Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p3286"

Tutkielmani käsittelee monikulttuurista tilaa, jonka suomalaisen lastensuojelun työntekijän ja muslimitaustaisen maahanmuuttajan kohtaamisesta syntyy. Tavoitteena on analysoida, miten monikulttuurinen kohtaamisen kenttä rakentuu lastensuojelussa ja minkälaista roolia islam siinä näyttelee. Tarkastelen kulttuurisen ja uskonnollisen toiseuden rakentumista viranomaistyön kontekstissa. Tutkielma sijoittuu monikulttuurisen lastensuojelutyön ja uskontososiologian viitekehyksiin. Laadullisen tutkimusstrategian lähtökohdista hyödynnän aineistonani 5 helsinkiläisen lastensuojelun työntekijän teemahaastattelua. Tarkastelen aineistoa erityisesti Merja Aniksen kuvaamien kuuden maahanmuuttajatyöhön liittyvän tulkintakehyksen kautta. Tutkielmani osoittaa, että monikulttuurinen tila rakentuu vaihtelevien tulkintakehyksien varaan, toisaalta yhteisymmärryksessä maahanmuuttaja-asiakkaan kanssa, toisaalta konfliktissa. Kohtaamisessa valta ja vallankäytön tematiikka kiertyy monikulttuurisen tilan käytännön haasteisiin, jotka muovautuvat sosiaalityöntekijän huolenaiheiksi. Huolenaiheita, eräänlaisia ymmärtämisen reunaehtoja, ovat kielimuuri, sukupuoliroolit, maahanmuuttaja-asiakkaiden koettu erityinen epäluuloisuus viranomaisia kohtaan ja uskonnon sekä kulttuurin eroavaisuudet. Kohtaamisessa islam näyttäytyy tyypillisesti ongelmallisena, sillä se haastaa sosiaalityöntekijöiden suosiman tasa-arvoistavan tulkintakehyksen. Tasa-arvoistava tulkintakehys toimii keinona löytää yhteisymmärrys samankaltaisuuden kautta, mutta se voi olla haitallista, jos esimerkiksi maahanmuuttajuuteen liittyvät erityiskysymykset sivuutetaan. Muslimiperheille huolena lastensuojelun kohtaamisessa näkyi muslimi-identiteetin menetys eli lapsen menettäminen suomalaisuudelle, islamin ydinyksikön eli perheen hajoaminen, mihin puolestaan liittyy voimakkaita häpeän tunteita. Häpeää ja vallanmenetystä torjuu uskontopuhe, jolla on tärkeä rooli voimaannuttajana. Uskontopuhe on muslimiasiakkaalle keino perustella päätöksiä, ottaa tulkinnat takaisin haltuun ja hahmottaa omaa merkitystodellisuutta. Lisäksi se on konkreettinen avunhakemisen strategia. Sosiaalityöntekijän tehtävänä on löytää tie monikulttuurisen kohtaamisen käytännön vaikeuksien yli ja päästä käsittelemään maahanmuuttajan huolia validilla tavalla. Tasa-arvoisuus vaatii lastensuojelun kontekstissa paitsi erilaisuuden huomioimista, myös asiakkaan omien voimavarojen, kuten uskonnon, hyödyntämistä työskentelyssä. Avainasemassa on monikulttuurisen tilan rakentuminen uudella tavalla jo organisaatiotasolta alkaen.

