Browsing by discipline "Yleinen valtio-oppi, hallinnon ja organisaatioiden tutkimuksen linja"

Under de senaste åren har det skett stora grundliga förändringar i statens servicestruktur och erbjudande av välfärdstjänster. Allt mer av förverkligandet har förflyttats till kommunerna. Det har gett upphov till att politiska och administrativa samt professionella och frivilliga aktörer, blivit mer beroende och sammankopplade med varandra. Behovet av tväradministrativa lösningar har ökat och detta förverkligas ofta i tillfälliga organisationer, det vill säga i projekt. I och med detta har den tredje sektorn fått en allt framträdande roll och anlitas ofta som producent av välfärdstjänster. Denna sektor har ett allmännyttigt och icke-vinstdrivande syfte och anses således mer människonära och lämplig att bedriva välfärdstjänster. I denna pro gradu avhandling undersöks projektorganisering. Intresset är att ta reda på ifall det finns skillnader i ovannämnda verksamhetsformer, beroende på i vilken sorts miljö den är organiserad i. Det huvudsakliga syftet är att studera ifall det finns olikheter mellan projekt som arbetsform i organisationer som tillhör tredje sektorn, och instanser som tillhör den första sektorn. I den teoretiska referensramen behandlas, med stöd av tidigare forskning och litteratur inom området, hierarkisk styrning och samverkanstyrning. Det klarläggs vilka de huvudsakliga kännetecknen för hierarkisk styrning och samverkanstyrning är. Sedan behandlas den tredje sektorn som en serviceproducerande aktör och hur den förhåller sig till nätverkstänkandet och till samverkanstyrning. Därefter redogörs för projekt som organiseringsform. I den empiriska delen avgränsar avhandlingen till integrationsprojekt och projekt som är riktade till invandrare. Projekt analyseras som är finansierade av den Europeiska unionens strukturfonder och närmare bestämt den Europeiska socialfonden i form av ESF-projekt för programperioden 2007-2013. Som källa används administrationssystemet för EU:s strukturfonder, EURA 2007. En jämförande kvalitativ analys utförs mellan integrationsprojekt som är kommunalt organiserade och projekt som är ideellt organiserade. Projektorganiseringen undersöks och ifall dessa skiljer sig beroende på om de är organiserade av den första eller den tredje sektorn. Arbetsformerna analyseras utifrån de förväntningar som finns för ett samverkansstyrande och ett hierarkiskt styrt handlingssätt. I undersökningen framgick det att de organisationer som tillhörde den tredje sektorn arbetade med starkare inslag av samverkanstyrning än vad de organisationer som tillhörde den första sektorn gjorde. Första sektorn hade även inslag av samverkanstyrning, men där inslag av hierarkisk styrning ändå fanns med starkare än i den tredje sektorn. Man kan konstatera att det finns skillnader mellan hur dessa två sektorer arbetar. Den tredje sektorn har mer inslag av samverkanstyrning i sitt arbetssätt. Det har även den första sektorn, men inte i lika stor grad som den tredje sektorn. Den första sektorn arbetar även oftare enligt en hierarkisk styrning, än vad den tredje sektorn gör. Utgående från avhandlingens empiri och analys kan man konstatera att tredje sektorn organisationer lämpar sig bättre för projektorganisering än den första sektorn.

