Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p4547"
Now showing items 1-4 of 4
-
(2018)Helsingin kaupunkikehityksestä käytävä keskustelu kärjistyi 1970-luvun alussa. Epäsuotuisaksi koettu kehitys synnytti kiivasta keskustelua ja useita muutoksia vastustavia asukasliikkeitä. Tämä tutkielma tarkastelee Helsingin kehitykseen kohdistunutta kritiikkiä ja sen ilmenemistä yleisellä tasolla sekä yhdessä yksittäisessä tapauksessa: Josafatin kallioista käydyssä kiistassa. Tutkielma pyrkii selvittämään minkälaista kritiikki oli ja edustiko se laajempaa kaupunkisuunnitteluparadigman siirtymää. Tutkielma tarkastelee esiintynyttä kritiikkiä modernistisen kaupunkisuunnittelun ja sitä kritisoineen uusurbanistisen liikehdinnän tarjoaman teoreettisen viitekehyksen kautta. Lisäksi tutkielma pohtii asukkaiden asemaa kaupunkisuunnittelua ohjaavassa päätöksentekojärjestelmässä. Tutkielman aikarajaus kattaa vuodet 1970–1973, mutta se peilaa näiden vuosien tapahtumia myös niitä edeltävään kehitykseen. Tutkielman aineiston koostuu Helsingin kehitykseen kriittisesti suhtautuneesta pamflettikirjallisuudesta, Helsingin Sanomissa ja Ilta-Sanomissa ilmestyneistä artikkeleista ja mielipidekirjoituksista, sekä Josafatin kallioiden lähialueiden asukkaiden kaupunginhallinnolle lähettämistä kirjelmistä. Tutkimusmenetelmänä toimii teoriaohjaava sisällönanalyysi, jonka avulla eritellään kaupungin kehityksessä ongelmalliseksi koettuja piirteitä. Näitä piirteitä peilataan kaupunkisuunnittelun perusteista käytyyn teoreettiseen keskusteluun. Tutkielman keskeisin havainto on, että Helsingin kehitystä kritisoivat tahot kokivat asuinympäristönsä muuttuvan epämiellyttäväksi ja epädemokraattiseksi. Huolta herättivät kasvavan liikenteen tuomat ongelmat, kaupungin hajanainen kehitys, vanhojen alueiden ja rakennusten hävittäminen uusien tieltä, sekä epädemokraattiseksi koettu suunnitteluprosessi. Kritiikki heijastelee modernistisen kaupunkisuunnitteluperinteen teoreettista kritiikkiä, sillä se peräänkuulutti inhimillisemmän näkökulman tuomista suunnittelun lähtökohdaksi. Josafatin kallioista käyty kiista oli käydyn keskustelun käytännön ilmentymä. Asukkaat vastustivat perinteikkään ajanviettopaikkansa korvaamista uudisrakennuksella ja kokivat, että heitä ei kuunneltu tarpeeksi asuinalueensa muuttamista koskevissa päätöksissä. Josafatin kallioista käyty kiista liittyi myös asukkaiden rooliin asuinympäristöä koskevassa päätöksenteossa. Josafatin kallioiden lähistön asukkaat kokivat, että kaupunkia suunniteltiin heitä varten, ei heidän kanssaan. Yleisesti oli valloillaan kokemus, että asukkaiden näkemykset ovat alisteisia esimerkiksi liike-elämän asettamille vaatimuksille. Helsingissä 1970-luvun alussa syntynyt kriittinen kaupunkikeskustelu nosti uusia ääniä ja näkökulmia mukaan keskusteluun. Syntynyt kritiikki seurasi osittain 1960-luvulla nuorison parissa herännyttä laajempaa tehostuvan yhteiskunnan kritiikkiä.