Terveydenhuollon henkilökunnasta on suuri pula useissa kehitysmaissa, mistä johtuen osa perusterveydenhuollon tehtävistä on siirretty lyhyen formaalin koulutuksen saaneille yhteisöterveystyöntekijöille (community health workers, CHWs). Tässä tutkielmassa tarkasteltiin yhteisöterveystyöntekijöiden (pt. activistas de saúde) sosiaalista työtä Chamanculon asuinalueella, Maputon kaupungissa, Mosambikissa. Tutkimuksen tehtävä oli tutkia ja ymmärtää mosambikilaista yhteisöterveystyötä. Analyysin kohteena olivat erityisesti Chamanculon paikallisten yhteisöjen sosiaalinen pääoma ja yhteisöllinen tuki ja se, kuinka CHWs hyödyntävät niitä työssään. Yhteisöterveystyötä tarkasteltiin populaarina sosiaalityönä (popular social work) sekä kotoperäisenä sosiaalityönä (indigenous social work), joista jälkimmäisestä on esimerkkinä kehityssosiaalityö (developmental social work). Tutkimuksen teoreettisena taustana oli lisäksi sosiaalisen pääoman teoria. Tutkimusstrategiana oli etnografinen tapaustutkimus. Tarkasteltava tapaus on erään paikallisen järjestön yhteisöterveystyön projekti, jossa CHWs työskentelevät hivin ja aidsin sekä tuberkuloosin, mutta myös lasten aliravitsemuksen sekä naisiin kohdistuvan väkivallan parissa, tehden etsivää työtä, valistustyötä ja kotikäyntejä. Ensisijaisena aineistona käytettiin kenttäpäiväkirjoja, yhteisöterveystyöntekijöiden yksilöhaastatteluja (12) ja yhtä ryhmäkeskustelua. Aineiston analyysimenetelmä oli laadullinen sisällönanalyysi. Tutkimustulokset osoittavat, että Chamanculon asuinalueella paikalliset yhteisöt ovat pääosin tiiviitä ja asuinalueella on sitovaa (bonding) sosiaalista pääomaa. Naapureihin tukeudutaan—kuten paikallinen sanonta toteaa: ”Naapuri on lähin perheenjäsen.” Vastavuoroisuuteen ja läheisiin suhteisiin perustuvan kahdenvälisen tuen lisäksi yhteisöterveystyöntekijät ja paikalliset johtajat voivat mobilisoida koko yhteisön auttamaan jotakin yhteisön jäsentä järjestämällä esimerkiksi ruoka-apua tai osuuden hautajaiskuluista. Hiviin ja aidsiin sekä tuberkuloosiin liittyvä stigma ja syrjintä kuitenkin heikentävät potilaiden pääsyä sosiaaliseen pääomaan perustuviin resursseihin. Potilaat usein piilottelevat sairauksiaan ja välttelevät sairaalaan menemistä, jolloin lääkehoito saattaa keskeytyä. CHWs tarvitaan, kun naapuriapu ja yhteisöllinen tuki eivät ole riittäviä tai kun potilas ei hakeudu itse sairaalaan. Yhteisöterveystyön interventiot hyödyntävät yhdistävää (bridging) ja linkittävää (linking) sosiaalista pääomaa. Tiiviit yhteisöt myös helpottavat monin tavoin yhteisöterveystyöntekijöiden työtä. Tulosten perusteella voidaan lisäksi todeta, että Chamanculon yhteisöterveystyö täyttää suurelta osin populaarin sosiaalityön piirteet: esimerkiksi työtä tehdään vapaa-ajalla, omissa yhteisöissä ja ilman ammatillista etäisyyttä sekä ei-patologisoivalla työotteella. Tämä tutkimus on eksploratiivinen tapaustutkimus vähän tutkitusta aiheesta. Toistamalla tutkimusasetelma Mosambikin maaseudulla voitaisiin toteuttaa vertaileva tutkimus maaseudun ja kaupungin yhteisöllisestä tuesta. Jatkotutkimuksena olisi myös kiinnostavaa tutkia, mitä yhteisöperustainen ja populaari sosiaalityö on Suomessa.

