Browsing by study line "Kauppaoikeus"

Osakeyhtiölaki (”OYL”) asettaa 1:5:n nojalla yhtiölle lähtökohtaiseksi toiminnan tarkoitukseksi tuottaa voittoa osakkeenomistajille, mikä tarkoittaa voitontuottamista pitkällä aikavälillä eli going concern. Tällöin yhtiön tulee samalla ottaa toiminnassaan huomioon yhteiskunnallisesti hyväksytyt menettelytavat. Yhtiön toiminnan tarkoitus liittyy myös OYL 1:8:n mukaiseen johdon tehtävään, jonka mukaan yhtiön johdon tulee huolellisesti toimien edistää yhtiön etua. Yhtiön edun voidaan taas katsoa olevan päällekkäinen osakkeenomistajien edun kanssa siltä osin kuin yhtiön etu viittaa toiminnan tarkoituksen toteuttamiseen yhtiöjärjestyksessä kuvatun toimialan mukaisesti. Voitontuottamistarkoitus ja yhteiskuntavastuu on nähty usein vastakkaisina elementteinä, sillä osakkeenomistajakeskeisen mallin ja voiton maksimoinnin on väitetty mahdollistavan menettelytavat, jotka aiheuttaisivat niin ympäristöllisiä, sosiaalisia kuin taloudellisiakin ongelmia yhteiskunnassa. Lisäksi COVID-19-pandemian myötä aiheutunut taloudellinen kriisi lisäsi kriittistäkin keskustelua yhtiöiden yhteiskuntavastuusta sekä sen suhteesta toiminnan tarkoitukseen. Tutkielman tarkoituksena onkin selvittää voitontuottamistarkoituksen suhdetta yhteiskuntavastuuseen taloudellisen kriisin vallitessa sekä arvioida vireillä olevia yritysvastuuta koskevia lainsäädäntöhankkeita ja niiden käyttökelpoisuutta suomalaisessa yhtiöoikeuskontekstissa. Toiminnan tarkoituksen ja yhteiskuntavastuun suhteessa tutkielmassa tarkastellaan taloudellisesta näkökulmasta osingonjaon ja investointien välistä suhdetta, jolloin yhtiön toiminnan tarkoituksen toteutumisen kannalta huomio kiinnittyy arviointiin, onko pääoman tuottavuuden osalta kannattavampaa jakaa varat osinkoina vai vaihtoehtoisesti investoida ne. Taloudellisessa kriisissä taas varojenjaossa korostuu erityisesti velkojien etu, jolloin varojenjaosta pidättäytyminen on perusteltua kassan turvaamiseksi ja velkojien suojaamiseksi. Sosiaalisesta näkökulmasta keskiössä on taas työoikeuslainsäädännön noudattaminen, jos yhtiö joutuu tekemään organisaatiomuutoksia, joiden seurauksena muun muassa irtisanotaan työntekijöitä. Ympäristöllinen näkökulma korostuu ennakollisesti strategisena tekijänä markkinoilla vallitsevien edellytysten kautta, sillä kestävästi toimivalla yhtiöllä on usein suotuisat mahdollisuudet säilyttää kassavirta myös taloudellisessa kriisissä. Sääntelyratkaisuja harkittaessa tulee ensin huomioida sääntelyratkaisun yhteensopivuus kotimaisen yhtiöoikeuden kanssa, jolloin esimerkiksi osakkeenomistajan suojaa heikentäviin ratkaisuihin tulee suhtautua varauksella. Tutkielmassa tarjotaankin pakottavalle lainsäädännölle vaihtoehtoinen sääntelytapa, joka huomioi myös, että esimerkiksi valistuneen arvonmaksimoinnin mukainen tulkinta toiminnan tarkoituksesta ei aseta yhteiskuntavastuuta ja voitontuottamistarkoitusta vastakkaisiksi vaan pikemmin yhteneviksi elementeiksi.