-
(2017)Pro gradu -tutkielma tarkastelee historian poliittista käyttöä Suomen itsenäisyyden 20-vuotisjuhlien yhteydessä vuonna 1937. Maalaisliiton, sosialidemokraattisen puolueen (SDP) ja edistyspuolueen muodostama A. K. Cajanderin hallitus toteutti juhlan yhteydessä kaksi merkittävää poliittista hanketta. Se ohjasi kaksi miljoonaa markkaa itsenäisyyden historian tutkimusta varten ja järjesti Helsingin Messuhallissa suurjuhlan yli 5 000 osallistujalle. Hankkeet korostivat itsenäistymisen kansakuntaa yhdistävää muistoa. Samalla ne siirsivät syrjään keskeisen poliittisen jakolinjan eli vuoden 1918 sisällissodan muiston. Hallituksen porvarillisilla puolueilla ja sosiaalidemokraateilla oli sodasta täysin toisistaan poikkeavat käsitykset. Tutkielma tarkastelee, miten hallitus edisti ja perusteli tietoisen unohduksen politiikkaa ja miten oikeisto-oppositio pyrki sen kiistämään. Tutkielman lähestymistapana on tarkastella tutkimusajankohdan politiikan historiallista ulottuvuutta ja erityisesti historian poliittista käyttöä. Historian käyttöä on tutkielmassa jäsennetty Jorma Kalelan määrittelemien avainkäsitteiden historiapolitiikan, historiakulttuurin sekä historiakäsitysten avulla. Tutkielma asettuu nationalismin tutkimuksen kenttään, sillä kilpailevia käsityksiä kansallisesta historiasta ilmaistiin nationalistisen ideologian puitteissa. Hallituksen edustajien keskeisten kirjoitusten ja puheiden historiapoliittista retoriikkaa on tulkittu Chaïm Perelmanin argumentaatioteorian avulla. Pääasiallisena aineistona on käytetty valtiopäiväasiakirjoja, itsenäisyyshistorialautakunnan arkistoa sekä kuuden sanomalehden, Helsingin Sanomien, Ilkan, Suomen Sosialidemokraatin, Hufvudstadsbladetin, Uuden Suomen ja Ajan Suunnan julkaisemia kirjoituksia 27.11.–20.12.1937. Porvarillinen historiakäsitys sisällissodasta Suomen itsenäisyyden lunastaneena vapaussotana oli julkisessa historiakulttuurissa hallitseva. Keskustalaisten porvarien mielestä sodan luoma kuilu oli poistettava yhteiskunnallisten uudistusten kautta ja tekemällä yhteistyötä SDP:n kanssa. Oikeiston silmissä sosiaalidemokraatit taas olivat syyllistyneet petokseen isänmaata vastaan. Sosiaalidemokraatit korostivat puolueen tavoitelleen itsenäisyyttä ennen sotaa ja että sodassa oli kyse sisäisestä valtataistelusta. Vuonna 1937 alkanut keskustan ja sosiaalidemokraattien hallitusyhteistyö vaati kompromisseja myös suhteessa osapuolten ilmaisemiin historiakäsityksiin. Hallituksen antama esitys itsenäisyyden historian tutkimusta varten myönnettävästä määrärahasta perustui historiakäsitykselle, jonka mukaan vuonna 1917 julistettu itsenäisyys oli Suomen historiallisen kehityksen huipentuma. Se vaikeni lähes täysin sisällissodan tapahtumista. Samoin itsenäisyyspäivän juhlissa hallituksen edustajat välttelivät sodan suoraa käsittelyä ja määrittelyä. Pääministeri Cajander pyrki vakuuttamaan porvarillisen yleisönsä siitä, ettei sodan jakolinjalla tullut enää olla merkitystä isänmaallisten kansalaisten keskuudessa. Sosiaalidemokraattinen eduskunnan puhemies Väinö Hakkila ja ammattiosastojohtaja Emil Skog vakuuttelivat nationalistisissa puitteissa esitetyissä puheissaan porvarillista yleisöä siitä, että työväenliike oli edistänyt itsenäisyyttä ja että sen tavoitteet olivat isänmaallisia. Hakkila sivuutti sisällissodan kokonaan, kun taas Skog käsitteli sitä erityisesti työväestön tragediana. Hallituksen argumentaatio oli suhteellisen tehokasta. Eduskunta hyväksyi itsenäisyyden historian tutkimusta varten myönnettävän määrärahan yksimielisesti, eikä sen tarvetta juuri kyseenalaistettu julkisuudessa. Siitä käyty eduskuntakeskustelu toi kuitenkin julkisuudessa esiin kilpailevien historiakäsitysten ristiriidat. Itsenäisyysjuhlien puheet saivat hyväksyvän vastaanoton hallitusrintamaa tukeneissa lehdissä. Ne tukivat itsenäisyysjuhlissa ilmaistua käsitystä siitä, että kansallinen yksimielisyys vaati sisällissodan sivuuttamista itsenäisyyspäivänä. Käsitys hyväksyttiin varauksin myös kokoomuslaisessa Uudessa Suomessa. IKL:n Ajan Suunnassa argumentaatio kiistettiin ja sosiaalidemokraatteja syytettiin historian vääristelystä. Itsenäisyyden historian määrärahan käyttöä varten asetettu professori A. R. Cederbergin johtama ja vuosina 1937–1946 toiminut itsenäisyyshistorialautakunta rahoitti paitsi itsenäistymistä painottanutta historiantutkimusta myös vapaussotakertomusta tukenutta tutkimusta. Akateemiseen historiantutkimukseen teki katkoksen kaksi lautakunnan rahoittamaa tutkimusta työväenliikkeen ja SDP:n historiasta. Porvarillisessa maailmankuvassa ja akateemisessa historiantutkimuksessa vapaussotakertomuksen hallitseva asema säilyikin pitkään.