Tämä tutkielma tarkastelee Helsingissä toimivan, nuorten rikosprosessin parissa työskentelevän moniammatillisen viranomaistyöryhmän näkemyksiä tämänhetkisestä nuorisorikosprosessista. Työryhmässä on edustus käytännössä kaikista niistä viranomaisista, joita rikosprosessiin joutunut alaikäinen nuori tapaa prosessin aikana. Tutkielman tavoitteena on havaita nuorten rikosprosessissa sellaisia tekijöitä, joita muuttamalla tai kehittämällä rikosprosessi olisi siihen joutuneen nuoren näkökulmasta joutuisampi ja nuoren kokonaistilannetta hyödyttävämpi. Työryhmä on keväästä 2018 pohtinut niin kutsutun lean -johtamisopin hyödyntämistä rikosprosessin jouduttamiseksi. Tästä syystä leanin perusteoriaa sekä sen hyödyntämistä julkisen sektorin toiminnassa esitellään osana tutkielmaa. Nuoret ovat kriminaalipolitiikan näkökulmasta kiinnostava erityisryhmä, ja nuorten rikosprosessi eroaa aikuisten rikosprosessista monella tavalla. Yksittäisenä suurena erona korostuu laajamittaisen viranomaisverkoston ja nuoren kokonaisvaltaisen tilanteen selvittäminen, sekä tähän liittyen sosiaalitoimen osuus kokonaisprosessissa. Tutkielma esittelee nuorisorikosprosessin rikosoikeudellisesta ja kriminaalipoliittisesta näkökulmasta. Nuoruus on mahdollisen jatkuvan rikollisen käyttäytymisen näkökulmasta aktiivista rikoksentekoaikaa. Tämän takia tutkielma kuvailee myös kriminologian nuorisorikollisuutta selittäviä tekijöitä sekä pohdintaa, miten rikollisuutta ylipäätänsä voidaan ennaltaehkäistä. Tutkimuksen aineisto kerättiin syksyllä 2018. Aineisto koostui työryhmän kaikkien viranomaistahojen haastatteluista. Aineistossa esiintyy poliisin nuorisoryhmän, syyttäjien, käräjäoikeuden tuomarin, lastensuojelun sosiaalityön, nuorten rikosasioiden ja oikeusedustuksen sosiaalityön, rikosseuraamustyön sekä sovittelutoiminnan näkökulmaa rikosprosessista, nuorisorikollisuudesta ja rikosprosessin aikaisen viranomaisyhteistyön sujumisesta. Aineisto analysoitiin hyödyntämällä aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Analyysin ympärille kehittyi viisi pääteemaa, joiden kautta tutkimuskysymykseen oli mahdollista vastata. Nuorten rikoksentekijöiden kanssa työskentelevät viranomaiset näkivät nuoret selkeänä erityisryhmänä, joiden seuraamusten tulisi olla mahdollisimman lieviä ja nuoren kokonaistilannetta edistäviä. Nuorissa rikoksentekijöissä havaittiin selkeä jakauma yksittäisen rikoksen tehneiden nuorten ja rikoskierteessä olevien nuorten välillä. Tämä jakauma näyttäytyi palvelujen laadussa ja ennaltaehkäisemisen tavoitteissa. Rikosoikeuden keinot puuttua nuorisorikollisuuteen nähtiin viimesijaisina, joskin tarpeellisina. Tämänhetkisessä rikosprosessissa nähtiin olevan paljon hyviä käytäntöjä, joiden kehittämistä tulisi jatkaa. Suurin viimeaikainen yksittäinen uudistus, poliisin nuorisoryhmän perustaminen maaliskuussa 2018, keräsi kiitosta. Yhteistyön poliisin ja etenkin sosiaaliviranomaisten välillä nähtiin parantuneen ryhmän perustamisen myötä. Rikosprosessia hidastavia tekijöitä sekä ylimääräistä, jopa turhaa työtä tuottavia käytäntöjä nähtiin olevan muutamassa menettelytavassa. Toisaalta ongelmia havaittiin myös yksittäisten organisaatioiden rakenteissa ja resursseissa. Rakenteellisiin ongelmiin rikosprosessin kehittämisen ei nähty voivan vaikuttaa. Suurimpana yksittäisenä esteenä nuoren kokonaisvaltaiselle auttamiselle rikosprosessissa näyttäytyi rikosprosessin mielletty pirstaleisuus. Viranomaiset näkivät, että puutteellinen työnjako ja tiedonkulku sekä epäselvät vastuualueet aiheuttavat tilanteen, jossa millään viranomaisella ei ole päävastuuta nuoren hyvinvoinnista ja palveluohjauksesta rikosprosessin aikana. Tämän seurauksena nuori jää melko yksin prosessin ajaksi. Prosessissa nyt mukana olevista viranomaisista päävastuun nähtiin ensisijaisesti olevan lastensuojelun, mutta osittain myös rikosasioiden ja oikeusedustuksen yksikön harteilla. Nykymallissa tämän vastuunkannon nähtiin olevan puutteellista. Viranomaiset pohtivat yhtenä ratkaisuehdotuksena mahdollisuutta perustaa yksikkö, jonka ainoa tehtävä olisi nuoren tukeminen ja tiedottaminen koko prosessin ajan, mahdollisesti myös sen yli. Tutkimuksen tulokset koskien nuorisorikosprosessin omalaatuisuutta ovat linjassa suomalaisen kriminaalipolitiikan tavoitteiden kanssa. Aineistossa näkyi selkeästi nuorisorikollisuuden yhteiskunnallisiin haasteisiin liittyviä kommentteja, muun muassa liittyen polarisoitumiseen ja syrjäytymiseen. Tulokset toimivat pohjana työryhmän jatkotyöskentelylle ja työryhmä voi hyödyntää tutkimuksen tuloksia parantaakseen niin keskinäistä yhteistyötään, kuin nuorten rikosprosessia kokonaisuutena.

