Browsing by department "Institutionen för världens kulturer"

Tutkielmani käsittelee elegisellä distikonilla kirjoitettuja hautarunoja säetekniikan valossa. Hellenistiseltä ajalta lähtien esiintyy riittävän pitkiä hautarunoja, jotta niitten tarkastelu tästä näkökulmasta on hedelmällistä. Sen vuoksi aineisto on hellenistiseltä ajalta ja roomalaisajalta. Yhtäältä selvitän yleisiä komposition malleja, jotka perustuvat säännönmukaiseen säkeenkäyttöön. Toisaalta käytän tällä tavalla saavutettua käsitystä hautaepigrammien muodosta apuvälineenä, kun pyrin avaamaan yksittäisten runojen poetiikkaa. Valitsemani säetekninen lähestymistapa ei edusta kreikkalaisten runomittojen tutkimuksen päälinjaa. Tästä syystä gradussani on kaksi johdattelevaa lukua – luvut 2 ja 3. Luvussa 2 määrittelen ja esittelen tärkeimmät säkeenkäytön ilmiöt, joita analyysissani sovellan. Luvussa 3 tarkastelen viittä Antipatros Sidonlaisen kirjoittamaa kirjallista epigrammia, joitten yhteinen aihe on Anakreonin hauta. Tulkitsen, että Antipatroksen keskeinen pyrkimys on ollut varioida runoissaan elegisen distikonin käyttöä. Tulkintani antaa tukea sille ajatukselle, että säetekniikka on ollut osa hellenististen runoilijoitten tietoista keinovalikoimaa. Graduni laajimmassa luvussa tarkastelen 32 esimerkeiksi valitsemaani kivirunoa. Käsittelen runot havainnollisessa järjestyksessä: ensiksi säetekniikaltaan yksinkertaisemmat ja sitten monitahoisemmat esimerkit. Esittelen kompositiomallin, jossa samasta runosta on eroteltavissa proosamaisempi ”hautakirjoitus”-osa ja laulullinen ”threnodia”-osa. Tällaisen mallin löytäminen on tutkielmani tärkein yleisen tason tulos. Luvun viimeisessä pykälässä käsittelen kompleksisia runoesimerkkejä. Osoitan niitten olevan poetiikaltaan niin rikkaita, että on perusteltua ottaa kiviepigrammit runoutena vakavasti.

Tutkielmani käsittelee teknologisen kehityksen vaikutuksia yhteiskuntaan, kehoon ja identiteettiin Oshii Mamorun elokuvissa. Tutkin nähdäänkö teknologinen kehitys kaikissa elokuvissa niin ambivalenttina kuin japanilaisen elokuvan tutkijat ovat aiemmin väittäneet, vai liittyykö siihen selviä uhkia tai mahdollisuuksia. Teoriapohja teknologian suhteen rakentuu Donna Harawayn feministiselle kyborgiteorialle sekä post- ja transhumanistisille teorioille. Donna Harawayn mukaan teknologisella kehityksellä on potentiaalia tehdä eri ihmisryhmistä tasa-arvoisempia ja vapauttaa historiallisesti syrjityt ryhmät menneisyyden kahleista. Tähän liittyen myös identiteettikäsitys olisi monimuotoisempi, muuttuva ja fragmentoitunut, kun se ei ole enää riippuvainen yksilön kehon asettamista rajoista. Tutkin elokuvaa sosiaalisena konstruktiona, joka paitsi heijastaa, myös rakentaa ympäröivää todellisuuttamme. Lähestymistapani on sisältöanalyyttinen, ei siis tekijäkeskeinen, huolimatta siitä, että olen käyttänyt vain yhden ohjaajan elokuvia aineistona tässä tutkielmassa. Tarkastelen elokuvien arvomaailmaa ja ideologioita lähiluvun ja Douglas Pyen hahmottelemien eri näkökulmien akseleiden avulla. Tämän jälkeen pohdin, esiintyykö niissä samoja piirteitä kuin edellä mainituissa teknologiaan ja identiteettiin liittyvissä teorioissa. Oshii Mamorun elokuvista olen valinnut aineistoon sen aiheen kannalta oleellisimmat elokuvat, eli sellaiset, jotka käsittelevät tavalla tai toisella teknologian kehitystä. Elokuvia on seitsemän, ja ne ovat saaneet ensi-iltansa vuosien 1989 ja 2009 välillä. Tutkielman tulokset eivät ole yksiselitteiset. Teknologia elokuvien yhteiskunnassa ei itsessään ole uhka, vaan se nähdään osana kehityskulkua. Toisaalta jokaisessa elokuvassa siihen liittyy jonkinasteinen autonomian menetys tai väärinkäytön uhka. Teknologian kehittyessä yhä pidemmälle, näistäkin ongelmista on mahdollista päästä eroon, tosin näin käy vain yhdessä aineiston elokuvassa. Tasa-arvon ja identiteetin kehityksessä on havaittavissa piirteitä teoriaosuuden kyborgiteorioista, mutta elokuvissa ei ole edetty niin pitkälle tasa-arvon ja kehon rajoista vapautumisen suhteen kuin mitä olisin odottanut. Niissä on otettu askeleita tasa-arvoisemman maailman suuntaan, mutta historian taakka sekä yhteiskunnassa että yksilön kehon suhteen on edelleen läsnä, vaikkakin eri muodossa.