Tämä pro gradu –tutkielma käsittelee julkishallinnon ja kolmannen sektorin toimijan välistä strategista kumppanuutta. Työn alussa hahmotellaan strategisen kumppanuuden sijoittumista osaksi organisaatioiden välisten yhteistyömuotojen kenttää. Yritysmaailmassa vallitseva trendi keskittää tuotanto entistä kapeammille osaamisalueille ja hankkia muu osaaminen oman organisaation ulkopuolisilta toimijoilta on tullut myös osaksi julkishallinnon tavoitehorisonttia. Katsaus historiaan antaa kuitenkin viitteitä siitä, että julkishallinnon laajamittainenkaan yhteistyö toisen ja kolmannen sektorin kanssa ei sinällään ole mikään uusi asia. Esimerkiksi kirkon tehtävät hautaustoimen alalla ovat niin vakiintuneet, ettei asetelmaan kiinnitetä huomiota. Modernissa hallintotieteiden tutkimuksessa julkishallinnon tehtävien ulkoistamisen lasketaan usein alkaneen toden teolla New Public Management –nimisen uudistussuuntauksen myötä 1980-luvulta alkaen. Alussa trendinä oli karsia julkisin varoin tuotettujen palveluiden yksityistäminen organisaatioita myymällä ja niiden tehtäviä kilpailuttamalla. Tämä kehitys herätti rankasti kritiikkiä yksipuolisuudelleen ja 1990-luvulta alkaen huomiota ovatkin saaneet entistä enemmän monipuolisemmat yhteistyömuodot. Samalla myös kolmannen sektorin voittoa tavoittelemattomat organisaatiot ovat tulleet entistä enemmän mukaan julkisten palveluiden tuotantoon. Strategisen kumppanuuden määritelmä organisaatiotieteissä viittaa hyvin syvälle vietyyn yhteistyön muotoon, joka edellyttää osapuolten välistä syvää luottamusta. Helsingin kaupungin termille antama merkitys esitellään yhdessä Helsingin kaupungin sosiaaliviraston palvelutuotannon arvoketjun kanssa, jossa strateginen kumppanuuden rooliin liittyy voimakas panostus innovaatioiden tuottamiseen. Empiirisessä osassa tarkastellaan Helsingin kaupungin sosiaaliviraston ja Helsingin lyhytaikaiskoti ja työpaja Lyhty ry:n välille virinneitä tunnusteluja strategisen kumppanuussopimuksen solmimiseksi. Helsingin kaupungin sosiaalivirasto edustaa tässä traditionaalista julkisen hallinnon toimijaa, kun taas Lyhty voittoa tavoittelemattomana yhdistysmuotoisena toimijana on hyvä esimerkki modernista sosiaalialan palvelutuottajasta. Tutkimuksen keskiössä ovat kehitysvammapalveluiden rakenteelliset ja sisällölliset muutokset, joita taustoitetaan esittelemällä kehitysvammahuollon kotimaista historiaa. Tutkielman aineisto koostuu kolmen sosiaaliviraston ja Lyhdyn välisen ohjausryhmän jäsenen haastattelusta, sekä kehitysvammahuollon kehittämisestä laadituista muistioita ja ohjelmista. Niiden analysoiminen tapahtuu tapaustutkimuksen keinoin, käyttäen hyväksi selityksen rakentamisen tekniikoita. Tutkimuskysymykset pyrkivät avaamaan Lyhdyn ja sosiaaliviraston välisen yhteistyön lähtökohtia ja toteutumista strategisen kumppanuuden näkökulmasta.

Tutkimus käsittelee sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistamista palvelusetelimallin avulla. Tutkimuksen tavoite on selvittää, miksi palvelusetelin käyttöönotto ei ole yleistynyt kunnissa 1990 ja 2000 luvuilla tehdyistä lakiuudistuksista huolimatta. Palvelusetelin käyttöönottoa tarkastellaan työssä empiirisesti Sitran vuonna 2008 käynnistyneen palvelusetelihankkeen tapaustutkimuksella. Tutkimuksessa selvitetään aineistolähtöisesti palvelusetelihankkeen tärkeimmät onnistumistekijät. Aineistona käytetään haastatteluja ja Sitran palvelusetelihanketta käsitteleviä raportteja sekä selvityksiä. Aineiston ja aiemman tutkimuksen pohjalta muodostetaan teoria siitä, miksei käyttöönotto ole ollut kuntien