Browsing by discipline "Obligationsrätt"

Tutkielmassa tarkastellaan lojaliteettivelvollisuuden merkityksen muuttumista uusien sopimuskäsitysten myötä ja esitetään lojaliteettivelvollisuuteen vaikuttavat tekijät rakennusurakassa. Tutkielman yksi tavoite on määritellä lojaliteettivelvollisuus sekä sopimusoikeudellisena periaatteena että erityisesti rakennusurakassa, ottaen huomioon sopimuskäsityksen kehitys. Tutkielman toinen tavoite on määritellä lojaliteettivelvollisuuteen vaikuttavat tekijät rakennusurakassa ja tarkastella sen merkityksen muuttumista näiden tekijöiden avulla. Sopimuskäsityksen kehitys, jossa sopimusosapuolet nähdään vastakkainasettelun sijaan yhteistyökumppaneina, korostaa luottamuksen ja lojaliteettivelvollisuuden merkitystä. Rakennusalalla sopimuskäsityksen kehitys tarkoittaa dynaamisia urakkasopimuksia. Kehityksen tuloksena on syntynyt uusia urakkamuotoja, joissa sopijaosapuolten yhteistyö tarkoittaa jopa muodollisen yhteisen projektiyhtiön perustamista. Uuden sopimuskäsityksen on katsottu tuovan rakennusalalle innovatiivisia ratkaisuja, tehostavan toimintaa ja laadun paremmin huomioon ottavaa rakentamista. Uudistukset poikkeavat selkeästi rakennusalan aikaisemmista käytännöistä. Esimerkiksi osassa uusista urakkamuodoista ei sovelleta lainkaan alalla pääsääntöisesti urakkasopimuksissa käytössä olevia yleisiä sopimusehtoja (YSE 1998). Vaikka uudistukset sinänsä ovat kannatettavia, liittyy niihin myös problematiikkaa. Problematiikkaa tarkastellaan tutkielmassa lojaliteettivelvollisuutta koskevissa kappaleissa. Tutkielmassa on omat kappaleensa lojaliteettivelvollisuuden määrittelylle sekä sopimusoikeuden yleisenä periaatteena, että rakennusurakassa, erityisesti YSE 1998 -ehtojen mukaisesti. Työssä huomioidaan rakennusurakka erityispiirteineen sopimustyyppinä ja lojaliteettivelvollisuuteen vaikuttavia tekijöitä käsitellään omassa kappaleessaan. Näitä tekijöitä ovat urakkamuodot, urakkamuodon valinta, kustannusriskin jakautuminen, urakoitsijan suoritusvelvollisuuden laajuus ja urakkasopimuksiin vaikuttavat suoritushäiriöt. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että sopimuskäsityksen muutoksella ja rakennusurakan dynaamisella sopimuskäytännöllä on vaikutusta lojaliteettivelvollisuuden merkitykseen. Siihen miten merkitys muuttuu vaikuttavat rakennusurakan eri tekijät.

Luottamuksellisen tiedon merkitys elinkeinotoiminnassa on kasvanut ja samalla liikesalaisuuksien suojaaminen on yhä tärkeämpää. Elinkeinonharjoittajien välisen yhteistyön toteuttamiseksi on usein tarpeellista luovuttaa sopimuskumppanille yrityssalaisuuksia, joskus jo sopimusneuvotteluvaiheessa. Vaihdannan toimivuuden vuoksi on tarpeen säännellä luottamuksellisen tiedon suojaa silloin, kun sitä joudutaan sopimusneuvotteluissa liikekumppanille luovuttamaan. Suomessa luottamuksellisen tiedon lainsäädäntöön perustuva suoja sisältyy rikoslakiin, lakiin sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa ja työsopimuslakiin. Liike- ja yrityssalaisuuksia suojaava sääntely täydentää varsinaisia immateriaalioikeuksia koskevaa sääntelyä. Yrityssalaisuuden määritelmä löytyy nykyisin vain rikoslaista. Rikoslaki antaa suojaa mm. luottamuksellisessa liikesuhteessa luovutetun yrityssalaisuuden oikeudetonta käyttöä tai ilmaisemista vastaan. Laissa sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa kielletään sopimusneuvotteluissa luovutettujen teknisten esikuvien ja teknisten ohjeiden oikeudeton käyttäminen ja ilmaiseminen. Työsopimuslaissa säädetään työntekijän velvollisuudesta olla ilmaisematta tai käyttämättä hyväkseen työnantajan ammatti- ja liikesalaisuuksia. Luottamuksellisen tiedon suojaa sopimusneuvotteluissa voidaan vahvistaa ja tarkentaa sopimuksin. Salassapitosopimuksia koskevaa erityissääntelyä ei Suomessa ole, joten sopimuksiin sovelletaan yleisiä sopimusoikeudellisia oppeja. EU:n liikesalaisuusdirektiivin on tarkoitus parantaa kehitys- ja tutkimustoimintaa harjoittavien tahojen valtioiden rajat ylittävän toiminnan edellytyksiä Euroopan unionin alueella. Direktiivin implementoinnin myötä luottamuksellisen tiedon siviilioikeudelliseen sääntelyyn tulee joitain muutoksia.

