Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p21825"
Now showing items 1-7 of 7
-
(2020)Terry Pratchett (1948-2015) oli Iso-Britannian menestyneimpiä kirjailijoita. Elämänsä aikana hän julkaisi 41 romaania, jotka sijoittuvat hänen Discworld-fantasiasarjaansa ja samannimiseen fantasiamaailmaan. Lisäksi hän kirjoitti useita teoksia kyseisen sarjan oheiskirjallisuudeksi, ja myös muita romaaneja ja tarinoita. Uransa aikana Pratchett tuli tunnetuksi Alzheimerin tautiin sairastuneiden puolestapuhujana kerrottuaan diagnoosistaan julkisuudessa vuonna 2007. Hän oli humanisti, mikä näkyy myös hänen romaaneissaan ja niiden teemoissa. Tutkielmassani käsittelen Pratchettin ihmiskuvaa kolmen hänen Discworld-sarjansa hahmon avulla. Hahmot, joita tutkimuksessa tarkastelen ovat Death, kuoleman henkilöitymä; wintersmith [sic], talven henkilöitymä; ja golem Dorfl. Golem on juutalaisessa kansanperinteessä esiintyvä savesta muotoiltu olento. Tutkielmani luo katsauksen Pratchettin romaanien teemoihin ja hahmoihin, sekä siihen, miten niissä kohdataan ihmiselämän kysymyksiä ja niiden mahdollisia vastauksia. Tutkimukseni aineisto koostuu neljästä Discworld-sarjan romaanista: Mort (1987), Reaper Man (1992), Feet of Clay (1997) ja Wintersmith (2006). Hahmoja ja romaanien teemoja tarkastellaan lähiluvun ja hahmo- sekä kirjallisuusanalyysin avulla. Piirteitä, joita hahmoissa tutkitaan, ovat ulkonäkö, ääni, suhde muihin hahmoihin, hahmopiirteet ja pronominit. Hahmojen tarkastelussa hyödynnettävät kategoriat ja tutkimuksen käyttämä määritelmä hahmosta pohjautuvat Uri Margolinin luonnehdintaan fiktiivisistä hahmoista epätodellisina henkilöinä (non-actual persons). Tutkittavien romaanien teemat ja tarkasteltavien hahmojen inhimilliset piirteet taustoittuvat Terry Pratchettin humanistiseen vakaumukseen. Deathin, wintersmithin ja Dorflin hahmojen avulla romaaneissa pohditaan ihmisyyttä ja inhimillisyyttä. Tutkimuksestani käy ilmi, että romaaneissa, joissa Death on päähenkilönä (Mort ja Reaper Man), korostuu ihmiselämän rajallisuus, sekä ajatus oikeuden ja armon sidoksellisuudesta yksilöön ja hänen tekoihinsa. Pratchett tuo esiin näiden käsitteiden inhimillisen alkuperän vastoin käsitystä niistä korkeamman olennon asettamina voimina. Wintersmith-romaanissa puolestaan näytetään, että ihminen on muutakin kuin keho ja aivot. Romaanin ja wintersmithin hahmon kautta Pratchett korostaa, että ihmiset tarvitsevat toisia ihmisiä ja tarinoita kasvaakseen tasapainoisiksi henkilöiksi. Feet of Clay -romaanissa Dorflin hahmon kautta pohditaan yksilön oikeuksia ja velvollisuuksia, sekä valinnanvapauden mukanaan tuomaa moraalista vastuuta. Golemeita kohdellaan orjina ja niiden on noudatettava käskyjä, joita ne saavat omistajiltaan ja paperiliuskoista (chem), jotka pohjautuvat uskonnollisiin teksteihin. Romaanissa Dorfl saa vapaan tahdon ja ryhtyy korostamaan omien valintojen ja tekojen moraalista vastuuta. Tutkimuksen kohteena olevat hahmot ja romaanit heijastavat Pratchettin humanistisia arvoja. Discworld-romaaneissa käsitellyt teemat ohjaavat lukijoiden ajattelua kohti pohdintaa yksilön vapauksista ja oikeuksista, sekä ihmisenä olemisen vahvuuksista ja heikkouksista. Hahmoanalyysi työkaluna mahdollistaa teemojen syvällisen käsittelyn ja näin kiinnostavan näkökulman teoksiin ja Pratchettin arvoihin.