kannalta houkuttelevaa. Tutkimuksessa käytetty teoria käsittelee palveluseteliä hyvinvointitaloustieteen näkökulmasta. Palveluseteleiden vaikutuksia on tutkittu kansainvälisesti paljon, mutta tutkimusten tulokset ovat osittain ristiriitaisia. Taloustieteen teorian ja aiemman tutkimuksen perusteella voidaan päätellä, että palvelusetelimallin onnistuminen riippuu valitun palvelualan kilpailutilanteesta, sääntelystä ja toteutukseen liittyvistä yksityiskohdista, kuten palvelusetelin hinnoittelusta ja palveluntuottajien sekä palvelusetelin saajien valinnasta. Aineiston perusteella palvelusetelihankkeen tärkeimmät tavoitteet ovat valinnan vapauden, tuotannollisen tehokkuuden, palveluiden saatavuuden ja laadun sekä yrittäjyyden ja työpaikkojen lisääminen. Palvelusetelihankkeen onnistumistekijät voidaan jakaa kolmeen tasoon: paikalliseen toteutukseen, koko palvelusetelijärjestelmän onnistumiseen ja markkinoiden syntymiseen liittyviin haasteisiin. Onnistumisen kannalta olennaista ovat kuntien vaikutusmahdollisuudet kolmella eri tasolla. Kuntien vaikutusmahdollisuudet ovat suurimmat paikallisen toteutuksen tasolla ja heikkenevät järjestelmän tasolta kohti markkinoiden syntymistä. Päiväuni palvelusetelistä kuvaa toteutuksen, jossa palvelut tuotetaan tehokkaammin, palveluiden laatu on parempaa, jonot purettu ja asiakkaista kilpailee useita yrityksiä, joiden synty on lisännyt työllisyyttä kunnissa. Lisäksi kuntalaisilla on suuremmat mahdollisuudet valita käyttämänsä palvelut. Palvelusetelipainajaisessa kunta on sijoittanut palvelusetelin käyttöönottoon paljon, mutta todellista kilpailua ei ole syntynyt. Palveluiden laatu on samalla tasolla kuin ennen, mutta oman tuotannon ja yksityisen tuotannon ylläpito sekä palvelusetelin hallinnolliset kustannukset ylittävät moninkertaisesti setelistä saatavat hyödyt. Tutkimuksen johtopäätös on, että palvelusetelin käyttöönotto ei lisäänny niin kauan kuin painajainen näyttää todennäköisemmältä kuin päiväuni. Tilanne säilyy niin kauan kuin palveluissa ei ole aitoa kilpailua, kuntien resurssit ja vaikutusmahdollisuudet säilyvät samoina. Jos palvelusetelin käyttöönottoa halutaan lisätä, on kasvatettava toteuttavan yksikön kokoa tai lisättävä ylemmän tason koordinointia ja rahoitusta. Kuntien vaihtelevat käytännöt palvelusetelin käyttöönotossa, puutteelliset resurssit ja osaaminen eivät edistä palvelusetelin laajaa toteutusta eivätkä toteutuksen onnistumismahdollisuuksia.

Terveydenhuoltojärjestelmät kaikkialla länsimaissa ovat 2000-luvulla kamppailleet kohonneiden kustannusten ja vaatimustason nousun ristipaineessa. Kapenevat resurssit ja laajeneva työsarka ovat pakottaneet hoidon laadun, vaikuttavuuden ja kohdistamisen kriittiseen arviointiin. Taloudellisten syiden ohella sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän toimintaan kohdistuu myös ideologisia muutospaineita, sillä yhä useampi ihminen vaatii nykyään käyttäjä- ja ihmislähtöisyyttä myös julkisen sektorin palveluilta. Vastausta sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän kohtaamiin taloudellisiin ja ideologisiin haasteisiin etsitään yleisesti potilaat hoidon keskiöön asettavan potilaslähtöisen hoito-otteen kautta. Potilaslähtöisyyttä voidaan pitää terveydenhuollon kehittämisen viime aikaisena megatrendinä. Tässä tutkielmassa kartoitetaan, missä määrin ja millä keinoin sosiaali- ja terveysministeriö on yrittänyt juurruttaa potilaslähtöistä hoito-otetta kuntien vastuulla olevaan sosiaali- ja perusterveydenhuollon palvelujärjestelmään omien kehittämisohjelmiensa kautta kuluneen vuosituhannen