The aim of this study is to analyze the theoretical implications of the marketing liability rule, section 9.1 in the Finnish Insurance Contract Act (543/1994), for general contract law. The analysis is applied to the situation where marketing or sales information gives a wrong impression about subsequent detailed contract terms. Specifically the questions are 1) how can indefinite marketing promises become the content of a contract and 2) what can be learned from the historical attempts to legislate this issue. The analysis draws from literature and historical primary sources, and legal praxis is mostly referred to through these sources. The chosen method can be characterized as a pronounced self-awareness of the power, actions, logic and preconditions of law. In Nordic contract law, unspecified or unaddressed marketing information is treated mainly as an invitation to buy, not an offer. In the sale of goods, defective marketing is sanctioned by non-conformity, when marketing information relates to the properties or use of a product. According to the trailer-principle, identified in Nordic consumer law, the impression given by marketing information concerning all kinds of contract terms or their performance can be legally protected. This can be the case for example when there are only a few of certain advertised items actually in stock, or when marketing implies that certain limitations do not apply. Good business practice is the benchmark of the trailer-principle, but the appropriate private law sanctions are an open questions in Nordic legal literature. The Finnish insurance rule mandates that if the insurer or its representative has failed to provide the necessary information or has given incorrect or misleading information to the policyholder when marketing the insurance, the insurance contract is considered to be in force to the effect understood by the policyholder on the basis of the information received. The rule thus sanctions violations through a binding effect, instead of merely administrative sanctions or negative interest. My study suggests that a historical and theoretical approach can be used to discover the points of tension between this rule and established contract law, and to present a critique of the dogma of contracts as enforceable agreements. The analysis taps into the legal and philosophical discussion on the interaction between legal rules, social norms and economic behavior. Contract law exists between societal powers far greater than that of the legislator. The history of the insurance rule exemplifies particularly well the technique of normalization, where the law and legal practice define and describes what is normal and expose deviance, while hiding their own power. In contract economics, an efficient contract has been the primary benchmark for legal rules, but this standard is imperfect, as complete contracts are also consistent with social norms. The conclusion is that a balanced content for contract law rules is needed. This kind of a balance can be seen in the Finnish insurance rule. In the past, there have been authoritative attempts to marketing liability into Finnish contract law (in 1990) and Nordic consumer law (in 2001), but the Finnish insurance rule is the only one that was enacted. This rule was crafted during an inter-Nordic reform of insurance contract law in the 1970’s and 80’s. The protocols of the Nordic insurance law committees show that the Finnish legislator attempted to persuade the other Nordic states to adopt a similar rule. Nordic insurance contract law diverged on this issue because of different needs. Finland wanted to protect policyholders from misleading statements by part-time insurance agents that lacked the authority to change policy terms. Sweden however opted for a limited rule whereby onerous contract terms could be made ineffective. This was because Sweden was concerned that insurers would be negatively affected by vexatious claims, if a general private law liability for marketing information was codified into law. The Nordic Contract Acts have proven quite resistant to reform. This study proposes, de lege ferenda, that the immutable insurance rule could be adapted as a general default rule, and that the Contracts Act is the right place for this rule. The Finnish experience shows that marketing liability works, when it is combined with balanced rules on proving a buyers wrong impression.

Tutkielmassa käsitellään myyjän yrityskaupassa antamia takuita ja vakuutuksia ja sitä, millaisen vastuun ne muodostavat myyjälle mahdollisessa virhetilanteessa. Kysymystä tarkastellaan yrityskaupan sopimusosapuolten velvollisuuksien kautta, jolloin vastakkain ovat yhtäältä myyjän tiedonantovelvollisuus ja toisaalta ostajan selonottovelvollisuus. Aihe on rajattu koskemaan vain osakekaupan muodossa tehtäviä yrityskauppoja, jolloin liiketoimintakaupat jäävät tarkastelun ulkopuolelle. Tutkielman lähtökohtana pidetään kauppalain tarjoamia yleisiä irtaimen kauppaa koskevia säännöksiä, jotka soveltuvat myös osakekauppaan, mutta lisäksi huomioidaan käytännön yrityskauppasopimuksissa käytettäviä kauppalain säännöksistä poikkeavia ratkaisuja, ehtoja ja käytäntöjä. Pohjoismaisen näkökulman vuoksi huomiota kiinnitetään myös muiden Pohjoismaiden kauppalakeihin sekä etenkin ruotsalaisen kauppalain esitöihin sekä oikeuskirjallisuuteen. Takuut ovat merkittävä osa yrityskauppoja ja yrityskauppasopimuksia. Ostaja vaatii takuita