Browsing by department "Systemaattisen teologian laitos"

Tämä tutkielma pyrkii selvittämään Martti Lutherin avioliiton sakramenttiteologian muutoksia vuosien 1519 ja 1520 välisenä aikana kahta lähdettä, eli Ein Sermon von dem ehelichen Stand ja De captivitate Babylonica ecclesiae praeludium vertailemalla. Pyrkiessäni löytämään syitä tähän ilmeisen nopeaan muutokseen Lutherin sakramenttiteologiassa, olen ottanut sekundäärilähteeksi Erasmus Rotterdamilaisen vuosina 1516 ja 1519 julkaistut kreikan ja latinankieliset raamatunkäännökset Novum Instrumentum omne ja Novum testamentum omne, sekä erityisesti niihin liittyvät kommentaarit. Erasmus kuvaa vuoden 1516 kommentaarissaan Ef. 5:32 jaetta ja puhuu Vulgatan sisältävän sekä käännösvirheen, että tulkintavirheen. Paavali ei siis Erasmuksen mukaan puhu miehen ja naisen välisestä avioliitosta puhuessaan suuresta mysteeristä, vaan Kristuksesta ja seurakunnasta. Luther näyttää omaksuneen tämän Erasmuksen tulkinnan torjuessaan avioliiton sakramenttiaseman teoksessa De captivitate Babylonica ecclesiae praeludium. Lutherin teologian muutoksen taustoja selvitettäessä Erasmus näyttäytyisi lähteiden valossa antavan jossain määrin selityksen muutokseen. Luther ei ”luonut” reformoitua sakramenttiteologiaa tyhjästä, eivätkä useat hänen ajatuksistaan olleet edes hänen omaa alkuperäänsä. Se, mitä tänä päivänä pidämme luterilaisena sakramenttiteologiana, on itse asiassa sekoitus katolista, humanistista ja (myös) ”erasmuslaista” sakramenttiteologiaa.

Menestyksen käsite: Esimerkkitapauksena Helsingin yliopisto pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan menestyksen käsitettä käsiteanalyyttisen menetelmän avulla. Menestyksen käsitettä tarkastellaan suhteessa lähikäsitteisiinsä ja vastakohtiinsa. Huomiota kiinnitetään myös menestyksen käsitteen historialliseen muutokseen. Menestyksen käsite sisältää lähikäsitteensä ja osan vastakohdistaan. Kirjallisuuden avulla kiinnittäen huomiota menestyksen arvioimiseen erilaisissa asiayhteyksissä. Tutkielman tavoitteena on luoda menestyksen käsitettä selkeyttäviä käsitteellisiä erotteluja, joita voidaan käyttää välineinä menestyksen käsitteen tarkastelemisessa Helsingin yliopiston kontekstissa. Välineiksi määrittyivät sisäinen, ulkoinen ja kokonaisvaltainen menestys. Menestystä voi tarkastella myös saavuttamisen, tapahtumisen ja olosuhteiden näkökulmasta. Tutkielma on toteutettu sosiaalietiikan pääaineessa sosiaalietiikan peruskäsitteiden pro seminaarissa. Teoreettisen taustan tutkielmalle muodostavat Jaana Hallamaan yhteistoiminnan etiikan teoria ja Georg Henrik von Wrightin Hyvän muunnelmia -teoksessa esitetyt teoreettiset erottelut hyvän luonteesta. Menestystä tarkastellaan teoreettisesti toiminnan ja hyvän näkökulmasta. Toiminnan ja hyvän käsitteet ovat tärkeitä etiikan ja sosiaalietiikan tutkimuskohteita. Menestystä tarkastellaan yksilötoiminnan näkökulmasta kiinnittäen huomiota menestykseen toimintana ja prosessina. Yksilötoiminnan näkökulmasta arvioidaan myös menestyksen subjektiivista puolta, menestystä teknisenä hyvänä ja suorittamisena sekä menestystä sisäisenä hyvänä ja kukoistamisena. Helsingin yliopistoa analysoidaan akateemisena yhteisönä, jonka tarkoitus on tarjota tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta. Aineistona käytetään vuosien 2007–2009, 2010–2012 sekä 2013–2016 strategiaa yhdessä Helsingin yliopiston opetuksen ja opintojen eettisten periaatteiden ja Helsingin yliopiston avajaisissa vuosina 2013 ja 2014 pidettyjä juhlapuheita. Helsingin yliopiston toimintaa verrataan analyysissa yrityksen toimintaan. Helsingin yliopiston toimintaa tarkastellaan yhteistoiminnan teorian näkökulmasta ja kiinnitetään huomiota toimijoiden intressien huomioonottamiseen. Aineistosta paljastuvia menestysnäkemyksiä kommentoidaan ajankohtaisen keskustelun avulla ja erityistä huomiota kiinnitetään vuonna 2010 voimaan tulleen yliopistouudistuksen vaikutukseen ja 1.8.2015 voimaan tulevaan uuteen Helsingin yliopiston johtosääntöön.

