Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p20706"

Tutkielmani käsittelee helsinkiläisiä 17-21-vuotiaita jälkihuoltonuoria, joilla on jäänyt peruskoulu kesken oppivelvollisuus ikäisenä. Näillä nuorilla on taustallaan pitkä lastensuojelu- ja sijoitushistoria. Tutkimus on tehty Helsingin kaupungin lastensuojelun jälkihuollolle 12 nuoren haastattelututkimuksena. Tutkimuksella on kolme tavoitetta: 1) kerätä ja analysoida tietoa niistä merkityksistä, joita nuori peruskoulunkäymiselle antaa, 2) tutkia, miten nuori hahmottaa tulevaisuuttaan peruskoulupudokkuuden kautta ja miten hän on kokenut avuntarpeensa koulutukseen liittyen ja 3) tarkastella sitä, miten sosiaalinen toimintakyky näkyy nuorten peruskouluun ja sijaishuoltoon liittyvissä kokemuksissa. Tuon esiin nuorten omaa ääntä ja peruskoululle antamia merkityksiä ja peilaan niitä yhteiskunnalliseen koulupudokkuuden ongelmakenttään. Koulupudokkuutta on tarkasteltu yleensä tutkimuksessa lähinnä peruskoulun jälkeisenä ongelmana. Peruskoulusta putoamisen ongelma paikantuukin usein sijaishuollossa oleviin nuoriin. Tutkimukseni osoittaa, että peruskoulutuksen kesken jättäminen on monitasoinen prosessi, jossa nuori joutuu usein leimatuksi, kokee erilaisuutta ja häpeää. Sijoituksen ja huonon koulumenestyksen aiheuttamat luokan, koulun tai vertaisryhmän muutokset aiheuttavat nuorelle tilanteen, joka saattaa edesauttaa koulupudokkuutta. Nuorien taustalla on usein myös vaikeaa koulukiusaamista, laitoksista hatkailua, terveys- ja päihdeongelmia. Monet nuoret kokevat, että vanhempien tuki koulunkäymiselle on ollut riittämätön ja osasyy peruskoulupudokkuuteen. Peruskoulupudokkuus aiheuttaa näköalattomuutta, turhautumista, tulevaisuuden kaventumista ja epävarmuutta arjesta. Tutkielmani antaa viitteitä siitä, että lähes kaikki haastatellut nuoret kärsivät sosiaalisen toimintakyvyn heikentymisestä heidän kotonaan vallinneiden kasvatusolosuhteiden ja rikkonaisen taustansa takia. Sosiaalinen toimintakyky on voinut näillä nuorilla ensi sijassa ilmetä sopeutumisena sijoitukseen ja muuttuviin sosiaalisiin ympäristöihin. Sijaishuoltopaikoissa sosiaalinen toimintakyky voi näyttäytyä siinä, että sopeutuu joukkoon ja luo uusia ihmissuhteita. Sosiaalista toimintakyky näyttäytyy näiden nuorten kohdalla muussa muodossa kuin tavoitteellisuutena opiskelussa. Tärkein johtopäätökseni on, että jälkihuolto-oikeutta tulisi pidentää ja vahvistaa jälkihuollon käytäntöjä. Tutkimus herättää myös kysymyksen, onko sijoitus epäonnistunut, jos kaikkien lastensuojelun tukitoimien jälkeen lopputulos on nuori, joka on vailla jatko-opiskelumahdollisuutta, työtä ja mielekästä tekemistä täysi-ikäisenä? Nämä asiat kietoutuvat vahvasti keskusteluun sijaishuollon laadusta ja vaikuttavuudesta.