Osakeyhtiölain (624/2006, ”OYL”) vahingonkorvausta koskevassa 22 luvussa säädetään yhtiöoikeudellisesta vahingonkorvausvastuusta – vahingonkorvausvelvollisia ovat yhtiön johtohenkilöt, osakkeenomistajat ja yhtiökokouksen puheenjohtaja. Yhtiön omasta vahingonkorvausvastuusta ei siis säädetä OYL:ssä lainkaan. Tästä huolimatta yhtiö on korkeimman oikeuden (”KKO”) ratkaisukäytännössä asetettu yhtiöoikeudellisella perusteella vahingonkorvausvastuuseen yhtiöorgaaniensa aiheuttamasta vahingosta. Tutkielmassa tutkitaan yhtiön yhtiöoikeudellista vahingonkorvausvastuuta tutkielmassa esitettävien tutkimuskysymysten avulla. OYL:ia valmistellut toimikunta arvioi yhtiön yhtiöoikeudellisen vahingonkorvausvastuun tulevan ratkaistuksi oikeuskäytännössä. Yhtiön yhtiöoikeudellista vahingonkorvausvastuuta koskevia tuomioistuinratkaisuja ei kuitenkaan ole annettu OYL:n voimaantulon jälkeen. Mielestäni aihetta ei ole myöskään käsitelty tarpeeksi oikeuskirjallisuudessa. Oikeusministeriö on nostanut OYL:n muutostarpeiden arvioimisen yhteydessä yhtiön vastuusta lailla säätämisen lain mahdolliseksi muutostarpeeksi. Tutkimusaihe on siten erittäin ajankohtainen. Yhtiöoikeudellinen vahingonkorvausvastuu voi syntyä vain sellaisesta teosta tai laiminlyönnistä, jonka yhteydessä on aiheutettu vahinkoa rikkomalla OYL:n säännöksiä tai yhtiöjärjestyksen määräyksiä. Muussa tapauksessa vastuu ei ole yhtiöoikeudellista. Yhtiöoikeudellinen vahingonkorvausvastuu on lakiin perustuvaa tuottamusvastuuta, joten vahingonkorvausvastuu edellyttää syntyäkseen edellä esitetyn erityisedellytyksen täyttymisen lisäksi vahingonkorvausvastuun yleisten edellytysten täyttymistä ja vastuuvelvollisen syyksi luettavaa tuottamusta. Yhtiöoikeudelliseen vastuuseen liittyy pääsääntöisesti tuottamusolettama: vastuuvelvollisen tuottamus on oletettua, milloin teolla tai laiminlyönnillä on rikottu OYL:n säännöksiä tai yhtiöjärjestyksen määräyksiä. Yhtiön tuottamusmoite täyttyy, kun sen voidaan katsoa myötävaikuttaneen tahallaan tai huolimattomuudesta toiminnassaan OYL:n säännösten tai yhtiöjärjestyksen määräysten vastaisella menettelyllä aiheutettuun vahinkoon. Tässä tarkoitetuksi myötävaikuttamiseksi voidaan katsoa ainakin yhtiön hyväksyvää suhtautumista vahingon aiheuttaneen yhtiöorgaanin tekoon tai laiminlyöntiin. Yhtiön oikeushenkilöllisyydestä johtuen varsinaisina vahingonaiheuttajina yhtiön toiminnassa aiheutetun vahingon osalta ovat aina sen puolesta kulloinkin toimineet luonnolliset henkilöt, kuten yhtiön johtohenkilöt tai yhtiökokous. Yhtiön yhtiöoikeudellinen vahingonkorvausvastuu onkin tyypillisesti yhteisvastuuta vahingonaiheuttajien kanssa silloin, kun varsinaisia vahingonaiheuttajia ovat yhtiön yhtiöorgaanit. Jos yhteisvastuullinen velallinen suorittaa vahingonkorvausvelkaa vahingonkärsijälle yli oman laskennallisen osuutensa, syntyy tälle oikeus periä oman laskennallisen osuutensa ylittävä osuus toisilta yhteisvelallisilta. Yhtiön tällaiseen regressioikeuteen liittyy kuitenkin ongelmia, sillä regressiä koskeva vanhentumisaika on eriytetty OYL:n kannemääräajasta. Vallitsevan oikeustilan selventämiseksi ja oikeusvarmuuden turvaamiseksi yhtiön vahingonkorvausvelvollisuudesta ja regressioikeudesta tulisi pikimmiten ottaa säännökset OYL:iin.

Tutkielman tarkoituksena on tarkastella pääomasijoittajana toimivan startup-yhtiön osakkeenomistajan mahdollisuuksia vaikuttaa omaan pääomasijoitukseensa liittyvään riskiin erityisesti yhtiöjärjestykseen otettavien osakkeen erilaisia oikeuksia ja velvollisuuksia koskevien määräysten avulla. Tutkielman tavoitteena on synnyttää yleiskuva osakesijoitukseen liittyvästä riskistä, sen sijoittumisesta suhteessa muihin yhtiöihin tehtyihin sijoituksiin sekä osakkeenomistajan käytettävissä olevista riskienhallintakeinoista. Yleiskuvaa tarkennetaan tarkastelemalla nimenomaan pääomasijoitusta rahoitusmuotona, pääomasijoituksen tavoitteita ja niihin liittyviä riskejä sekä pääomasijoittajan mahdollisuuksia riskien hallintaan. Pääomasijoittajan riskienhallintakeinoista tarkastelu kohdistetaan nimenomaan yhtiöjärjestykseen sekä mahdollisuuteen määrätä erilaisia oikeuksia ja velvollisuuksia tuottavista osakkeista, yhtiöjärjestyksen muuttamiseen ja sen rajoihin. Lopuksi tarkastellaan erilajisiin osakkeisiin liitettäviä tyypillisiä pääomasijoitustoiminnassa käytettäviä yhtiöjärjestyksen määräyksiä, joilla pääomasijoittaja pyrkii hallitsemaan riskiään kohdeyhtiössä. Tarkasteluun otetaan likvidaatiopreferenssi, diluutiosuoja sekä muuntolauseke.