Sola fide -periaate on korostunut Lutherin teologiassa näihin päiviin asti. Uskon merkityksen korostaminen johtuu osittain ehkä siitä, että Luther itse halusi tehdä pesäeron vallitsevaan roomalais-katolisessa kirkossa vallitsevaan skolastiseen oppiin, jonka mukaan ihminen voisi omilla teoillaan vaikuttaa omaan pelastumiseensa. Uskon ja sola fide -periaatteen merkitystä väheksymättä voidaan kuitenkin sanoa, että myös teot ovat osa Lutherin käsitystä pelastuksesta. Tutkielmassani selvitän uskon ja tekojen suhdetta Lutherin pelastuskäsityksessä ja lähestyn aihetta kysymällä otsikon mukaisesti millainen ihminen pelastuu. Käytän päälähteinäni kahta Kirkkopostillan kolmannesta osasta löytyvää saarnaa, joiden evankeliumitekstit lopun ajoista. Sivulähteinä käytän muuta Lutherin omaa tuotantoa. Tutkielman metodi on systemaattinen analyysi. Lähtökohtana Lutherin pelastuskäsitykselle voi pitää sitä, että ”kristitty” pelastuu. Lutherin käsitys kristitystä on kuitenkin monitahoinen. Hän jakaa ihmiset kristittyihin ja ei-kristittyihin, joista ei-kristittyjen kohtalo on tuomio jo maanpäällisessä elämässä. Ei-kristittyjä ovat esimerkiksi pakanat, muiden uskontojen edustajat sekä evankeliumin vastustajat. Kristityt Luther jakaa kahteen osaan: oikeisiin ja vääriin kristittyihin. Väärät kristityt, eli ulkokultailijat Luther jakaa edelleen kahteen osaan: laiskoihin ja ylpeilijöihin. Molemmat halveksuvat omalla tavallaan Kristuksen sovitustyötä ja armoa, eivätkä kykene nöyrtymään Jumalan edessä. Lutheria voikin tulkita siten, että usko on Kristukseen hallintaan antautumista. Kuitenkin sekä oikeat että väärät kristityt ovat taivaan valtakunnassa. Taivaan valtakunta on hengellinen, evankeliumin toteutumiseen ja Jumalan rakkauteen perustuva, valtakunta maan päällä. Lutherin valtakuntaoppi tulee erottaa hänen regimentti- ja kirkko-opistaan, sillä vaikka taivaan valtakunta onkin kristittyjen yhteisö, se on myös täysin riippumaton mistään ajallisista määreistä. Taivaan valtakuntaa voidaan pitää kristityn määreenä sen sulkiessa synnin täysin ulkopuolelleen. Luther käsittelee ihmisen ja Jumalan suhdetta niin monivivahteisesti, että pelkästään uskon analysoiminen ei antaisi oikeutta lähdeteksteille. Sanan ja sakramenttien synnyttämän uskon myötä ihminen pystyy vastaanottamaan Jumalan rakkauden Pyhän Hengen vuodattamana. Ihminen tulee uskon myötä osalliseksi Kristus-uniosta. Pelastustapahtuma on ihmisen ja Jumalan välinen, mutta samalla se sitoo ihmisen muihin kristittyihin, kun hän toteuttaa Jumalan rakkautta laupeuden tekoina. Laupeuden tekoja ei Lutherin mukaan voi pelastuksesta puhuttaessa irrottaa uskosta. Matteuksen evankeliumin viimeisen tuomion kertomuksen mukaisissa teoissa on kyse taivaan valtakunnassa tapahtuvassa ”iloisesta vaihtokaupasta”, koska kristityt, jotka ovat osallisia Kristuksesta, tekevät laupeuden töitä toisiaan kohtaan ja toistavat saman vaihtokaupan, mikä tapahtui Kristuksen ristintyössä. Lutherin saarnoista nousevat Jumalalle mieluisten tekojen esimerkkejä ovat Kristus-esimerkki, laupeuden teot sekä anteeksiantaminen. Kristus-esimerkki on näistä ensisijaisin – se korostaa erityisesti Kristuksen inhimillistä hyvyyttä. Laupeuden teoilla Luther viittaa viidenteen käskyyn, mutta muistuttaa kuitenkin, ettei todellisten laupeuden tekojen lähde ole laki, vaan Pyhän Hengen vuodattama Jumalan rakkaus. Anteeksiannon Luther esittelee enemmänkin vaatimuksena kuin esimerkkinä: koska Jumala on antanut ihmiselle kaikki synnit anteeksi, tulee myös ihmisen antaa anteeksi lähimmäisilleen.