aikana. Potilaslähtöisyyden monimuotoinen konsepti ymmärretään tutkielmassa viiden ulottuvuuden kautta, joissa korostetaan holistisen potilasnäkökulman ohella potilaiden voimaannuttamista ja osallistumismahdollisuuksia, hoidon kokonaisvaltaista koordinointia sekä potilaan perheen ja läheisten merkitystä. Kuvaa potilaslähtöisyyden edesauttamisesta suomalaisessa palvelujärjestelmässä täydennetään kuudennella ulottuvuudella, jossa tarkastellaan potilaslähtöisyyttä rakentavien osatekijöiden juurruttamista palvelujärjestelmään terveydenhuolto-organisaatioiden sisäisten tuki- ja muutosprosessien kautta. Tutkimuksen aineistona ovat sosiaali- ja terveysministeriön julkaisemat sosiaali- ja terveydenhuollon kehityssohjelmat ja kansanterveysstrategiat, joiden sisältämiä potilaslähtöisyyttä edistäviä tavoitteita ja toimenpiteitä luokitellaan käyttäen Evert Vedungin kolmijakoista jäsennystä, jossa ohjauskeinot jaetaan normiohjaukseen, taloudelliseen ohjaukseen sekä informaatio-ohjaukseen. Ohjelmissa korostuu etenkin pyrkimys parantaa hoidon koordinaatiota ja hoitoketjujen jatkuvuutta. Uusimmissa ohjelmissa korostetaan myös vahvasti potilaiden osallistumismahdollisuuksia sekä potilaiden omaa kapasiteettia sekä tietoja ja taitoja vaikuttavan hoidon takeena. Tavoitteita on ajettu eteenpäin lähinnä informaatio-ohjauksella, mutta myös ohjelmiin sisältyvän normiohjauksen määrä on lisääntynyt. Potilaslähtöisyyden edistäminen on kuitenkin perustunut pääasiassa kunnille esitettyihin suosituksiin eikä tarkasti määriteltyihin yksilönoikeuksiin tai palveluvelvoitteisiin. Ohjelmien kautta muodostuva kuva sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän ohjauksesta kertoo, että potilaslähtöisyyden ideaali ja tavoitteet ovat vähä vähältä hivuttautuneet osaksi myös suomalaisten terveydenhuollon ideaalia. Potilas nähdäänkin ohjelmissa enenevässä määrin itsemääräävänä, tietoisena olentona, jolla on myös palvelujärjestelmässä oikeus osallistua, päättää ja vaikuttaa hoitoonsa. Myös terveydenhuollossa on näin omaksuttu muilta palvelualoilta tuttu asiakaslähtöisyyden tavoite.

Tutkielma käsittelee projektijohtamisen malleja osana julkishallinnon projektifikaatiota. Projektifikaatiolla kuvataan projektien määrän ja merkityksen merkittävää kasvua eri sektoreilla. Tarkemmin tutkielmassa käsitellään yhtä projektifikaation osa-aluetta: projektijohtamisen malleja, niiden taustoja ja kokemista Suomen keskusvaltionhallinnossa. Tutkittavan ilmiön laajuuden vuoksi rajaus on ollut välttämätön. Tutkielman tavoite on laajentaa vielä suhteellisen vähäistä ymmärrystä projektijohtamisen malleista ja laajemmin julkishallinnon projektifikaatiosta. Aihe on perusteltu paitsi projektifikaation julkishallintoa muokkaavan luonteen takia, myös projektijohtamisen mallien ja niiden taustalla vaikuttavien tekijöiden ymmärtämisen vuoksi. Etenkin julkishallinnon kontekstissa on epäselvää, mitä projektijohtamisen malleja on käytössä, mitä niiden taustalla on, sopivatko ne julkishallintoon ja mitä vaikutuksia niillä mahdollisesti on. Aihetta lähestyttiin tutkielmassa projektifikaation tutkimuksen sekä John W. Meyerin mukaisen sosiologisen uusinstitutionalismin näkökulmasta. Projektifikaation tutkimuksen kasvusta huolimatta projektifikaatio ei muodosta omaa teoriaansa, vaan projektifikaation tutkimusta on tehty eri lähestymistapoja käyttäen. Sosiologisen uusinstitutionalismin hyödyntäminen on tutkielmassa ollut perusteltua, sillä se auttaa käsittämään projektijohtamisen mallien leviämistä ja mallien taustalla vaikuttavia tekijöitä. Vastaavanlaisen