Rajoitetun vastuun ja yhtiön erillisyyden periaatteet kuuluvat osakeyhtiöinstituution keskeisimpiin peruselementteihin. Nämä periaatteet voidaan poikkeuksellisissa olosuhteissa murtaa joko vastuun samastamisen tai erityislainsäädännön nimenomaisen määräyksen perusteella. Vastuun samastamisen tapauksessa edellytyksenä on, että yhtiöjärjestelyä on käytetty selvästi keinotekoisella ja moitittavalla tavalla, mistä on aiheutunut vahinkoa yhtiön velkojille. Myös useat erityislainsäädännön alaan kuuluvat poikkeukset on säädetty nimenomaan keinotekoisia järjestelyjä ja osakeyhtiömuodon väärinkäyttötilanteita silmällä pitäen. Tämä ei koske kuitenkaan kaikkia OYL:sta poikkeavia vastuusäännöksiä, vaan esimerkiksi kilpailulaki tuntee taloudellisen yksikön vastuun kielletystä kilpailunrajoituksesta. Säännös perustuu unionin oikeudessa vakiintuneeseen parental liability –doktriiniin, jonka mukaan emoyhtiö vastaa tytäryhtiönsä kilpailuoikeudellisesta rikkomuksesta, kun tytäryhtiö ei määrää itsenäisesti markkinakäyttäytymisestään. Tuoreessa unionin oikeuskäytännössä myös pääomasijoitusyhtiöitä on parental liability –doktriinin nojalla asetettu yhteisvastuuseen kilpailuoikeudellisista seuraamusmaksuista tilanteissa, joissa niiden hallinnoima rahasto on omistanut yhtiön (ns. portfolioyhtiön), joka on osallistunut kartelliin. Vastuu perustuu taloudellisen yksikön käsitteen tulkintaan. Unionin täytäntöönpanoasetuksen tai kilpailulain sanamuodon perusteella ei kuitenkaan ole lainkaan selvää, että käsite kattaisi myös pääomasijoitusyhtiön. Vaikka kilpailulain esitöissä todetaan, että samaan konserniin kuuluvat epäitsenäiset yhtiöt muodostavat taloudellisen yksikön ja OYL:n mukaan emoyhtiöksi on katsottava sellainen yhtiö, joka käyttää KPL 1.5 §:n mukaista määräysvaltaa suhteessa tytäryhtiöönsä, on kyseenalaista, soveltuuko kirjanpitoa varten laadittu KPL:n konsernimääritelmä optimaalisella tavalla erityislainsäädännön mukaisen vastuuarvion lähtökohdaksi. Pääomasijoitusyhtiö ja teollinen emoyhtiö eroavat toisistaan monella merkittävällä tavalla, eikä pääomasijoitusyhtiötä tulisi siten nähdä perinteisenä, KPL:n tarkoittamana konsernin emoyhtiönä määräysvallastaan huolimatta. Pääomasijoitusyhtiö ei teollisen emoyhtiön tavoin omista tytäryhtiön osakkeita vaan hallinnoi pääomasijoitusrahastoa, joka omistaa pääosin ulkopuolisten sijoittajien varoilla ostetut portfolioyhtiön osakkeet. Pääomasijoitusyhtiö omistaa osakkeet aina vain rajoitetun ajan tavoitellen voittoa sijoituksensa arvonnousun kautta. Sen sijaan teollisella emoyhtiöllä on pysyvälaatuisempi strateginen ja usein synergiaselitteinen intressi tytäryhtiönsä liiketoimintaan. Pääomasijoitusyhtiö ei myöskään lähtökohtaisesti osallistu portfolioyhtiönsä operatiiviseen päätöksentekoon vaan keskittyy strategisiin kysymyksiin. Nämä seikat sekä muut pääomasijoitustoiminnan erityispiireet huomioon ottaen pääomasijoitusyhtiötä ei tulisi kategorisesti rinnastaa konsernin emoyhtiöön, vaan erityislainsäädännön OYL:stä poikkeavien vastuumääräysten soveltuvuuden edellytyksiä tulisi tulkita tapauskohtaisesti antaen epäselvissä tilanteissa painoarvoa ennemminkin vastuun samastamisen edellytyksille kuin esimerkiksi kirjanpidosta tutulle konsernimääritelmälle. Parental liability –doktriinin mukainen vastuu ei ole riippuvainen pääomasijoitusyhtiön tuottamuksesta tai tietoisuudesta, joten yksin sen näkökulmasta kyse on ankarasta vastuusta. Tällaista vastuuta on vaikea perustella