olivat syyllistyneet petokseen isänmaata vastaan. Sosiaalidemokraatit korostivat puolueen tavoitelleen itsenäisyyttä ennen sotaa ja että sodassa oli kyse sisäisestä valtataistelusta. Vuonna 1937 alkanut keskustan ja sosiaalidemokraattien hallitusyhteistyö vaati kompromisseja myös suhteessa osapuolten ilmaisemiin historiakäsityksiin. Hallituksen antama esitys itsenäisyyden historian tutkimusta varten myönnettävästä määrärahasta perustui historiakäsitykselle, jonka mukaan vuonna 1917 julistettu itsenäisyys oli Suomen historiallisen kehityksen huipentuma. Se vaikeni lähes täysin sisällissodan tapahtumista. Samoin itsenäisyyspäivän juhlissa hallituksen edustajat välttelivät sodan suoraa käsittelyä ja määrittelyä. Pääministeri Cajander pyrki vakuuttamaan porvarillisen yleisönsä siitä, ettei sodan jakolinjalla tullut enää olla merkitystä isänmaallisten kansalaisten keskuudessa. Sosiaalidemokraattinen eduskunnan puhemies Väinö Hakkila ja ammattiosastojohtaja Emil Skog vakuuttelivat nationalistisissa puitteissa esitetyissä puheissaan porvarillista yleisöä siitä, että työväenliike oli edistänyt itsenäisyyttä ja että sen tavoitteet olivat isänmaallisia. Hakkila sivuutti sisällissodan kokonaan, kun taas Skog käsitteli sitä erityisesti työväestön tragediana. Hallituksen argumentaatio oli suhteellisen tehokasta. Eduskunta hyväksyi itsenäisyyden historian tutkimusta varten myönnettävän määrärahan yksimielisesti, eikä sen tarvetta juuri kyseenalaistettu julkisuudessa. Siitä käyty eduskuntakeskustelu toi kuitenkin julkisuudessa esiin kilpailevien historiakäsitysten ristiriidat. Itsenäisyysjuhlien puheet saivat hyväksyvän vastaanoton hallitusrintamaa tukeneissa lehdissä. Ne tukivat itsenäisyysjuhlissa ilmaistua käsitystä siitä, että kansallinen yksimielisyys vaati sisällissodan sivuuttamista itsenäisyyspäivänä. Käsitys hyväksyttiin varauksin myös kokoomuslaisessa Uudessa Suomessa. IKL:n Ajan Suunnassa argumentaatio kiistettiin ja sosiaalidemokraatteja syytettiin historian vääristelystä. Itsenäisyyden historian määrärahan käyttöä varten asetettu professori A. R. Cederbergin johtama ja vuosina 1937–1946 toiminut itsenäisyyshistorialautakunta rahoitti paitsi itsenäistymistä painottanutta historiantutkimusta myös vapaussotakertomusta tukenutta tutkimusta. Akateemiseen historiantutkimukseen teki katkoksen kaksi lautakunnan rahoittamaa tutkimusta työväenliikkeen ja SDP:n historiasta. Porvarillisessa maailmankuvassa ja akateemisessa historiantutkimuksessa vapaussotakertomuksen hallitseva asema säilyikin pitkään.

Tutkielmassa tarkastellaan Suomen sosialidemokraattisen puolueen edustajien liennytys- ja aseidenriisuntapolitiikkaan keskittynyttä toimintaa sosiaalidemokraattisten ja demokraattissosialististen puolueiden kansainvälisen yhteistyöjärjestön Sosialistisen internationaalin piirissä vuosina 1976–1983. SDP:llä oli tällöin merkittävä rooli tässä Willy Brandtin puheenjohtamassa järjestössä, erityisesti Kalevi Sorsan johtaman aseidenriisuntaryhmän kautta. Keskeisimpiä tutkielmassa käytettyjä alkuperäislähteitä ovat syyskuuhun 2022 asti salattuna olleeseen Kalevi Sorsan arkistoon sekä SDP:n arkistoon sisältyvät Sosialistista internationaalia koskevat aineistot. Tutkielma kommentoi aiempaa Suomen sisä- ja ulkopolitiikan tutkimusta, sosialistisen internationalismin tutkimusta sekä laajempaa ”eurooppalaisen liennytyksen” tutkimusta, johon Brandt ja internationaali on usein kansainvälisessä tutkimuksessa liitetty. Pohjoiseurooppalaiset sosiaalidemokraatit pyrkivät jatkamaan supervaltojen välisen liennytyksen kariuduttua eurooppalaista liennytystä, jota Brandt tuki erityisen vahvasti, mutta tässä selvitettävää SDP:n roolia ei ole aiemmin kattavasti käsitelty. Kotimaisen ulottuvuuden osalta tutkielmassa avataan ”virallisen ulkopolitiikan” ja puoluetason kansainvälisen toiminnan suhdetta sekä sisäpolitiikan vaikutusta SDP:n kantoihin. Toimintaa ylipäätään pyritään arvioimaan sekä sen aatteellisten että reaali- tai valtapoliittisten perusteiden osalta. Tutkielmassa todetaan, että SDP tuki vakaasti Willy Brandtin liennytyslinjaa, mikä nosti puolueen asemaa internationaalissa. Myös kansainvälinen tilanne toimi SDP:n eduksi ja teki siitä juuri läntisten yhteyksien vuoksi muita suomalaispuolueita kiinnostavamman keskustelukumppanin Neuvostoliitolle. Hallitusvastuussa ollut SDP pyrki pysymään