tutkimuksen vähyyden vuoksi tutkielmassa hyödynnettiin myös laajemmin projektijohtamisen ja sen standardien tutkimusta. Tutkielma toteutettiin laadullisena monitapaustutkimuksena. Tapausorganisaatioiksi valittiin toisistaan eriäviä, projektijohtamisen mallia käyttäviä sekä muutoin aihealueen kannalta mielekkäitä keskusvaltionhallinnon organisaatioita. Tapausorganisaatiot olivat valtioneuvoston kanslia, ympäristöministeriö, Suomen ympäristökeskus ja Väestörekisterikeskus. Tutkielman aineistona toimi tapausorganisaatioissa tehdyt teemahaastattelut, tapausorganisaatioiden projektijohtamisen mallit sekä näitä täydentävä asiakirja-aineisto. Aineiston analyysissä hyödynnettiin teorialähtöistä teemoittelua, joka mahdollistaa aineiston sitouttamisen aiempaan tutkimukseen. Projektijohtamisen malleihin Suomen keskusvaltionhallinnossa vaikuttavat tutkielman perusteella kolme kokonaisuutta: organisaation sisäiset tekijät, valtionhallinto ja sen käytänteet sekä erilaiset institutionalisoituneet käytänteet. Jälkimmäiseen voi nähdä kuuluvaksi paitsi projektijohtamisen standardit myös muut kansainväliset standardit sekä laajalle levinneet projektikäytännöt. Nämä kolme kokonaisuutta sekä vaikuttavat projektijohtamisen malleihin että ovat keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Projektijohtamisen mallien käyttöönottoon on niin ikään vaikuttanut useita eri tekijöitä. Voimakkaimmin tapausorganisaatioissa näkyy projektifikaation suora vaikutus. Etenkin projektien suuren määrän vuoksi organisaatioiden sisällä koetaan tarvetta projektijohtamisen mallille. Mallin avulla pyritään esimerkiksi edistämään yhteisiä projektikäytänteitä organisaatiossa, koordinoimaan ja valvomaan projektien muodostamaa kokonaisuutta sekä edistämään projektien onnistunutta läpivientiä. Tutkielman perusteella tavoitteissa onnistuminen ei kuitenkaan ole itsestäänselvää, ja projektijohtamisen mallin käytössä voi organisaation sisällä olla suuriakin eroja. Lisäksi projektijohtamisen mallien käyttöönottoon on vaikuttanut epäsuorasti erilaiset valtionhallinnon tekijät, kuten tulosohjaus ja hallituksen tavoitteet. Keskusvaltionhallinnon organisaatioissa esimerkiksi koetaan, että projektijohtamisen malli on yksi keino edistää rationaalista projektitoimintaa ja vaadittua tehokkuutta. Projektijohtamisen mallit koetaan tapausorganisaatioissa kokonaisuudessaan hyödyllisinä, vaikka mallien avulla ei olisi saavutettu kaikkia haluttuja tavoitteita. Projektijohtamisen mallien kokemisessa korostuu, että malleilla on eri käyttäjäryhmiä, jotka voivat kokea mallin eri tavoin. Lisäksi malli saattaa onnistua osassa ja epäonnistua osassa tavoitteistaan. Projektijohtamisen käytänteiden institutionalisoituneesta luonteesta kertoo, että kokeneet projektipäälliköt kokevat toimivansa riittävästi mallin mukaisesti, vaikka hyödyntäisivät pääasiassa aiempaa kokemustaan. Lisäksi on huomattavaa, että projektijohtamisen mallien koetaan tarvitsevan organisaatiokohtaista muokkaamista ja malleihin kohdistuu myös ongelmia, jotka eivät välttämättä ole ratkaistavissa. Monitapaustutkimuksen ansiosta tutkielman tulokset ovat laajemmin yleistettävissä verrattuna yhden tapauksen tapaustutkimuksiin. Erityisesti on mahdollista, että vastaavia tutkimustuloksia olisi mahdollista saada, jos tutkittaisiin muita Suomen keskusvaltionhallinnon organisaatioita. Tästä huolimatta monitapaustutkimuksella on rajoitteensa, minkä vuoksi tutkielman tuloksia ei tule yleistää liikaa. Tämän sekä aihealueen melko vähäisen tutkimuksen vuoksi myös jatkotutkimukset ovat toivottavia.