saadakseen tietoa kohdeyrityksestä ja voidakseen luottaa siihen, että kyseisellä yrityksellä on tietyt, olennaiset ominaisuudet ja että se on taloudellisesti ostajan edellyttämässä tilassa. Myyjä puolestaan ottaa riskin takuita antaessaan, minkä vuoksi takuiden antaminen edellyttää käytännössä usein korkeampaa kauppahintaa. Takuut vaikuttavat myös näyttötaakkakysymyksiin virhetilanteissa. Eräs tärkeä takuiden on oikeusvaikutus on se, että ne aiheuttavat lähtökohtaisesti myyjälle normaalia laajemman vahingonkorvausvastuun, koska myyjä on takuun osalta vastuussa virheen aiheuttamista sekä välittömistä että välillisistä vahingoista. Takuiden aiheuttaman vastuun kannalta ostajan selonottovelvollisuudella on huomattava merkitys. Yrityskaupoissa ostajan selonottovelvollisuus tapahtuu käytännössä ennakkotarkastuksen eli ns. due diligence -tarkastuksen kautta, jonka ostajaosapuoli tekee kaupan kohteena olevasta yrityksestä. Tutkielmassa käsitellään kyseisen tarkastuksen sisältöä ja laajuutta sekä etenkin tarkastuksen ja myyjän antamien takuiden välistä suhdetta. On selvää, että myyjän takuut vaikuttavat ostajan ennakkotarkastusvelvollisuuteen, mutta millä tavalla ja missä määrin, ei ole täysin yksiselitteistä. Lähtökohtana on, ettei ostajan tarvitse tarkastaa seikkaa, jonka myyjä on nimenomaisesti taannut. Tilanne on kuitenkin monimutkaisempi silloin, kun myyjä on kehottanut erikseen tarkastamaan takaamansa seikan, minkä lisäksi ostajan tietoisuudella takuun virheellisyydestä on myös merkitystä. Myyjän virhevastuun ollessa tutkielman keskiössä, on luonnollista tarkastella myös virheen seuraamuksia. Mikäli myyjän antama takuu osoittautuu virheelliseksi, ostajan tulee reklamoida virheestä, jotta myyjä voidaan asettaa virhevastuuseen. Kauppalain virheseuraamukset soveltuvat ainakin lähtökohtaisesti myös yrityskaupan virhetilanteisiin, joskin käytännön syistä sovellettaviksi tulevat lähinnä vain hinnanalennus ja vahingonkorvaus. Lisäksi etenkin juuri virheseuraamusten osalta on yleistä, että yrityskauppasopimuksessa sovitaan virheen seuraamuksista erikseen, usein kauppalain säännöksistä poikkeavasti. Tällöin voidaan myös poiketa pääsäännöstä, jonka mukaan myyjän tulee korvata sekä välittömät että välilliset vahingot, jotka ovat aiheutuneet takuun virheellisyydestä.

Sopimustoiminnan perustavanlaatuinen lähtökohta kiteytyy sopimusvapauden periaatteeseen. Oikeusvertailevassa kontekstissa on esitetty, että sopimusoikeuden yleinen lojaliteettiperiaate (good faith) voi rajoittaa sopimusvapauden periaatteen sisältöä neuvotteluvaiheessa. Tutkielmassa on selvitetty, miten yleinen lojaliteettivelvollisuus vaikuttaa neuvotteluvastuun arviointiin civil law ja common law -oikeuskulttuureissa. Tutkielman johtopäätelmänä on, että civil law ja common law -oikeusjärjestyksissä vallitsevat erot liittyvät lähinnä argumentaatiotapaan, mutta eivät niinkään neuvotteluvelvollisuuksien konkreettiseen sisältöön. Civil law -oikeusjärjestyksissä tunnettu sopimuksentekotuottamuksen doktriini (culpa in contrahendo) vastaa sisällöllisesti pitkälti common law -oikeusjärjestyksissä tunnettuja oikeussuojakeinoja (promissory estoppel, misrepresentation, unjust enrichment). Universaali lähtökohta on, että neuvottelukumppania suojataan tilanteissa, joissa vastapuoli on synnyttänyt oikeutetun luottamuksen sopimuksen päättämiseen. Myös neuvotteluvaiheen kvalifioituihin väärinkäytöksiin (esim. petollinen harhaanjohtaminen) voidaan puuttua kaikissa kansallisissa oikeusjärjestyksissä. Edellä kuvatun mukaisesti neuvotteluissa tapahtuneisiin väärinkäytöksiin voidaan puuttua kahdessa pääasiallisessa tilanteessa: i) luottamusta sopimuksen päättämiseen on rikottu ja ii) neuvotteluissa on toimittu kvalifioidun petollisesti. Rajat ylittävässä kaupassa joudutaan neuvotteluvastuun sisältö ratkaisemaan YK:n kauppalain ja/tai Unidroit-periaatteiden avulla. Tutkielmassa on pyritty määrittämään YK:n kauppalain tarkkarajaiset soveltamisalueen ulkorajat ja määrittämään, milloin neuvotteluissa tulisi tukeutua YK:n kauppalain normistoon. Tutkielman johtopäätelmänä on esitetty, että YK:n kauppalain avulla pystytään tyhjentävästi ratkaisemaan tilanteet, jotka koskevat luottamusta sopimuksen päättämiseen (etenkin CISG 8(3) ja CISG 16 (2)(b) artiklat). Tällöin ei tulisi myöskään turvautua kansallisen oikeuden doktriineihin, koska YK:n kauppalakia tulisi tulkita sen omista lähtökohdista käsin. Neuvotteluissa tapahtuneet kvalifioidut väärinkäytökset eivät sen sijaan kuulu YK:n kauppalain soveltamisalaan ja näin ollen ne tulisi ratkaista yleisesti hyväksyttyjen kansainvälisten oikeusperiaatteiden avulla. Tutkielmassa on esitetty, että tuomioistuimet voisivat turvautua Unidroit-periaatteisiin, mikäli tavoitteena olisi määritellä kansainvälisessä kaupassa yleisesti hyväksytyt oikeusperiaatteet. Unidroit-periaatteet ovat laajalti hyväksytty oikeudellinen lähde kansainvälisessä kaupassa, ja niissä on myös kielletty neuvotteluvaiheen kvalifioidut väärinkäytökset. Unidroit-periaatteet eivät kuitenkaan tarjoa laintasoista oikeudellista suojaa ja tämän takia neuvotteluosapuolten tulisikin tehdä viittaus periaatteisiin, mikäli niille halutaan antaa selkeä oikeudellinen vaikutus. Tutkielmassa on lisäksi esitetty, että välitystuomioistuimilla olisi laajemmat mahdollisuudet turvautua Unidroit-periaatteisiin, koska välitystuomioistuimilla on lähtökohtaisesti mahdollisuus tukeutua ns. soft law -normistoihin yleisiä tuomioistuimia laajemmassa määrin.