-
(2022)Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani häpeän ja ulkopuolisuuden motiiveja Saara Turusen romaaneja Rakkaudenhirviö (2015) ja Sivuhenkilö (2018). Pyrin analyysissani selvittämään, millaisten motiivirakenteiden avulla häpeä tunteena kietoutuu sivullisuuden kokemukseen ja ulkopuoliseen identiteettiin. Tutkimuskysymyksiäni ovat seuraavat: Miten häpeä motiivina tulee romaaneissa esiin? Miten häpeä tunteena liittyy sivullisen ja ulkopuolisen identiteetteihin? Onko teoksissa muita teemaan liittyviä motiivirakenteita? Rakentuvatko teemat kahden romaanin välillä paradigmaattisesti eli siirtyvätkö teemat romaaniparin välillä? Käytän analyysini metodina kirjallisuudentutkimuksessa paljon käytettyä lähilukua ja teoslähtöistä tekstianalyysia, joiden avulla pyrin löytämään teoksista häpeää ilmentävät motiivit. Teoreettinen viitekehykseni on temaattisessa tutkimuksessa ja tunteiden tutkimuksessa. Luen teoksia parina ja pyrin todistamaan tutkielmassa teeman rakentumisen paradigmaattisesti teosten välillä. Tunteiden tutkimus liittyy kirjallisuuden affektiiviseen käänteeseen ja tarjoaa mahdollisuuden kontekstualisoivalle ja yhteiskunnalliselle tulkinnalle. Hyödynnän myös sosiologisia häpeä- teorioita, joista tärkein analyysilleni on Silvan Tomkinsin affektiteoria, jossa häpeä asettuu jatkumolle innostuksen vastapariksi. Käsittelen häpeää tutkielmassani laaja-alaisena tahmeana tunteena, johon tarttuu helposti myös syyllisyyttä, noloutta, ylimielisyyttä ja ilkeyttä. Tutkielmassani osoitan, että häpeä on oleellinen osa tutkimiani teoksia, ja niihin liittyvät motiivirakenteet liittyvät selvästi myös ulkopuolisuuden tunteeseen ja sivullisuuden kokemukseen. Teosparissa on käytetty osin päällekkäisiä motiiveja, joista tärkeimmäksi osoittautui sukupuoleen liittyvä häpeä, joka tiivistyy Rakkaudenhirviössä lehmänaisen hahmoon ja Sivuhenkilössä pohdintaan äitiydestä. Kertojan äidin vaikutus on molemmissa teoksissa vahva. Häpeän ja ulkopuolisuuden suhde ei teoksissa kuitenkaan ole täysin suoraviivainen, häpeä aiheuttaa ulkopuolelle jättäytymistä, mutta ulkopuolisuus aiheuttaa myös häpeää
-
”Oikean piipun oikea luonto” : Sekoitetut tilat ja piiput Volter Kilven teoksessa Alastalon salissa (2019)Tutkin pro gradu -tutkielmassani Volter Kilven Alastalon salissa -teoksen piippujen kuvausta kolmannessa luvussa. Kilven tyyliä on luonnehdittu ajankohtaan nähden poikkeukselliseksi, mikä on innoittanut aiemmassa tutkimuksessa selvittämään hänen yhteyksiään muuhun ajan kirjallisuuteen ja kirjallisuushistoriaan, lajikonventioihin ja modernisaation. Taustana tutkimukselleni ovat Pirjo Lyytikäisen ja Lea Rojolan väitöstutkimukset, joissa analysoidaan muun muassa Volter Kilven Alastalon salissa -teoksen kuvallisuutta. Tutkimuksen metodina hyödynnän kognitiivisen lingvistiikan ja kirjallisuudentutkimuksen käsitteistöä, jonka keskeisenä välineenä on ajatus niin sanotuista sekoitetuista tiloista. Yhdistän sekoitetun tilan kuvauksessa Peter Stockwellin teoreettista lähestymistapaa ja Mark Turnerin käyttämiä termejä. Sekoitetun tilan analyysi muistuttaa kirjallisuudentutkimuksessa laajalti tunnettua Benjamin Hrushovskin viitekehysanalyysiä, jota Lyytikäinen on soveltanut väitöskirjassaan. Sekoitetun tilan analyysillä tutkin sitä, kuinka Alastalon