-
(2017)Tutkielmassa tarkastellaan kilpailukyvyn käsitteen historiaa Suomen itsenäisyyden juhlavuoden 1967 rahaston (Sitra) perustamisvaiheessa 1966–1967. Sitran alkuperäinen tavoite oli markan arvon vakauttaminen, taloudellisen kasvun nopeuttaminen ja Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn parantaminen. Tutkielma tuo 1960-luvun ja Sitran esimerkkitapauksen muodossa historiallista perspektiiviä ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun, jossa Suomen taloudellisia ongelmia ja mahdollisia ratkaisuja rakennettaan kilpailukyky-käsitteen ympärille. Keskustelua kilpailukyvystä Sitran perustamisvaiheessa lähestytään käsitehistoriallisen tutkimusotteen avulla. Erityisesti Quentin Skinnerin menetelmällisiä painotuksia hyödyntäen tarkastellaan, millaista kamppailua käytiin kilpailukyky-käsitteen määritelmistä ja arvottamisesta. Tavoitteena on selvittää, minkälaiseksi käsitteeksi Sitran perustamisessa mukana olleet henkilöt mielsivät kilpailukyvyn, ja erosiko rahaston perustamiseen liittyvä keskustelu kilpailukyvyn luonteesta aikakauden laajemmasta talouspoliittisesta keskustelusta. Sitran perustamisprosessin keskeisiä henkilöitä olivat Suomen Pankin pääjohtaja Klaus Waris, Suomen Pankin ylin virkamiehistö sekä rahaston lainsäädännölliseen valmisteluun osallistuneet poliitikot. Sitran perustamisprosessiin liittyvät asiakirjat, muistiot ja puheet muodostavat tärkeimmän lähdeaineiston. Aikakauden laajempaa talouspoliittista keskustelua tarkastellaan sanoma- ja aikakausilehtiaineiston ja hallitusohjelmien avulla. Sekundaarilähteenä hyödynnetään käsitehistoriaa ja aikakauden talous-, kauppa- ja integraatiopolitiikkaa käsittelevää aikalais- ja tutkimuskirjallisuutta. Keskeisinä tutkimustuloksina esitetään, että kilpailukykyä määriteltiin ja arvotettiin Sitran perustamisvaiheessa sen mukaan, miten käsitteen katsottiin palvelevan erilaisten intressiryhmien poliittisia tavoitteita. Käsitteen määrittämistavoissa esiintyi kaksi yleistettävissä olevaa merkityskerrostumaa. Kilpailukyvyn pitkäaikainen ja voimakas pohjakerrostuma oli kustannuksia ja hintoja korostanut ajattelutapa, jonka rinnalle nousi 1960-luvun mittaan ja Euroopan talousintegraation seurauksena innovaatioita ja teknologiaa korostanut kasvukilpailukykyajattelu. Sitran perustamisen ja laajemman keskustelun yhteydessä esiintyivät kummatkin merkityskerrostumat. Sitra ei siis ollut uudenlaisen kasvukilpailukykyajattelun ensimmäinen ilmentymä, mutta symbolisesti merkittävä ja konkreettinen instituutio, jolle aikalaiset antoivat suuren merkityksen. Tutkimustuloksena esitetään myös, että kilpailukyky oli kansallisen tai kansantaloudellisen yhteishyvän tärkein legitimaatiokäsite 1960-luvulla. Kilpailukyky käsitettiin myönteisenä tavoitetilana ja välttämättömänä keinona turvata yhteiskunnan hyvinvointi. Kilpailukyvyn keskeisestä asemasta kertoo se, että ainoastaan kommunistien muodostama vähemmistö suhtautui kilpailukyvyn välttämättömyyteen ja käsitteen läntiseen talousintegraatioon liittyneeseen odotushorisonttiin nuivasti. Tutkielman perusteella esitetään, että kilpailukyvyn keskeisen aseman haastaminen oli Suomessa 1960-luvulla – kuten nykyään – vaikeaa, ellei jopa mahdotonta.