Tutkielmassa tarkastellaan antropomorfista taksidermiaa eli eläintentäyttöä, jossa eläimistä on tehty inhimillisiä. Tämä tapahtuu yleensä pukemalla eläimet vaatteisiin tai asettamalla ne ihmiselämästä tuttuihin tilanteisiin. Usein tällaiset eläimet on asetettu dioraamaan eli kolmiulotteiseen lavasteeseen, joka jäljittelee ihmisten maailmaa eläimille sopivassa mittakaavassa. Antropomorfinen taksidermia oli suosionsa huipulla 1800-luvun jälkipuoliskon Britanniassa. Se esiteltiin maassa ensimmäistä kertaa Lontoon maailmannäyttelyssä vuonna 1851, ja sen suosio kesti vuosisadan lopulle asti. Työ on rajattu ajallisesti vuosiin 1851–1901, eli Lontoon maailmannäyttelyn ja viktoriaanisen aikakauden päättymisen väliseen aikaan. Yksi aikakauden tunnetuimmista antropomorfista taksidermiaa luoneista eläintentäyttäjistä oli Walter Potter, jolla oli myös teoksille omistettu museo. Tutkimuksessa tarkastellaan yhdeksää Potterin teosta visuaalisen analyysin keinoin. Tutkimusaineistona käytetään myös British Libraryn kokoelmien sanomalehtiä vuosilta 1851–1901. Lehtiartikkeleita tarkastellaan sisällönanalyysin keinoin sekä kvantitatiivisesti että kvalitatiivisesti. Tutkielmassa halutaan löytää vastaus siihen, millaisia merkityksiä antropomorfiseen taksidermiaan latautui. Sanomalehdistä käy ilmi, että eläintentäyttö oli näkyvä osa viktoriaanisen aikakauden kulttuuria. Teoksia oli esillä näyttelyissä, niistä maalattiin tauluja ja kerrottiin vitsejä, ne esiintyivät fiktiokirjallisuudessa ja jopa runoudessa. Eläimet ylipäätään tulivat 1800-luvulla osaksi kulutuskulttuuria, eikä taksidermia tehnyt poikkeusta. Eläimiä täytettiin koristeiksi, viihdykkeeksi ja käyttöesineiksi. Eri eläinlajit eivät kuitenkaan olleet samanarvoisia, ja eläimet toimivat Potterin dioraamoissa eri yhteiskuntaluokkien ja sukupuolten symboleina. Tutkielmassa esitetään, että Potter käytti teoksissaan rottia representoimaan työväenluokkaa. Toisiin teoksiin hän valitsi eläimiksi kissoja, joita pidettiin feminiinisinä ja hankalina eläiminä. Eläinten arvottaminen näkyi myös siinä, minkä lajien tappaminen täyttämistä varten nähtiin sopivana. Taksidermia oli keino pitää eläimet ihmisten hallinnassa ja käytettävissä jopa kuolemansa jälkeen. Joistakin eläimistä valmistettiin kuoltuaan arkisia käyttöesineitä. Myös lemmikkieläimiä täytettiin, jolloin niistä tuli itsensä muistoesineitä. Potterin teoksissa taas inhimilliset eläimet olivat osana idyllisiä kohtauksia, joissa ihannoitiin menneisyyttä ja maaseudun rauhaa. Ne eivät olleet muistoja itsestään, vaan idealisoidun menneen ajan ja nostalgian ruumiillistumia. Antropomorfinen taksidermia oli vahvasti oman aikakautensa lapsi, ja siinä näkyivät 1800-luvun britannialaisten ajatukset luokkayhteiskunnasta, sukupuolista, viihteestä, eläinten asemasta sekä kuoleman merkityksestä.