salissa -teoksen kolmannessa luvussa ilmenevät piiput toimivat henkilöhahmon kuvaajina ja millä tavoin ne rakentavat osaltaan tarinaa, kerrontaa ja teoksen kuvallista järjestelmää. Luvussa kerronnan fokalisoijana ja muutenkin keskeisenä henkilöhahmona toimiva Härkäniemen isäntä on erityisesti huomioni kohteena, sillä hänellä on myös erityislaatuinen suhde piippuihin. Tutkimuksessani osoitan, millä tavalla piippuihin liittyvät sekoitetut tilat toimivat. Analyysini avulla selviää se, että piipun luomat sekoitetut tilat osallistuvat moniin henkilöhahmojen keskeisiin kuvauksiin. Sekoitettuja tiloja perkaamalla selviää esimerkiksi se, millainen hierarkia salissa istuvien isäntien välillä vallitsee. Piippuhyllykohtauksessa kukin salin vaikutusvaltaisimmista isännistä, Pukkilasta, Alastalosta, Langholmasta ja Härkäniemestä, valitsee omaa olemusta ja asemaa kuvaavan piipun. Tätä valintaa kommentoi aktiivisesti luvun fokalisoija Härkäniemi, jonka tulkintojen ristiriitaisuuden sekoitetut tilat osoittavat. Lisäksi piippuhyllykohtauksessa näkyy selvästi Härkäniemen suhde naisiin, mikä valottaa osaltaan sitä, millainen naiskuva teokseen sisältyy.
-
(2023)Tutkielma käsittelee Anita Brooknerin Booker-palkittua romaania Hotel du Lac (1984) ja Sally Rooneyn suosittua esikoisteosta Conversations with Friends (2017) romanttisen rakkauden näkökulmasta. Teokset ovat harvinaisia esimerkkejä omana aikanaan arvostetuista, romanttista rakkautta käsittelevistä romaaneista, jotka kuvaavat rakastamisen ja rakastetuksi tulemisen vaikeutta modernissa yhteiskunnassa. Teoksia käsitellään ensin lajiteoreettisesta näkökulmasta vertaamalla niitä konventionaaliseen rakkausromaaniin, mikä valottaa teosten ristiriitaista suhdetta romanttisten narratiivien traditioon. Tämän jälkeen huomio kiinnittyy naispäähenkilöiden käsityksiin romanttisesta rakkaudesta tunnekokemuksena ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Hahmojen kokemuksia ja ajatuksia rakkaudesta tarkastellaan affektiivisen narratologian, dialogin tutkimuksen sekä rakkautta ja nonmonogamiaa käsittelevän sosiologisen tutkimuksen avulla. Lajiteoreettinen lähestymistapa ja teosten kerronnan sekä hahmojen puheen ja ajatusten tarkastelu tukevat toisiaan, sillä ajallinen ja kaunokirjallinen konteksti vaikuttavat päähenkilöiden käsityksiin ja laajemmin teosten tapaan suhtautua rakkauteen. Tutkimus osoittaakin, että henkilöhahmojen rakkauskäsitykset ovat dialogissa romanttisen kirjallisuuden tradition sekä yhteiskunnallisten muutosten kanssa. Maailmassa, jossa rakkauskäsitykset pirstaloituvat ja perinteiset rakkausnarratiivit menettävät validiteettiaan, sopivan kumppanin valitseminen, valituksi tuleminen ja romanttisen rakkauden ideaan uskominen on hankalampaa kuin koskaan. Teokset hylkäävät romanttisen romaanin konventiot romanttisesta sankarista ja onnellisesta loppuratkaisusta epärealistisina, mutta tulevaisuus ei silti näyttädy toivottomana. Luova kirjoittaminen vapauttaa teosten henkilöhahmot yhteiskunnan vaatimuksista ja antaa heille työkaluja käsitellä rakkauden kokemustaan, jota on vaikea sanoittaa kasvotusten. Hahmot ovat myös vapaita valitsemaan kumppaninsa heteronormatiivisen parisuhdekäsityksen ulkopuolelta ja määrittelemään romanttisen rakkauden ja sen saaman painoarvon elämässään.