-
(2020)Toista maailmansotaa on pidetty vedenjakajana naisten sotatoimiin osallistumisen näkökulmasta. Sen aikana sotilasaseman saaneiden naisten määrä alkoi kasvaa. Tästä huolimatta äitiys ja äidillisyys olivat vielä toisenkin maailmansodan aikana naisten yksityistä ja julkista työtä määrittäviä tekijöitä. Tämä näkyi myös Suomessa. Tässä tutkielmassani tarkastelen, minkälaisia äitiyteen liitettyjä käsityksiä talvi- ja jatkosodan aikaisista naistenlehdistä löytyy, ja miten nämä käsitykset suhtautuvat naisten emansipaatioon. Paikannan tutkimukseni feministisen historiantutkimuksen kentälle. Tarkastelen tutkimuskohdettani sukupuolihistorian valossa. Olen rajannut tutkimukseni koskemaan kahta sota-aikana julkaistua naistenlehteä, Kotiliettä ja Eevaa, joita tarkastelen kehys- ja sisällönanalyysin avulla. Luen tutkimusaineistoani feminististä lukutapaa käyttäen. Lähestyn äitiyttä sitä määrittävän hoitotyön kautta. En näe äitiyttä naisille tyypillisenä ominaisuutena, vaan toimintana, jota voivat harjoittaa myös muiden sukupuolten edustajat. Tällöin kuka vain voi tehdä äidillistä hoitotyötä joko lasta tai aikuista kohtaan. Vaikken lähesty äitiyttä sukupuolisidonnaisesta näkökulmasta, olen rajannut tutkimuksen koskemaan vain naisten äitiyttä. Olen löytänyt neljä tutkimusaineistostani esiin nousevaa naiseuden perustyyppiä. Olen nimennyt perustyypit Hyväksi äidiksi, Uhrautuvaksi äidiksi, Rintamalotaksi ja Miehen sijaiseksi. Lisäksi olen löytänyt kaksi tutkimusaineistostani esiin nousevaa äitiyden kehystä. Olen nimennyt kehykset Äitiys naisen unelmana ja Äitiys naisen velvollisuutena -kehyksiksi. Perustyypit ja kehykset vahvistavat näkemystä, jonka mukaan sota-ajan keskustelu naiseudesta oli pitkälti keskustelua äitiydestä. Samalla perustyypit ja kehykset osoittavat, ettei tämä keskustelu ollut eheää. Äitiyden yhteiskunnallisesti hyväksyttävä toteuttaminen vaati naisilta tasapainoilua eri suuntiin vetävien kulttuuristen odotusten välillä. Kun sota-aikaa tarkastellaan intersektionaalisesta, naisten väliset erot huomioivasta näkökulmasta, suomalaisnaisten emansipaatio näyttäytyy hyvin rajallisena. Vaikka naiset siirtyivätkin aiemmin miesten töinä pidettyihin työtehtäviin, oli työnteko edelleen pitkälti sukupuolittunutta. Se osittainen vapautuminen sukupuolisorrosta, jota naiset kuitenkin kokivat, koski lähinnä ylempään yhteiskuntaluokkaan kuuluvia valkoisia heteronaisia.
Now showing items 1-4 of 4