Erehtyminen olevasta tai tulevasta on niin inhimillisen elämän kuin sopimusoikeudenkin ikuinen ongelma. Sopimus on yhä lähtökohtaisesti piste, joka ei ota huomioon sopimuksen ulkopuolista maailmaa. Sopimustoiminta tapahtuu kuiten-kin tosiseikkojen muotoamassa maailmassa, jolloin havaitsemme jännitteen sopimuksen sisäisen maailman ja ulkopuo-lisen todellisuuden välillä. Lausuttua ongelmaa varten länsimaisissa oikeusjärjestyksissä on kehitetty erilaisia oppeja edellytyksistä, oikeustoimen perusteista ja implisiittisistä ehdoista, joilla pistemäiseen sopimuskäsitykseen on voitu luoda dynamiikkaa. Vaikka Pohjoismaissa on pitkään käyty keskustelua edellytysopista, sen olemassaolon muodosta ja opin oikeutuksesta, on sopimukseen liittyvien edellytysten ja edellytysopin tutkimus jäänyt Suomessa pintapuoliseksi. Runsaasta pohjoismaisesta tutkimuksesta huolimatta saksalaista alkuperää olevaa oppia on pidetty mystisenä ja vaikea-selkoisena. Mainittujen syiden perusteella tämän tutkimuksen tarkoituksena on hahmottaa ja systematisoida edelly-tysoppia dogmikonstruktiona, joka nykyiseen sopimuskäsityksen pohjautuen ratkaisee sopimuksen implisiittisen ulot-tuvuuden tulkintaongelmaa. Tutkimuksessa käytetty lähdeaineisto on laaja-alaista ja etenkin pohjoismainen ja saksalai-nen kirjallisuus sekä tapausoikeus saavat tulkinnassa ja systematisoinnissa merkittävän sijan. Tutkimuksen yleisenä tehtävänä on selvittää, miten edellytyksiä tulee sopimusoikeudellisesti arvioida. Asetetun tutkimus-tehtävän vuoksi edellytysvirheiden aiheuttamaa ongelmaa lähestytään tutkimalla, miten sopimusoikeuden historiallinen kehitys on niveltynyt opin kehittymiseen. Tämän jälkeen tarkastellaan nykytilannetta, eli kysytään mitä edellytykset oike-astaan ovat, miten ne syntyvät ja miten ne suhtautuvat muihin relevantteihin oikeusinstituutioihin. Lisäksi selvitetään, onko edellytysoppi voimassa olevaa oikeutta, mistä sen oikeutus kumpuaa ja mitä opin kehityssuuntausta lainkäyttäjän olisi sovellettava. Lopuksi perehdytään siihen, miten nykyisen sopimuskäsityksen perusteella edellytysopin mukaista harkintaa on suoritettava. Yleisenä rajauksena tutkimuksessa on keskittyminen ennen kaikkea edellytysten esiintymi-seen sopimusoikeudessa ja esimerkiksi pätemättömyys- tai suoritusvirheoppia ei tarkastella kuin välttämättömin osin. Tutkimuksessa todetaan, että edellytykset ja edellytysoppi ovat voimassa olevaa oikeutta Suomen sopimusoikeuden järjestelmässä, mikä on tullut nimenomaisesti ilmi oikeustapauksen KKO 2012:1 myötä. Nykyisin sovellettavassa edelly-tysopissa on vahvoja vaikutteita Ussingin, Lehrbergin ja Oertmannin analysoimista opeista. Edellytysoppi on ensisijai-sesti oppikonstruktio, joka vaikuttaa eräänlaisena taustaoppina oikeudelliseen harkintaan vakiintuneempien oikeusinsti-tuutioiden välityksellä. Edellytysopin funktio itsenäisenä pätemättömyysperusteena vastaa lähinnä subjektiivista Ge-schäftsgrundlage -oppia. Useimmiten väärät ja rauenneet edellytykset saavatkin merkitystä oikeustoimilain pätemättö-myysperusteiden, suoritusvirheopin ja oikeustoimen sovittelun kautta. Näin edellytysopin merkitys itsenäisenä päte-mättömyysperusteena on rajoittunut, se toimii lähinnä sopimusoikeuden varaventtiilinä lain aukkotilanteissa. Vaikka edellytyksen negatiivinen relevanssi, eli tehottomuusvaikutus, saa eniten palstatilaa oikeustieteen julkaisuissa, on huo-mattava, että edellytyksillä on kaksi keskeistä käyttöaluetta, sopimuksen täydentäminen ja tulkinta. Suomessa edelly-tysoppia on käytetty muissa Pohjoismaissa ja Saksassa kehittyneitä suuntalinjoja noudattaen siten, että edellytysten avulla on tulkittu sopimuksen kirjallisen muodon ulkopuolista ainesta osaksi osapuolten yhteisymmärrystä. Näin edelly-tyksen positiivinen relevanssi, eli edellytysargumentaation avulla tehtävä täydentävä tulkinta, on saanut korostunutta merkitystä. Edellytysargumentointia hyödyntävä täydentävä tulkinta on havaittu myös perustellummaksi vaihtoehdoksi esimerkiksi pitkäkestoisten suhdesopimusten osalta, koska menettelyllä voidaan paremmin suojata osapuolten sopimussuhteeseen panostamia investointeja. Tutkimuksessa on tarkasteltu myös edellytysopin merkittävintä ongelmaa, eli rajaa täydentä-vän tulkinnan ja edellytysopin negatiivisen relevanssin välillä. Tuloksena tutkimuksessa on, että tuo raja on korostu-neen tilannekohtainen. Edellytysvirhe johtaa sopimuksen pätemättömyyteen tai tehottomuuteen, jollei edellytysvirheen aiheuttamaa epäoikeudenmukaisuutta ja kohtuuttomuutta voida tulkinnalla korjata. Edellytysoppi suojaa vastavuoroisuuden ideaalia sopimusoikeuden järjestelmässä. Näin siksi, että sen juuret ovat oi-keuden väärinkäytön kiellossa. Kun edellytyskontrahentti on erehtynyt vilpittömästi olevasta tai tulevasta, ja tuota ereh-dystä pyritään käyttämään moitittavalla tavalla hyväksi, toimivat edellytykset ja edellytysoppi siviilioikeuden syvintä sisintä suojaavana oikeusinstituutiona, joka vapauttaa edellytyskontrahentin lupauksella luodusta vastuusta.

Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, milloin kuluttaja-asiakkaan verkkopankissa tekemä oikeustoimi on pätemätön. Tutkielman otsikon muoto ”Oikeustoimen pätemättömyydestä verkkopankkiasioinnissa” antaa ymmärtää, että esitys ei ole täysin tyhjentävä. Tutkielmassa ei olekaan käyty läpi kaikkia mahdollisia pätemättömyystilanteita, vaan on tehty tarpeellisiksi katsottuja rajauksia sen suhteen, mitkä tilanteet ovat juuri verkkopankkiasioinnissa olennaisia. Tutkielman tavoitteena on ollut yhdistää perinteinen oikeustoimioppi nykyaikaiseen digitaaliseen toimintaympäristöön. Toimintaympäristöksi valittu verkkopankki on ajankohtainen ja jokaista kuluttajaa koskeva teema. Pankkitoimintaan asiantuntijapalvelutoimintana liittyy lisäksi omanlaisiaan ulottuvuuksia pankkialan tiukan sääntely-ympäristön vuoksi, mitä on tutkielman kokonaisuuden kannalta pyritty myös tarpeellisilta osin avaamaan. Tutkimuskohteena ovat perinteiset pankkien ydinliiketoimintaan kuuluvat palvelut eli päivittäispalvelut, luotonantopalvelut sekä sijoituspalvelut. Tutkielman alakysymyksenä eritellään sitä, miten verkkopankissa tehtävät oikeustoimet eroavat perinteisesti tehdyistä oikeustoimista. Kysymykseen liittyy erityisesti asiakkaan tunnistaminen luotettavalla tavalla sekä edellytys tahdonilmaisun ja oikeustoimen sisällön välisestä linkistä. Oikeustoimen pätemättömyys on klassinen oikeustoimiopillinen ongelma, jonka merkitys on aikojen saatossa jonkun verran laskenut. Edelleen on kuitenkin sopimustoiminnassa välttämätöntä tunnistaa, milloin on syntynyt pätevä sopimus ja milloin taas sopimusta rasittaa jokin pätemättömyysperuste. Pätemättömyys on tapana määritellä seuraavasti: jos oikeustoimi jää vaille sitovaa vaikutusta syntymisessään, muodossaan, sisällyksessään tai siinä itsessään muutoin olevan virheen vuoksi, sanotaan oikeustointa pätemättömäksi. Tutkielmassa on eritelty toisistaan oikeustoimen osapuolten ominaisuuksiin liittyvät pätemättömyysperusteet, väärinkäytösperusteet sekä erehdykset. Luonnolliseen henkilöön liittyvä pätemättömyysperuste on oikeustoimikelvottomuus. Oikeustoimikelpoisuuden eli kyvyn tehdä itseään sitovia oikeustoimia luonnollinen henkilö saavuttaa pääsäännön mukaan täyttäessään 18 vuotta. Oikeustoimikelpoisuuden voi kuitenkin menettää myös täysi-ikäisenä, ja henkilön toimintakykyä voidaan muilla tavoin rajoittaa. Väärinkäytösperusteista on säädetty oikeustoimilaissa. Erehdysopilla on melko rajallinen itsenäinen merkitys, mutta sitä voidaan hyödyntää erityisesti väärinkäytösperusteiden tulkinnassa. Väärinkäytösperusteita on pyritty erittelemään ja analysoimaan mahdollisimman laajan oikeustapausotannan avulla. Oikeustoimilain mukaisista väärinkäytösperusteista pakottaminen, petollinen viettely sekä kiskominen edellyttävät soveltuakseen hyvin räikeitä väärinkäytöstapauksia. Sen sijaan oikeustoimilain 33 §:n mukaisen kunnianvastaisen ja arvottoman menettelyn tunnusmerkistö täyttyy helpommin sen lavean tulkinnan mahdollistavan sanamuotonsa ansiosta. Kuten oikeuskäytännössä yleisemmin, pankkitoimintaankin liittyvässä oikeuskäytännössä on väärinkäytösperusteista useimmiten vedottu juuri kunnianvastaiseen ja arvottomaan menettelyyn. Sopimusoikeudellisella lojaliteettiperiaatteella ja asiantuntijoiden lisääntyneillä tiedonantovelvollisuuksilla on yhtymäkohtia kunnianvastaisen ja arvottoman menettelyn tunnusmerkistöön. Oikeuskäytännössä onkin monissa tapauksissa vedottu säännökseen perustellen väärinkäytöstä lojaliteettiperiaatteen tai tiedonantovelvollisuuksien rikkomisella. Lopuksi voidaan todeta, että oikeustoimiopillisiin pätemättömyysperusteisiin nojaava pätemättömyys on kuitenkin melko harvinaista. Verkkopankkiasiointiin liittyvinä erityiskysymyksinä tutkielmassa on käsitelty lisäksi valtuutuksen ja muotovaatimusten merkitystä oikeustoimen pätevyydelle. Keskeisin kysymys valtuutuksen osalta on sallimisperusteisen valtuutuksen opin soveltamisen mahdollisuus verkkopankkitunnusten käyttöön. Tutkielmassa on päädytty sille kannalle, että verkkopankkitunnusten luovuttaminen tehokkaasti toisen käyttöön ei ole mahdollista, ja että toisen henkilön tunnusten tosiasiallisesta käytöstä voi seurata negatiivisen sopimusedun mukainen vahingonkorvausvastuu. Muotovaatimusten osalta keskeisin oppi on sähköisen syrjimättömyyden periaate, joka parantaa sähköisten oikeustoimien asemaa perinteisten oikeustoimien rinnalla.