Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p16976"
Now showing items 1-3 of 3
-
(2017)Tutkielma käsittelee Turun kaupungin asuntopolitiikkaa aluerakentamisen näkökulmasta vuosina 1963–1967. Aluerakentamisella viitataan lähiöiden alueittain toteutettuun teolliseen rakentamiseen, jossa rakennusyhtiö myös usein erillisen sopimuksen turvin vastasi kunnallistekniikan, eli teiden ja viemäreiden, rakentamisesta alueelle. 1960-luvulla rakennemuutoksen ja palveluyhteiskuntaan siirtymisen seurauksena ja edellytyksenä oli voimakas kaupungistuminen. Asuntopula ratkaistiin rakentamalla olemassaolevan kaupunkirakenteen ulkopuolelle teollisesti tuotettuja lähiöitä, joita toteutettiin yleensä aluerakentamiskohteina. Tutkielman pääasiallisena viitekehyksenä toimii valtakunnallinen asuntopolitiikka ja -rakentaminen. Tarkastelen kuinka kiinteästi Turun asuntotuotantoratkaisut liittyivät valtakunnalliseen kehitykseen ja mitkä ratkaisut olivat Turun asuntopolitiikalle piirteenomaisia. Turussa alueittain rakentamiseen siirryttiin vaiheittain: aluerakentamiskokeiluja oli toteutettu 1950-luvulta lähtien, mutta lähtölaukaus varsinaiseen aluerakentamiseen tehtiin vuonna 1963, kun kaupunki teki suuria aluevarauksia paikallisille rakennusyrityksille. Vielä suuremmat aluevaraukset tehtiin neljä vuotta myöhemmin ”hätäohjelman” myötä. Näiden aluevarausten seurauksena on rakennettu muun muassa Runosmäen lähiö. Tutkielmassa rakennetaan kronologinen ja temaattinen kuvaus Turun aluerakentamiseen liittyvästä asuntopolitiikasta vuosina 1963–1967. Pääasiallinen lähdeaineisto on kaupunginvaltuuston ja -hallituksen kokousten pöytäkirjat, joita täydentävät aikakauden paikalliset sanomalehdet. Valtakunnallisen asuntopolitiikan taustoitukseen on käytetty tutkimuskirjallisuutta. Pääasiallisena metodina on lähdekritiikki. Tutkielma osoittaa, että Turun asuntopolitiikka aluerakentamisen suhteen oli vahvasti ylipaikallisten ehtojen sanelemaa, mutta siinä oli huomattavia paikallisia piirteitä. 1960-luvulla asuntopolitiikkaan vaikutti Turun yleiskaavatyön pitkittyminen ja valtakunnallinen asuntopolitiikka, joka ohjasi kohti aluerakentamista. Keskeneräisenä yleiskaava ei estänyt kaavojen tapauskohtaista toteuttamista. Asuntotuotantolaki 1966/1968 puolestaan pakotti Turussakin asuntotuotanto-ohjelman laatimiseen, mikä johti hätäohjelmaan. Paikalliselle asuntopolitiikalle oli luonteenomaista ei-politiikka; kunnallinen päätöksentekojärjestelmä ei ollut aktiivinen toimija asunto-ongelman ratkaisussa vaan rakennusteollisuus. Edellytyksiä asunto-ongelman ratkaisuun luotiin maapolitiikan keinoin. Tutkielma peilaa siten aiempaa tutkimusta piirtämällä kuvan maaltamuuton paineisiin valmistautumattomasta Suomesta, jossa rakennusyrityksillä ja niiden toimintaa rahottaneilla pankeilla oli historiallinen tilaisuus kehittää omaa liiketoimintaansa. Turku ei ollut tästä poikkeus, kuten tutkielma osoittaa. Toisaalta asuntoteollisuuden toimintatapojen hyväksyntä asuntopolitiikan keinoiksi kertoo myös siirtymävaiheesta kunnissa pitkäjänteisempään, kokonaisvaltaiseen suunnitteluun, jonka 1960-luvulle ominaisena piirteenä oli usko rationaalisuuteen ja laskelmiin ongelmien ratkaisussa.
