Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p19306"

Sosiolingvistisessa pro-gradu -tutkielmassani tarkastellaan englannin kielen perinteisiä sukupuolittuneiksi koettuja kielenpiirteitä, niihin yhdistettyjä sukupuolistereotypioita ja niiden esiintymistä viimevuosien Hollywood -menestyselokuvissa. Tutkielmani selvittää, tunnistetaanko nämä perinteiset, vuosikymmeniä vallinneet uskomukset sukupuolittuneista kielenpiirteistä edelleen ja tutkii sitä, mihin sukupuoleen nämä kielen piirteet yhdistetään. Lisäksi tutkielma tarkastelee näiden kielellisten sukupuolistereotypioiden leviämistä Suomeen ja tämän leviämisen mahdollista yhteyttä Hollywood -menestyselokuvassa esiintyvään dialogiin. Tutkielman tulokset pohjautuvat verkossa toteutettuun kyselytutkimukseen. Tutkielmani teoriatausta perustuu ensisijaisesti kielitieteilijä Robin Lakoffin teoksessaan Language and a Woman’s Place (1975) esittämiin väittämiin spesifeistä kielipiirteistä, jotka voidaan katsoa perinteisiksi englannin kielen kielellisiksi sukupuolistereotypioiksi. Tutkielma pyrkii valottamaan massakulttuurissa käytetyn englannin kielen vaikutusta sukupuolittuneiden kielistereotypioiden muodostumiseen ja vahvistumiseen. Analyysin kohteeksi ovat valikoituneet Hollywood-menestyselokuvat elokuva-alalla vallitsevan sukupuoliepätasa-arvon sekä Hollywoodin mittavan vaikutusvallan vuoksi. Lisäksi Hollywood-elokuvien dialogia ei ole aiemmissa tutkimuksissa tarkasteltu näiden stereotyyppisten perinteisten kielipiirteiden näkökulmasta. Kyselytutkimuksessa pyydettiin osallistujia arvioimaan kymmentä vuorosanasitaattia, jotka oli valikoitu vuosina 2017–2018 tuotetuista Hollywood –menestyselokuvista ja jotka sisälsivät Lakoffin nimeämiä, sukupuolittuneiksi koettuja kielenpiirteitä. Kyselyn avulla tutkittiin, mitkä kielelliset piirteet vaikuttavat mielipiteen muodostumiseen puhujan sukupuolesta, kun vuorosanasitaattien puhujaa eikä kontekstia tiedetä. Osallistujien tuli valita mihin sukupuoleen he yhdistävät kunkin vuorosanasitaatin kolmesta vaihtoehdosta: nainen, mies ja en osaa sanoa. Lisäksi osallistujilla oli mahdollisuus vastata vapaaehtoiseen avoimeen kysymykseen, jossa pyydettiin kommentoimaan annettua vastausta. Kyselyyn oli mahdollista osallistua, mikäli henkilö puhui äidinkielenään joko Amerikan englantia tai suomea. Kyselyyn osallistui 100 henkilöä ja sen tulosten analyysi toteutettiin vertaamalla saatuja vastauksia vastaajien iän, sukupuoli-identiteetin ja äidinkielen perusteella. Tutkielman päälöydöksiä olivat se, että perinteisesti sukupuolittuneiksi koetut kielen piirteet tunnistettiin pääosin hyvin, sekä se, että osallistujien vastaukset eivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta eronneet merkittävästi toisistaan. Ensin mainittu löydös osoittaa, että osallistujat tunnistavat kielen piirteet ja yhdistävät ne siihen sukupuoleen, johon stereotypiat on perinteisesti liitetty. Jälkimmäinen löydös puolestaan merkitsee sitä, että englannin kielen sukupuolistereotypioiden tunnistaminen ei katso ikää, sukupuoli-identiteettia eikä äidinkieltä. Lisäksi kyselyn laadullisesta aineistosta nousi esille kiinnostava sivulöydös: vuorosanasitaattien semanttinen sisältö sekä kyselytutkimukseen vastanneiden sitaateille luomat kuvitteelliset kontekstit vaikuttivat suuresti siihen, mihin sukupuoleen vuorosanasitaatit yhdistettiin. Löydös on merkityksellinen, sillä se viittaa siihen, että kielelliset sukupuolistereotypiat pohjautuvat mahdollisesti enemmän kielen semanttisiin ja pragmaattisiin ominaisuuksiin kuin näihin vuosikymmeniä tutkittuihin, perinteisesti sukupuolittuneina pidettyihin kielen piirteisiin.