Tutkimuksen tarkoituksena on perehtyä myötätunnon teologiaan Oliver Daviesin mukaan. Tehtävänä on selvittää, mitä myötätunto Daviesin käsityksen mukaan on ja mitä hyötyä myötätunnosta on yksilölle ja yhteisölle. Tarkoituksena on myös tarkastella, miten myötätunto liittyy kristittynä elämiseen ja löytyykö myötätunnolle raamatullisia perusteita. Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi ja lähteenä Oliver Daviesin teos A Theology of Compassion. Johdannossa selvitän keskeisiä käsitteitä ja tutkielman aihetta yleisellä tasolla. Daviesin mukaan kristillisyyteen läheisesti liittyviä teemoja ovat kuolema, ylösnousu ja ikuinen elämä. Niinpä hän ajattelee kristinuskon sitoutuneen olemiseen tai olemassaolon kieleen. Olemisen Davies määrittelee itsen ja toisen suhteen (ilmaisu)keinoksi ja olemisen kielen itsen ja toisen suhteen ajattelemista. Intersubjektiivisuuden Davies kuvailee itsen ja toisen yhteen kietoutumiseksi ja sen intensiivisimmäksi muodoksi hän määrittelee myötätunnon. Ensimmäisessä pääluvussa tutkin myötätunnon etymologiaa ja käsitettä historian eri aikoina. Tarkastelen myös Daviesin käsitystä ihmisen minuudesta, joka hänen mukaansa on nykyisin hajallaan ja pirstaloitunut. Fenomenologisella reduktiolla Davies kuitenkin saa esiin itsen, joka hallitsee itseään ja on keskinäisessä suhteessa toisen kanssa. Tätä edelleen teologisesti redusoitaessa, itse Daviesin mukaan huomaa itsensä olevan jo suhteessa Kristuksen persoonan kanssa. Toinen pääluku sisältää metafysiikkaa, käsittelen myötätunnon ontologiaa ja prioriteettia. Myötätunto tarkoittaa, että kykenemme tunnistamaan toisen henkilön tilan, olemme osallisina hänen kärsimyksessään ja olemme valmiita toimimaan heidän puolestaan. Davies väittää, että myötätunnolla on kyky vastustaa väkivaltaa. Tätä havainnollistaa kaksi narratiivia holokaustin ajalta. Kolmannessa pääluvussa tarkastelen Daviesin näkemystä myötätuntoisesta minuudesta. Myötätuntoisella hetkellä ilmenee yksilöidenvälisyyttä ja se paljastaa tietoisuuden toisiin suuntautuneen luonteen. Tietoisuuden muodostavat on Daviesin mukaan Minä ja Ei-minä, jotka ovat keskinäisessä suhteessa. Tämän suhteen sisällä itse kokee kahtalaista transsendenssia. Ensimmäinen niistä on sisäistä, jossa itse on vapaa joko affirmoimaan tai tukkimaan itsensä. Toinen transsendenssin muoto on ulkoista, ja siinä itse on samoin vapaa affirmoimaan tai tukkimaan toisen. Näiden kahden transsendenssin muodostama kokonaisuus mahdollistaa Daviesin mukaan sen, että voimme kohdata olemassaolon sellaisenaan persoonallisessa muodossa. Davies väittää, että myötätuntoinen teko avaa kohtaamisen mahdollisuuden Jumalan kanssa henkilökohtaisessa muodossa. Neljännessä pääluvussa esittelen myötätunnon teologisen reduktion ja tarkastelen myötätunnon terminologiaa Raamatussa. Daviesin myötätuntotutkimusta voidaan pitää myös klassisen länsimaisen metafysiikan tradition korjaavana uudelleenmäärittelynä varhaisten juutalaisten tapojen valossa. Toisen Mooseksen kirjan 3:14 jae sisältää Daviesin mukaan resonansseja, jotka viittaavat jumalallisen läsnäolon olevan yhtä aikaa luovuutta ja myötätuntoa. Daviesin mukaan rabbeille myötätunto ja Jumalan luomiskyky olivat jumalallisen maailmassa läsnäolon modaliteetteja. Davies näkee myötätunnon myös uskon ilmaisuksi.

