Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p18981"

Tutkimuksessa perehdytään Espoon kaupungin ympäristötavoitteisiin sekä ympäristöjohtamiseen. Teoreettisena viitekehyksenä on kestävä kehitys, joka on monimuotoinen ja usein vaikeasti määritettävä käsite, kuten tutkimuksessa havaitaan. Tavoitteena on löytää vastaus siihen, milloin Espoo on ottanut kestävän kehityksen mukaan tavoitteisiinsa, mitä termillä on tarkoitettu eri aikoina ja millaisia toimenpiteitä tämän seurauksena on tavoitteisiin asetettu. Tätä seurataan myös vasten kansallista ja kansainvälistä keskustelua aiheesta. Lisäksi tarkoituksena on selvittää, miten Espoon ympäristötavoitteet ovat sisällöllisesti muuttuneet ajan myötä, ja millä tavalla ympäristöasioiden hallinto on muuttunut erityisesti sen jälkeen, kun vuoden 1995 kuntalaki ohjasi kunnat johtamaan toimintaansa uudella tavalla strategioiden kautta. Aineistona ovat Espoon kaupungin tuottamat ympäristöohjelmat vuodesta 1979 vuoteen 2000 sekä kaupungin strategiat siitä eteenpäin vuoteen 2017 asti. Näitä analysoitiin erilaisilla laadullisilla menetelmillä, erityisesti sisällön-, diskurssi- ja retorisella analyysilla. Tuloksena selviää, että kestävä kehitys näkyy ensimmäisen kerran Espoon tavoitteissa jo pian termin yleistymisen jälkeen, ja termin sisältö seuraa ajan myötä hyvin kansallista sekä kansainvälistä keskustelua aihepiiristä. Tavoitteet ja toimenpiteet kestävän kehityksen edistämiseksi kuitenkin vaihtelevat ajan myötä, ja jotkut ongelmat, erityisesti liikenne, pysyvät tavoitteissa koko ajan. Ympäristöohjelmien sisältö muuttuu ja kehittyy ajan kuluessa, mutta siirtyminen strategioihin vuonna 2000 aiheuttaa selkeän muutoskohdan ympäristötavoitteissa, kun laajat ympäristöohjelmat vaihtuvat suppeisiin strategioihin, jotka eivät palvele ympäristönsuojelua samaan tapaan. 2000-luvun kuluessa strategiatkin kehittyvät, ja sen myötä ympäristöasioidenkin näkyvyys ja hallinto palaavat osin vanhaan malliin. Tavoitelistauksista koostuvien strategioiden muuttuminen tarinallisiksi Espoo-tarinoiksi vuonna 2013 on ollut selkeä muutos kaupungin tavassa viestiä itsestään ja tavoitteistaan. Espoo-tarinatkin kuitenkin sisältävät avoimesta luonteestaan huolimatta paljon retoriikkaa, jolla peitetään usein ideologisia valintoja. Johtopäätöksinä voi esittää, että Espoo on tavoitteissaan osoittanut jo varhain kestävän kehityksen olevan sille tärkeää, mutta kaikilta osin tämä ei ole siirtynyt toimintaan. Ympäristöjohtaminen Espoossa on ollut suuressa muutoksessa 2000-luvulla, ja kaupungilla on ollut paljon opettelua asian suhteen. Strategiamalli siinä muodossa kuin se Espoossa otettiin käyttöön, ei selkeästikään ole ollut toimiva ympäristöasioiden hoidon suhteen. Ongelmat on kuitenkin tiedostettu, ja niihin on vastattu esimerkiksi ottamalla ympäristöohjelmia taas käyttöön sekä luomalla pitkäaikainen ympäristöpolitiikka. Nämä eivät kuitenkaan ole jääneet pysyviksi käytännöiksi, joten tällä hetkellä tahtotila asiassa on epäselvä. Ympäristöasioiden hoito on joka tapauksessa selkeästi aiempaa hajautuneempaa.