kilpailuoikeudelle tyypillisillä preventiivisillä syillä taikka taloustieteellisillä argumenteilla. Yleiseen määräysvallan käyttöön perustuva sanktiointi kannustaa teoriassa passiiviseen omistajuuteen, joka pahentaa agenttiongelmia ja aiheuttaa siten tehokkuus- ja hyvinvointitappioita. Lisäksi pääomasijoittajan eksogeeniset vastuuriskit hinnoitellaan tehokkailla markkinoilla riskipreemiona private equityn tuottovaatimukseen, jolloin uudessa markkinatasapainossa private equityn hinta nousee ja sen vaihdanta vähenee. Lisäksi pääomasijoittajilla on jo ilman henkilökohtaista vastuuta varsin vahva kannustin huolehtia portfolioyhtiöiden compliancesta, sillä sijoittajat vastaavat loppukädessä joka tapauksessa portfolioyhtiölle määrätystä seuraamusmaksusta menetetyn tuoton ja laskeneen jälleenmyyntiarvon kautta mainehaittoja unohtamatta. Pääomasijoitusyhtiön parental liability –doktriinin mukainen vastuu on hyvin ongelmallinen myös oikeusturvanäkökulmasta, etenkin laillisuusperiaatteen kannalta, eivätkä eurooppalaiset tuomioistuimet tai viranomaiset ole ottaneet sanktiointia koskevia oikeusturvaperiaatteita tai pääomasijoitustoiminnan erityispiirteitä riittävällä tavalla huomioon määrätessään pääomasijoitusyhtiöitä vastuuseen portfolioyhtiöidensä kartelleista vastoin yhtiöoikeuden perusperiaatteita. Vastuu lepää siis hataralla pohjalla.

Tekijänoikeuslain lähtökohtana on, että määräysvalta suojattuun aineistoon kuuluu sen tekijälle. Tästä pääsäännöstä on kuitenkin useita poikkeuksia, joista yksi koskee lehdistön oikeutta ottaa julkistetuista taideteoksista tekstiin liittyviä kuvia päiväntapahtumaa selostettaessa. Päiväntapahtuman käsitettä ei ole määritelty tekijänoikeuslaissa tai sen esitöissä. Lisäksi on ilmeistä, ettei lainsäätäjä voinut 1960-luvulla lakia säätäessään ottaa huomioon, millaisia vaikutuksia sittemmin voimistuvalla perusoikeusajattelulla, digitalisaatiolla tai sosiaalisen median synnyllä saattaisi olla säännöksen tulkintaan. Vuosikymmeniä myöhemmin asiaa on pohdittu kolmessa markkinaoikeuden ratkaisussa, joissa oli kyse Kimi Räikkösen Instagram-tilinsä Stories-osiossa julkaisemista kuvista. Markkinaoikeuden mukaan kuvat eivät liittyneet tekijänoikeuslain tarkoittamiin päiväntapahtumiin, eikä lehdistö tästä syystä olisi saanut käyttää kuvia uutisartikkeleissaan. Ratkaisujen tultua julkisiksi mediassa on kritisoitu markkinaoikeuden ratkaisun rajoittaneen liiaksi sananvapautta. Edellä mainituista syistä tässä tutkimuksessa selvitetään, miten lehdistön kuvasitaatti- ja lainausoikeutta on päiväntapahtuman osalta tulkittu ja pitäisikö voimassa olevaa tulkintaa tai lainsäädäntöä tarkistaa. Johtopäätös asiasta on, että päiväntapahtumaa selostavan kuvan on liityttävä ajankohtaiseen tapahtumaan, jolla on merkitystä tiedotustarkoituksen vuoksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että päiväntapahtuman on oltava yhteiskunnallisesti merkittävä. Lisäksi tutkimuksessa huomattiin, että vaikka suomalaisessa oikeusjärjestyksessä voimistunut sananvapaus ei sitä itsessään vaadi, teknologian kehitys ja tekijänoikeuksien uusi käyttöympäristö edellyttävät säännöksen soveltamiselta tilannekohtaista intressipunnintaa. Nykyinen lehdistön kuvasitaatti- ja lainausoikeus ei jätä sille juurikaan tilaa, joten lainkohtaa tulisi päivittää. Ottamalla mallia esimerkiksi Norjan tekijänoikeuslain 36 §:stä, suomalainenkin tekijänoikeuslaki voisi paremmin vastata uuden ympäristön mukanaan tuomiin tekijänoikeushaasteisiin.