Tekijä/Författare – Author Kokkola, Susanna Mari-Anne Työn nimi / Arbetets titel – Title Sosiaalityön metodikiista yhteisöteoreettisessa valossa Oppiaine /Läroämne – Subject Sosiaalityö Työn laji/Arbetets art – Level Maisterintutkielma Aika/Datum – Month and year 25052019 Sivumäärä/ Sidoantal – Number of pages 57 Tiivistelmä/Referat – Abstract Tutkimuksessa tutkitaan suomalaisen sosiaalityön metodikiistaa yhteisöteoreettisessa valossa. Metodikiistassa oli kysymys uuden menetelmän etsimisestä ja juurruttamisesta sosiaalihuoltoon, ammatillisen metodin puuttuessa silloisesta 1950-luvun sosiaalityöstä. Tutkin metodikiistaa sosiaaliantropologisesta näkökulmasta, yhteisön symbolisen rakentumisen kautta. Tutkimuksessa sivutaan myös sosiologian klassikoita, koska he ovat luoneet pohjaa myöhemmälle yhteisöllisyyttä koskevalle sosiaalitieteelliselle tutkimukselle. Metodikiista liittyy aikalaiskontekstiinsa ja siinä tapahtuneisiin sosiaalityön rakentumiseen ja prosesseihin. Tutkimus on teoreettinen sisältäen tietyn empirian. Tutkimusmetodina on teoreettinen argumentointi. Keskeisin käyttämäni tutkija on Anthony P. Cohen ja hänen tulkintansa yhteisön symbolisesta rakentumisesta. Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu Mirja Satkan tulkinnasta metodikiistasta ja siihen liittyvistä aineistoista. Tarkastelen, millaisia yhteisöjä metodikiistasta löytyy? Mitkä ovat niiden yhtäläisyydet ja erot? Yhteisöllisyyden ja rajan kautta haen vastausta siihen, mitä metodikiista oli? Miksi aikalaistoimijat eivät kokeneet olevansa saman alan edustajia? Metodikiistassa ilmeni kaksi yhteisöä: casework-yhteisö ja huoltotyön yhteisö, jotka pyrkivät kehittämään sosiaalityötä ei-materiaalisen avustamisen suuntaan. Menetelmäuudistuksen tarkoitus oli asiakkaan yksilöllisen valinnan mahdollistaminen sosiaalityössä. Yhteisöjen rakennetta ulkokohtaisesti tarkastellen yhteisöt näyttäytyivät symbolisina asiayhteisöinä – yhteisöllisen dynamiikan paljastaessa niistä merkityksellisen ulottuvuuden. Yhteisöissä sallittiin yksittäisten jäsenten vapaus, mikä ilmeni mielipiteen ilmaisun vapautena ja ammatillisena substanssina. Diagnostisen caseworkin kannattajat loivat uuden yhteisön, joka rikkoi sosiaalihuollon valtavirran normia edistämällä yksilöllisyyden huomioonottavaa caseworkia, ja siinä naiset asettivat itsensä asiantuntija-asemaan. Huoltotyön yhteisö edusti sosiaalityön valtavirtaa: yhteisö vahvisti symbolista pohjaansa sen rajojen hämärtyessä riitein, jotka symboloivat yhteisön arvoja ja käsityksiä hyvästä huoltajasta. Huoltotyön yhteisö muovasi uudelleen yhteisönsä rajaa sosiaalisen vaihdon seurauksena, nostamalla saksalais-sveitsiläisen perhehuollon menetelmän kehityksen keulakuvakseen. Kiistassa tapahtui normien rikkomista kirjoituksin, jotka sisälsivät sosiaalityön ammatillisuuden itsensä vähättelyä. Normien rikkominen oli osa laajemmin jäsentynyttä sosiaalista dynamiikkaa. Yhteisöt erottautuivat suhtautumisessaan ammatillisuuteen. Ne omasivat erilaiset traditiot, yhteisöllisen dynamiikan ja symbolisen todellisuuden. Metodikiistassa ”taistelu” oli symbolista: siinä kamppailivat enemmän asiat kuin ihmiset. Siinä tapahtunut symbolinen kumoutuminen normeja kyseenalaistamalla ei järkyttänyt vallitsevaa sosiaalista struktuuria. Pohjimmaltaan yhteisöjen välinen taistelu oli riitti, tarkoituksenaan vähentää jännitteitä vaihtoehtokulttuurin ja valtakulttuurin välillä. Sallimalla vaihtoehtoisuutta, vallitseva sosiaalihuollon systeemi pystyi uusintamaan itsensä, koska liiallinen hierarkia olisi aiheuttanut vastarintaa. Sosiaalista vaihtoa ei tapahtunut aidosti, koska caseworkia ei otettu sosiaalihuoltajien opetusohjelmaan. Kiistassa oli kysymys vallitsevan sosiaalisen järjestyksen säilyttämisestä sosiaalihuollossa. Yhteisöjen muutos on hidas ja prosessin omainen, mikä on osaltaan vaikuttanut ammatilliseen kehitykseen. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Yhteisöllisyys, sosiaaliset suhteet, asiantuntijuus, oppihistoria, sosiaalityö Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information

Työttömyyttä ja työttömiä on hallinnoitu kulloisenkin yhteiskunnallisen toimintaympäristön mahdollistamilla tavoilla. Työttömyyden pysyvästä rakenteellisesta luonteesta ei puhuta niin paljon kuin työttömien aktivoinnista. Työttömyys nähdään helposti työttömän omana syynä. Historian valossa vaikuttaa siltä, että yhteiskunnassa tarjolla olevan palkkatyön määrään, ja tätä kautta työttömyyteen, vaikuttavat monet yhteiskuntapolitiikan vaikutuspiirin ulkopuolella olevat asiat. Työttömyys on pysyvä osa nykyistä yhteiskuntatodellisuutta, eikä työttömyyden poistamiseksi ole löytynyt keinoja. Työttömyyttä ja työttömiä on pyritty ymmärtämään eri näkökulmista tutkimuksen avulla. Tässä tutkielmassa tutkimuksen keskiössä on työttömyyden kulttuuri, jota tarkastellaan työttömillä työttömyydestä olevien käsitysten kautta. Työttömyyden kulttuurista löytyy suhteellisen vähän tutkimustietoa, joten se on mielenkiintoinen pro gradu -tutkielman aihe. Työttömyyden kulttuurin tunteminen voi edesauttaa työttömyyden ilmiön ymmärtämistä. Tutkielmassa kysytään, millaisia käsityksiä työttömillä on työttömyydestä, miten näitä käsityksiä voi kuvata semiosfääriteorian avulla, ja millaista työttömyyden kulttuuria aineistosta löytyy? Tutkielman aineisto koostuu Suomi24:n Potkut ja työttömyys -keskustelupalstalle lähetetyistä viesteistä. Keskustelijat ovat pääasiassa työttömiä. Keskustelupalstaviestit antavat hyvän kuvan työttömillä työttömyydestä olevista käsityksistä, joihin tutkielmassa perehdytään fenomenografisen tutkimusotteen avulla. Käsityksistä on muodostettu kuvauskategorioita, jotka ovat fenomenografisen tutkimuksen pääasiallinen tutkimustulos. Kuvauskategoriat on ryhmitelty semiosfääriteorian mukaisesti Toimintaympäristön, Työelämän, Työttömyyden, Kohti työttömyyttä - ja Kohti työelämää -kuvauskategorioihin. Keskeisimmät kuvauskategoriat Toimintaympäristön osalta ovat Rahanvainuinen politiikka ja Itsekkyyteen luisuminen, Työelämän osalta Työksi muuttunut ihminen ja Taistelu työpaikoista, ja Työttömyyden osalta Työttömän arki, Työttömän tunne