Tutkimus käsittelee Espoon työväenliikkeen historiaa vuosina 1950-1984. Tutkimuskohteen ajallinen ja paikallinen rajaus korostaa murroksellisuuden teemaa. Ajanjaksolle tyypillistä oli työväen perinteisen elämäntavan ja sosiaalisen kollektiivisuuden murtuminen. Tutkimus on Espoon kasvun, vaihtoehtoisten tulevaisuusvisioitten kamppailun ja työväenliikkeen rapautumisen historiaa. Tutkimus käsittelee työväenliikkeen perspektiiviä yhteiskunnalliseen muutokseen ja Espoon kehitykseen – työväenliikettä osana työväen elämäntapaa, työväenliikkeen tulkintoja yhteiskunnallisesta muutoksesta ja työväenliikkeen tendenssien välisiä ristiriitoja. Tutkimus perustuu ennen muuta työväenpuolueiden – SKP, SKDL, SDP – kunnallis- ja paikallisjärjestöjen arkistoaineistoihin. Kirjallisuus jakautuu työväenliikkeen ja Espoon historiaa käsittelevään kirjallisuuteen, joista ensin mainittu jakautuu yleisesti työväenliikettä ja erityisesti Espoon työväenliikettä käsittelevään kirjallisuuteen. Kirjallisuus vaihtelee akateemisesta historiantutkimuksesta järjestöjen historiikkeihin. Metodologisena haasteena on, että aineisto on järjestöpohjaista, mutta tutkimus käsittelee työväenliikettä holistisena kokonaisuutena. Tutkimuksessa esitetään historiallinen kolmen Espoon malli: ensimmäinen Espoo on traditionaalinen, ruotsinkielinen maalais-Espoo, toinen työläisyhdyskuntien punainen Espoo, kolmas nykyisenlainen keskiluokkainen, poliittisesti porvarillinen Espoo – tuntemamme Espoo. Tutkimuksessa arvioidaan kriittisesti vallitsevia historiakuvia, joissa toinen Espoo unohtuu ja Espoon lähihistoria hahmotetaan esimodernin ja modernin jännitteen kautta. Työväenliike kävi tutkimusajanjakson aikana läpi useita vaiheita. 1950-luku oli tulevaisuusvisioiden aikaa – työväenliike uskoi tulevaisuuden sosialistiseen yhteiskuntaan, toisaalta sosiaalidemokraattien reformistisin siipi osallistui Asuntosäätiön Tapiola-projektiin, jota voidaan pitää kilpailevana tulevaisuusvisiona. 1960-luku oli toiminnan heikkenemisen kautta, mutta samanaikaisesti ilmapiirin vapautuminen herätti työväenliikkeen toiveita. 1970-luvun alussa työväenliike koki aatteellisen nousukauden ja sai uutta verta. Perinteiset toimintamuodot elpyivät. Ilmapiiriä leimasi usko sosialismin voittoon, mutta sitä rasitti työväenliikkeen sisäinen taistelu. Ilmapiirille tyypillisesti Espoon työväenliikkeessäkin uskottiin keskiluokan proletarisoitumiseen. Aatteellista nousukautta seurasi kriisi. 1970-luvun lopussa Espoon työväenliike lamaantui. Aiemmista toiveista poiketen teoria toimihenkilöiden proletarisoitumisesta ei tuntunutkaan toteutuvan, sen sijaan työväenliikkeen perustaa nakersi työväenluokan ”keskiluokkaistuminen”. Lisäksi työväenliikkeen legitimaatiota heikensi sen leimautuminen osaksi valtarakenteita. Tutkimuksen ajallinen päätepiste sijoittuu vuoteen 1984. Noihin aikoihin työväenliike aatteellisesti erityisenä liikkeenä, joka sananmukaisesti oli työväenliike, alkoi muuttua tunnistamattomaksi, mikä havaittiin myös ajankohtaisessa tutkimuksessa. Espoon työväenliike katosi paitsi nykyisyydestä, myös historiasta. Se nousee nykyään esiin lähinnä työläisalueita käsittelevässä kotiseutuhistoriassa, ei Espoon historian yleisesityksissä tai yleisessä historiatietoisuudessa. Espoo on ollut yhteiskunnallisten kehityskulkujen edelläkävijä koko lähihistorian ajan ja kiteyttänyt kulloisetkin muutostendenssit. Espoossa murros tapahtui rajummin ja nopeammin kuin yleensä.