Suomen tekijänoikeuslakiin ei aiemmin sisältynyt nimenomaista parodiaa koskevaa poikkeusta ja parodioiden sallittavuus nojasi pitkän aikaa perinteeseen. Keväällä 2019 EU:ssa hyväksytyn niin kutsutun DSM-direktiivin myötä tekijänoikeuslakimme joutui kuitenkin muun ohella parodian osalta uudistuksen kohteeksi. Suomessa direktiivin implementointi viivästyi reippaasti, mutta helmikuussa 2023 eduskunta hyväksyi viimein lain tekijänoikeuslain muuttamisesta ja lainmuutokset astuvat voimaan huhtikuussa 2023. Pian voimaan tulevan uuden 23 a §:n mukaan julkistettua teosta saa käyttää parodiassa, karikatyyrissä ja pastississa. Sen lisäksi, että parodian sallittavuus nojasi pitkän aikaa perinteeseen, myös parodiaa koskevaa oikeuskäytäntöä on kansallisesti suhteellisen vähän. Vähäisyyden lisäksi olemassa oleva ratkaisukäytäntömme on sisällöltään jossain määrin vaihtelevaa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mikä on kansallinen oikeustila parodian osalta. Tarkoituksena on myös selvittää, mitä ongelmia sen mahdolliseen epäselvyyteen liittyy erityisesti oikeusvarmuuden ja ennakoitavuuden osalta. EUT vuonna 2014 antamassaan Deckmyn-ratkaisussa totesi, että parodiaa tulisi tulkita unionin jäsenvaltioissa yhdenmukaisesti. EUT:n tulkinta parodiasta jäi kuitenkin varsin vähäpuheiseksi. Harmonisoinnin osalta haasteen tuo parodian käsitteen vahva sidonnaisuus aikaan ja kulttuuriin. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitä ongelmia sisältyy EU:n harmonisointipyrkimykseen, kun otetaan huomioon parodian luonne ja kansalliset erot. Tutkielmassa tarkastellaan myös DSM-direktiivin asettamaa erityistä vastuujärjestelmää, joka liittyy laittoman sisällön julkaisemisen estämiseen sekä poistamiseen verkkosisällönjakopalveluista. Direktiivin asettamien vaatimusten täyttämiseksi ei EUT:n mukaan näyttäisi olevan muuta vaihtoehtoa kuin turvautua automaattisiin tunnistamis- ja suodatusvälineisiin, joka ratkaisukäytännössä todetulla tavalla muodostaa sananvapautta ja tiedonvälityksen vapautta koskevan rajoituksen. Näin ollen se on merkityksellinen myös parodian näkökulmasta.

Teknologiavetoisessa ja alati muuttuvassa maailmassa yritykset ovat havahtuneet aineettoman omaisuuden merkitykseen liiketoimintansa yhtenä kasvu- ja menestystekijänä. Pelkän sisäisen kehitystyön ohella myös yhtiön ulkopuoliset teknologian lähteet ovat usein kiinnostuksen kohteena. Näitä voidaan havitella esimerkiksi yritysostoin. Usein viimeistään yrityskauppaprosessissa havahdutaan pohtimaan kunnolla sitä, mistä eri varallisuuseristä yrityksen käypä arvo muodostuu. Aineettoman omaisuuden muodostaessa yhä merkittävämmän osan yritysten liikearvosta on sen rooli myös yrityskaupoissa korostunut. Ostajan yhä vahvempana pyrkimyksenä on kaupan kohteena olevien patenttien ja muiden immateriaalioikeuksien tilan huolellinen kartoittaminen sekä niihin liittyvien mahdollisten riskien tunnistaminen ja analysointi. On myös myyjän intressissä antaa edellä mainituista mahdollisimman kattava ja todenmukainen kuva riskien toteen käydessä mahdollisesti aiheutuvan vastuunsa kaventamiseksi. Eri näkökulmien tai potentiaalisten ongelmien sivuuttaminen kaupan kohteen tarkastuksessa on katsottu yhdeksi yleisimmistä epäonnistuneiden yrityskauppojen syistä, ja se voi käydä ostajalle kalliiksi. Edellä esitetyt näkökohdat korostavat paitsi kaupan kohteen kunnollisen tarkastamisen merkitystä, myös sitä, kuinka tärkeää osapuolten olisi sopia niiden välisistä vastuista mahdollisimman yksityiskohtaisesti välttyäkseen tilanteilta, joissa esimerkiksi kaupan yhtenä kohteena oleva patenttisalkku ei kaikilta ominaisuuksiltaan vastaakaan sitä, mitä ostaja on olettanut. Vaikka aineettomaan omaisuuteen liittyvien näkökohtien huomioiminen sopimuksissa on viime vuosina parantunut, voi eteen yhä tulla tilanteita, joissa virhevastuun määräytymisestä ei ole sovittu riittävällä tarkkuudella. Tutkielmassa tarkastellaan patenttiin liittyviä virhetilanteita yrityskauppakontekstissa. Tavoitteena on selvittää, miten virhevastuu määräytyy siinä tapauksessa, että