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Korkeiden oikeudenkäyntikustannusten on arvioitu olevan paitsi yksi merkittävimmistä oikeussuojan saatavuutta rajoittavista tekijöistä, myös suurin yksittäinen riita-asioiden oikeudenkäyntimenettelyyn liittyvistä haasteista Suomessa. Euroopan neuvoston ja unionin oikeus sekä Suomen perustuslaki edellyttävät, että jokaisella on oltava varallisuusasemastaan riippumatta mahdollisuus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva asia oikeudenmukaisessa oikeudenkäynnissä ratkaistavaksi. Oikeudenkäyntiin liittyvää taloudellista prosessikynnystä pyritäänkin madaltamaan paitsi julkisen oikeusapujärjestelmän palveluilla ja yksityisten vakuutusyhtiöiden myöntämillä oikeusturvavakuutuksilla, myös esimerkiksi oikeudenmukaisilla oikeudenkäyntikulujen korvaussäännöksillä. Oikeudenkäyntiin osallinen voi siten käytännössä saada asianosaiskulunsa korvatuksi ainakin osittain joko vastapuolena olevalta asianosaiselta, valtiolta julkisen oikeusavun muodossa tai vakuutusyhtiöltä vapaaehtoista oikeusturvavakuutusta koskevan sopimuksen perusteella. Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, miten Suomessa vakuutusmarkkinoilla tarjottava nykymuotoinen kotivakuutuksen yhteydessä myytävä yksityishenkilön oikeusturvavakuutus vastaa tarkoitustaan eli antaa suojaa oikeudenkäynnistä aiheutuvan taloudellisen riskin varalle. Vastauksen saamiseksi tutkielmassa on pyritty ottamaan selvää siitä 1) millaisia Suomessa vakuutusmarkkinoilla tarjottavat yksityishenkilön oikeusturvavakuutukset pääpiirteissään ovat, 2) minkälaisissa asioissa yksityishenkilöt kokevat tarvetta turvautua oikeusturvavakuutukseen ja 3) miten oikeusturvavakuutus toimii käytännössä vakuutuksenottajana tai vakuutettuna olevan yksityishenkilön näkökulmasta tarkasteltuna. Vakuutussopimuskäytäntöä tutkimalla voidaan havaita, että vaikka oikeusturvavakuutukset ovat yksityisten vakuutusyhtiöiden tarjoamia ja vapaaehtoisina vakuutuksina laajasti kilpailulle alttiita, ei kilpailulla ole ollut juurikaan oikeusturvavakuutuksen tuotekehitystä ohjaavaa vaikutusta. Eri vakuutusyhtiöiden myöntämissä oikeusturvavakuutuksissa on joitain vakuutusehtokohtaisia eroja, mutta perusluonteeltaan, rakenteeltaan ja sisällöiltään oikeusturvavakuutukset ovat keskenään hyvin samankaltaisia. Merkittävimmät yksittäiset oikeusturvavakuutusten väliset erot liittyvät tällä hetkellä vakuutusmääriin. Erot ovat syntyneet viime vuosien aikana, kun useammat vakuutusyhtiöt ovat ryhtyneet korottamaan vakuutustensa vakuutusmääriä. Asialliselta soveltamisalaltaan oikeusturvavakuutukset ovat rajoitettuja siten, että tietyn tyyppiset oikeudelliset asiat on rajattu kokonaan vakuutuksen korvauspiirin ulkopuolelle. Oikeusturvaetua ei pääsääntöisesti ole mahdollista saada monissa sellaisissa arkipäiväisissä ja paljon riitoja aiheuttavissa asioissa, kuten työhön, avioeroon tai lasten huollon ja tapaamisoikeuden järjestämiseen liittyvissä asioissa. Kuluttajille ei ole tällä hetkellä tarjolla juurikaan muita vaihtoehtoisia ja oikeusturvavakuutuksen kanssa kilpailevia riskinhallintajärjestelyitä, minkä vuoksi monen yksityishenkilön oikeusturvan saatavuus riippuu käytännössä oikeusturvavakuutuksesta. Vakuutukseen sisältyvät asiallisen soveltamisalan rajoitukset ovat siten ongelmallisia etenkin sellaisten keskituloisten kannalta, jotka eivät ole oikeutettuja julkiseen oikeusapuun. Kilpailun kannalta oikeusturvavakuutukseen liittyvä keskeinen ongelma on se, että oikeusturvavakuutus myydään aina kotivakuutuksen yhteydessä. Kun oikeusturvavakuutuksia ei tarjota yksittäisinä vakuutuksina, ei niihin kohdistu samalla tavalla aitoa kilpailua kuin moniin muihin vapaaehtoisiin vakuutuksiin. Havainto siitä, että vakuutusyhtiöt ovat aivan viime vuosina ryhtyneet korottamaan oikeusturvavakuutusten vakuutusmääriä, voi toki olla merkki siitä, että jatkossa eroja syntyisi enemmänkin ja oikeusturvavakuutuksiin kohdistuisi aitoa kilpailua. Tämä olisi myös vakuutettujen edun mukaista. Ottaen huomioon oikeusturvavakuutuksen ensisijaisuus suhteessa julkiseen oikeusapuun ja julkisen oikeusavun rajalliset resurssit, oikeusturvavakuutuksen asema vapaaehtoisena vakuutuksena voidaan perustellusti kyseenalaistaa. Voidaan pohtia, pitäisikö oikeusturvavakuutuksen olla pakollinen tai mahdollisesti lakisääteinen siten, että lainsäädännöllä asetettaisiin vakuutukselle nykyistä laajemmat minimistandardivaatimukset.