Tutkimukseni kohteena on heteroseksuaalisuus antiikin kreikkalaisissa romaaneissa. Kreikkalaisia romaaneja on säilynyt kokonaisina viisi, Kharitonin Kallirhoe, Ksenofon Efesoslaisen Efesoslainen tarina, Akhilleus Tatioksen Leukippe ja Kleitofon, Longoksen Dafnis ja Khloe sekä Heliodoroksen Etiopialainen tarina. Kaikissa näissä romaaneissa päähenkilöinä ovat nuori mies ja nainen, jotka rakastuvat toisiinsa. Antiikin kreikkalaisia romaaneja ei ole aikaisemmin tutkittu heteroseksuaalisuuden näkökulmasta. Heteroseksuaalisuuteen kuuluu seksuaalisen käyttäytymisen lisäksi myös sosiaaliset instituutiot, kuten avioliitto ja lasten saaminen. Normatiiviseen heteroseksuaalisuuteen kuuluu myös hetero-oletus, eli oletus siitä että kaikki ihmiset ovat heteroita. Antiikin kreikkalaisissa romaaneissa näkyy hetero-oletus, eli henkilöiden oletetaan olevan heteroita, ellei toisin sanota. Pojista kiinnostuneista henkilöistä kerrotaan heti esittelyn yhteydessä heidän kiinnostuksen kohteistaan. Poikkeuksen muodostaa Ksenofonin romaani, jossa henkilöhahmojen kiinnostuksenkohteista kerrotaan vasta myöhemmin. Ksenofonin romaanissa esiintyy myös henkilö, joka on sekä kiinnostunut miehistä että menee naimisiin naisen kanssa. Heteroseksuaalisuus toteutuu avioliitossa. Romaanit joko alkavat päähenkilöiden rakastumisella ja häillä tai päättyvät häihin. Heteroseksuaalisuuteen kuuluu myös lasten saaminen, joka useassa romaanissa esitetään avioliiton tarkoitukseksi. Antiikin kreikkalaisissa romaaneissa korostetaan kummankin osapuolen siveyttä ja uskollisuutta toisilleen. Toisaalta tätä siveyden käytäntöä myös parodioidaan Akhilleus Tatioksen romaanissa. Päähenkilöiden rakastuminen toisiinsa kuvataan symmetriseksi ja heidän rakkautensa vastavuoroiseksi. Tästä vastavuoroisuudesta huolimatta miesten ja naisten roolit heteroseksuaalisessa suhteessa ovat erilaiset. Antiikintutkija David Konstan on esittänyt, että romaaneissa esiintyisi seksuaalisen symmetrian ajatus, mutta tutkimukseni osoittaa, että päähenkilöiden välinen symmetria liittyy ainoastaan rakkauteen, ei heidän seksuaaliseen käytökseensä. Seksuaalisissa suhteissa miehen tulee ottaa aktiivinen rooli, naisen puolestaan tulee olla passiivinen. Tämä heteroseksuaalisen suhteen osapuolten ero näkyy erityisesti Longoksen romaanissa, jossa Dafniksen ja Khloen kasvu heteroseksuaalisiksi näyttäytyy ”luonnollisena”. Romaaneissa verrataan myös poikia ja naisia rakkauden kohteina. Nämä keskustelut käydään miesten näkökulmasta, ja keskustelijat käyttävät samanlaisia argumentteja kuin muualla antiikin kirjallisuudessa. Keskustelijat vetoavat niin eläinten esimerkkiin, nautinnon molemminpuolisuuteen kuin heterosuhteiden luonnollisuuteenkin. Toisaalta poikarakkauden puolesta vedotaan poikien luonnolliseen oppimattomuuteen vastakohtana naisten tekniikalle ja taidolle sekä poikien katoavan kauneuden taivaallisuuteen verrattuna naisten petollisiin kauneudenhoitokeinoihin. Pojat ja tytöt voidaan rinnastaa myös viettelyn kohteina, jolloin oletetaan samojen ohjeiden käyvän kumman tahansa sukupuolen viettelyyn. Vaikka pederastiaa ei kritisoida romaaneissa, romaanien päähenkilöparin heteroseksuaalisuus kuitenkin luonnollistaa nimenomaan heteroseksuaalisen käytöksen.

Tutkielmani käsittelee Etelä-Italian perinteistä tanssia tarantellaa, jonka suosio on lisääntynyt huomattavasti viimeisen 20 vuoden aikana. Tarantella on yleisnimitys musiikille ja tansseille, joille yhteistä on 6/8 rytmi ja tamburello-rumpu. Tarantella on piirissä tai pareittain tanssittavaa. Tarantella tarkoittaa pientä hämähäkkiä . Nimi antaa viitteitä sen yhteydestä tarantismiin, musiikilla ja tanssilla parantamisen rituaaliin, jota harjoitettiin 1950-luvulle asti Etelä-Italian Salenton seudulla. Tutkimusaineistoni koostuu 11 teemahaastattelusta, jotka toteutin kahdella kenttätyömatkalla vuonna 2013. Haastattelin tanssijoita, jotka toimivat esiintyjinä, opettajina ja perinteenvälittäjinä Italiassa ja eri puolilla Eurooppaa. Haastattelujen lisäksi osallistuin tanssityöpajoihin