Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p6458"

Efter nationalsocialisternas maktövertagande i Tyskland 1933 började allt fler människor fly landet. De som flydde var främst politiska motståndare till den nya regimen och judiska flyktingar. Till Finland tog sig de första flyktingarna under våren 1938. Under sommaren samma år började en stundvis häftig polemik i den finländska pressen om förhållandet till flyktingarna. I denna pro gradu-avhandling jämförs sex större finländska dagstidningars syn på de centraleuropeiska flyktingarna samt mängden och genren av artiklar som tillägnades frågan. De studerade tidningarna är: Ajan Suunta, Helsingin Sanomat, Ilkka, Suomen Sosialidemokraatti, Svenska Pressen och Uusi Suomi. Dessa tidningar representerade antingen direkt eller indirekt de olika partipolitiska grupperingarna i landet och syftet med avhandlingen är att ge en möjligast representativ bild av flyktingdebatten i Finland. Källmaterialet har avgränsats till en tidsperiod från juli 1938 till slutet av augusti 1939, då flyktingdebatten gick som hetast i landet. Som teoretiska ramverk stöder sig avhandlingen på mentala uppdelningar av världen i ”Vi” och ”De”. För den nationalistiska högerpressen, Ajan Suunta och Uusi Suomi, representerade flyktingarna ett Andre, som framkallade typiska anti-immigrationsattityder och farhågor hos skribenterna. Då majoriteten av flyktingarna som tog sig till Finland dessutom var judar övergick kritiken mot flyktingarna även till antisemitiska stereotypier och karaktäriseringar. De mångfacetterade antisemitiska stereotypierna som förekom både i Ajan Suunta, och Uusi Suomi tyder också på att tidstypiska antisemitiska föreställningar var välkända i Finland under mellankrigstiden. En positivare syn på flyktingarna förmedlades dock också i pressen. Suomen Sosialidemokraatti yrkade på klasstillhörighet med de politiska flyktingarna, medan både Svenska Pressen och Suomen Sosialidemokraatti åberopade solidaritet med samtliga flyktingar. Flyktingarna ansågs därutöver utgöra ett konkret bevis på det nationalsocialistiska Tysklands orättfärdighet och flyktingarna användes även som ett antifascistiskt slagträ. Av de studerade tidningarna hängav Ajan Suunta och Suomen Sosialidemokraatti det absolut största intresset till flyktingfrågan. Det var även dessa tidningar som representerade bägge ytterligheter i den offentliga debatten om flyktingarna. Ilkka och Helsingin Sanomat tillägnade frågan det minsta spaltutrymmet och deras syn på flyktingarna var tämligen neutral. Av dessa hade dock Ilkka en försiktigt positiv syn, medan Helsingin Sanomat hade en mer kritisk inställning. De främsta argumenten som användes för att kritisera mottagandet av flyktingar var att dessa anlände i alltför stora mängder, att Finland inte hade råd med att ta emot ytterligare flyktingar, att man borde prioritera de så kallade finskbesläktade stamfrändeflyktingarna och att man ej ville skapa en inhemsk ”judefråga” genom att öka den judiska minoriteten i landet. Därutöver förekom stereotypier av judarna som stormrika och sluga affärsmän som inte var i behov av hjälp, utan endast utnyttjade situationen till egen vinning. I majoriteten av argumentationen som användes för att befrämja mottagandet av flyktingarna framfördes att flyktingarna var förföljda offer av nationalsocialistisk terror samt både Tyskland och finländska ytterhögern kritiserades för nonchalans i frågan. Motsättningsvis appellerade man till medmänsklighetskänsla, solidaritet och humanism hos läsarna.