-
(2023)Maisterintutkielmassani tutkin kvantitatiivisin metodein, miten suomenkielisten romaanijulkaisujen monimuotoisuus on kehittynyt viimeisen 50 vuoden aikana. Tutkimukseni perustuu Kirjasampo-tietokannan metadataan suomalaisten julkisten kirjastojen kokoelmasta, ja keskityn analysoi- maan tekstin ulkoisia piirteitä. Moninaisuuden indikaattoreina käytän kirjoituskieliä, kirjailijoiden kansalaisuutta ja sukupuolta sekä romaanien genreluokituksia. Lisäksi tarkastelen julkaisijoita ja pohdin, kuinka he toimijaryhmänä vaikuttavat kirjallisuuden monimuotoisuuteen. Kvantitatiivisten analyysien rinnalla kuljetan digitaalisille ihmistieteille tyypillisesti runsaasti kvalitatiivisia havaintoja taustoittamaan tuloksia. Lähestyn kirjallisuutta kansainvälisenä dynaamisena kokonaisuutena, jossa eri kirjalliset kulttuurit ovat vuorovaikutuksessa toisiensa kanssa, muodostaen kirjalliseen tilaan paikallisia keskuksia ja periferioita. Ylirajaisuuden käsitteen avulla kuvaan, kuinka globalisoituvaa kirjallista kenttää on mahdotonta rajata kokonaan erillisiin kirjallisuuksiin, vaan se kehittyy yli kansallisuus-, kieli- ja genrerajojen. Tulokset osoittavat, että romaanikirjallisuus on 1990-luvun jälkeen alkanut kehittyä monimuotoisemmaksi määrittelemieni indikaattoreiden perusteella. Silti kenttää hallitsevat kotimaisen kirjallisuuden osalta suomenkielinen ja käännöskirjallisuuden osalta angloamerikkalainen sekä pohjoismainen kirjallisuus. Kustantajien tarkastelu viittaa siihen, että kentällä on paljon erikokoisia toimijoita. Erityisesti vuosituhannen vaihteen jälkeen pienten toimijoiden sekä omakustannejulkaisujen osuus on kasvanut ja haastanut kustantajien perinteisen roolin kirjallisuuden portinvartijana. Tutkimus osoittaa, kuinka kirjastojen metadataa voidaan käyttää hyväksi digitaalisessa kirjallisuudentutkimuksessa. Runsaudessaan Kirjasampo osoittautui monipuoliseksi tietolähteeksi, jonka perusteella voi tehdä päätelmiä suomalaisen kirjallisuuden laajoista kehityskaarista.
-
(2020)Tiivistelmä – Referat – Abstract Tämä pro gradu -tutkielma kuuluu käännöstutkimuksen, nimistöntutkimuksen ja kirjallisuudentutkimuksen piiriin. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaista lastenkirjallisuutta viron kielestä on suomennettu, miten virosta suomennetun lastenkirjallisuuden nimistöä on suomennettu, millaisia käännösmenetelmiä kääntäjä on käyttänyt ja millaisia nimiä virolaisessa lastenkirjallisuudessa sekä sen suomennoksissa esiintyy. Tarkasteltavana ovat kirjallisuusnimet ja tarkemmin: erisnimet eli proprit (mm. henkilönnimet eli antroponyymit, paikannimet eli toponyymit, eläinten nimet, kaupalliset nimet sekä muut aineistosta löytyvät nimet). Nimellä tarkoitetaan tässä tutkimuksessa propria. Appellatiivista käytetään sanaa nimitys. Nimiä ja niiden kääntämistä tarkastellaan kulttuurisidonnaisuuden näkökulmasta ja pohditaan, onko kulttuurisidonnaisuudella vaikutusta nimen käännökseen tai kääntäjän valitsemaan käännösmenetelmään. Aineistona ovat virolaisen lastenkirjallisuuden suomennokset vuosilta 1930–2020. Näinä vuosina lastenkirjoja ovat virosta suomeksi kääntäneet 33 eri kääntäjää. Aineistoon kuuluu 74 teosta suomennoksineen. Aineiston laajuus on yhteensä 9 515 sivua: lähdeteoksissa 4 876 sivua ja kohdeteoksissa eli käännöksissä 4 639 sivua. Nimiaineisto on laaja, noin 4 350 nimeä. Tässä tutkimuksessa koko aineistoa ei voida yksityiskohtaisesti tarkastella, mutta aineistosta tuodaan runsaasti esimerkkejä. Aineistossa esiintyy yhteensä 2 110 nimeä: 692 