Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p26925"

Tutkielman aiheena on kansanomainen kenkä. Tässä työssä sillä tarkoitetaan nahkaista, kippurakärkistä pieksukenkää sekä lapikasta. Kansanomaisuus viittaa kenkien valmistuksen osalta tiedon siirtymiseen sukupolvelta toiselle. Tutkielmassa kysytään: millainen esine kippurakärkinen kenkä on, ja miten sitä käytettiin ennen, sekä miten kenkien tekemisen taito ja tieto on suutareiden kautta siirtynyt historian aikana perinteeksi? Lisäksi pohditaan, millaisia merkityksiä kengät kantavat 2000-luvulla. Tutkielman teoreettisessa kehyksessä yhdistyvät klassiset esinetutkimuksen menetelmät esineen luokittelusta, nimityksistä ja tarkoituksenmukaisuudesta materiaalisen kulttuurin tutkimuksen näkökulmiin. Tutkielman keskeisinä aineistoina on käytetty arkistoaineistoja, tieto- ja kaunokirjallisuutta, haastatteluja ja kyselyjä sekä havaintoja valokuvista, elokuvista ja museoista. Aineistoja tulkitaan lähiluvun menetelmällä teemoitellen ja yhdistellen keskenään keskustelevia aineistoja. Kansanomaisia kenkiä pohditaan suhteessa käsityöperinteeseen, perintöön ja kulttuuriperintöön. Alun perin yksipohjainen pieksu oli talvijalkineena niin sivistyneistöllä kuin tavallisella kansalla. 1800-luvun lopussa, modernisaation ja teollistumisen myötä, pieksukenkä koettiin vanhanaikaisena. Kansallismielisyys ja uudet harrastukset, kuten hiihto ja kansantanssi olivat suopeita pieksukengille. Pieksut hyväksyttiin hiihtojalkineina sekä kansallispuvun jalkineena. 1800-luvun lopussa yksipohjainen pieksusaapas kehittyi pohjatuksi lapikkaaksi, kun materiaalit ja valmistustekniikka kehittyivät. Pieksut ja lapikkaat olivat arjen jalkineita esimerkiksi metsätöissä. Samoissa jalkineissa lähdettiin sotaan: lapikkaiden hiihtofunktio korostui sota-aikana. Sotien jälkeen pieksukenkien ja lapikkaitten valmistus väheni., muttei loppunut. Perinteinen käsityötaito siirtyi sukupolvelta toiselle, isältä pojalle tai koulutuksen kautta. 1960-luvulla pieksukengät ja lapikkaat olivat saavuttaneet perinnejalkineen aseman. Tanhuharrastus työllisti suutareita supikkaan valmistukseen. Samalla säilyi lapikkaiden ja muiden pieksukenkien valmistus. Nykyisin kansanomaisia kenkiä tekevät suutarit, mutta niitä tehdään myös harrastuksenomaisesti kursseilla. Kansanomaisia jalkineita käytetään edelleen niiden persoonallisuuden ja ekologisuuden vuoksi. Käsintehty käyttöesine on osa kestävää kulutusta. Perinnekäsityö yhdistää sukupolvia toisiinsa. Kansanomaisten kenkien perintö säilyy käyttäjien jaloissa. Perintöä on esitetty elokuvissa ja museonäyttelyissä. Aineellisen perinnön lisäksi kenkään sisältyy aineettomia arvoja tekijän taidosta. Kenkiä tehdään lahjaksi, jolloin ne viestivät perinteisistä arvoista. Kansanomaisten kenkien perintö on säilynyt myös kansan suussa erilaisina sanontoina, kuten: Lapikasta lattiaan!

Kalevala Jewelry, the most well-known jewelry company of Finland, was founded in 1937 and is owned by The Kalevala Women's Association, a cultural organization which preserves and advances national heritage. Traditionally, Kalevala Jewelry is known for its historical jewelry, but in the 2000's the company has focused particularly in modern design. This study analysed the collections and operation of the company in the context of cultural heritage theory. The study focused on the collections and operation of the company during the era of its establishment in the 1930–40's and during the modern era in the 2000–2010's. The objective of the study was to analyse if the operation and collections of the company were consistent with the changes in the prevailing heritage conceptions. The secondary objective was to decipher how company's own heritage has impacted Kalevala Jewelry's collections and operation. The analysis was based on literature of Kalevala Jewelry and The Kalevala Women's Association, jewelry catalogs from different eras, articles about Kalevala Jewelry published in the Pirta magazine and press releases of the company. Furthermore, Kalevala Jewelry's design leader Kirsti Doukas and Petra Nikkinen, who is in charge of company's communication, were interviewed. The analysis was conducted following the NCT-model for the qualitative content analysis. The collections and operation of Kalevala Jewelry in its first decades were found to be advanced compared with the prevailing heritage conception of the decades. The development, which has occurred in the operation of the company in the 2000's, were shown to reflect the development in the prevailing heritage conception. Traditional cultural heritage was found to be the most evident in Kalevala Jewelry's historical jewelry. However, manifestations of modern unofficial and intangible cultural heritage were found in the company's modern collection. The own heritage of Kalevala Jewelry was shown to be a fundamental part of the company's operation. The heritage of Kalevala Jewelry is also seen in the company's jewelry collections.