Tutkimuksessa selvitetään vuosien 1959-1962 aikana Yhdysvalloissa käytyä keskustelua kuubalaispakolaisten saapumisesta, vastaanotosta ja asettumisesta. Yhdysvaltoihin saapui Fidel Castron johtaman Kuuban vallankumouksen jälkeisien vuosien aikana arvioiden mukaan 248 000 kuubalaispakolaista, joista pääosa asettui Miamiin. Vuosien 1959 ja 1962 välillä Yhdysvaltoihin saapuneita on yleisesti kuvattu heitä koskevassa tutkimuksessa ensimmäiseksi kuubalaispakolaisaalloksi, joka päättyi Kuuban ohjuskriisiin lokakuussa 1962. Tutkimuksen primäärilähteinä toimivat The New York Times- ja The Washington Post -päivittäisuutislehtien sekä Miamin suosituimman paikallislehden Miami Heraldin pakolaisuutisointi. Lähdemateriaalia täydentävät Yhdysvaltojen hallinnon tilaamat selvitykset kuubalaispakolaistilanteesta, Yhdysvaltojen senaatin alakomitean aiheesta käydyt kuulemiset sekä presidentti Kennedyn pakolaisohjelman tiedotejulkaisu Resettlement Re-Cap. Lähdemateriaalien kautta muodostuu käsitys sekä pakolaisuutisoinnista että kuubalaispakolaisiin liittyvästä poliittisesta keskustelusta. Tutkimuksen taustana on kylmän sodan laajempi poliittinen konteksti, jossa Yhdysvaltojen ja Kuuban ulkopoliittiset suhteet heikkenivät nopeasti. Ensimmäiset vuoden 1959 alussa saapuneet pakolaiset olivat vallankumouksen kaataman oikeistohallinnon tukijoita. Yhdysvaltaiskeskustelussa huomio kääntyi kuitenkin varsin nopeasti vallankumouksen entisiin kannattajiin, erityisesti Castron lähipiiriin ja Kuuban yhteiskunnallisiin vaikuttajiin, joita vuoteen 1960 tultaessa saapui pakolaisina Yhdysvaltoihin yhä enemmän. Ulkosuhteet Kuubaan olivat kireät ja Yhdysvaltojen hallinto käytti pakolaisten saapumista propaganda-aseena, kun ”Kuuban parhaimmiston” esitettiin ”äänestävän jaloillaan” vasemmistolaisia uudistuksia vastaan. Vaikka pakolaisilla oli lähdölleen vaihtelevia motivaatioita, rakensi Yhdysvaltojen hallinto näistä kuvan poliittisina pakolaisina, mikä omaksuttiin pitkälti myös laajemmassa aikalaiskeskustelussa. Ennen Sikojenlahden epäonnistunutta maihinnousuyritystä huhtikuussa 1961 saapuneet pakolaiset olivat edustaneet pääosin Kuuban vanhaa eliittiä ja ylempää keskiluokkaa, mutta tämän jälkeen tulijat painottuivat yhä enemmän hieman matalampiin sosioekonomisiin luokkiin. Viimeksi mainittujen saapuminen rinnastettiin amerikkalaismediassa Castron uudistusten aiheuttamaan inhimilliseen kärsimykseen Kuubassa. Yhdysvaltojen hallinto kiinnostui pakolaisten käyttämisestä Castron vastaisessa ulkopolitiikassa propagandaroolin lisäksi myös konkreettisesti, kun näiden keskuudessa toimineita poliittisia ryhmiä hyödynnettiin useissa CIA:n johtamissa Castron hallintoa vastaan suunnatuissa hankkeissa. Julkisessa keskustelussa pakolaisten kumoukselliset toimet nähtiin toisaalta patrioottisina, mutta samalla usein riskinä Yhdysvaltojen ulkopoliittisille tavoitteille ja erityisesti Miamissa uhkana paikallisten turvallisuudelle. Pakolaiskeskustelussa ihmeteltiin lisäksi kuubalaisten muodostamien lukuisien poliittisten ryhmien riitaisuutta. Vuoden 1960 lopussa pakolaisten käytännön asettuminen Yhdysvaltoihin nousi oleelliseksi osaksi