-
(2018)Tutkimus käsittelee Helsingin asuntopulaa aikana, jolloin sodanjälkeinen välitön jälleenrakennuskausi oli päättynyt, kunnallinen asuntotuotanto ja politiikka aktivoituivat ja maalta kaupunkeihin kohdistunut suuri muutto käynnistyi. Vuoden 1946 suuren alueliitoksen myötä Helsingin pinta-ala kasvoi 475 prosenttia ja liitosta seuranneen kymmenen vuoden aikana kaupungin väkiluku kasvoi yli 20 prosenttia. Sodanjälkeinen välitön asuntorakentaminen keskittyi maaseudulle, mikä johti väestökeskuksissa vallinneeseen asuntopulaan. Seuraavan haasteen kaupungille loi yhteiskunnan rakennemuutos ja voimistunut maaltamuutto, sillä Helsingin seudun väkiluku kasvoi 1960-luvulla noin 170 000 hengellä. Asuntopulaa tarkastellaan tutkimuksessa yhtäältä yksilön selviytymisen ja toisaalta kunnallisen asunnonjakopolitiikan kautta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaista Helsingin asunnonjakopolitiikka oli hyvinvointivaltion rakennuskauden aikana ja miten helsinkiläiset itse kokevat ja muistavat asuntopulan. Tutkimuksen aineiston muodostaa kaksi aineistokokonaisuutta. Ensimmäisenä aineistokokonaisuutena toimivat Helsingin kaupungin kunnalliskertomuksista kerätyt, kaupunginvaltuustossa käydyt kunnallista asunnonjakoa käsittelevät keskustelut sekä asunnonjakotoimikunnan vuosikertomukset. Toinen aineistokokonaisuus on kerätty Museoviraston kyselylehden vuonna 1994 julkaisemasta sodanjälkeistä asuntopulaa käsittelevän keruukilpailun kyselyvastauksia. Ensimmäistä aineistokokonaisuutta käytetään asuntopolitiikan tarkasteluun ja toisen aineistokokonaisuuden avulla tutkitaan kaupunkilaisten muistoja ja kokemuksia. Molemmat aineistokokonaisuudet on käsitelty Atlas.ti-ohjelmalla laadullisen sisällönanalyysin ja muistitietotutkimuksen periaatteita noudattaen. Tutkimus osoittaa, että kaupungin harjoittama asuntopolitiikka oli tarkasteluajanjakson aikana luonteeltaan asukkaita jaottelevaa. Kaupunginvaltuustossa käydyissä keskusteluissa huomio keskittyi erilaisten ihmisryhmien, kuten vanhusten, lapsiperheiden, häädettyjen, romaniperheiden ja yksinäisten kaupunkilaisten asumisen järjestelyyn. Tutkimus yhtyy aiempaan tutkimuskirjallisuuteen, jossa todetaan, että vakinaiset palkkatulot omaavat lapsiperheet pärjäsivät parhaiten asuntomarkkinoilla. Kaupunginvaltuutetut pyrkivät aloitteissaan parantamaan edellä mainittujen ihmisryhmien asuinoloja, mutta kaupungin viranomaiset suhtautuivat aloitteisiin pääasiassa kriittisesti. Kaupunkilaisten omat kokemukset asuntopulassa elämisestä muodostavat kolmivaiheisen asumispolun mallin. Kaupunkiin muutettaessa sukulaisten ja tuttavien muodostama sosiaalinen turvaverkosto oli merkittävä apu asunnonsaannissa. Toisessa vaiheessa asuntopolulla edettiin erilaisten vaiheiden kautta ensimmäisestä alivuokralaisasunnosta päävuokralaisiksi ja omistusasuntoihin. Asumispolun kolmannessa vaiheessa kaupunkilaiset joko jäivät kaupunkiin tai muuttivat sieltä pois. Kaupunkilaisten