paikannimeä, 827 henkilönnimeä, 391 eläimennimeä, 85 kaupallista nimeä, 52 teoksen nimeä ja 61 muuta, luokitteluun sopimatonta nimeä sekä kaksi virhekategoriaan luokiteltua nimeä. Tutkimus toteutetaan vertailevana deskriptiivisenä tapaustutkimuksena eli analyysissä verrataan lähtötekstiä ja sen suomennosta, tai joissain tapauksissa mukaelmaa, kvalitatiivisesti ja kvantitatiivisesti keskenään. Tutkimuksen ensimmäisessä vaiheessa kartoitetaan, mitä virolaista, vironkielistä lastenkirjallisuutta on suomennettu ja ketkä teoksia ovat suomentaneet. Tämän jälkeen kerätystä aineistosta tutkitaan, millaisia nimiä se sisältää. Tutkimuksessa tarkastellaan myös, millaisia nimistön käännösmenetelmiä kääntäjät ovat käyttäneet: onko nimi käännetty esimerkiksi kokonaan, osittain, suorana lainana vai käännöslainana, onko siihen lisätty jotain, onko siitä poistettu jotain vai onko se kenties korvattu ylä- tai alakäsitteellä. Työssä hyödynnetään mm. Pällin (2002) tutkimusta paikannimistä, Ainialan (2008) tutkimusta kirjallisuudennimistä sekä Leppihalmeen, Kujamäen, Schmitzin ja Kiviniemen nimi- ja reaalialuokitteluita. Aineistossa esiintyy sekä fiktiivisiä että autenttisia nimiä. Näitä voivat olla paikannimien jaottelun mukaan kulttuurinimet ja luontonimet. Osa aineiston paikannimistä on endonyymejä, osa eksonyymejä. Henkilönnimien joukossa esiintyy etunimiä, sukunimiä, lempinimiä, lisänimiä sekä nimialluusioita. Osa kulttuurisidonnaisista henkilön-, paikan-, kaupallisista ja muista nimistä on reaalioita, ns. vastineetonta, kulttuurisidonnaista aineistoa, jolla ei ole vastinetta kohdekielessä tai -kulttuurissa. Tämä aiheuttaa kääntäjälle haasteita ja voi aiheuttaa kulttuuritöyssyjä tai jopa käännösongelmia. Usein nimi saa parikseen nimikemääritteen, jolloin nämä yhdessä muodostavat nimikekonstruktion. Nimikemäärite tarkentaa usein propria. Lastenkirjallisuuden nimet muodostavat erilaisia nimikejärjestelmiä, kuten reaalimaailmankin nimet. Aineistossa esiintyviä eläinten nimiä on usein myös personifioitu. Usein fiktiiviset nimet ovat semanttisesti läpinäkyviä, autenttiset nimet eivät niinkään. Semanttinen läpinäkyvyys alkuteoksen nimissä antaa myös suomentajalle vapauden hullutella nimillä – mm. Venla Vaatekoi, Keksijäkylän Lotta ja Ahti Suomenlahti ovat oivia esimerkkejä fiktiivisistä, semanttisesti läpinäkyvistä kirjallisuusnimien käännöksistä. Tutkimuksen tärkeimmät tulokset ovat, että nimien käännösmenetelmät saattoivat vaihdella tapauskohtaisesti, teoskohtaisesti ja kääntäjäkohtaisesti – jopa sanakohtaisesti. Kahdenkymmenen erilaisen aineistoanalyysissa sovelletun käännösmenetelmän perusteella voidaan todeta, että tyypillisimpiä virolaisen lastenkirjallisuuden nimien suomennosmenetelmiä ovat 1) käännöslaina eli sana-sanainen käännös, 2) suora laina eli sitaattilaina, 3) kulttuuriadaptaatio eli mukauttaminen kohdekulttuuriin ja erilaisten kulttuurianalogioiden käyttö, 4) kielellinen adaptaatio eli nimen mukauttaminen kohdekieleen sopivampaan kieliasuun ja 5) eksplikointi eli nimen selittäminen auki, selittävä käännös. Käännöslainaa käytetään useimmiten paikannimien kääntämiseen, suoraa lainaa henkilönnimien kääntämiseen, kulttuuriadaptaatiota henkilön- ja eläintennimien kääntämiseen sekä kulttuurisidonnaisten piirteiden kääntämiseen, kielellistä adaptaatiota henkilönnimien kääntämiseen ja eksplikaatiota paikannimien kääntämiseen. Teosten nimien, alluusioiden ja reaalioiden kääntäminen saattaa aiheuttaa kääntäjille haasteita tai vaikuttaa käännösmenetelmän valintaan.
