Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p7831"

Monet kehitysvammaiset henkilöt tarvitsevat muiden ihmisten apua arjen perusasioiden suorittamisessa, kuten siivoamisessa tai ruuanlaitossa. Suomessa aikuisista kehitysvammaisista suuri osa asuu asumisinstituutioissa, joissa he saavat hoitohenkilökunnan apua arjen askareisiin. Apu ja hoito pohjautuvat kehitysvammaisen ja ammattilaisen väliseen sosiaaliseen suhteeseen ja vuorovaikutukseen heidän välillään. Historian valossa katsottuna tämä suhde on perinteisesti ollut hyvin hierarkkinen ja ammattilaisen auktoriteettiasemaa korostava. Ammattilainen on määritellyt ja toteuttanut hoitoon liittyvät toiminnot, ja vammainen henkilö on ollut hoidon kohde, vailla kontrollia. Kuitenkin tämän päivän vammaispoliittiset arvot, erityisesti YK:n vammaisyleissopimus, korostavat yhä selvemmin vammaisten henkilöiden toimijuutta ja vahvaa itsemääräämisoikeutta omaan arkeen ja vastaavasti ammattilaisen roolia neuvon- ja tuenantajana auktoriteettiaseman sijaan. Muutos kohti kehitysvammaisten korkeampaa toimijuutta näkyy muun muassa laitosasumisen purkamisena, mutta asumismuodon muuttaminen ei vielä yksin takaa kokonaisvaltaista muutosta. Huomio tulee suunnata myös ammattilaisen ja kehitysvammaisen henkilön suhteeseen ja siihen tapaan, miten hoitotyötä tehdään. Tässä tutkimuksessa avataan empiirisesti sitä, miten asumisinstituution arjen askareita suoritetaan vuorovaikutuksen tasolla ja millaisena kehitysvammaisen henkilön ja ammattilaisen välinen suhde näyttäytyy näiden vuorovaikutuksen mikroilmiöiden näkökulmasta. Tutkimus osallistuu siihen keskusteluun, jota Suomessa tällä hetkellä käydään vammaisten ihmisoikeuksien toteutumisesta ja kehitysvammaisten asumispalveluiden muutoksesta. Tutkimuksen aineisto on kerätty kahdesta kehitysvammaisten perhekodista, joissa tutkija asui kymmenen päivän ajan. Perhehoito instituutiona tarjoaa uudenlaisen vertailukohdan aiemmin tehdyille tutkimuksille kehitysvammaisten ja ammattilaisten suhteesta. Tutkimusaineisto koostuu video- ja audionauhoituksista, joihin on tallennettu perhekodin arjen tapahtumia, sekä havaintopäiväkirjasta, johon tutkija on tallentanut taustatietoja perhekodin asukkaista ja toimintakulttuurista. Tarkemmiksi tutkimuskohteiksi on valittu neljä aterianvalmistuskatkelmaa, joissa jokaisessa osallisena ovat kehitysvammainen asukas ja perhehoitaja. Analyysiosiossa esitellään aineistoesimerkkejä aterianvalmistuksen aloituksista ja siirtymistä eri työvaiheiden välillä. Aineistoa on analysoitu keskustelunanalyysin keinoin, mikä tarkoittaa vuorovaikutuksen mikrotason ilmiöiden avaamista. Tässä tutkimuksessa on analysoitu erityisesti osanottajien valtasuhteita, suhdetta tietoon ja kyvykkyyteen sekä emootioita. Analyysissa on haettu vastauksia siihen, millaisina kehitysvammaisen henkilön ja ammattilaisen roolit näyttäytyvät, miten ammattilainen suhtautuu kehitysvammaisen henkilön haasteisiin suoriutua työvaiheista ja miten kehitysvammaisen henkilön toimijuus (toimintakyky, osallisuus ja valinnanmahdollisuudet) tulee esiin. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että kehitysvammaisen henkilön ja ammattilaisen rooleissa on vaihtelua. Aineistosta on nähtävissä sekä ammattilaisen auktoriteettiasemaa korostavia vuorovaikutustilanteita että kehitysvammaisen henkilön korkeaa toimijuutta osoittavia tilanteita. Roolit ja niissä ilmenevät erot johtuvat sekä aterianvalmistuksen organisointitavoista että osallistujien asemista ja kyvyistä suhteessa aterianvalmistukseen. Tuloksista ilmenee myös erilaisia käytäntöjä, joilla ammattilainen pyrkii nostamaan kehitysvammaisen henkilön toimijuutta haastavien työvaiheiden kohdalla, kuten ajan antaminen, toisto ja kognitiivisen toiminnan sanallistaminen. Tulokset esittävät myös kehitysvammaisen henkilön toimijuuden eri asteita, joissa toimintakyky ja valinnanmahdollisuudet suhteessa aterianvalmistukseen vaihtelevat, kun taas osallisuus aterianvalmistukseen pysyy vakiona. Tutkimuksen tuloksissa painottuu se, kuinka moniulotteisena kehitysvammaisen henkilön ja ammattilaisen välinen suhde näyttäytyy, kun sitä tarkastellaan vuorovaikutuksen mikrotasolla. Suhde ei ole stabiili, vaan se rakentuu ja uudistuu vuorovaikutuksessa. Tutkimus osoittaa, kuinka kehitysvammaisella henkilöllä voi olla korkea toimijuuden aste omassa arjessaan. Toimijuuden asteeseen vaikuttavat sekä henkilön toimintakyky että toimijuuden mahdollistava tai estävä konteksti. Työssä pohditaan myös perhehoitoa erityisenä asumismuotona, joka tämän tutkimuksen aineiston perusteella näyttää perustuvan läheisille sosiaalisille suhteille ja tukevan kehitysvammaisen henkilön osallisuutta arjessa. Tutkimus ottaa kantaa myös keskustelunanalyyttisen tutkimuksen käsitteistöön. Tutkimuksessa nousee esiin osanottajien orientaatio kyvykkyyteen yhtenä vuorovaikutuksen ulottuvuutena ja resurssina, mutta tälle ei ole vielä vakiintunutta käsitettä keskustelunanalyysin teoriassa.

Liikenteen megatrendinä pidetystä automatisoitumisesta käydyssä keskustelussa ja tehdyssä tutkimuksessa on pitkälti sivuutettu, miten robottiautojen on oletettu liikkuvan liikenteessä ihmisten keskuudessa. Millaista on robottiautojen ja inhimillisten tielläliikkujien välinen vuorovaikutus, verrattuna ihmisten väliseen vuorovaikutukseen liikenteessä? Voivatko siinä esiin tulevat ilmiöt vaikuttaa robottiautojen mahdollisuuksiin yleistyä hyväksyttävästi tai turvallisesti? Tässä pro gradu -tutkielmassa aihetta käsitellään ilmeisesti ensimmäisenä sosiaalitieteellisenä akateemisena työnä maailmassa aitoa itseajavaa autoa käyttäen. Aineisto kerättiin SOHJOA-robottibussihankkeen yhteydessä kaupunkimaisella kokeilureitillä ajaneen robottibussin kohdanneita sattumanvaraisia muita tielläliikkujia haastattelemalla. Nämä autoilijat, pyöräilijät ja jalankulkijat saivat kvalitatiivisissa teemahaastatteluissa sanoittaa kokemuksensa omin sanoin. Menetelmä valittiin aihepiirin uutuuden vuoksi, selvittämään millaisia ilmiöitä aidoissa robottiauton kohtaamistilanteissa nousee esille. Teoriapohjana haastatteluissa käytetyille apukysymyksille ja analyysille on tieliikenteen vuorovaikutuksesta käyty sosiaalitieteellinen keskustelu. Avainkäsitteitä ovat persoonallinen ja epäpersoonallinen vuorovaikutus sekä reittineuvottelut. Keskeisimpinä tuloksina havaitaan robottiauton kanssa käytävän vuorovaikutuksen ”on-off”-tyyppisyys sekä epäpersoonallisen vuorovaikutuksen vahvuus. Ilman persoonallista vuorovaikutustakin muut tielläliikkujat pystyvät hyvin arvioimaan nopeuden, suunnan sekä näiden muutosten avulla myös robottiauton toimintaa. Vuorovaikutuksen luonne robottiauton kohdalla taas on sekä ihmisten että auton näkökulmasta ”on-off”: joko auto reagoi tai ei. Tässä on eroa ihmisten monipuolisempaan ja vivahteikkaampaan vuorovaikutukseen liikenteessä. Robottiautot eivät silti välttämättä tarvitse uusia kommunikaatiovälineitä. Tärkeämpää olisi ihmisautoilijoiden tapaan viestiä suoraan itse teoilla, pääasiassa nopeudella, suunnalla ja näiden muutoksilla mahdollisimman ennustettavasti. Jos mukautumista inhimilliseen ajotapaan ei tapahdu eikä tekniikka kehity joka osa-alueella ihmistä taitavammaksi, SAE-tasojen 3-5 robottiautojen yleistyminen ihmisten ajamien autojen joukkoon ei välttämättä tekisi liikenteestä turvallisempaa. Tasojen 1-2 osittain automaattiajavilla tai ihmisten jatkuvasti monitoroimilla tasojen 3-4 robottiautoilla turvallisuusvaikutukset voivat olla selkeämmin myönteisiä. Niissä tekniikan mahdollisuudet yhdistyvät ihmisten ennakointi- ja vuorovaikutustaitoihin.