Tutkielma käsittelee realismin ongelmaa eli inhimillisen ajattelun, kokemuksen ja kielen sekä niiden kohteiden välistä suhdetta. Tarkastelen Hilary Putnamin sisäistä realismia ja Roy Bhaskarin ja Alister McGrathin kriittistä realismia ratkaisuina realismin ongelmaan sekä Johann Georg Hamannin pyrkimystä realismin ongelman ylittämiseen. Tutkimuskysymykseni ovat: millaisen ratkaisun Putnamin sisäinen realismi sekä Bhaskarin ja McGrathin kriittinen realismi tarjoavat filosofiseen ja teologiseen realismin ongelmaan ja miten sisäisestä ja kriittisestä realismista voidaan saavuttaa synteesi käyttämällä apuna Hamannin filosofiaa, jossa tiedon subjekti ja objekti sijoitetaan osaksi ymmärryksen perustana olevia suhteita? Tutkielman päälähteinä ovat Putnamin viittaamista koskevat ja sisäisen realismin kauden kirjoitukset 1970−90-luvuilta, Bhaskarin kriittisen realismin perusteos A Realist Theory of Science, McGrathin teologian yleisesitys A Science of God ja Hamannin koottujen teosten ja kirjeiden standardilaitokset. Tulkitsen Putnamia Sami Pihlströmin tulkinnan avulla, Bhaskaria teologian ja sosiologian kriittisen realismin avulla, McGrathia Aku Visalan tulkinnan ja teologisesta kriittisestä realismista käydyn keskustelun avulla ja Hamannia Oswald Bayerin koulukunnan tulkinnan avulla. Rakennan realismin ja idealismin synteesiä pragmatismin ja Hamannilta vaikutteita saaneiden analyyttisten filosofien avulla. Työn metodina on systemaattinen analyysi. Putnamin sisäisen realismin lähtökohta on mielen ja maailman vuorovaikutus, jota hän luonnehtii mielestä käsin. Viittauskäytäntömme, aistimme, käsitejärjestelmämme ja tiedollinen luonteemme muodostavat tiedollisen näkökulman. Tällöin totuus on sopivuutta tiedolliseen näkökulmaamme, koska emme voi saavuttaa Jumalan näkökulmaa maailmaan. Voimme lisäksi yksilöidä olioita vain tiedollisesta näkökulmasta käsin, joten maailmalla ei ole valmista metafyysistä tai kausaalista rakennetta. Arvioimme maailmankuvia ja uskonnollista uskoa tiedollisista normeista käsin ollessamme vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa. Bhaskar taas tarkastelee subjektin ja objektin välistä suhdetta kysymällä, miten sosiaalinen koekäytäntö voi olla vuorovaikutusta riippumattoman todellisuuden kanssa? Havainnot eroavat tosiasioista, ja kummatkin eroavat todellisuuden kausaalisista mekanismeista. Havaintojen uudelleentulkinta ja eri havaintojen kohdistuminen samaan kohteeseen edellyttävät näet havainnon ja sen kohteen eroa. Mekanismit taas eroavat tutkijan tekemissä kokeissa syntyneistä asiantiloista, koska ne eivät ole tutkijan luomus. Totuus on mekanismien paljastamista testattavien mallien ja teorioiden avulla. McGrath taas soveltaa Bhaskarin kriittistä realismia teologiaan. Teologia tutkii kohdettaan omasta kolminaisuusopillisesta todellisuuskäsityksestään käsin ja näin tarjoaa tavan ymmärtää maailman järkevyyttä ja kauneutta. Hamann liittää ihmisen rakentaman käsitejärjestelmän idealismiin ja todellisuuden kanssa vuorovaikutuksessa syntyvät havainnot realismiin. Realismi ja idealismi koskevat subjektin ja objektin suhteen eri puolia, koska aistit ja järki kietoutuvat yhteen vuoropuhelussa todellisuuden kanssa. Hamann luonnehtii todellisuutta Lutherin sanateologian avulla. Käytän Hamannin käsityksiä sijoittaakseni sekä tiedollisen näkökulman että kausaaliset mekanismit osaksi todellisuuden kanssa käytävää vuorovaikutusta. Tiedollinen näkökulma perustuu ihmisen aistin- ja kielellisiin käytäntöihin, jotka edellyttävät uskoa ja kohdatun todellisuuden tunnustamista. Todellisuus on kuitenkin vuorovaikutuksen toinen osapuoli vain, jos sen voimat ja taipumukset eivät ole subjektin luomus. Teen rationaalisen rekonstruktion Hamannin todellisuuskäsityksestä käyttämällä kielipelejä todellisuuden mallina ja sijoittamalla kausaaliset voimat niiden osaksi. Maailmankuvia taas verrataan tiedollisia arvoja vasten käytävässä keskustelussa, mutta tiedolliset arvot edellyttävät hyväksi tiedolliseksi vuorovaikutukseksi ymmärrettyä totuutta. Kehittelen lopuksi eteenpäin McGrathin kantoja luonnon teologisesta tulkinnasta Hamannin ristinteologian valossa ja hahmottelen Hamannin pohjalta tapaa ylittää teodikeaongelma.

Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää ja analysoida, miten Kevin Vanhoozerin teoksessa The Drama of Doctrine esittämä kanonis-kielellinen hermeneutiikka eroaa George Lindbeckin teoksessa The Nature of Doctrine esittämästä kulttuuris-kielellisestä hermeneutiikasta. Kyseiset teokset toimivat tutkielmani päälähteinä. Käytän tutkielmassa kolmea tarkentavaa tutkimuskysymystä: Mitkä ovat perusteet Vanhoozerin ja Lindbeckin väliselle vertailulle? Miten Raamattu on syntynyt ja millainen sen luonne on? Miten Raamatun, tradition ja yhteisön välinen suhde tulisi kristinuskossa ymmärtää? Tutkielman tutkimusmetodi on systemaattinen analyysi. Kanonis-kielellistä hermeneutiikkaa ei ole ennen tätä työtä tutkittu suomeksi. Myös kansainvälistä sisällöllisesti katta-vaa tutkimusta kanonis-kielellisestä hermeneutiikasta on erittäin niukasti. Tutkimuksen vähyyden vuoksi selvitän tässä työssä aiheeseen liittyvää problematiikkaa varsin laajalti. Samasta syystä suhteutan kanonis-kielellistä hermeneutiikkaa kulttuuris-kielelliseen hermeneutiikkaan. Näin voin havainnoida keskustelun pidempiaikaista ohjautumista. Analyysissa olen kuitenkin keskittynyt tutkimustehtävän ja -kysymyksien ohjaamaan suuntaan. Johdannon ja loppukatsauksen lisäksi tutkimus jakaantuu taustalukuun (luku 2), kolmeen päälukuun (luvut 3, 4 ja 5) sekä loppukatsaukseen. Tutkielman lähtökohtana on Vanhoozerin väite, jonka mukaan teoriat ovat sukua toisilleen. Tutkielmassa käy kuitenkin ilmi, että monista yhteisistä lähtökohdista huolimatta kanonis-kielellinen ja kulttuuris-kielellinen hermeneutiikka eroavat toisistaan monessa suhteessa. Lindbeckin ja Vanhoozerin käsitykset opista ovat merkittävästi erilaisia. Tutkielmassa osoitan, ettei Lindbeck hyväksy inspiraatioteorioita, vaan ajattelee niiden heikentävän Raamatun auktoriteettia. Vanhoozer on inspiraatio-opin tarpeellisuudesta täysin vastakkaista mieltä. Tämän osoittamiseen Vanhoozer käyttää puheaktiteoriaa. Raamattu on hänen mukaansa Jumalan mahtava puheakti ja sellaisena korvaamaton ainesosa hänen pelastussuunnitelmaansa. Inspiraatio ei siis merkitse vain sitä, että sanat (lokuutiot) ovat Jumalan, vaan myös sitä, että sana-aktit (illokuutiot) ovat pohjimmiltaan Jumalan. Tämän havaitsin edelleen vaikuttavan heidän totuuskäsityksiinsä. Vanhoozerin mukaan Raamattu on kaikessa puheessaan tosi ja erehtymätön. Lindbeckille Raamattu taas on uskonyhteisön ilmaus uskostaan, eikä se siten ole kaikessa esityksessään tosi. Tutkielmassa osoitan myös, että vaikka Lindbeck yrittää paikantaa Raamatun tekstin merkityksen Raamattuun itseensä, niin tosiasiassa hän paikantaa sen yhteisöön, joka tekstiä tulkitsee. Vanhoozerin mukaan merkitys taas tulee sijoittaa tekstiin tai oikeammin tekstissä ilmenevään kirjoittajan intentioon. Vanhoozer korostaa sitä, että kirjoittajan intentio aukeaa meille julkisten puheaktien kautta. Vanhoozerin mukaan jumalallisen auktoriteetin paikantaminen tiettyihin kirjoihin, Raamatun kaanoniin, ei ratkaise tulkinnan ongelmaa. Vaikka Raamatun merkitys on kaanonissa ja vaikka Jeesus toimii hermeneutiikassa avaimena Raamatun ymmärtämiseen, on Vanhoozerin mukaan kuitenkin ymmärrettävä myös ne kirjallisuuden lajit eli genret, jotka Raamatussa on, jotta ymmärtää Raamatun sanoman oikein. Vanhoozerin mukaan raamatuntulkinnan Lähtökohta on se, että ensin teologinen auktoriteetti on paikannettava Raamattuun ja sen jälkeen on tulkittava, mitä Jumala haluaa Raamatun kautta sanoa. Raamatuntulkinnassa on Vanhoozerin mukaan keskeistä ymmärtää, etteivät Raamatun historialliset totuusväittämät tule koskaan oikein ymmärretyiksi ellei niitä kirjallisuuden lajeja, joilla ne on esitetty, ymmärretä. Vanhoozer väittää, että tämä pätee kaikkeen Raamatun asiasisältöön, ei vain sen historialliseen sisältöön. Osoitan tutkielmassa, ettei raamatuntulkitsijalle riitä Vanhoozerin mukaan yksittäisten sanojen merkityksen tunteminen, vaan hänen täytyy tunnistaa, mitä kyseessä olevassa tekstissä tapahtuu kirjallisella kokonaistasolla. Tästä johtuen kirjallisuuden lajeista eli genreistä muodostuu Vanhoozerille avain Raamatun sanoman ymmärtämiseen. Tässäkin yhteydessä osoitan puheaktiteorian läpitunkevan vaikutuksen Vanhoozerin hermeneutiikassa.

Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää mitä on paavalilainen ristinteologia, ja kuinka Jürgen Moltmann tulkitsee sitä. Moltmannilla on ollut suuri vaikutus moderniin ristinteologiaan. Tästä syystä on hyvin kiinnostavaa ja aiheellista tutkia, kuinka raamatullista Moltmannin ristinteologia on ja kuinka paavalilaisena sitä voidaan pitää. Tutkimus on myös siitä syystä erityisen mielenkiintoinen, että Moltmannin ja Paavalin ristinteologiaa ei olla tutkimuksissa aiemmin vertailtu keskenään. Tämän tutkielman erityisarvo on myös siinä, että tässä Uuden testamentin eksegetiikka, sekä dogmatiikka yhdistyvät. Tämän tutkimuksen päälähteinä ovat Jürgen Moltmannin teos The Crucified God, alkukielinen Uusi testamentti, sekä kirkkoraamattu. Tutkimuksen metodeina ovat systemaattinen ja eksegeettinen analyysi. Tutkielma jakautuu viiteen pälukuun. Ensimmäisessä luvussa johdannon jälkeen (luku 2) selvitän Moltmannin ristiteologiaa. Moltmannin teologiassa Kristuksen risti on erittäin tärkeässä roolissa. Risti saa kuitenkin todellisen pelastavan merkityksensä vasta Kristuksen ylösnousemuksen kautta. Kristuksen ylösnousemus on voitto synnin ja kuoleman vallasta. Moltmann puhuu paljon Jumalan kärsimyksestä. Hänen mukaansa Jumala kärsii ristillä sekä Isänä Poikansa kuoleman että Poikana tullessaan Isänsä hylkäämäksi. Mikäli Jumala ei voi kärsiä, hän on vajavaisempi kuin ihmiset, sillä hän, joka rakastaa, kykenee myös kärsimään, ja Jumala on rakkaus. Ristillä tapahtuu kuolema Jumalassa, mutta ei voida kuitenkaan puhua Jumalan kuolemasta. Moltmann myös korostaa, että ristintapahtumissa on läsnä koko trinitaarinen Jumala. Ristinteologian on Moltmannin mukaan oltava yhteiskunnallisesti merkittävää ja sillä on oltava vaikutusta jopa politiikkaan asti. Ristin syvin merkitys on siinä, että ristillä Jumala osoittaa rakkaudessaan, että hän on siellä, missä on hätää ja kärsimystä. Toisessa pääluvussa (luku 3) tutkin Paavalin ristinteologiaa. Paavalin ristinteologisena perustekstinä voidaan pitää Ensimmäisen korinttilaiskirjeen kohtaa 1. Kor. 1:18-31. Teen työssäni tästä käännöksen ja eksegeettisen analyysin. Lisäksi nostan esille muita mielestäni Paavalin ristinteologian kannalta oleellisia kohtia, joita ovat: Room. 5:6 21; 2. Kor. 5:19 21; Gal. 3:13; Fil. 2:6-11. Teen työssäni myös näistä suppean eksegeettisen analyysin. Vertailen Moltmannin ajatuksia siihen mitä Paavali näissä kohdissa sanoo. Kolmannessa pääluvussa (luku 4) tarkastelen paavalilaista ristinteologiaa laajemmassa näkökulmassa. Paavalin ajattelu nousee Vanhasta testamentista, joten selvitän millä tavalla VT:n uhriajattelu on vaikuttanut käsitykseen Kristuksesta sovitusuhrina. Moltmannille koko sovitusuhriajattelu on melko vieras, joten tämä on myös siltä kannalta oleellinen teema, että se tuo hyvin esiin Paavalin ja Moltmannin ajattelun eroja. Lisäksi selvitän mitä Kristuksen risti merkitsee Paavalille. Miksi Kristus on täytynyt nimenomaan ristiinnaulita ja mitä tämä merkitsee Jumalan ja ihmisten kannalta? Tämä on toinen asia, jossa Moltmann eroaa Paavalin ajattelusta, sillä hänen ajattelussaan Kristuksen ristillä ei loppujen lopuksi ole sovittavaa merkitystä. Luvun lopussa selvitän vielä Lutherin ristinteologiaa ja vertailen sitä Moltmannin ajatteluun. Moltmann on saanut paljon vaikutteita Lutherilta, mutta hänen ajattelunsa eroaa Lutherin ajattelusta hyvin pitkälti samalla tavalla kuin Paavalinkin. Neljännessä pääluvussa (luku 5) teen loppukatsauksen, jossa tulen siihen tulokseen, että Moltmannin ristinteologia on joiltakin osin paavalilaista, mutta hän sivuuttaa valitettavasti niin monia Paavalille tärkeitä asioita, ettei hänen ristinteologiaansa voida mielestäni pitää täysin paavalilaisena.