selviytyminen asuntomarkkinoilla perustui pääasiassa kahteen pääpiirteeseen: itsenäiseen selviytymiseen sekä sosiaalisen turvaverkoston olemassaoloon. Kaupunkiin asunnontarjoajana suhtauduttiin usein kriittisesti. Tutkimus ajoittuu aikakaudelle, jolloin nykypäiväinen hyvinvointivaltio oli rakentumassa. Kaupunginvaltuutettujen aloitteista on jo kuitenkin huomattavissa hyvinvointivaltioajattelulle ominaisia piirteitä, sillä valtuutetut pyrkivät aloitteillaan parantamaan erityisesti heikoimmassa asemassa olevien kansalaisten asuinoloja. Kaupunkilaiset eivät itse vielä eläneet hyvinvointivaltiossa, vaan kaupungissa, jossa selvittiin omin avuin tai läheisten turvin. Tämä tutkimus syventää 1900-luvun jälkipuolen Helsingin asuntopulan ja kaupungissa asumisen historiallista tuntemusta. Aiemmasta tutkimuksesta poiketen tutkimus täydentää tutkimusaihetta erityisesti asukkaiden kokemusten osalta.
-
(2023)Tutkielma käsittelee asuntopolitiikan ja omistusasumisen välistä suhdetta Helsingissä. Aineisto on Helsingin asuntopolitiikkaa edustavat 25 asunto-ohjelmaa vuosilta 1971–2016. Asunto-ohjelmien sisältöä tutkitaan kvalitatiivisena analyysina grounded theoryn periaatteita ja koodausta hyödyntäen. Laadullisen analyysin tavoitteena on muodostaa kokonaisvaltainen kuva toteutetusta asuntopolitiikasta Helsingissä ja tunnistaa asuntopoliittisia välineitä, eli päätöksiä, asetuksia ja toistuvia teemoja, joilla kaupunki on pyrkinyt vastaamaan asumisen ongelmiin. Näistä välineistä muodostettiin aikasarjamuuttujat, joiden vaikutusta tutkielmassa esitettyyn selitettävään muuttujaan, vanhojen osakeasuntojen hintaindeksiin, laskettiin Newey-West -keskivirheiden aikasarjan regressiolla. Regressio toteutettiin yhdeksänä mallina. Ennen regressiota muuttujat logaritmoitiin sekä differentioitiin, ja niille suoritettiin yksikköjuuritestit vääristyneiden estimaattien tunnistamiseksi ja karsimiseksi. Tutkielman johtopäätöksinä esitetään, että toteutetulla asuntopolitiikalla on yritetty vaikuttaa Helsingin omistusasumisen hintatasoon. Tavoitetta on usein kuvattu ”kohtuuhintaiseksi asumiseksi”. Riittävällä vuokra-asuntotuotannolla Helsinki on tahtonut varmistaa kaupungin kasvun ja elinvoimaisuuden, ensisijaisen asuntotarpeen tyydyttämiseksi. Hitas-järjestelmällä on haluttu mahdollistaa saavutettavampi omistusasumisen muoto ja asuntokantaa monipuolistamalla, esimerkiksi pientalotuotannolla, on tavoiteltu pienasuntovaltaisen asuntokannan muodostamien rajoitteiden purkamista. Kvantitatiivisen analyysin tuloksina asuntopolitiikan vaikutus omistusasuntojen hintojen muodostukseen näyttää tämän tutkielman asetelmassa jäävän makrotaloudellisten muuttujien marginaaliin. Hitas-omistusasuntojen tuotannolla omistusasuntojen hintatason nousua on ollut mahdollista ehkäistä kahdessa regressiomallissa, kun taas asuntotuotannon kokonaisvaltainen kasvattaminen Helsingissä noudattelee historiallisesti asuntojen hintakehitystä.
Now showing items 1-3 of 3