Osakeyhtiön toimintaa säännellään ensisijaisesti osakeyhtiölailla ja yhtiöjärjestyksellä. Usein osakkeenomistajat ovat kuitenkin halukkaita sopimaan keskinäisistä suhteistaan yksityiskohtaisemmin tai osakeyhtiölaista poikkeavalla tavalla, mikä voidaan toteuttaa yhtiöjärjestyksellä tai osakassopimuksella. Osakkeenomistajien intressissä onkin usein rajoittaa osakeyhtiölain mukaista osakkeiden vapaata luovutettavuutta, mikä voidaan toteuttaa joko yhtiöjärjestykseen tai osakassopimukseen sisällytetyllä luovutusrajoituksella. Sopimusperusteiset ja osakeyhtiölain mukaiset eli yhtiöjärjestykseen sisällytetyt luovutusrajoitukset kuitenkin eroavat toisistaan huomattavasti sitovuusvaikutuksiltaan. Tämä tutkielma keskittyy pääasiassa osakassopimukseen sisällytettyjen luovutusrajoitusten sitovuuden arviointiin. Osakassopimuksia ei säännellä osakeyhtiölaissa, vaan osakassopimuksia koskevat yleiset sopimusoikeudelliset periaatteet. On kuitenkin huomattava, että OYL:n pakottava lainsäädäntö ulottaa vaikutuksiaan myös osakassopimukseen, ja siten rajoittaa sitä, mitä osakassopimuksessa voidaan sopia. Pakottavuuden rajoista ja sen vaikutuksista osakassopimuksen arviointiin on esitetty eriäviä näkemyksiä oikeuskirjallisuudessa. Tutkielmassa pyritäänkin hahmottamaan osakassopimuksen suhdetta OYL:n ja yhtiöjärjestykseen, mikä luo perustan sopimusperusteisten ja yhtiöjärjestykseen sisällytettyjen luovutusrajoitusten vaikutusten arvioinnille. Tutkielmassa pyritään vastaamaan kysymykseen, voidaanko sopimusperusteisen luovutusrajoituksen katsoa sitovan luovutuksensaajaa erityisseuraannossa. Perinteisen katsontakannan mukaan osakassopimukselta puuttuu yhtiöoikeudellisen sitovuusvaikutuksen lisäksi myös sitovuusvaikutus osakassopimukseen liittymättömään tahoon, kuten luovutuksensaajaan. Uudemmassa pohjoismaisessa oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin katsottu, että sopimusperusteisen luovutusrajoituksen voitaisiin joissain tilanteissa katsoa sitovan siitä tietoista luovutuksensaajaa. Näin olleen huomiota on kiinnitettävä luovutuksensaajan vilpittömään mieleen. Tutkielmassa arvioidaan, mitä tämä vilpittömän mielen vaatimus käytännössä tarkoittaa ja sitä, voidaanko luovutuksensaajalle katsoa syntyvän jopa selonottovelvollisuus luovutusrajoituksen olemassaolosta. Lisäksi tutkielmassa pohditaan, mitkä tapauskohtaiset syyt voivat vaikuttaa luovutusrajoituksen sitovuuden arviointiin. Tutkielman loppuosassa keskitytään arvioimaan tilannetta, jossa sopimusperusteista luovutusrajoitusta on rikottu. Tutkielma pyrkii hahmottamaan, mitä oikeuskeinoja osakassopimuksen osapuolella on käytettävissään tilanteessa, jossa toinen osapuoli on luovuttanut osakkeet luovutusrajoituksen vastaisesti. Tutkielmassa arvioidaan ensin sopimuksen osapuolen mahdollisuutta vaatia vahingonkorvausta sopimusta rikkoneelta osapuolelta. Sopimusperusteisen vahingonkorvauksen vaatiminen on lähtökohtaisesti täysin mahdollista luovutusrajoituksen rikkomistilanteessa. Ongelmaksi kuitenkin muodostunee useissa tapauksissa aiheutuneen vahingon ja sen suuruuden osoittaminen. Varmimpana ja selkeimpänä oikeuskeinona voidaankin lähtökohtaisesti pitää osakassopimukseen sisällytettyä sopimussakkoa. Tutkielmassa pohditaan myös, miten edellä esitetty sitovuusarviointi vaikuttaa oikeuskeinoihin. Tutkielmassa tarkastellaan ensinnäkin mahdollisuutta ulottaa vahingonkorvausvaatimus luovutusrajoituksesta tietoiseen luovutuksensaajaan. Lisäksi tutkielmassa on arvioitu mahdollisuutta katsoa luovutusrajoituksen vastainen luovutus pätemättömäksi.