osana kauppaa myytävä patentti ei täytä ostajan odotuksia. Tutkimuskysymystä lähestytään ennen kaikkea tahdonvaltaisen lainsäädännön näkökulmasta mutta osin myös vakiintuneita yrityskauppakäytäntöjä tarkastelemalla. Tarkoituksena on kartoittaa, mitä virheen potentiaalisesti aiheuttavia riskejä patentteihin voi liittyä ja mitkä tekijät osapuolten välisen vastuun muotoutumiseen vaikuttavat. Myyjän kauppakirjassa antamat vakuutukset sekä muut yrityskaupan yhteydessä vakiintuneesti suoritettavat toimet kuten kaupan kohteen tarkastaminen vastaavat tietyiltä osin kauppalain sääntelyä vastaavista toimista. KL 18–19 §:ssä säädetään myyjän ennen kaupantekoa tavarasta antamista tiedoista ja KL 20 §:ssä tavaran tarkastuksesta ennen kauppaa.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää pörssiyhtiön hallituksen toimivaltaa kestävän yritystoiminnan toteuttamisessa ja edistämisessä. Kestävässä yritystoiminnassa on kysymys planeetan kantokyvyn rajoissa toteutettavasta yritystoiminnasta, jonka lomassa huomioidaan yrityksen toiminnan vaikutuksia talouteen, ympäristöön ja yhteiskuntaan. Erityisesti kansainvälisessä kontekstissa toimiviin pörssiyhtiöihin kohdistuu nykyään yhteiskunnan suunnalta enenevissä määrin kestävään yritystoimintaan liittyviä odotuksia. Näitä odotuksia ei ole enää syytä sivuuttaa, vaan katse on suunnattava kohti kestävämpää polkua. Yhtiön hallituksen katsotaan omaavan parhaat mahdollisuudet ohjata yritystoimintaa kestävämpään suuntaan. Yritysten onkin hallituksen johdolla kyettävä integroimaan kestävyys osaksi liiketoimintaansa, mitä voidaan pitää edellytyksenä kestävämmille ja kilpailukykyisemmille yrityksille. Tutkielmassa kartoitetaan pörssiyhtiön hallituksen toimintaa määrittävää sääntelyä, joka luo pohjan toimielimen toimivallalle myös kestävän yritystoiminnan osalta. Sääntely koostuu pääosin osakeyhtiölain hallitukselle asettamista yleisistä tehtävistä sekä johdon huolellisuus- ja lojaliteettivelvollisuuksista. Lojaliteettivelvollisuuden ytimen muodostamalla yhtiön edulla ja sen edellyttämällä yhtiön toiminnan tarkoituksen mukaisella toiminnalla on tutkielman aiheen kannalta merkittävä rooli. Hallituksen toimivalta kestävän yritystoiminnan toteuttamisessa riippuu pitkälti mainittujen suhtautumisesta yritystoiminnan kestävyyteen. Corporate governance -sääntelyllä ja erityisesti siihen sisältyvillä koodeilla on myös merkittävää vaikutusta hallituksen toimivallan määrittelyn suhteen. Koodien taustalla vaikuttavilla ajatuksilla katsotaan olevan yhteys siihen, miten niiden ohjaama hallituksen toimivalta suhteutuu kestävään yritystoimintaan. Tämän osalta tutkielmassa on vertailun vuoksi käsitelty hallinnointikoodin ohella myös mm. muiden Pohjoismaiden vastaavia koodeja. Suomen pörssiyhtiöiden toimintaa ohjaa hallinnointikoodi, joka perustuu osakkeenomistajakeskeiselle mallille. Osakeyhtiölain sääntely perustuu niin ikään kyseiselle mallille ja tätä ilmentää erityisesti yhtiön voitontuottamistarkoitus. Näin ollen pörssiyhtiön hallituksen toimivalta on pitkälti osakkeenomistajakeskeisyyden värittämää. Osakkeenomistajakeskeisyyden osalta katsotaankin, että se muodostaa merkittävimmän esteen kestävälle yritystoiminnalle. Mainittu perustuu siihen, että osakkeenomistajakeskeisyyteen liittyvä osakkeenomistajien etujen korostaminen voi hämärtää hallituksen tosiasiallista toimivaltaa kestävän yritystoiminnan osalta. Tätä korostaa myös se, ettei hallituksen toimintaa määrittävä sääntely lähtökohtaisesti huomioi kestävää yritystoimintaa tai siihen liittyviä tekijöitä. Tutkielmassa on hahmotettu pörssiyhtiön hallituksen toimivallan rajoja ja sitä, miten ne suhteutuvat kestävään yritystoimintaan. Hallituksen toimivallan osalta on nostettu esiin niitä mahdollisuuksia, joita voimassa olevan sääntelyn voidaan katsoa tarjoavan kyseiselle toimielimelle kestävän yritystoiminnan osalta. Osakkeenomistajakeskeisyys vaikuttaa kuitenkin tällä hetkellä kaikkeen hallituksen toimintaan ja siten tutkielmassa on myös selvitetty keinoja, joilla osakkeenomistajakeskeisyyttä voidaan taklata.