sekä musiikki- ja tanssitapahtumiin. Tiedonhankintaani helpotti italian kielen taito ja teatteriharrastustaustani. Tutkimukseni tavoitteena on tarkastella erilaisia diskursseja, joita liitetään tarantellaan nykypäivänä. Pohdin tutkimuksessani käsitystä tarantellasta parantavana tanssina. Analysoin, miten perinteen (tradizione) ja rituaalin (rituale) käsitteet ymmärretään ja miten nämä tulkinnat vaikuttavat tanssijoiden työskentelyssä. Tarkastelen, millä tavoin tanssijat vahvistavat ja haastavat sukupuolirooleja sekä historiallisia narratiiveja. Tutkimuksessani tanssi ei vain heijasta ympäröivää kulttuuria vaan myös luo sitä uudelleen. Akateemisen tutkimuksen ja tanssin välinen yhteys on tässä kontekstissa vahva, sillä tanssiperinteiden elvyttäminen lähti liikkeelle antropologi Ernesto De Martinon tarantismia käsittelevästä tutkimuksesta La terra del Rimorso (1961). Paikallisia tarantellatansseja on useita. Tarantellainnostuksen keskiössä on Salenton alueen pizzica, joka on pitkälti rekonstruoitu tanssi. Tarkastelen, miten tanssijat ymmärtävät perinteen käsitteen suhteessa omaan tanssijuuteensa. Suurin osa haastateltavistani ei ole kasvanut perinteisen tanssin ja musiikin parissa, vaan on tutustunut tarantellaan sen suosion kasvun myötä. Tarantellan tanssijoista useimmat ovat naisia, jotka joutuvat altavastaavan asemaan miesvaltaisessa kansanmusiikkikentässä. Tarantellan opettaminen on verrattain tuore ilmiö, jota ei ole aiemmin tutkittu. Kiinnitän tutkimuksessani huomiota kansainvälistyvään tarantellan harjoittamisen kenttään. Luen aineistoani narratiivisella otteella. Perehdyn kertomuksiin, joissa nousevat esille tanssille annetut henkilökohtaiset merkitykset. Haastateltavilleni tanssiminen on vuorovaikutusta, jossa perinteinen liikekieli ja sen kulttuuriset merkitykset kohtaavat autenttisen, jaetun tunneilmaisun. Ritualisoinnin käsitteen kautta analysoin, miten tanssijat kuvailevat tarantellaa rituaalina. Tanssityöpajoissa luodaan yhteisöllinen tila, jossa astutaan yhteyteen omien syvimpien tunteiden ja menneiden sukupolvien kokemusten kanssa. Tähän liittyy Etelä-Italian historiallisten todellisuuksien tiedostaminen, kuten aiempien sukupolvien naisten alistettu asema. Tarkastelen myös haastateltavien ymmärryksiä tarantismista. Tarantismi liittää Etelä-Italian Välimeren alueeseen ja Pohjois-Afrikkaan, jossa on vastaavia tanssirituaalin perinteitä. Aiemmin marginaalisessa asemassa ollut rituaali on viime vuosikymmeninä nostettu näkyväksi representaatioksi tarantella-musiikkin ja tanssin suosion myötä. Tarantismi leimattiin viime vuosisadalla häpeälliseksi, primitiiviseksi toiseudeksi, joten sen muisto on edelleen vahvasti jännitteinen. Jotkut haastateltavistani tutkivat tarantismia taiteellisesti ja rituaalisesti. Tähän työskentelyyn liitetään mm. toiseuden kohtaaminen itsessä ja erilaisten käsitteellisten vastakkainasettelujen purkaminen. Tarantismin ympärillä käytävät ristiriitaiset keskustelut heijastavat osaltaan muutosta eteläitalialaisuuden kulttuurisessa arvostuksessa. Tutkielmani osoittaa, että tarantella koetaan autenttisena vuorovaikutuksen muotona ja yhteisöllisyyttä uudelleen rakentavana toimintana. Tanssi on ruumiillinen kieli ja tapa olla yhdessä. Tarantellan kautta luodaan yhteyttä perinteisiin ja luontoon. Tanssijat arvostavat ensikäden kokemuksia perinteisistä tavoista tanssia ja painottavat tiedon lisäämisen tärkeyttä. Kun tuntee perinteen, on oikeus taiteelliseen kokeiluihin. Tarantellaan liitetään taiteellisia ja terapeuttisia mahdollisuuksia ja se koetaan universaaliksi kieleksi, joka yhdistää ihmisiä yli kulttuurirajojen. Haastateltavani suhtautuvat tarantellaan taiteellisella kunnianhimolla ja haluavat edistää tarantellan asemaa ei-kulttuurisidonnaisena tanssitaiteena. Tarantellassa rakennetaan suhdetta menneisyyteen sekä luodaan uusia kulttuurisia kertomuksia eteläitalialaisuudesta. Tarantismin muisto elää tietoisuutena tanssin ja musiikin parantavasta voimasta, joka on vahvasti läsnä tanssijoiden kertomuksissa.