Osakeyhtiölain sääntely ja osakeyhtiölain tarjoamat oikeussuojakeinot eivät huomioi tarpeeksi osakeyhtiöiden erilaisuutta. 50/50 -osuuksin omistetuissa ja hallinnoiduissa osakeyhtiöissä oikeussuojan tarve on hyvin erilainen kuin laajemman osakeomistuspohjan omaavissa osakeyhtiöissä. Suurin osa suomalaisista osakeyhtiöistä on kuitenkin pieniä, vain muutaman osakkeenomistajan, osakeyhtiöitä. Oikeuskirjallisuudessa ei kuitenkaan ole aikaisemmin kiinnitetty huomiota ongelmaan, eikä sitä ole tutkittu. Tutkimukseni on sopimus- ja yhtiöoikeutta yhdistelevä tutkimus, joka nostaa esiin 50/50 -osuuksin omistetun ja hallinnoidun osakeyhtiön kohtaamia tyypillisiä konflikteja ja niiden ennaltaehkäisyä sekä ratkaisuvaihtoehtoja niin osakeyhtiölain kuin osakassopimuksen kautta. Osakeyhtiölain asteittainen tahdonvaltaistuminen on mahdollistanut yhä enenevämmissä määrin sen, että osakkeenomistajat voivat sopia osakeyhtiön päätöksenteosta ja hallinnoinnista myös osakassopimuksen avulla. Osakeyhtiölaki asettaa kuitenkin rajoituksia sille, mistä osakassopimuksessa voidaan sopia, mutta nämä rajoitukset eivät poista osakkeenomistajien sopimusoikeudellista velvollisuutta pitäytyä osakassopimuksessa sovitussa. Osakassopimusten yhtiöoikeudellisen sitovuusvaikutuksen puuttuminen ei poista osakassopimusten sitovuutta osakkeenomistajien välillä. Tutkimukseni korostaa sitä, että monesta asiasta tulisi sopia osakassopimuksessa muun muassa siksi, ettei 50/50 -osuuksin omistetussa ja hallinnoidussa osakeyhtiössä ole olemassa enemmistö- ja vähemmistöosakkeenomistajia. Esimerkiksi määräenemmistöä vaativia päätöksiä ei kyetä tekemään, elleivät osakkeenomistajat ole päätettävästä asiasta yksimielisiä, mikä voi johtaa lopulta päätöksenteon täydelliseen lukkiutumiseen. Koska osakeyhtiölain 5 luvun 26 §:n 1 momentissa on annettu osakeyhtiön yhtiökokouksen puheenjohtajalle enemmistöpäätöksiä vaativissa päätöksentekotilanteissa tasatilanteissa ratkaiseva ääni, on yhtiökokouksen puheenjohtajalla 50/50 -osuuksin omistetussa ja hallinnoidussa osakeyhtiössä lisäksi merkittävä määräysvalta-asema. Tutkimukseni nostaa esiin lisäksi konflikteja, jotka liittyvät muun muassa yhtiökokouksen koolle kutsumiseen, kyselyoikeuteen, oikeuteen saada asia yhtiökokouksen käsiteltäväksi sekä hallituksen jäsenten valintaan ja erottamiseen. Moneen näistä konflikteista ei liity osakeyhtiölain tarjoamia toisen osakkeenomistajan oikeutta turvaavia oikeussuojakeinoja. Joistain osakeyhtiölain säännöksistä on oikeuskirjallisuudessa esitetty lisäksi eriäviä tulkintoja. Lisäksi silloin, kun oikeussuojakeinoja on mahdollisesti käytettävissä, on niihin vetoaminen hidasta. Olen tutkimuksessani nostanut esiin, että juuri tästä syystä asioista tulisi sopia osakassopimuksessa. Tällaisessa tilanteessa osakassopimuksella sekä siihen liitetyllä tarpeeksi korkealla sopimussakkolausekkeella on mielestäni lisäksi konflikteja ennaltaehkäisevää vaikutusta. Tutkimukseni esittää osakassopimuksen keinona täydentää ja paikata osakeyhtiölain säännösten jättämiä aukkoja. Osakeyhtiölaki voidaan nähdä malli- tai vakiosopimuksena, jonka pohjalta osakkeenomistajien välinen osakassopimus laaditaan. Osakassopimus turvaa 50/50 -osuuksin omistetun ja hallinnoidun osakeyhtiön osakkeenomistajien ennakko-odotuksia ja tarjoaa valmiit ja selkeät menettelytavat silloin, kun osakkeenomistajat kohtaavat erilaisia konfliktitilanteita, joihin osakeyhtiölain säännökset eivät tarjoa ratkaisua.