Tutkielmani käsittelee suhtautumista ja kieli-ideologioita Adam Fredrik Jaakkolaisen kirjeissä Carl Axel Gottlundille vuosina 1841–1857. Adam Jaakkolainen oli lammilainen talollinen ja itseoppinut kirjoittaja ja C. A. Gottlund suomen kielen yliopistonlehtori, kielimies ja kirjailija. Aineistoon kuuluu 29 kirjettä, joita säilytetään Kansalliskirjaston käsikirjoitusarkistossa. Gottlundin kirjoittamia vastauskirjeitä ei ole säilynyt. Tutkin Jaakkolaisen kirjeissään ilmaisemaa suhtautumista vastaanottajaan ja eri valtainstansseihin J. R. Martinin ja P. R. R. Whiten suhtautumisen teorian avulla. Tutkimus asettuu sosiolingvistiikan ja diskurssintutkimuksen kenttään. Tutkimukseni sijoittuu jatkoksi myös monitieteiselle itseoppineiden kirjoittajien tutkimukselle. Jaakkolaisen ideologiassa vastakkain ovat suomen ja ruotsin kieli. Suomi yhdistyy tavalliseen kansaan ja ruotsin kieli herroihin. Suomen kieli eli kansa on alisteisessa asemassa ruotsin kieleen eli herroihin nähden. Ruotsin kielestä ja herroista puhutaan negatiivisen affektiivisesti. Gottlundin hän mieltää suomen kielen puoltajaksi ja osoittaa myönteistä affektiivisuutta. Tsaariin ja venäläishallintoon Jaakkolainen suhtautuu aluksi ylistäen, mutta suomen kielellä julkaisemista rajoittanut vuoden 1850 sensuuriasetus muutti suhtautumista kriittisemmäksi. Venäjän kieleen suhtautuminen ei ole yhtä negatiivista kuin ruotsiin. Arvosteleva suhtautuminen paikkakunnan kappalaisiin ja kirkkoherraan kertoo Jaakkolaisen korkeasta sosiaalisesta statuksesta. Suomen kielen sisäisistä kehittämisideologioista olennaiseksi nousee kansankielisyyskanta, jota Gottlundkin edusti. Jaakkolainen siirtyy kirjeenvaihdon aikana käyttämään yhtä kotimurteensa leimallisinta piirrettä, l-varianttia t:n heikon asteen vastineena ja alkaa myös kirjoittaa etunimensä ilman d-kirjainta (Adam Fredrik > Aatu Reito ym.) Tämä kertoo implisiittisesti suvaitsevasta suhtautumisesta variaatioon ja oman murteen käyttöön. Jaakkolainen kertoo myös eksplisiittisesti olevansa kirjakielen variaation hyväksymisen kannalla.

Tutkielmassa tarkastellaan 18 quebeciläisen yliopistoihmisen ääntämyksen piirteitä Youtube-videopalvelussa julkaistuissa haastatteluissa suhteessa paikalliseen eli endogeeniseen foneettiseen normiin. Quebec on Kanadan ainoa yksikielisesti ranskankielinen provinssi, jossa keskustelua ranskan kielen normatiivisuudesta on historiallisesti käyty paikallisten eli endogeenisten piirteiden puolustajien ja pariisilaisen standardiranskan eli eksogeenisen normin kannattajien välillä. Lisäksi quebecinranskan erityispiirteiden arvostusta on heikentänyt kielellisen turvattomuuden tunne (insécurité linguistique), joka on seurausta ranskankielisten alemmasta sosioekonomisesta asemasta englanninkielisiin nähden. Kielipoliittisilla toimilla ranskan kielen asemaa ja normatiivisuutta on Quebecissä kuitenkin parannettu 1960- ja 1970-luvuilta lähtien. Aiempi tutkimus on melko yhtä mieltä siitä, että endogeenisen normatiivisen ääntämyksen mallina Quebecissä toimivat paikallisen television uutistenlukijat, joiden puheen foneettisen normin kuvailevat artikkelissaan Bigot ja Papen (2013). Tähän pro gradu -tutkielmaan on valittu viisi quebeciläistä ääntämyspiirrettä, joiden yleisyyttä 18 yliopistoihmisen muodostamassa aineistossa verrataan piirteiden yleisyyteen Bigot’n ja Papenin kuvailemassa normissa. Jokaiselta puhujalta analysoidaan ääntämystä noin kahden minuutin ajan, joten aineiston yhteispituus on noin 36 minuuttia. Päätavoitteena on selvittää, mihin aineiston yliopistolaisten ääntämys sijoittuu suhteessa Quebecin endogeeniseen normiin ja eksogeeniseen Pariisin standardiranskan normiin. Johdannossa esitetään kolme hypoteettista vastausvaihtoehtoa: yliopistolaisten ääntämys voi joko (1) vastata endogeenista foneettista normia, (2) olla lähempänä pariisilaista ääntämystä kuin endogeeninen normi on tai (3) poiketa endogeenista normia enemmän