Pörssiyhtiöissä omien osakkeiden hankkiminen toteutetaan pääsääntöisesti suunnatusti julkisen kaupankäynnin kautta eli ostamalla niitä anonyymista pörssikaupankäynnistä. OYL:n esitöiden mukaan pörssiyhtiöissä omien osakkeiden suunnatulle hankkimiselle muuten kuin julkisen kaupankäynnin kautta on oltava painavat perusteet. Suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa on tunnustettu mahdollisuus siihen, että joissain tapauksissa se voisi olla pörssiyhtiölle edullisempi tapa toteuttaa hankinnat, mutta tätä ei ole tarkemmin analysoitu eikä perusteluita ole esitetty sille, millä tavalla ne voisivat olla yhtiön edun mukaisia. Aihe on ajankohtainen, sillä pörssiyhtiöiden julkisen kaupankäynnin ulkopuolella toteutetuista suunnatuista hankinnoista löytyy esimerkkejä viimeaikaisesta yhtiökäytännöstä Helsingin Pörssistä. Tässä tutkielmassa pyritään pääosin lainopillisella metodilla selvittämään, voiko pörssiyhtiö hankkia omia osakkeitaan suunnatusti julkisen kaupankäynnin ulkopuolelta. Aihetta on lähestytty osakeyhtiön oikeustaloustieteellisistä ja osakkeenomistajakeskeisistä lähtökohdista käsin. Yhtiö- ja arvopaperi-markkinaoikeudellisten säännösten lisäksi painoarvoa on annettu etenkin yhdenvertaisuusperiaatteelle, yhtiön edulle sekä rahoitusteoreettiselle käsitykselle omien osakkeiden hankinnoista. Tutkielmassa esitetään, että tällaiset hankinnat voivat joissain tilanteissa olla hyväksyttäviä. OYL 15:6.1 ohjaa järjestelyn hyväksyttävyyden arvioinnin painavan taloudellisen syyn olemassaolon vaatimuksen sekä tarjotun vastikkeen ja käyvän arvon suhteen arviointien kautta yhtiön edun ja yhdenvertaisuusperiaatteen väliseen punnintaan. Ratkaisevaa on tehdä hinnan ja nopeuden perusteella kustannushyötyanalyysi siitä, ylittävätkö hyödyt yhtiön edun kannalta suuntaamisen ulkopuolisille osakkeenomistajille yleensä muodollisesta yhdenvertaisuuden loukkauksesta syntyvät haitat. Riittävä painava taloudellinen syy yhtiön kannalta oikeuttaa yhdenvertaisuudesta poikkeamisen. Silloin kun takaisinostoihin käytettävät varat ovat aidosti ylimääräisiä ja ostot toteutetaan edullisimpaan mahdolliseen hintaan, tulevat kaikkien osapuolten intressit yleensä parhaiten tyydytetyiksi ja hankintoja voidaan pitää hyväksyttävinä. Toisaalta suunnattuihin julkisen kaupankäynnin ulkopuolisiin hankintoihin liittyy erityisiä riskejä väärinkäytöksistä. On tärkeää erottaa varastamiseen rinnastuva osakkeenomistajien varallisuusoikeuksien loukkaaminen ja ketterä yhtiön etua hyödyttävä varojen jakaminen toisistaan.