Tässä opinnäytetyössä olen tutkinut nicaragualaisia korkeakouluopiskelijoita. Aineistonani on 11 puolistrukturoitua haastattelua ja toissijaisena aineistonani 5 sähköpostihaastattelua. Vastaajina ovat olleet aikavälillä 1984 - 1990 syntyneet nicaragualaiset korkeakouluopiskelijat. Opinnäytetyöni keskeisimmät kysymykset ovat, miten haastattelemani nicaragualaiset korkeakouluopiskelijat rakentavat ja ilmentävät poliittista identiteettiään suhteessa aiempiin sukupolviin ja muihin oman sukupolvensa jäseniin, ja miten sukupolvitietoisuus näkyy nicaragualaisten korkeakouluopiskelijoiden haastatteluissa. Teoreettinen lähtökohtani on Karl Mannheimin yhteiskunnallisten sukupolvien käsite, jonka mukaan sukupolvet eivät muodostu vain saman syntymäajankohdan vaan myös yhdessä jaettujen keskeisten kokemusten perusteella. Laajemman taustan tutkimukselleni muodostaa nuorisotutkimus, jonka nuorista ja nuorisosta esittämiä yleistyksiä suhteutan omaan aineistooni. Haastateltujen poliittinen identiteetti muodostuu sekä kollektiivisista että yksilöllisistä piirteistä. He tuovat itsensä selkeästi esiin poliittisena kollektiivina, nuorisona, jota vanhempi ikäluokka hallitsee, ja jonka ääni on jäänyt kuulumattomiin. Vastaajat tekevät selkeän eron itsensä ja vanhemman sukupolven sekä muiden nuorten välillä. Erityisen selkeä jako on suhteessa hallituspuoluetta kannattavaan opiskelijajärjestöön kuuluviin opiskelijoihin. Tästä huolimatta vastaajat yhdistävät itsensä kokemustensa kautta selkeästi nuorisoon yhtenäisenä ryhmänä, joka eroistaan huolimatta jakaa yhteisen kokemuksen yhteiskunnan muuttumattomuudesta. Sukupolvitietoisuus näkyy erityisesti keskusteltaessa nuorten elämän näköalattomuudesta. Nuorisona, eli nimenomaan ryhmänä puhuminen antaa vastaajille enemmän rohkeutta kommentoida politiikan arvoperusteita. Nuoruus toimii turvaidentiteettinä, jonka suojista vastaajat uskaltautuivat rohkeammin kritisoimaan yhteiskunnan epäkohtia. Tiedostavan nuorison kollektiiviseen poliittiseen identiteettiin liittyy voimakkaita individualistisia arvoja yksilön oikeudesta mielipiteisiinsä ja niiden esittämiseen. He kokevat roolinsa opiskelijoina edellyttävän heiltä muuta nuorisoa kirkkaampaa kykyä analysoida poliittista toimintaa. Nicaraguasta vaikuttaa löytyvän sekä Mannheimin määritelmän mukaan aktualisoitunut sukupolviryhmä että massamittainen kokemuksellinen sukupolvi, joka tunnistaa tietyt yhteiset kokemukset. Yhtä lukuun ottamatta haastateltavat kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Havaintojeni perusteella hallituspuoluetta kannattavaan opiskelijajärjestöön kuuluvat nuoret vaikuttavat muodostavan mannheimilaisittain aktualisoituneen sukupolviryhmän. Vastaajien poliittinen identiteetti muokkautuu jatkuvasti kansainvälistyvän maailman ja oman kotimaan arkirealiteettien ristipaineessa. Nicaragualaiset nuoret ovat väliinputoajia, jotka ovat jääneet nopeiden globaalien muutosten ja maailman mittakaavassa äärimmäisen köyhän maan todellisuuden välimaastoon. Vallalla olevat nuorista, heidän poliittisesta toiminnastaan ja sukupolvien määrittämisestä päätelmiä esittävät teoriat ja tutkielmat ovat lähtökohdiltaan syntyneet hyvin erilaisissa yhteiskunnissa kuin Nicaragua eivätkä ole sellaisenaan siirrettävissä tulkitsemaan nicaragualaisten nuorten elämää ja sukupolvien muodostumista nicaragualaisessa yhteiskunnassa. Opinnäytetyöni tulosten perusteella olisi tärkeää kehittää metodologinen näkökulma, jonka lähtökohtina eivät ole länsimainen yhteiskuntarakenne ja nuoruuskäsite. Näkökulmaa tulisi myös laajentaa kattamaan niin mannheimilaisittain aktualisoituneet kuin massamittaiset sukupolvet ja niiden mahdollinen yhtäaikaisuus ja lomittaisuus Nicaraguan kaltaisissa yhteiskunnissa.