Pariisin standardista. Analyysissa on sosiofoneettisen metodin mukaisesti kaksi osaa: ensiksi akustisen fonetiikan metodilla selvitetään kvantitatiivisesti viiden ääntämyspiirteen yleisyys yliopistolaisten puheessa ja toiseksi sosiolingvistisesti verrataan tuloksia Quebecin endogeeniseen foneettiseen normiin ja analysoidaan lähdekirjallisuuden, pääasiassa Ostiguyn ja Tousignantin (2008), pohjalta erojen sosiaalisia merkityksiä. Tutkielman perusteella quebeciläisten yliopistoihmisten ääntämys sisältää television uutistenlukijoita enemmän paikallisia foneettisia piirteitä. Aineiston yliopistolaisten ääntämys on siis quebeciläistä endogeenista foneettista normia kauempana Pariisin standardiranskasta. Eri puhujien normatiivisuudessa on kuitenkin suuria eroja, eikä tuloksista välity yhtenäistä ääntämysmallia analysoitujen piirteiden valossa. Koska aiempia tutkimuksia quebeciläisten yliopistoihmisten ääntämyksestä ei ole, voi tutkielman tuloksista tehdä vain alustavia johtopäätöksiä. Verrattaessa puhujien erityisalaa paljastuu, että kielitieteen ja kirjallisuuden alojen tutkijat käyttävät quebeciläistä normia lähinnä olevaa ääntämystä. Johtopäätöksenä voi siis sanoa, että ääntämyksen normatiivisuus riippuu puhujan tietoisuudesta quebecinranskan endogeenisesta normista.

Tässä sosiolingvistisessä tutkimuksessa tarkastellaan karjalaisten kielellistä assimilaatiota kahden alueen näkökulmasta. Sen lähtökohtana toimivat vuosina 2011 ja 2018 tehdyt aineistonkeruumatkat Säämäjärvelle sekä Rameškan piiriin ja niiden myötä saatu laaja aineisto haastattelujen ja kyselylomakkeiden muodossa. Kuten tiedetään, karjalan kielen puhujien lukumäärä on vähentynyt viime vuosisadan aikana huomattavasti, joten tutkielman tarkoituksena on analysoida, missä määrin karjalan kieltä käytetään nykyään, ja kuinka paljon kielitilanne on muuttunut ajan myötä Karjalan tasavallassa ja Tverin alueella. Erityistä huomiota kiinnitetään eri sukupolviin, heidän kielitaitoonsa sekä karjalan ja venäjän kielten käyttöönsä. Tarkastelun kohteena on myös informanttien suhtautuminen karjalan kieleen ja sen tulevaisuuden näkymiin sekä mahdollisten erojen todentaminen Karjalan tasavallan ja Tverin alueen haastateltavien välillä. Tutkielman teoreettisena materiaalina on käytetty tieteellisiä pääosin sosiolingvistisiä tutkimuksia ja historiallisia teoksia. Pro gradun tärkeimmän lähdeaineiston muodostavat kenttätyömatkoilta saadut säämäjärvelästen (34) ja Tverin karjalaisten (47) haastattelut, heidän täyttämät kyselylomakkeet sekä matkojen aikana harjoittama havainnoitava toiminta. Kerätyn materiaalin perusteella on laadittu deskriptiivisia taulukkoja, jotka tulivat tutkimuksessa perusteellisesti analysoiduksi. Tutkimuksesta käy ilmi, että karjalan kielen nykytilanne näyttää varsin synkältä ja kriittiseltä. Kielenvaihto on alkanut 1960–1970-luvuilla ja on edennyt niin, että nykypäivänä vain iäkkäämpi sukupolvi puhuu kyseistä vähemmistökieltä. Keski-ikäiset ymmärtävät karjalaa, mutteivät välttämättä enää puhu sitä, nuorten kielitaito taas parhaimmillaankin on hyvin passiivista. Kielen välittyminen perheissä on katkennut ja sen käyttö on vähentynyt olemattomiin useiden tekijöiden vuoksi. Siihen ovat vaikuttaneet Neuvostoliiton silloiset poliittiset ja demograafiset muutokset, karjalan kielen puuttuminen koulun opetustarjonnasta ja sen vakiintuminen kirjakieleksi vasta 1980-luvun lopussa. Kielenvaihto on tapahtunut myös osittain luonnollisesti, karjalaiset ovat luopuneet karjalan kielestä oma-aloitteisesti muun muassa siirtymällä puhumaan ympärillä käyttämää enemmistön kieltä tai solmimalla avioliittoja venäläisten kanssa. Etnisten karjalaisten asenteet karjalan kieltä kohtaan vaikuttavat ristiriitaisiltä, sillä kieli koetaan yhä kauniiksi ja omaksi, mutta nykymaailmaan jo osittain hyödyttömäksi. Moni ymmärtää, että kielen säilyttämisen kannalta on ryhdyttävä viimein toimiin, muuten karjala jää historiaan.