This thesis explores Article 7(1)(f) EUTMR which sets out one of the absolute grounds for refusal of registration of an EUTM, excluding from registration ‘trademarks which are contrary to public policy or to accepted principles of morality.’ The thesis has two questions which it seeks to find answers to, namely (1) what general criteria is applicable to the assessment of public policy and accepted principles of morality? and (2) how are cultural concerns taken into consideration in the assessment? To find answers to these questions the legal dogmatic method is employed. The thesis delves into an in-depth analysis of case law primarily produced by the CJEU, the EFTA Court, the GCEU and the BoA of the EUIPO. Article 7(1)(f) EUTMR has primarily been employed to restrict the registration of marks that are viewed as shocking or insulting due to their profane, racist, discriminatory or other offensive meaning. “Public policy” and “accepted principles of morality” are two different and open principles that often overlap. They can be used independently or combined. An objection based on the ground of public policy entails an objective assessment made in relation to imperative legislative or administrative norms, while an objection on the grounds of accepted principles of morality entails a subjective assessment which is to be made from the point of view of the relevant public. In the assessment of whether a mark is contrary to public policy or accepted principles of morality, several different considerations are made. Examiners must define the relevant public in question for each individual sign they assess, assess the meaning and perception of the mark as understood by that public, determine the territory in which the sign could have an adverse effect, examine the nature of the goods and services for which the mark is applied for, investigate potential prior use of the sign on the market, consider the time at which the application for registration was made and determine the social context. The right to freedom of expression must also be considered by examiners when applying the absolute ground. Factors irrelevant to the assessment include the applicant’s intentions, motives, and conduct. This thesis explores Article 7(1)(f) EUTMR which sets out one of the absolute grounds for refusal of registration of an EUTM, excluding from registration ‘trademarks which are contrary to public policy or to accepted principles of morality.’ The thesis has two questions which it seeks to find answers to, namely (1) what general criteria is applicable to the assessment of public policy and accepted principles of morality? and (2) how are cultural concerns taken into consideration in the assessment? To find answers to these questions the legal dogmatic method is employed. The thesis delves into an in-depth analysis of case law primarily produced by the CJEU, the EFTA Court, the GCEU and the BoA of the EUIPO. Article 7(1)(f) EUTMR has primarily been employed to restrict the registration of marks that are viewed as shocking or insulting due to their profane, racist, discriminatory or other offensive meaning. “Public policy” and “accepted principles of morality” are two different and open principles that often overlap. They can be used independently or combined. An objection based on the ground of public policy entails an objective assessment made in relation to imperative legislative or administrative norms, while an objection on the grounds of accepted principles of morality entails a subjective assessment which is to be made from the point of view of the relevant public. In the assessment of whether a mark is contrary to public policy or accepted principles of morality, several different considerations are made. Examiners must define the relevant public in question for each individual sign they assess, assess the meaning and perception of the mark as understood by that public, determine the territory in which the sign could have an adverse effect, examine the nature of the goods and services for which the mark is applied for, investigate potential prior use of the sign on the market, consider the time at which the application for registration was made and determine the social context. The right to freedom of expression must also be considered by examiners when applying the absolute ground. Factors irrelevant to the assessment include the applicant’s intentions, motives, and conduct. The thesis finds that cultural concerns do not have an established status in the assessment of Article 7(1)(f) EUTMR. The usual approach taken by examiners to refuse trademark protection for culturally significant signs has been to rely on Article 7(1)(b) EUTMR which denies trademark registration to marks that lack any distinctive character. The thesis finds that the reliance on this ground is problematic as registration can be overcome through acquiring distinctiveness in the course of trade. The possibility of acquiring trademark protection can be seen by traders as an encouragement to invest in the product advertising of cultural signs and thus, support commercial activities that reap the public domain of its cultural material. More recently, however, in the Vigeland decision of the EFTA Court, Article 7(1)(f) EUTMR was explored beyond its traditional scope of application, namely to culturally significant art part of the cultural heritage of a country. In examining the practical significance of the new approach introduced by the EFTA Court, the thesis finds that the use of the absolute ground to deny trademark rights to culturally significant signs advances the preservation of the public domain. This is because Article 7(1)(f) EUTMR implies an outright exclusion of trademark protection, meaning that it cannot be overcome through use in trade. The approach also amends the copyright-trademark interface, allows examiners to explore cultural aspects of applications they receive and arguably promotes the goal of cultural sustainability. The thesis concludes that the decision is not perfect, however. Drawbacks of the Vigeland decision include its excessive application of Article 7(1)(f) EUTMR, the limited scope of the approach, its open-ended assessment factors as well as remaining challenges in completely halting cultural heritage branding.