pakolaiskeskustelua. Miamissa toimineet vapaaehtoiset tahot olivat tarjonneet pakolaisille jo tätä ennen apua, mutta lopulta näiden resurssit eivät enää riittäneet tilanteen hoitoon. Ratkaisuksi Kennedyn hallinto aloitti vuonna 1961 mittavan avustusohjelman. Cuban Refugee Program tarjosi pakolaisille sosiaaliavustuksia ja koordinoimiensa järjestöjen kautta apua välittömien tarpeiden hoitoon. Ohjelman keskeiseksi tavoitteeksi tuli lisäksi pakolaisten uudelleenasutus ympäri Yhdysvaltoja Miamin ja Daden kohtaaman rasitteen helpottamiseksi. Sikojenlahden invaasioyrityksen jälkeen Castron vallankumoushallinto ymmärrettiin yhä pysyvämmäksi, mikä alkoi myös vauhdittaa hitaasti käynnistynyttä uudelleenasutusta. Vuonna 1962 aloitetut pakolaisten massalennätykset olivat kunnianhimoinen hanke uudelleenasuttaa kerralla suurempi määrä pakolaisia Miamin ulkopuolelle. Ensimmäinen ”vapauden lento” suuntautui Clevelandiin, missä pakolaisten saapuminen kohtasi vastustusta eikä näiden asettuminen sujunut ongelmitta. Lennot kuitenkin jatkuivat, ja vaikka nämä etenivät päällisin puolin hienosti, nousi Yhdysvalloissa esiin myös pakolaisten asettumista vastustavia kannanottoja. Pitääkseen yleisen mielipiteen pakolaisten ja uudelleenasuttamisen puolella CRP käynnisti mittavan tiedotuskampanjan, jonka tavoitteena oli välittää kuubalaispakolaisista kuva amerikkalaiset keskiluokkaiset arvot jakavina perhekeskeisinä ”hyvinä pakolaisina” sekä kertoa onnistuneesta sopeutumisesta uudelleenasutuskohteissa. Vaikka pakolaisia autettiin Miamissa ja Daden piirikunnassa mittavin ponnistuksin, kiristyivät asenteet lopulta siihen pisteeseen, että näiden uudelleenasuttamisesta tuli ainoa ratkaisu. Liittovaltion apu oli ollut keskeinen vaatimus Floridan paikallispoliittisessa keskustelussa, mutta pakolaisten saama avustus nostatti myös suuttumusta, kun monet miamilaiset kokivat, että kuubalaispakolaisista pidetään parempaa huolta kuin paikallisista. Lisäksi paikalliset pelkäsivät kuubalaisten luovan kasvavaa kilpailua talouslamasta kärsivillä työmarkkinoilla, minkä nähtiin koskevan erityisesti Miamin afroamerikkalaisia ja luovan jännitteitä näiden kahden vähemmistöryhmän välille. Paikalliset olivat nyreissään myös pakolaisten piittaamattomasta asenteesta Yhdysvaltojen lakia ja tapakulttuuria kohtaan. Kuubalaispakolaisten ensimmäistä aaltoa on pakolaistutkimuksissa esitetty kuubalaisten ”kultaisena sukupolvena”, jonka asettumista on pidetty erityisen onnistuneena myöhempiin pakolaisaaltoihin ja muihin latinomaahanmuuttajaryhmiin nähden. Yhdysvaltojen hallinnon välittämä narratiivi ”hyvien pakolaisten” positiivisesta vastaanotosta oli pitkään jäänyt vallitsevaksi käsitykseksi amerikkalaisten suhtautumisesta kuubalaistulijoihin. Tämä tutkielma vahvistaa ja syventää käsitystä, että jo ”kultainen pakolaissukupolvi” kohtasi heti Yhdysvaltoihin saavuttuaan monoliittista käsitystä hajanaisemman vastaanoton niin Miamissa kuin uudelleenasutuksen myötä muualla Yhdysvalloissa. Vuosien 1959 ja 1962 välillä käydyssä pakolaiskeskustelussa kuubalaispakolaisiin suhtauduttiin paitsi sympatialla ja ihaillen myös ennakkoluuloisesti ja jopa vihamielisesti.