Oikeudenmukaisuuden kokemukset työpaikalla ovat aina olleet ajankohtaisia. Oikeudenmukainen toiminta lisää viihtyvyyttä ja parantaa mainetta hyvänä työnantajana. Tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia, miten hyvin puolustusvoimat on onnistunut omassa henkilöstöpolitiikassaan oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Tähän haettiin vastausta tutkimusongelmalla, millaisia oikeudenmukaisuuden tai epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia irtisanoutuneilla upseereilla oli puolustusvoimien henkilöstöpolitiikasta. Aineistona käytettiin aikaisempia tutkimuksia oikeudenmukaisuudesta, ja varsinaisesti tämän tutkimuksen kysymykseen haettiin vastaukset teemahaastattelun menetelmin irtisanoutuneita upseereita haastattelemalla. Otokseksi valittiin irtisanoutuneet upseerit sen vuoksi, että heillä uskottiin olevan monipuolisempi näkemys puolustusvoimien oikeudenmukaisuudesta vertailunäkökulman vuoksi yksityiseen sektoriin. Lisäksi he eivät olleet sidoksissa enää organisaatioon, jolloin haastattelut olivat luotettavampia. Aineiston analyysimenetelmänä oli teemahaastattelujen teemojen sisällönanalyysi. Haastattelujen perusteella voidaan todeta, että oikeudenmukaisuuskokemukset olivat hyvin samanlaisia kaikkien haastateltavien keskuudessa. Palkkioiden jako nähtiin kaiken kaikkiaan oikeudenmukaisena, vaikkakin hyvin moni vastaajista totesi palkitsemisjärjestelmän olevan merkityksetön, henkilövalintajärjestelmän sisältävän niin suuria puutteita, että kokemukset ovat pääsääntöisesti epäoikeudenmukaisia, ja kehityskeskustelujen olevan pelkkiä palkkaneuvotteluja. Päätöksenteon menettelytapojen oikeudenmukaisuuden kokemukset olivat asiajohtamisen osalta oikeudenmukaisia, mutta henkilöstöjohtamisen osalta epäoikeudenmukaisia. Tämä johtui siitä, että henkilöt pystyivät vaikuttamaan päivittäisrutiineihin liittyviin päätöksiin, muttei omaan urakehitykseen henkilöstöpäätöksissä. Vuorovaikutuksen oikeudenmukaisuutta pidettiin onnistuneena ja haastateltavien esimiehet olivat olleet pääsääntöisesti esimerkillisiä vuorovaikutustaidoissaan. Joitakin epäoikeudenmukaisuuksia oli kuitenkin koettu, kun päätöksiin ei voinut vaikuttaa huonojen vuorovaikutussuhteiden vuoksi. Kokemuksista oli pääteltävissä, että puolustusvoimien organisaation epäoikeudenmukaisuutta perustellaan helposti rakenteellisilla tekijöillä, mikä tekee oikeudenmukaisuuden toteuttamisen haasteelliseksi. Jäykät rakenteet, hierarkia ja vanhentuneet toimintatavat aiheuttavat eniten epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia. Ratkaisuksi ehdotettiin päätöksenteon joustavuutta, rohkeutta tehdä luovia päätöksiä sekä erilaisuuden hyväksymistä ja haastamista. Lisäksi toivottiin tiettyjen vanhentuneiden rakenteiden ja menettelytapojen poistamista päätöksenteosta sekä rohkeutta käyttää nuorempien upseerien osaamista ja ammattitaitoa nopeammalla etenemisellä vaativampiin tehtäviin.

Affirmative action policies have been used in the past 50 years as a central tool in the promotion of racial equality in education in diverse contexts worldwide. This paper investigates the National Quotas Program that was launched in 2012 by the Brazilian government to reserve federal universities’ vacancies for specific groups of students, along with the supporting governments discourse in the decade following the change in administration in Brazil (2003 - 2012). Through the use of Carol Bacchis critical policy analysis approach and a discourse analysis focused on key concepts, binaries and categories, its goal is to investigate the problem representation upon which the Program was built, and discover whether the conceptualization of the 'racial matter' has evolved throughout the decade. The main national policy documents, bills, laws and decrees of this period regarding the promotion of racial equality and the implementation of affirmative action policies in the Brazilian educational system compose the material under analysis. As the results of other studies show, the current configuration of the National Quotas Program has perverse effects: there are inequalities in the distribution of benefits to the different categories of students targeted by the quotas, resulting in the ones who need them the most facing higher competition rates. My results suggest that this is a consequence of a change in the problem representation that has occurred throughout the decade and the governments attempt to solve two problems simultaneously: racial and class inequality. The findings show that there has been a shift in the understanding of the relationship between these two key concepts of race and class, and that this was also supported by changes in the discursive use of binaries and categories. Despite an early discursive separation between the class and race struggles and the governments pledged commitment to solve the problem of racial inequality, the late discourse and the ultimate implemented solution have shown that the class struggle still takes precedence over race in Brazilian public policy. I argue this is problematic because it has led to the Programs unintended effects, and suggest the need to rethink the complex problem of inequality once again to make the quotas a better tool in the promotion of equality: maybe race and class should not be consolidated into a single inequality problem after all.

Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten MiFID lainsäädäntöä on implementoitu Aktia pankin sijoitusneuvonnassa sijoitusasiantuntijoiden näkökulmasta. Tutkimuksessa on tarkoitus selvittää, miten sijoitusasiantuntijat kokevat MiFiDin direktiivin myötä tulleiden muutosten vaikuttaneen heidän työhänsä ja minkälaisina he ovat muutokset kokeneet. Teoriapohjana käytetään mm. Timo Santalaisen organisaatiomuutoksen teoriaa. Tutkimus on laadullinen tapaustutkimus, joka perustuu fenomenografiseen analyysiin. Fenomenografiassa on tarkoitus selvittää ihmisten kokemus jostain asiasta ja tutukimuksen kannalta on relevanttia, miten asioiden ymmärretään olevan kuin se, miten asiat todellisuudessa ovat. Tutkimusmenetelmänä käytetään puolistrukturoituja haastatteluja eli teemahaastatteluja, jonka haastattelumuoto on keskustelunomainen. Tutkimuksessa haastateltiin sijoitusasiantuntijoiden lisäksi Aktian varatoimitusjohtajaa ja pankkilakimiestä. Rahoitusvälineiden markkinat -direktiivin, MiFIDin, mukaiset lainsäädännöt tulivat voimaan Suomessa v. 2007. Direktiivin tarkoitus oli yhtenäistää ja kehittää EU:n sisämarkkinoita sekä parantaa sijoittajan suojaa markkinoilla. Direktiivin myötä sijoituspalveluiden tarjoajan vastuu sijoituspalveluiden myynnissä kasvoi merkittävästi. Sijoituspalvelun tarjoajalle asetettiin tiedonantovelvollisuus, joka määräytyi asiakasluokitusten mukaan. Ei-ammattimaiselle asiakkaalle on annettava kaikkein eniten tietoa sijoitustuotteista. Sijoituspalvelun tarjoajat velvoitettiin selonottovelvollisuuden kautta myös kartoittamaan asiakkaan taloudellinen tilanne ja selvittämään asiakkaan sijoituskokemus- ja tietämys sekä dokumentoimaan tehdyt selvitykset. Tästä syystä pankit ja muut rahoituslaitokset joutuivat muuttamaan työohjeistustaan ja työrutiinejaan sijoitusneuvontaa antaessaan MiFID direktiivin tullessa voimaan. Organisaation muutostarve lähtee Timo Santalaisen mukaan jostakin kolmesta 'muutosten moottorista', joita ovat kriisi, vahvat signaalit tai strateginen näkemyksellinen toiminta. Organisaation muutosprosessin onnistuminen edellyttää organisaation muutosvalmiutta, johon kuuluu riittävä osaamistaso sekä oikea asenne, sekä muutoksen käytännön toteutusta suunnitellusti vaiheittain. On myös tärkeää, että vakiinnutetaan toteutettu muutos organisaatioon. Aktia pankissa kehitettiin MiFID direktiivin mukainen säästäjä- ja sijoittajaprofiili. Tämän työkalun avulla käydään läpi asiakkaan talouden kokonaistilanne ja tulevaisuuden suunnitelmat sekä asiakkaan kokemus ja tietämys sijoitustuotteista. Profiili sisältää kysymyksiä, joita käydään asiakkaan kanssa läpi ja kirjataan vastaukset. Ohjelman avulla saadaan asiakkaalle sijoitussuositus, joka allekirjoitetaan ja tallennetaan. Aktian varatoimitusjohtajan ja pankin lakimiehen mukaan MiFIDin direktiivin muutosprosessiin panostettiin sekä henkilöstöresursseja että taloudellisia resursseja ja heidän mukaansa koulutus oli kattavaa ja implementointiprosessi kokonaisuudessaan hyvin läpiviety. Sijoitusasiantuntijoiden haastatteluissa esille tulleista keskeisistä käsityksistä muodostettiin kuvauskategorioita, jotka jäsensivät vastauksia tutkimuksen kannalta tärkeiden osa-alueiden osalta. Vastauksista voidaan päätellä, että yhteisenä kokemuksena MiFIDin mukanaan tuomista muutoksista oli kokemus työn määrän lisääntymisestä ja dokumentoinnin lisääntymisestä. Suurin osa haastatelluista sijoitusasiantuntijoista myös koki, että uusista toimintatavoista saatiin riittävästi koulutusta. Muutoksen koettiin myös tulleen kuitenkin yhtäkkiä vaikka siihen olikin saanut valmistautua. Melkein kaikki haastatelluista kokivat oman asenteensa muutokseen olleen positiivinen, vaikka organisaatiossa koettiin olevan myös muutoksen vastustajia. Toiset sijoitusasiantuntijoista kokevat, että heille asetetut myyntitavoitteet ja myyntikeskusteluiden kautta tulevat myyntipaineet ovat joskus ristiriidassa asiakkaalle soveltuvuus- ja asianmukaisuusarvioinnin kautta tulevien suositusten kanssa.