-
(2023)Tutkielmani käsittelee ranskalaisen filosofin, kirjailijan ja kirjallisuuskriitikon Maurice Blanchot’n (1907–2003) ajattelun soveltamista kuvataiteeseen. Blanchot tuli tunnetuksi 1940-luvulta eteenpäin yhtenä keskeisistä ranskalaisista kirjallisuuden teoreetikoista. Blanchot suhtautuu kirjallisuuteen ontologisena kysymyksenä, joka tulee esiin hänen teoksissaan toistuvasti muodossa: mitä on panoksena kirjallisuuden olemassaolossa? Tutkielmassani käännän kysymyksen kohti kuvataidetta ja tutkien Blanchot’n kirjoituksia 1940–1980-luvuilta pyrin paikantamaan hänen tuotannostaan kuvataiteeseen ja sen ontologiaan soveltuvia ajatuksia. Tutkielmani jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä keskityn kielen, katseen ja kuvan käsitteisiin Blanchot’n filosofiassa. Yhteinen tekijä Blanchot’lle näissä kaikissa aiheissa on pyrkimys kyseenalaistaa ja purkaa läsnäolon ja nykyhetken varaan rakentunut käsitys ihmissubjektista, joka pystyisi intentionaalisesti ottamaan asiat haltuunsa käsitteellistämällä ja objektivoimalla ne. Blanchot’lle ihminen on olemassaololtaan ja tiedonkyvyiltään äärellinen ja rajallinen. Tuon äärellisyyden ”ulkopuoli” (dehors) muodostuu olennaiseksi tutkimusalueeksi; Blanchot näkee niin kielen, kuoleman kuin esimerkiksi rakkaudenkin alkuperän olevan tuolla alueella. Tarjoan perusteellisen selonteon Blanchot’n tavasta ajatella kieltä, katsetta ja kuvaa erilaisina tapoina olla suhteessa ihmisen äärellisyyden ulkopuoleen. Tutkielmani jälkimmäinen osa on nimeltään Ulkopuolen estetiikka. Siinä jatkan ensimmäisen osan käsitteiden tarkastelun pohjalta kohti kokemuksen ja taideteoksen tulkintaa Blanchot’n kirjoituksissa. Blanchot suhtautuu melko kriittisesti niin perinteiseen estetiikkaan kuin fenomenologiaankin, jotka kummatkin hänen näkemyksessään painottavat ontologiaa etiikan kustannuksella. Hänen kirjoituksissaan esteettisen kokemuksen tilalle asettuu rajakokemus tai ”ekstaattinen kokemus”, jossa teos avaa kokemuksen ihmisen olemassaolon ulkopuolesta. Käsittelen myös Blanchot’n kirjoituksia taidehistoriasta, niin yleisemmällä tasolla kuin viimeisessä luvussa keskittyen Lascaux’n luolamaalauksiin. Blanchot’n kirjoitukset Lascaux’sta välittyvät ranskalaisfilosofi Georges Bataillen kirjoitusten kautta, joita esittelen taustoittaakseni tulkintaani Blanchot’n Lascaux-kirjoituksista. Olennaiseksi nousee taideteosten kyky ei niinkään näyttää mitään varmaa tietoa maailmasta, vaan juuri tuoda esiin teosten sisällä oleva ei-mitään. Luvun päätteeksi pohdin mitä tämä teosten sisältämä hiljaisuus voi lopulta kertoa – vai voiko? Lopuksi esitän yhteenvedon tutkielman sisällöstä ja sen aikana tehdyistä havainnoista. Tutkielmani on lähtökohdiltaan teoreettinen, tarkoitukseni on etsiä lähtökohtia ja työkaluja Blanchot’n ajattelusta kuvataiteen tutkimiseen, ei niinkään suoranaisesti soveltaa niitä yksittäisiin teoksiin. Se jää jatkotutkimuksen tehtäväksi ja tutkielman lopussa esitänkin joitain mahdollisia lähtökohtia ja tutkimuskysymyksiä tulevaa tutkimusta silmällä pitäen.
Now showing items 1-7 of 7