Käsittelen tutkielmassani latinalaisten nimien kirjoitusasuja kreikankielisissä piirto- ja papyruskirjoituksissa sekä rahoissa, jotka on ajoitettu viimeistään Augustuksen ajalle. Tavoitteena on ensisijaisesti selvittää, mitä kirjoitusasuja käsittelyyn valituista ilmiöistä käytettiin ja miten kirjoitusasut vaihtelivat ajan, paikan ja kirjoituksen tuottajan mukaan. Toissijainen tavoite on kommentoida esitellyn aineiston nojalla ilmiöiden syitä ja aiempia näkemyksiä niistä. Merkittävänä motiivina tutkielmalle on, että edellinen laajamittainen tutkimus vastaavasta aihepiiristä, Theodor Eckingerin Die Orthographie lateinischer Wörter in griechischen Inschriften vuodelta 1893, on aineistoltaan ja osin tulkinnoiltaan vanhentunut. Tutkimus on aineistolähtöinen, ja sen pohja-aineistona on keräämäni noin 2700 primaarilähdettä (joista 90 prosenttia on piirtokirjoituksia). Näistä noin 1500:ssa esiintyy käsittelyyn valitsemiani sellaisia ilmiöitä, joissa esiintyy vaihtelua ja joista on riittävästi diakronista näyttöä. Olen valinnut käsittelyyn seuraavien kreikkalaiset kirjoitusasut: lyhyet, /u i/- ja /o u/-vaihtelujen alaiset äänteet, Lucius-nimen ja sen johdoksien /u:/, puolivokaali /w/ ja labiovelaari /kʷ/ sekä vokaalimerkkien dittografiat varsinkin Marcus-nimessä ja sen johdoksissa. Käytän analyysissä apuna muodostamaani historiallisiin asiayhteyksiin perustuvaa ajallista jaottelua sekä mahdollisuuksien mukaan maantieteellisiä ja kirjoitusten tuottajiin liittyviä erotteluja. Käsittelen aineiston ilmiöittäin. Muodostan tulkinnat ilmiöistä analysoimalla ensin kvantitatiivisesti käsiteltävän ilmiön esiintymät ja sitten kvalitatiivisesti tulkintaa täsmentävät olennaiset yksittäistapaukset. Suhteutan tulkintani aiempiin ilmiöistä esitettyihin näkemyksiin ja esitän kykyni mukaan omat näkemykseni ilmiöiden syistä. Tutkimus tarkentaa käsitystä ilmiöiden kronologioista, joiden päälinjat on tulkittu aiemmassa tutkimuksessa enimmäkseen oikein. Ilmiöiden syistä olennaisin tulkintani koskee Marcus- ja sen johdosnimien alfan dittografiaa: pidän usein viljeltyä aiempaa näkemystä latinalais- tai oskilaisvaikutuksesta dittografian syynä epäuskottavana ja esitän aineistooni nojaten, että syy on pikemmin äänteellinen ja liittyy alkujaan vokaalien välissä olleen äänteen katoon. Tutkielman ulkopuolelle jää useita kirjoitusasujen ja muita nimien ilmiöitä, joiden tutkimiseen pohja-aineistoa voisi hyödyntää. Tutkimuksessa käytettyä kirjoitusten tuottajien jaottelua voisi kehittää, jotta voisi paremmin selvittää tämän näkökulman merkityksen aineiston tulkinnalle. Tutkielmassa saatuja tuloksia voisi yrittää hyödyntää heikommin ajoitettujen tapausten tulkinnassa. Tutkimusta voisi myös jatkaa ulottamalla käsiteltävää ajanjaksoa edemmäksi, mikä antaisi laajemman kronologisen vertailupohjan tässä tutkimuksessa esittelemilleni ilmiöiden myöhäisille piirteille.

Tutkimuksessa tarkastellaan ja vertaillaan neljää alkeistason korean kielen oppikirjaa. Tavoitteena on selvittää, kuinka paljon ja minkälaisia harjoituksia ne tarjoavat kielitaidon eri osa-alueiden opetteluun, ja kuinka ne ottavat huomioon oppijoiden yksilölliset erot. Lisäksi pyritään löytämään joitakin erityispiirteitä, joita suomenkielisessä korean oppikirjassa tarvitaan. Valitut oppikirjat ovat suomalaisissa yliopistoissa käytetyt Ganada Korean 1, Sogang Korean 1A, Seouldae hangukeo 1A ja Fun! Fun! Korean 1. Arviointikriteerit muodostetaan kielen oppimisen teorioiden pohjalta. Kielitaidon todetaan olevan yhdistelmä kielioppia, sanastoa, kuullun ymmärtämistä, luetun ymmärtämistä, puhumista ja kirjoittamista, sekä keskustelutaitoja ja kulttuurin tuntemusta. Kieliopin, sanaston ja harjoitusten määrä lasketaan, ja sisältöä tarkastellaan tulosten valossa oppijoiden yksilölliset erot huomioon ottaen. Lopuksi oppikirjojen tuloksia vertaillaan keskenään. Tutkimuksessa selviää, että kaikki kirjat esittävät uuden tiedon teemoittain ja sisältävät sekä kaavamaisia että luovia tehtäviä. Kaavamaiset harjoitukset ovat enemmistössä erityisesti Ganadassa, mutta kommunikatiivisia tehtäviä on vain vähän kaikissa kirjoissa. Eniten kielioppia ja sanastoa on Ganadassa ja Fun Koreanissa. Kuullun ymmärtämistehtäviä on sekä määrällisesti että suhteellisesti eniten Ganadassa. Sama pätee luetun ymmärtämistehtäviin. Kaikki kirjat tarjoavat ääntämisharjoituksia. Puhetehtäviä korostavat eniten Fun Korean ja Sogang. Luovia kirjoitusharjoituksia on hyvin vähän kaikissa kirjoissa. Kaikki paitsi Sogang sisältävät erillisiä tietoiskuja