Tutkimukseni tarkoitus on paikallistaa polkuja hyvän ja pahan tuolle puolen. Tutkimukseni termit hyvä ja paha määrittyvät moraalisesti. Täten tutkimusaiheeni on ihmisen ja moraalin välinen suhde. Tutkin ihmisen moraalista olotilaa, siinä tapahtuvaa muutosta ja tämän muutoksen ehtoja. Tutkimuksellani on kaksi pääkysymystä: kuinka on mahdollista päästä hyvän ja pahan tuolle puolen ja miksi meidän tulisi siirtyä hyvän ja pahan tuolle puolen. Polut hyvän ja pahan tuolle puolen vievät myös etiikan tuolle puolen. Tutkimukseni pyrkii selvittämään mitä vikaa etiikassa on ja kuinka on mahdollista perustella toimintaa ilman etiikkaa. Tutkimukseni metodi on systemaattinen analyysi. Johdanto-osassa käsittelen yleisesti moraalia, sen vaikutuspiiriä ja niitä syitä, joiden vuoksi se täytyy hylätä. Tarkastelen myös etiikkaa ja selvitän sitä laajempaa kontekstia mihin se liittyy. Ensimmäisessä luvussa käsittelen Martti Lutherin teologiaa. Lutherilla moraalia edustaa Jumalan laki, jonka alaisuudesta kristitty pääsee vapaaksi kun Jeesus ottaa ristinkuolemassaan ihmisten synnin itselleen ja kärsii Jumalan lain mukaisen kuolemanrangaistuksen. Uskon yhteydessä Kristukseen kristitty kohoaa lain ulkopuolelle tekemään rakkauden tekoja. Toinen luku on omistettu Søren Kierkegaardin kristilliselle eksistentialismille. Kierkegaardin eksistenssitasojen filosofiassa uskonnollinen olemisen taso paljastuu korkeammaksi kuin eettinen. Tässä nousee tärkeäksi Kierkegaardin kirja Pelko ja vavistus. Kierkegaard tutkii Raamatun kertomusta Aabrahamista, jolle Jumala antaa käskyn uhrata oma poikansa Iisak. Kierkegaardille tarina on esimerkki eettistä korkeammasta ja sitä tilapäisesti vastustavasta olemisen tavasta. Kolmannessa luvussa käsittelen Dietrich Bonhoefferin teologiaa. Bonhoefferin mukaan Jeesus kutsuu ihmisiä seuraamaan häntä. Tämä on kutsu hyvän ja pahan tuolle puolen paratiisin viattomuuteen, joka rikkoo eettisyyden ihmisen ja Jeesuksen välillä. Neljännessä luvussa tarkastelen Friedrich Nietzschen filosofiaa ja pyrin ymmärtämään mitä hänen ohjelmansa hyvän ja pahan tuolle puolen tarkoittaa. Nietzschen vallantahdon filosofiassa moraali on heikkojen keino alistaa vahvat. Tarkastelen Nietzschen käsitystä moraalin synnystä ja sen haitallisuudesta ja pyrin selvittämään kuinka herrat elävät hyvän ja pahan tuolla puolen. Viidennessä luvussa tutkin Jaques Derridan grammatologiaa. Derridan mukaan teksti on suljettu tila, jonka ulkopuolelle on mahdoton päästä. Derrida sanoittaa kuitenkin sanoittamatonta tilattomuutta tekstin tuolla puolen. Tästä ei-paikasta käsin hypereettinen dekonstruktio purkaa perinteistä etiikkaa. Kuudennessa luvussa tarkastelen Mark C. Taylorin epä/teologiaa. Taylorille olotilan muutosta kuvaa termi harhautuminen , joka vie ihmisen lainsuojattomuuteen hyvän ja pahan tuolle puolen. Selvitän mitä harhautuminen tarkoittaa ja miten se liittyy Taylorin Jumalan kuoleman epä/teologiaan. Johtopäätösluvussa tuon esiin tutkimustuloksia, nostan esille joitain pääluvuissa esiintyviä teemoja ja vertaan tutkimuskohteitteni näkemyksiä toisiinsa. Lutherin ja Nietzschen perinteissä on paljon yhteistä, mutta pohjimmiltaan ne sotivat toisiaan vastaan. Hyvän ja pahan tuolle puolen johtaa kaksi polkua. Toinen niistä vie paratiisiin, toinen tuhoon.