Tutkielman aiheena on Britanniassa vuosien 2020–2021 Black Lives Matter -protestien yhteydessä käyty, julkisia monumentteja koskeva yhteiskunnallinen keskustelu, sekä siihen välittyvä ja sen tuottama ymmärrys Britannian modernin historian merkityksestä. Protesteissa ilmennyttä halua poistaa tai siirtää tiettyjä, imperialistiseen historiaan assosioituvia monumentteja käsitellään vaatimuksena arvioida uudelleen näiden symbolien tuottamia ja ylläpitämiä historiallisia käsityksiä sekä narratiiveja, joihin monumentit kutsuvat identifioitumaan. Tarkastelun keskiössä ovat eri hallinnollisten toimijoiden vastaukset tällaiseen haasteeseen. Tutkielmassa britannialaisen historiakulttuurin kenttää lähestytään jälkikoloniaalisen uudelleenneuvottelun tilana, jossa esiintyvät monet jälkikoloniaalisen eurooppalaisen historiakulttuurin taipumukset. Erityisesti huomiota kiinnitetään kahteen tällaiseen virtaukseen: vaikean historian käsittelyyn ja kulttuuriperintöön, sekä näiden toimintaan institutionaalisten tahojen työkaluina. Tutkielman aineisto koostuu Britannian parlamentin keskusteluista, mediakeskustelusta sekä institutionaalisten tahojen aiheen tiimoilta tuottamista materiaaleista. Tarkastelujakson ajallinen kaari kulkee protestien kiivaimmasta vaiheesta kesällä 2020 aina tässä epätavallisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa alulle pantujen institutionaalisten prosessien päättymiseen pääasiassa vuoden 2021 aikana. Protestien huomataan synnyttäneen hallinnollisissa toimijoissa tarpeen ilmaista kyvykkyyttä tarkastella Britannian modernin ajan historiaa kriittistä etäisyyttä ottavalla, tutkijanomaisella otteella. Tämä ilmeni uusien merkitysten liittämisenä tiettyihin monumentteihin, mikä vuorostaan mahdollisti epäsuorasti instituutioille viestimisen omasta luotettavuudestaan ja kypsyydestään. Tämä itsetutkiskeleva taipumus yhdisti muutoin erilaisia lähestymistapoja, kuten konservatiivihallituksen ja perintösektorin organisaatioiden muotoilemaa perintöpolitiikkaa, monumenttien poistamiseen optimistisemmin suhtautunutta Bristolin komissiota, sekä Oriel Collegen komissiota, jonka merkitys Collegen toimintaa ohjaavana työryhmänä jäi vähäiseksi. Esitellylle taipumukselle huomataan myös vastaesimerkkejä, jotka viittaavat ristiriitaisiin narratiiveihin Britannian historian merkityksestä. Johtopäätöksissä perintöä ja vaikean historian käsittelyä analysoidaan syvemmin työkaluina, jotka mahdollistivat tällaisen itsetutkiskelun ilmaisemisen. Tämä taipumus yhdistetään erityisesti imperialismin aikaan assosioituviin monumentteihin, mitä vastoin Britannian uudempaa historiaa kansallisvaltiona käsiteltiin aineistossa eri painotuksin. Samalla pohditaan myös näiden työkalujen rajoitteita historiallisten käsitysten neuvottelussa. Juontaen niiden suosiosta hallinnollisten tahojen käytössä tällaiset kehykset yhdistetään identiteettipoliittisiin päämääriin, jotka asettivat britannialaiselle poliittiselle yhteisölle tiettyjä rajoja.

The thesis looks at definitions, meanings and values of living traditions as cultural heritage through examining the local views of Vodun cults as cultural heritage in Benin, West Africa. The research is based on participant observation, informal discussions and interviews carried out in Ouidah, Benin, during December 2015 – February 2016. The thesis examines the phenomenon by using theories of cultural heritage, secrecy and postcolonialism, and comparing Vodun with other West African examples of traditions performed as cultural heritage. Previous research has focused on how traditional religion called Vodun has been promoted as cultural heritage by political, cultural and religious dignitaries in the purpose of increasing cultural tourism, building a modern image of Benin and forging a national identity. By shedding light more specifically on how common people experience, interpret and value the heritagization of a previously misrecognized and diabolized local spiritual practice, the thesis contributes to the anthropological body of knowledge on cultural heritage, West Africa and Vodun. The thesis examines the relations between spirituality and culture, secrecy and universal cultural heritage, and empowerment, alienation and commodification. The analysis points out that, although Vodun related events are also used as entertainment by the locals and foreign tourists, the core of the cultural heritage is perceived to be its esoteric spiritual content. Cultural festivals can be used to raise local youth’s interest also in the spiritual aspects of Vodun. Besides entertainment, Vodun spectacles are performances of power of the spirits, and they intend to show that there are secrets that the audience has no access to. Although the secrets belong to certain persons, Vodun as cultural heritage is felt to belong to all Beninese or indeed all Africans. Vodun is defined as original African spirituality which is perceived to have a special bond with Africans and essentially define Africans and Africanness in opposition to the West. The thesis concludes that, although commodification and folklorization are experienced as threats, Vodun as cultural heritage is perceived and experienced as empowering. Giving recognition and valuing a practice which has been extremely denigrated, misrepresented and oppressed for centuries by colonial and other oppressive Western practices is allowing the locals to reclaim agency, redefine Africanness, and defy Eurocentric norms and definitions. Consciousness of the past, present, and future racial inequality is seen important in the production and performance of Vodun as cultural heritage. Appropriating, indigenizing and reworking the discourse of heritage in locally meaningful ways can also be seen as fitting with the logics of Vodun which are characterized by appropriating, accumulating, and reusing powers and foreign influences.