kulttuurista. Sogang on myös ainoa, joka ei sisällä englanninkielisiä käännöksiä. Eniten opetusaikaa on suunniteltu Fun Koreanin käyttäjille. Kirjat eivät tarjoa paljoa palautetta tai mahdollisuuksia itseopiskeluun. Eri oppimistyylejä ajatellen Sogang on vähiten joustava. Kirjojen sisältö ylipäätään on aikuisopiskelijoita motivoivaa ja kiinnostavaa, vaikkakin ajoittain vaikeaa toteuttaa. Tuloksista voidaan päätellä, että Ganada sopii parhaiten käytettäväksi Koreassa, sillä se harjoittaa enemmän reseptiivisiä taitoja. Suomen kontekstissa se toimii tutkituista oppikirjoista parhaiten itseopiskelussa. Fun Korean sopii suhteellisen hyvin suomalaisopiskelijoille sen sisällön määrän ja laadun, sekä siihen käytettävän ajan puolesta. Myös Sogangin puhetaitojen painotus vastaa suomalaisopiskelijoiden tarpeita, mutta se vaatii koreaa äidinkielenään puhuvan, tai vastaavat tiedot ja resurssit omaavan opettajan, sillä se ei sisällä englanninkielisiä käännöksiä eikä selityksiä kielioppisäännöille. Seouldae sopii parhaiten analyyttisille opiskelijoille, jotka kaipaavat syvempää tietoa korean kielen rakenteista. Kaikkien kirjojen keskeisimmät haittapuolet ovat niiden hinta ja englanti välikielenä. Molemmat ovat ratkaistavissa suomenkielisellä korean oppikirjalla. Sen tulisi sisältää kielioppisäännöt suomeksi, tarjota sanastolle suomenkieliset käännökset, painottaa kommunikatiivisia taitoja ja pyrkiä tekemään oppimisesta hauskaa.

Tutkin leijonien kuvaamista Kreikan esiklassisessa runoudessa ja ennen 500-lukua eKr. ajoitetussa arkeologisessa aineistossa. Otan selvää, mitä ja millaisissa yhteyksissä leijonista varhaislähteissä puhutaan, kuinka niitä kuvataan, ja tapahtuuko kuvaustavoissa ajan saatossa muutosta. Arkeologisessa aineistossa keskityn leijonien ja ihmisten välisten yhteenottojen kuvauksiin geometrisen ja orientalisoivan kauden esineistössä: tutkin, millaisia yhteenottotilanteita kuvataan ja missä määrin kuvaukset ovat yhteneväisiä sisällöllisesti ja kronologisesti kirjallisten mainintojen kanssa. Lisäksi pyrin arkeologisia ja kirjallisia lähteitä vertailemalla ottamaan selvää Herakleen ensimmäisen urotyön, taistelun Nemean leijonaa vastaan, varhaisten kuvausten evoluutiosta. Tutkimusmenetelmänä on molempien aineistoryhmien osalta aineiston kuvaus ja kuvausta seuraava aineiston analyysi. Luulöytöjen ja kirjallisten mainintojen perusteella vaikuttaa siltä, että leijonia on elänyt Kreikan maaperällä pronssikaudella ja mahdollisesti vielä ainakin persialaissotien aikaan. Toisaalta itämaisilla esikuvilla oli kiistaton vaikutus leijonan varhaiseen kuvaukseen Kreikassa. Leijonamainintoja on esiklassisen kauden runoudessa säilynyt kolmentoista kirjailijan korpuksessa sekä neljässä homeerisessa hymnissä. Kreikan varhaisimmassa kirjallisuudessa, homeerisessa epiikassa, leijonat esiintyvät usein vertauksissa, joissa analogia perustuu yleensä väkivaltaiseen yhteenottoon: tyypillisesti vertausten leijonat ottavat yhteen karjaa vahtivien paimenten kanssa. 600- ja 500-luvun sekä varhaisen 400-luvun eKr. runoudessa säilyneitä kielikuvia, joissa mainitaan leijona, on määrällisesti vähemmän, mutta ne ovat monipuolisempia muodollisesti ja sisällöllisesti. Alkaioksen, Ksenofaneen, Semonideen, Kydiaan, Theogniin ja Pindaroksen korpukseen sisältyy sananlaskuja, aforismeja sekä metaforia, joissa muun muassa rinnastetaan leijonan ja hirvenvasan kohtaaminen seksuaaliseen valloittamiseen. Niissä myös pohditaan leijonan luontoa: leijonan thymos, ’sydän, mieli’, on jo epiikassa esiintyvä topos, jota lyyrikot kehittävät edelleen. Kun epiikassa leijonansydämisyys on sankarien ominaisuus, on se Pindaroksen ja Bakkhylideen epinikion-runoissa lisäksi voittoisien atleettien ominaisuus. Leijonalle ominaisen voimankäytön ohella atleetti tarvitsee muitakin ominaisuuksia, joita Pindaroksen tuotannossa edustaa leijonan vastinparina esiintyvä ovela kettu. Esiklassisessa runoudessa leijonia esiintyy myös ekfrasis-kuvauksissa sekä eräiden jumalten, Artemiin, Dionysoksen, Hermeen, Afroditen, Apollonin, Suuren Äidin, Proteuksen, Thetiin, ja Kirken yhteydessä. Jumalat kykenevät ohjaamaan leijonien mielentiloja, omaksumaan niiden ulkomuodon ja muuttamaan ihmisiä leijoniksi. Herakleen ja Nemean leijonan taistelusta kertoo ensimmäisenä säilyneenä lähteenä Hesiodos. Herakleen paini leijonan kanssa vaikuttaa kuva-aineiston ja Epimenideen nimissä olevan fragmentin perusteella olleen tunnettu jo 600-luvulla, mutta ensimmäiset kattavat kuvaukset siitä ovat peräisin Pindaroksen ja Bakkhylideen