Tämän tutkielman aiheena on persoonallinen paha Augustinuksesta 1900-luvulle. Tutkimuskysymyksiä ovat: miten paholainen on syntynyt, mikä on paholaisen ja Jumalan välinen suhde sekä miten paholainen toimii tai vaikuttaa tämänpuoleisessa todellisuudessa?. Tutkielman päälähteinä ovat kirkkoisä Augustinuksen De civitate dei sekä Genensiskommentaari, Tuomas Akvinolaisen Summa theologiaen kvestiot Ia 49–63, IaIIae 80, IIaIIae 165 sekä IIIa 49 , Martti Lutherin Genesiskommentaari sekä yhdysvaltalaisen evankelikaaliteologi Wayne Grudemin Systematic Theology. Tutkielma jakautuu johdannon ja loppupäätelmien lisäksi neljään päälukuun. Johdannossa esitellään tutkimuskysymykset sekä lähdekirjallisuus. Näiden lisäksi esitellään myös paholaista koskevia näkemyksiä Raamatussa, kristillisessä dogmatiikassa ja keskiajan maailmankuvassa. Ensimmäisessä pääluvussa tarkastellaan Augustinuksen paholaista koskevia käsityksiä. Hänen mukaansa paha ei ole tosiolevaista. Siksipä ei ole mahdollista, että olisi olemassa Jumalan veroinen pahan prinsiippi. Augustinuksen mukaan paholainen oli ensimmäinen langennut olento, se lankesi omasta vapaasta tahdostaan. Paholainen luotiin alkujaan korkea-arvoiseksi enkeliksi. Paholaisen synti oli ahneus, joka johtui tyytymättömyydestä omaan asemaan taivaallisessa hierarkiassa. Paholainen voi houkutella ihmistä tekemään syntiä, mutta paholainen ei voi vaikuttaa ihmisen vapaaseen tahtoon. Toisessa pääluvussa tarkastellaan Tuomas Akvinolaisen käsitystä paholaisesta. Hänen mukaansa paha on hyvän puutetta. Paha siis on väärällä tavalla toteutettua hyvää. Augustinuksen käsitystä seuraten myös Tuomaan mukaan paholainen oli ensimmäinen langennut olento ja syynä sen lankeamiseen oli ylpeys. Tuomaan mukaan paholainen on Jumalan luoma enkeli, joka lankesi heti luomisen ensihetkillä, omasta vapaasta tahdostaan. Myös Tuomaan mukaan paholaisella ei ole valtaa ihmisen vapaaseen tahtoon, vaan paholaisen rooli synnin syntymisessä on nimenomaan houkuttelijan rooli. Kolmannessa pääluvussa tarkastellaan reformaattori Martti Lutherin paholaista koskevia käsityksiä. Lutherille paholainen oli jatkuvasti läsnäoleva uhka ihmisille. Paholainen vaikutti oikeastaan kaikessa ja se oli Lutherin mukaan pesiytynyt myös kirkkoon, paavin hahmossa. Lutherin paholainen oli varsin fyysinen toimija, joka saattoi aiheuttaa ihmiselle esimerkiksi ruumiillisia vaivoja, kuten ummetusta ja raivotiloja. Luther näki, että paavi oli antikristus ja näin ollen katolinen kirkko oli itseasiassa paholaisen hallussa. Erityisesti tähän näkemykseen vaikuttivat Lutherin näkemykset anekaupasta, paavin asemasta ja pelastusopista. Lutherin mukaan paholaista vastaan oli mahdollista taistella hengellisin asein, kuten rukouksen ja sakramenttien keinoin. Neljännessä pääluvussa tarkastellaan modernimpia näkemyksiä paholaisesta. Muutokset maailmankuvassa ja lisääntynyt tieto esimerkiksi mikrobiologian alalla ovat tehneet osaltaan paholaista tarpeettomaksi, sillä sitä ei enää tarvita selittämään sairauksia tai luonnonmullistuksia. Yhdysvaltalaisen evankelikaaliteologi Wayne Grudemin mukaan Raamatullisella teologialla on kuitenkin edelleenkin osa maailmassa. Grudemin mukaan luonnontieteet tarjoavat keinoja Raamatun parempaan ymmärtämiseen, mutta tieteen ollessa Raamatun sanaa vastaan, on Raamattu asetettava etusijalle. Näin myös paholaista koskevissa kysymyksissä. Grudem liittyy näkemyksellään samaan perinteeseen kuin edellä tutkitut ajattelijat.