myös internationaalissa Suomen ”virallisen ulkopolitiikan” linjoilla, ja joskus roolit saattoivat sekoittua. Suomettumissyytteistä huolimatta SDP onnistui pitämään hyvät suhteet myös läntisiin veljespuolueisiinsa. SDP pyrki myös kehittämään internationaalin suhteita Neuvostoliittoon, mutta lisäksi piti kiinni tasapainottavista yhteyksistä Yhdysvaltojen hallitukseen jopa Ronald Reaganin kaudella, kun Washingtonin ja monien eurooppalaisten sosiaalidemokraattien suhteet olivat heikolla tasolla. Kun muilla puolueilla oli tarve arvostella kovin sanoin itäblokin ihmisoikeusloukkauksia tai Neuvostoliiton toimintaa Afganistanin ja Puolan tilanteiden suhteen Suomen linjan vastaisesti, ei SDP voinut tätä estää. Aseidenriisunnan suhteen puolue toimi eräänlaisena sovittelijana internationaalin erimielisten jäsenpuolueiden välillä. Paine asettua Naton euro-ohjuspäätöstä vastaan tuli vahvimmin Nato-maiden oppositiopuolueiden suunnalta, jolloin suomalaiset kuitenkin pyrkivät yleensä konsensuksellisiin kompromissiratkaisuihin. Korkean luokan valtiovierailuista huolimatta suurin merkitys tällä toiminnalla oli todennäköisesti SDP:lle itselleen. Joka tapauksessa aihe tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman Suomen ulkopolitiikan, kansainvälisen puoluetason toiminnan sekä laajemman kylmän sodan aikaisen kansainvälisen politiikan risteyskohtaan.

Tutkielman aiheena on Britanniassa vuosien 2020–2021 Black Lives Matter -protestien yhteydessä käyty, julkisia monumentteja koskeva yhteiskunnallinen keskustelu, sekä siihen välittyvä ja sen tuottama ymmärrys Britannian modernin historian merkityksestä. Protesteissa ilmennyttä halua poistaa tai siirtää tiettyjä, imperialistiseen historiaan assosioituvia monumentteja käsitellään vaatimuksena arvioida uudelleen näiden symbolien tuottamia ja ylläpitämiä historiallisia käsityksiä sekä narratiiveja, joihin monumentit kutsuvat identifioitumaan. Tarkastelun keskiössä ovat eri hallinnollisten toimijoiden vastaukset tällaiseen haasteeseen. Tutkielmassa britannialaisen historiakulttuurin kenttää lähestytään jälkikoloniaalisen uudelleenneuvottelun tilana, jossa esiintyvät monet jälkikoloniaalisen eurooppalaisen historiakulttuurin taipumukset. Erityisesti huomiota kiinnitetään kahteen tällaiseen virtaukseen: vaikean historian käsittelyyn ja kulttuuriperintöön, sekä näiden toimintaan institutionaalisten tahojen työkaluina. Tutkielman aineisto koostuu Britannian parlamentin keskusteluista, mediakeskustelusta sekä institutionaalisten tahojen aiheen tiimoilta tuottamista materiaaleista. Tarkastelujakson ajallinen kaari kulkee protestien kiivaimmasta vaiheesta kesällä 2020 aina tässä epätavallisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa alulle pantujen institutionaalisten prosessien päättymiseen pääasiassa vuoden 2021 aikana. Protestien huomataan synnyttäneen hallinnollisissa toimijoissa tarpeen ilmaista kyvykkyyttä tarkastella Britannian modernin ajan historiaa kriittistä etäisyyttä ottavalla, tutkijanomaisella otteella. Tämä ilmeni uusien merkitysten liittämisenä tiettyihin monumentteihin, mikä vuorostaan mahdollisti epäsuorasti instituutioille viestimisen omasta luotettavuudestaan ja kypsyydestään. Tämä itsetutkiskeleva taipumus yhdisti muutoin erilaisia lähestymistapoja, kuten konservatiivihallituksen ja perintösektorin organisaatioiden muotoilemaa perintöpolitiikkaa, monumenttien poistamiseen optimistisemmin suhtautunutta Bristolin komissiota, sekä Oriel Collegen komissiota, jonka merkitys Collegen toimintaa ohjaavana työryhmänä jäi vähäiseksi. Esitellylle taipumukselle huomataan myös vastaesimerkkejä, jotka viittaavat ristiriitaisiin narratiiveihin Britannian historian merkityksestä. Johtopäätöksissä perintöä ja vaikean historian käsittelyä analysoidaan syvemmin työkaluina, jotka mahdollistivat tällaisen itsetutkiskelun ilmaisemisen. Tämä taipumus yhdistetään erityisesti imperialismin aikaan assosioituviin monumentteihin, mitä vastoin Britannian uudempaa historiaa kansallisvaltiona käsiteltiin aineistossa eri painotuksin. Samalla pohditaan myös näiden työkalujen rajoitteita historiallisten käsitysten neuvottelussa. Juontaen niiden suosiosta hallinnollisten tahojen käytössä tällaiset kehykset yhdistetään identiteettipoliittisiin päämääriin, jotka asettivat britannialaiselle poliittiselle yhteisölle tiettyjä rajoja.