tuotannosta. Pindaros myös kertoo varhaisimpana säilyneenä lähteenä Kyrenen ja Battoksen taisteluista leijonia vastaan Thessaliassa ja Libyassa. Kuva-aineisto on peräisin noin ajalta 850–600 eKr. Se koostuu 24 esineestä, joihin kuuluu vaaseja, terrakotta-, pronssi- ja kryselefantiinireliefejä, kultaisia diadeemeja, pronssisia ja norsunluisia pienoisveistoksia, hopea- ja pronssisolkia sekä norsunluinen kampa. Ehdotan aineiston jakoa aiheenmukaisiin kategorioihin, jotka ovat geometrisessa taiteessa suosittu mutta varhaisesta kirjallisuudesta puuttuva raatelu, niin ikään geometrisella kaudella suosittu karjaa puolustava paimen, jolla on vertailukohtia Iliaassa, leijonanmetsästys, aseellinen leijonataistelu sekä sen aseeton variantti leijonapaini. 600-luvulle ajoitetuista leijonataistelu- ja leijonapainikuvauksista kolme on suurella varmuudella identifioitavissa Herakleen ja Nemean leijonan taistelun kuvauksiksi: Sisiliassa vuosisadan puolivälissä valmistettu polykromistamnos, jossa sankari lävistää leijonan miekalla, sekä vuosisadan loppupuolelle ajoitetut, Koillis-Peloponnesoksella valmistetut kilpien käsivarsipidikkeiden pronssireliefit, joissa leijona on sankarin kuristusotteessa.

The present study sets forth to contextualise women’s empowerment to the Peruvian setting by asking Peruvian women to identify what women’s empowerment should entail. More specifically, this academic project, on the one hand, attempts to examine how prominent scholars conceptualise empowerment and, on the other hand, analyse to what extent Peruvian women’s own understanding of the concept is similar and to what extent it is different from this scholarly conceptualisation. The ultimate goal is to tailor the scholarly concept of empowerment to meet the needs, opportunities, and challenges particular to the Peruvian society. In terms of key overarching findings, the study reveals two particular aspects about the contextualisation of women’s empowerment. First, a broad societal approach to empowerment, which works to improve the situation of all marginalised groups instead of merely focusing on women, is needed in the Peruvian setting. Second, the Peruvian context calls for comprehensive, multifaceted empowerment that takes into account material, sociopolitical, and intrapersonal empowerment and that works to build critical consciousness among women. The study also reveals several more specific aspects of women’s empowerment that need particular emphasis in the Peruvian context. In terms of material empowerment, Peruvian women call for a broader approach to resource distribution, placing themselves within a broader societal framework and frequently identifying with class-based groupings, such as the middle class, instead of gender. Peruvian women also focus on the quality of public services – most notably education and health care – as opposed to simply demanding greater control of and access to such services. With regard to sociopolitical empowerment, there are three aspects that Peruvian women emphasise. First, increasing women’s political activism and participation in the Peruvian context requires particular efforts to combat the association of politics with terrorism, corruption, and masculinity. Second, to empower Peruvian women sociopolitically, strengthening women’s visibility in political life must be emphasised. Third, while it is important to improve women’s rights, the Peruvian context calls for the overall strengthening of citizens’ rights. Finally, in terms of intrapersonal empowerment, the study reveals that, in the Peruvian context, empowerment ought to focus on fostering respect. Greater respect for all marginalised ideas and people – not just women – needs to be developed. Moreover, building active critical consciousness among Peruvian women needs to be emphasised. Peruvian women must not only be made aware of and able to critically analyse their position in a society, but they also need to be turned from objects of oppressive social constructs into subjects that can act to change the status quo. The findings presented in this study underline the usefulness of contextualising empowerment as a tool for incorporating local knowledge and expertise into the conceptualisation of women’s empowerment. Contextualisation allows researchers and empowerment practitioners to identify main challenges and obstacles that are particular to empowering women in a specific environment and, therefore, to better plan, design, and target development programmes.