ja Työttömän filosofia. Keskeisimmät Kohti työttömyyttä -kuvauskategoriat ovat Irtisanotuksi tuleminen ja Irtisanoutuminen, ja Kohti työelämää -kuvauskategorioista keskeisimmät ovat Retorinen kontrolli, Aktivoinnin paine, Koulutusten suo ja Työmuuri. Tutkimuksen seuraavassa vaiheessa kuvauskategorioita on tarkasteltu semiosfääriteorian avulla, mikä kuvastaa fenomenografialle tavanomaista tapaa jatkaa kuvauskategorioiden tarkastelua jonkin teorian näkökulmasta. Semiosfääriteorian avulla on muodostettu Toimintaympäristön, Työelämän ja Työttömyyden semiosfäärit, sekä Kohti työttömyyttä - ja Kohti työelämää -rajapinnat. Semiosfääri on kulttuuris-kielellinen tila, joka koostuu vakaasta keskustasta ja dynaamisesta periferiasta. Semiosfäärin erottaa muista semiosfääreistä rajapinta, joka on oppimista mahdollistava tila. Toimintaympäristön semiosfäärin keskustassa sijaitsee fenomenografisista kuvauskategorioista esimerkiksi Rahanvainuinen politiikka, ja periferiassa Itsekkyyteen luisuminen. Työelämän semiosfäärin keskustassa sijaitsee kuvauskategorioista esimerkiksi Työksi muuttunut ihminen, ja periferiassa Ahdistava työelämä. Työttömyyden semiosfäärin keskustassa sijaitsee kuvauskategorioista esimerkiksi Työtön ei syrjäydy, ja periferiassa Työllistymisen vaikeus. Kohti työttömyyttä -rajapintaa kuvataan potkujen saamisen aiheuttamana epätodellisuuden kokemisena, sekä irtisanoutumisen aiheuttamana voinnin paranemisena. Kohti työelämää -rajapintaa kuvataan syyllistetyn työttömän päätymisenä aktivoitavaksi, työharjoittelun tuottamana naurettavuuden kokemuksena, turhan työvoimakoulutuksen ja järkevän kouluttautumisen välisenä ristiriitana, sekä kovan työnhaun aiheuttamana turhautumisena, kun työtä ei vain löydy. Kolmannessa tulososiossa kuvataan työttömyyden kulttuuria, joka on tutkielman pääasiallinen tutkimustulos. Tarkastelu työttömyyden kulttuureista perustuu fenomenografisiin kuvauskategorioihin, semiosfääriteorian soveltamiseen, sekä työttömyyden kulttuuria koskevaan kirjallisuuteen. Tutkielmassa on muodostettu näkemys neljästä työttömyyden kulttuurista, joilla kuvataan työttömän tapaa kokea työttömyys. 1) Työkeskeisen työttömyyden kulttuuri suuntautuu menneisyyteen, kun työtön hakee jatkuvasti työtä, ja koetun työttömyyden ytimessä on työ ja oma työhön liittyvä elämänhistoria. 2) Arkikeskeisen työttömyyden kulttuuri suuntautuu nykyisyyteen, kun aktiivinen työnhaku on väistynyt arkielämän ja nykyisyyden tieltä. 3) Vaihtoehtoisen työttömyyden kulttuuri suuntautuu tulevaisuuteen, kun työtön on yhteiskunnallinen edelläkävijä, joka ei koe olevansa työtön toteuttaessaan omia itselle tärkeitä projekteja. 4) Ikuisen työttömyyden kulttuuri suuntautuu ikuisuuteen, kun työttömyys on painunut työttömän luihin ja ytimiin, eikä työnsaanti ole enää millään tavoin mahdollista. Tutkimustuloksia voi hyödyntää käytännön sosiaalityössä sellaisten työttömien asiakkaiden kanssa, joiden työllistymiseen liittyvän motivaation selvittäminen on keskeistä. Tulokset ovat yleistettävissä myös muihin asiakasryhmiin kuin työttömiin.