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan nuorten vuorovaikutuskokemuksia yhteistoiminnallisesti toteutetussa sosiaalityössä. Tutkimuksen tehtävänä on selvittää, millaisia piirteitä nuoren ja sosiaalityöntekijän välisessä vuorovaikutuksessa esiintyy. Lisäksi tavoitteena on jäsentää sitä, miten ja kenen toimesta tietoa tuotetaan sosiaalityön vuorovaikutustilanteissa. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen tutkimus ja se on toteutettu yhteistoiminnallisessa sosiaalityön tekemisen tavassa mukana olleita nuoria haastatellen. Aineiston analyysi on toteutettu teoriaohjaavan sisällönanalyysin periaatteiden mukaisesti. Nuorten vuorovaikutuskokemuksia sosiaalityöstä ja tiedonrakentumista sosiaalityön vuorovaikutuksessa tarkastellaan tietokäytännöille keskeisen vaihtoalueen käsitteen avulla. Tulosten mukaan sosiaalityöntekijän ja nuoren väliseen vuorovaikutukseen rakentuu kolme erilaista vaihtoalueen tyyppiä. Yksisuuntaiseksi vuorovaikutuksen vaihtoalue määrittyy silloin, kun vuorovaikutukseen osallistujilla on valmiita ennakko-oletuksia toisista osapuolista, toimijoilla ei ole yhteistä kieltä ja sosiaalityön työskentelyä ohjaa järjestelmästä kumpuava velvoite. Yksisuuntaisella vaihtoalueella tieto määrittyy asiantuntijan omistamaksi ja nuori asemoituu sosiaalityön toimien kohteeksi. Vaihtoalue rakentuu sen sijaan vuorovaikutteiseksi silloin, kun osallistujat tulevat sosiaalityön vuorovaikutustilanteeseen ilman ennakko-oletuksia omasta tai toisen osallistujan rooleista, jakavat keskenään ymmärryksen käytetystä kielestä ja käsitteistä ja tämän yhteisen kielen avulla pyrkivät oppimaan toisiltaan ja synnyttämään yhdessä uudenlaista tietoa. Vuorovaikutteisella vaihtoalueella tieto on toimijoiden yhdessä rakentamaa. Rajaobjektien myötä rakentuva vaihtoalue liittyy tilanteisiin, joissa sosiaalityössä käytetään erilaisia menetelmiä tai välineitä. Esimerkiksi kuvakorttien käyttö tai yhteinen ruuanlaitto rentouttaa sosiaalityön työskentelyn ilmapiiriä ja tuo osallistujia lähemmäksi toisiaan. Tällainen rajaobjektien myötä rakentuva vaihtoalue voi toimia siirtymänä kohti vuorovaikutteista vaihtoaluetta ja tukea toimijoiden yhteistoiminnalliseen työskentelysuhteeseen asettumista. Yhteistoiminnallinen, kumppanuuteen perustuva sosiaalityön tekemisen tapa tuottaa nuorille positiivisia kokemuksia sosiaalityöstä, kokemuksen oman itsen arvostuksesta sekä vahvistaa merkityksellisyyden tunnetta omaa itseä koskevissa asioissa. Sosiaalityössä tulee vahvistaa sellaisia toimintatapoja, jotka tukevat kohtaamistilanteeseen tulevien toimijoiden aitoa tasavertaisuutta sekä osallistujien halua tulla tilanteeseen ilman valmiita ennakko-oletuksia omasta tai toisten asemasta tai osaamisesta. Sosiaalityön vuorovaikutustilanteissa tulee kiinnittää erityistä huomiota siihen, että kaikki tilanteen osallistujat jakavat samanlaisen ymmärryksen käytetystä kielestä ja käsitteistä. Mahdollistaakseen vuorovaikutteisen vaihtoalueen synnyn sosiaalityöntekijän tulee asettua vuorovaikutussuhteessa oppijan rooliin ja yhteiseen ihmettelyyn asiakkaan kanssa. Sosiaalityöhön rakentuvia ammattikäytäntöjä tulee kehittää yhteistoiminnalliseen suuntaan siten, että toimijoiden yhteiset tiedonmuodostuksen prosessit mahdollistuvat.