Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p25"

Koetan tutkielmassani selvittää, millaista tietoa naisten käytössä olleista arkkitehtonisista tiloista voidaan saada tutkimalla varhaisbysanttilaisia kirjallisia lähteitä ja rakennettua ympäristöä Itä-Rooman imperiumin pääkaupungissa Konstantinopolissa. Keskityn erityisesti keisari Justinianuksen hallituskaudella (527–565) käytettyihin rakennuksiin, mutta käsittelen myös muita ajanjaksoja ja rakennuksia jotka kertovat naisten liikkumista arkkitehtonisessa tilassa kotona ja sen ulkopuolella. Olen valinnut käännösanalyysin kohteeksi historioitsija Prokopios Kesarealaisen teoksissa esiintyviä viittauksia näihin naisten käytössä olleisiin tiloihin, joista käytetään aikalaislähteissä nimitystä γυναικωνῖτις. Sanalla viitataan bysanttilaisessa kirjallisuudessa yleensä joko asuinrakennuksessa sijainneisiin naisten käyttämiin tiloihin tai naisille tarkoitettua osaan kirkkorakennuksesta. Prokopioksen teoksissa γυναικωνῖτις -tilaan viitataan useimmiten kirjailijan kuvatessa keisarinna Theodoran käyttäytymistä Konstantinopolin Suuressa palatsissa. Näissä kuvauksissa keisarinna vastaanottaa kotonaan vieraita, järjestää näytäntöjä ja kuulustelee poliittisia vastustajiaan. Γυναικωνῖτις näyttäytyy näissä kuvauksissa aktiivisen toiminnan keskuksena, joka on keisarinnan omaa valtakuntaa. Prokopios käyttää sanaa γυναικωνῖτις myös kuvatessaan Hagia Sofian kirkon naisille tarkoitettuja osia. Keisarinnalle oli oma aitio kirkon toisessa kerroksessa, josta käsin hän seurasi liturgiaa hoviväkensä kanssa. Hoviin kuulumattomat naiset seurasivat liturgiaa kirkon alemmassa kerroksessa. Yksittäisen miespuolisen kirjailijan teoksessa esiintyviä mainintoja ei voida pitää todellisena kuvauksena keisarillisista γυναικωνῖτις -tiloista, mutta ne kertovat kirjailijan ja hänen teostensa kohdeyleisön eli varakkaan yläluokan olettamuksista siitä, millaista kuninkaallisten naisten elämä oli. Naisten käytössä olleiden tilojen tutkiminen bysanttilaisella ajalla vaatii huolellista kirjallisiin lähteisiin tutustumista, koska varsinkin uskonnollista materiaalia on paljon. Kirjallisten lähteiden lisäksi arkkitehtuurin ja ortodoksisen perinteen tutkimuksella sekä moderneilla kaupunkiarkeologisilla tutkimusmetodeilla voidaan saada lisätietoa naisten käytössä olleista tiloista varhaisbysanttilaisella ajalla.

Tämän tutkimuksen lähtökohtana on tutkia kirjansolkia eli kirjojen pieniä, metallisia lukkoja, taidehistoriaa ja arkeologiaa yhdistäen. Tutkimus sitoutuu materiaalisen kulttuurin sekä uskontoarkeologisen tutkimuksen kysymyksenasetteluihin. Tärkeimpiä teoreettisia ja metodisia välineitä ovat typologisointi, kontekstualisointi ja visuaaliset analyysit, kuten myös materiaalitekniset analyysit; aineiston silmämääräinen tutkiminen, mikroskopointi, mittaaminen ja valokuvaus. Valittu aineisto edustaa noin kymmenesosaa Suomen kirkkojen kirjansolkilöydöistä. Määrällisesti tarkastelussa on ollut 261 kirjanosaa. Tutkimuskohteiksi on valikoitunut viisi kirkkoa: Espoo, Finström, Hailuoto, Laitila ja Raisio. Maakunnista Häme, Karjala ja Satakunta eivät kuulu aineistoon. Vaikka kohteista neljä on keskiaikaisia kivikirkkoja, tutkimus kuitenkin rajautuu uudelle ajalle eli 1520−luvulta 1800-luvulle. Kohteissa vuosien 1967−1987 aikana toteutettujen arkeologisten tutkimusten kaivaus- ja talteenottometodit ovat vaihdelleet suuresti. Tämä tarkoittaa, että kohteiden keskinäinen vertailu on ongelmallista. Yleensäkin kirkkojen stratigrafia on harvoin häiriintymätön, mikä sekin vaikeuttaa tulkintojen tekemistä. Soljet voi ryhmitellä tyypin 1 solkiin (hook-clasp fastening), joita 14 kappaletta sekä tyypin 2 solkiin (strap and pin fastening), joita 210 kappaletta. Varsinkin eestiläisiin ja saksalaisiin vanhoihin kirjoihin vertaamalla saa osa soljista alustavan ajoituksen. Tyypin 1 soljet ajoittuvat aikaisintaan keski- ja uuden ajan taitteeseen. Tyypin 2 soljista pääosa ajoittuu 1600−1700-luvuille, mutta todennäköisesti solkia on jo 1500-luvulta ja vielä 1800-luvulta. Lähinnä saksankielisellä alueella valmistettujen solkien kulkeutuminen Suomeen on voinut olla hidasta. Samoin solkia on voitu siirtää kirjoista toisiin. Nämä asiat tekevät myös vertailuesimerkkien avulla solkien ajoittamisen problemaattiseksi. Soljissa pääasiallisin materiaali on messinki. Myös pronssia ja kuparia on käytetty. Solkia on valmistettu sekä sarjallisesti että yksittäiskappaleina. Niitä on voitu valmistaa pienmetallityön perustekniikoilla. On havaittavissa myös solkien paikallista kopiointia. Soljista osassa on merkkejä korjauksista, jolloin ilmeisesti kulutukselle alttiina ollut nahkahihna on pyritty vaihtamaan. Edellä mainitut kaksi seikkaa mutkistavat solkien ajoittamista niin ikään. Solkien suurta löytömäärää ei voi selittää täysin hukkaamisesta tai poisheitosta käsin, varsinkaan kun tyypin 2 soljista lähes 3/4 osaa on metalliosiensa puolesta ehjiä. Todennäköisempää on, että solkia on käytetty hauta-antimina ja uhreina pars pro toto, rahojen uhrikäytön kaltaisella logiikalla. Soljet esimerkiksi noudattavat jossain määrin samanlaista levintää kirkoissa rahojen kanssa. Yleensäkin kirkko on ollut suotuisa paikka uhraamiselle, sillä siellä oli läsnä ylimaallisen lisäksi tuonpuoleinen. Aineiston valossa ei näytä todennäköiseltä, että kirjansolkia olisi kätketty kirkkoihin rituaalisesti (vertaa rakennuskätköt). Myöskään loitsurunoista (SKVR ja KRA) ei löydy mainintoja kirjansolkien käytöstä pars pro toto, vaikka virsikirjoja taikuudessa ja noituudessa onkin käytetty jonkin verran.