Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p26987"

Tutkielmassani tarkastelen amerikkalaisen kirjailijan Lionel Shriverin teosta We Need to Talk About Kevin (2003) (suom. Poikani Kevin) trauman sekä kertojan luotettavuuden ja epäluotettavuuden näkökulmista. Teos koostuu päähenkilön ja kertojan Eva Khatchadourian kirjoittamista kirjeistä miehelleen Franklinille. Kevin ampui varsijousellaan kuoliaaksi yhdeksän henkilöä koulussaan sekä oman isänsä Franklinin ja pikkusiskonsa Celian kotinsa takapihalla. Evaa vaivaa se, että heillä on Kevinin kanssa hankalat välit ja kirjeitä kirjoittamalla hän käsittelee sekä suhdettaan omaan poikaansa että hänen tekemiään murhia. Tutkielmani tavoitteena on analysoida keinoja, jotka tekevät Shriverin kertojasta sekä luotettavan että epäluotettavan. Kertojan luotettavuutta lisääviä tekijöitä ovat Evan rehellinen kerronta omista tunteistaan perheeseensä liittyen. Näitä ovat Evan ja Kevinin väliltä puuttuva emotionaalinen yhteys, hänen ja Kevinin keholliset kokemukset sekä Evan turhautuminen ja viha työn ja perhe-elämän yhdistämisen vaikeudesta. Häntä harmittaa erityisesti se, että hänen oma työnsä matkaoppaita kustantaman yrityksen toimitusjohtajana on kärsinyt lastenhoidon vuoksi. Erityisesti Franklin on olettanut, että hän on äitinä päävastuussa lastenhoidosta. Toisaalta Shriver käyttää monia tekniikoita, joilla haastaa kertojan luotettavuutta. Näihin kuuluvat tarinassa olevat lukuisat aukot, joista merkittävin on sen mainitsematta jättäminen, että Kevin murhaa oman isänsä ja pikkusiskonsa. Tätä narratiivista aukkoa analysoidaan traumateorian avulla. Tunnistan teoksen traumanarratiiviksi, joille epäluotettavuus on tyypillinen piirre. Tutkielmani tavoitteena on osoittaa, kuinka perhesurman aiheuttama trauma tuo Evan pääosin luotettavaan, jopa rehelliseen, kerrontaan epäluotettavan kertojan piirteitä. Evan epäluotettavuus tulee ilmi hänen suhtautumisestaan miehensä ja tyttärensä kuolemiin. Hän ei kirjan alkupuolella pysty kohtaamaan ja käsittelemään heidän kohtaloitaan, minkä vuoksi hän välttelee mainitsemasta heidän kuolemiaan. Hän välttelee totuutta implikoimalla, että he voisivat olla vielä elossa, mutta vain asuisivat erillään. Kun Eva lopulta kohtaa ja käsittelee traumaansa puhumalla asiasta Kevinin kanssa, hän kykenee hyväksymään sen osaksi elämäänsä. Silloin Eva vapautuu trauman kokemuksestaan, eikä hän ole enää epäluottava kertoja, vaan hän kertoo avoimesti myös Franklinin ja Celian kuolemista. Tämän myötä Evan on mahdollista liittää perhesurma osaksi elämäänsä. Sen myötä hänelle tarjoutuu mahdollisuus luoda suhde ainoaan elossa olevaan perheenjäseneensä, Keviniin. Tutkielmani merkittävyys liittyy vaiettujen aiheiden, koulusurman ja äitiyden, käsittelyyn kirjallisuudessa. Lisäksi analysoimani teos liittyy osaksi keskustelua amerikkalaisesta yhteiskunnasta ja sille ominaisista ilmiöistä. Samalla teoksessa on myös traumaattisista tapahtumista selviämisen näkökulma.

Tässä tutkielmassa tarkastelen kirjailija Sergei Dovlatovin omaelämäkerrallista romaania Naši (suom. Meikäläiset). Työssä huomioni kohteena ovat sen omaelämäkerralliset ja toisaalta fiktiiviset ainekset, kertojan rooli omaelämäkerrallisessa teoksessa, teoksessa esiintyvä yhteiskuntakritiikki sekä romaanin sijoittuminen perheromaanien genreen. Tarkastelen myös tekijän käyttämiä komiikan keinoja ja romaanin päähenkilöä mahdollisena liŝnij čelovek-tradition edustajana ja modernin tarpeettoman ihmisen prototyyppinä. Minua kiinnostaa myös teoksen sijoittuminen aikakauteen, jolloin se on kirjoitettu. Tutkin Leningradin 1970-lukua aikakautena luovan työn tekijöiden näkökulmasta ja kaupungin underground-kulttuurissa elänyttä samizdat-ilmiötä sekä vuosikymmenellä Neuvostoliitossa yleistynyttä emigraatiota ilmiönä. Aineistona käytän Sergei Dovlatovin teoksia ja häneen liittyvää tutkimuskirjallisuutta. Olen käyttänyt aineistona myös hänen julkaistua kirjeenvaihtoaan perheen ja ystävien kanssa. Työssäni olen tullut siihen tulokseen, että Meikäläiset on tietynlainen parodia perheromaanista. Meikäläisissä todellisuus sekoittuu satuun ja teosta voi pitää myös pseudo-omaelämäkerrallisena, koska siinä on paljon keksittyä ainesta. Juoni ei ole Dovlatovin teoksissa olennainen asia, vaan itse kerronta ja päähenkilön luonteen syventäminen muiden henkilöhahmojen avulla. Tästä osoituksena voidaan pitää esimerkiksi erikoisia kohtauksia, jotka kertovat jostakin tarinan kannalta mitättömästä yksityiskohdasta, ja jotka eivät vie tarinaa eteenpäin. Dovlatovilla oli oma kirjoitusmetodi, joka saattoi vaikuttaa näiden juonipoikkeamien syntymiseen. Dovlatovin kertoja ei ole tarinan ulkopuolinen kaikkitietävä kertoja, vaan osallistuu usein tarinan tapahtumiin ja sekoittuu tarinan päähenkilön kanssa, jota voidaan pitää prototyyppinä modernista tarpeettomasta ihmisestä, joka ei löydä paikkaansa yhteiskunnassa yrityksistä huolimatta. Joskus melko suoraakin yhteiskunnallista kritiikkiä on mahdollista löytää Dovlatovin teoksista, useimmiten tosin sivuhuomautuksissa. Erityisesti kahdesta isoisästä kirjoittaessaan Dovlatov käyttää paljon venäläisestä kansanperinteestä tuttuja aineksia ja liittää hahmoihin myyttisiä eeppisten sankareiden piirteitä. Isoisä Stepan ja hänen nojatuolinsa voidaan nähdä versiona venäläisestä folkloresta tutusta Baba Jaga-noidasta ja tämän kanan jaloilla seisovasta mökistään. Isoisä Stepanilla näyttää olevan myös yhteys tuonpuoleiseen aivan kuten Baba Jagallakin on. Meikäläiset on moderni sukukronikka ja omaperäinen pseudo-omaelämäkerta, joka kertoo Neuvostoliiton historiaa yhden perheen kautta.