Denna pro gradu-avhandling granskar Utrikesministeriets organisationsreform under åren 2007–2008 och undersöker hur de anställda på ministeriet upplever att organisationsreformens målsättningar blev uppfyllda. Dessutom prövar avhandlingen reformperspektivets och det institutionella perspektivets teoretiska förväntningar på reformen för att se om dessa förväntningar kan förklara reformens utfall. Reformer har blivit rutinartade i många organisationer och reformarbetet föder ofta behov för vidare reformer. Samtidigt ställer Utrikesministeriets handlingsrutiner, traditioner och identitet också krav på organisationen och påverkar ministeriets förmåga att reformeras. Under Utrikesministeriets reformprojekt skiljde sig planerna avsevärt från det slutgiltiga resultatet av reformarbetet. Ingen utvärdering av organisationsreformen på Utrikesministeriet år 2008 har tidigare gjorts. Avhandlingens empiriska material utgörs av tio expertintervjuer med tjänstemän på Utrikesministeriet. Materialet har analyserats med hjälp av kvalitativ textanalys. Analysen har vidare strukturerats med hjälp av bieffektsmodellen för utvärdering. På detta sätt uppmärksammar avhandlingen både avsedda och oavsedda samt positiva och negativa effekter av reformen. Resultaten tyder på att de målsättningar som Utrikesministeriet hade under reformprojektet endast delvis uppfylldes. Reformen kom av sig och den planerade matrismodellen förverkligades inte. Kundperspektivet på ministeriet är det område som tydligast har förbättrats. De största utmaningarna som fortfarande återstår är avsaknaden av prioriteringar och en viss stelhet i strukturerna som förhindrar ministeriet att jobba projektbaserat och flexibelt. Personalen är ändå flexibel och van vid förändringar. Ministeriet har gått framåt inom alla områden som reformprojektet berörde, men förändringsprocessen har fortsatt och mindre reformer har kontinuerligt gjorts också efter år 2008. Delvis kan framstegen gällande vissa målsättningar förklaras också av dessa senare reformer. Reformperspektivets och det institutionella perspektivets förväntningar visade sig stämma bra på reformen. Slutligen har avhandlingen identifierat attityder som tyder på att ministeriet håller på att anamma ett nytt kontinuerligt sätt att reformera sin organisation.

This Master's Thesis approaches the EU-level discussion on posted workers through the theoretical framework based on Vivien A. Schmidt's Discursive Institutionalism, complemented by neo-Gramscian approach to policy studies. The aim of the thesis is to find out how the framings of posted workers have evolved over the period 1991-2018 and whether there is convergence between policy change concerning posted workers and the wider contextual changes at the EU-level. The methodological approach of this study is qualitative. The chosen method is based on policy frame analysis. As the period under consideration is rather long, the most significant events during the formation of the Directive were identified and the material was collected on the basis of this identification. Thus, the research material is comprised upon the key EU documentation related to the phenomenon of posting. Primary research material includes: Proposals for directives (3), the original directives (2), and other related EU-level documentation. Other relevant sources include preparatory documentation regarding the Revision of the Posting Directive and European Commission Work Programmes for the years 2016-2018. The most important finding revealed during the analysis was that the framing of the Posting Directive has shifted from a rather economic framing towards a more social framing during 1991–2018. In the 1990s, posted workers were primarily considered to be part of the free movement of services, whereas during the revision process, the prevalent framing has changed towards emphasizing the free movement of persons and the fundamental social rights of the European Union. However, even though the framings have evolved, the legislative basis of the Posting Directive has remained unchanged. The new social framing in the debate over posted workers is strongly linked to the development of the European Social Pillar, which has been formulated parallel to the Revision of the Posting of Workers Directive. In addition, many other EU-level social initiatives reinforce the reframing of posted workers through the social framework. Thus, the discussion reveals clear convergence between (re)framings of the policy and the wider EU-level ideational change towards a more social Europe. The societal contribution of this thesis lies in its contemporary topic that has been high on the EU agenda for several years but has, nevertheless, remained as a marginal topic for research. By familiarizing themselves with the findings of this thesis, policymakers and authorities could learn to better reflect upon how they frame policy issues and recognise how framing takes place at different levels during the decision-making process. Theoretically, this thesis contributes to the existing literature by focusing on the interaction between institutional change and policy change at ideational level.