Browsing by study line "Obligation Law"

Sopimisen on katsottu olevan käytännössä vakiintunut yhdeksi käytössä olevaksi työsuhteen päättämistavaksi. Työsuhteen päättämisestä on säädetty tarkoin pakottavalla työlainsäädännöllä, mutta työsopimuslaissa eikä muussakaan lainsäädännössä ole varsinaisesti säädetty työsuhteen päättämisestä osapuolten kesken tehdyllä sopimuksella. Vaikka sopimukset työsuhteen päättämisestä ovat käytännön oikeuselämässä varsin yleisiä, liittyy niihin avoimia oikeudellisia kysymyksiä niin työoikeuden kuin myös yleisen sopimus- ja velvoiteoikeuden kannalta. Tutkielmassa on käsitelty päättämissopimusdoktriiniin vaikuttavia säännöksiä sekä tarkasteltu, miten sopiminen toimii työsuhteen päättämistapana. Tutkielman tavoitteena on myös selvittää sopimusvapauden ja pakottavan sääntelyn suhdetta ja siten määritellä osapuolten sopimusvapauden rajoja päättämisestä sovittaessa. Lisäksi tarkastelun kohteena on tutkielmassa sopimustilanteen merkitys sopimuksen pätevyyden arvioinnin kannalta. Näin ollen tutkielmassa on käsitelty myös sopimusneuvotteluita ja sopimuksen teko-olosuhteita sekä täsmennetty keinoja, joilla on turvattu heikommassa asemassa olevan työntekijän asemaa sopiessa työsuhteen päättämisestä. Työsuhteen päättämissopimus kuin myös työsopimus ovat työsuhteeseen liittyviä työnantajan ja työntekijän välillä tehtyjä sopimuksia, joten sopimuksiin tulee sovellettavaksi työsopimuslaki (26.1.2001/55) työelämän peruslakina. Päättämissopimusten osalta lähtökohtaisesti työlainsäädäntöä sovelletaan silloin, kun työsuhteen katsotaan olevan vielä voimassa. Työsuhteen päättymisen jälkeen päättämissopimusta sen sijaan arvioidaan velvoiteoikeudellisena sopimuksena, joten työsuhteen päättämissopimus sekä sen ehdot tulee arvioitavaksi yleisiä sopimuksen tulkinta- ja ratkaisuperiaatteita käyttäen, jolloin suoranaista säännösten pakottavuutta ei ole. Peruslähtökohta on tällöin pakottavan lainsäädännön heijastusvaikutus absoluuttisen työsuhdeturvan asettamassa kehikossa tehtyyn sopimukseen. Päättämissopimuksen tarkoitus on yleensä sopia lopullisesti kaikista työsuhteen päättämiseen liittyvistä asioista. Päättämissopimuksen sisältö on tarkoitettu pysyväksi, mikäli sopimusta ei rasita oikeustoimilain mukainen pätemättömyysperuste. Keskeistä pätevyysarvioinnissa on, että sopimukseen on päästy neuvottelemalla siitä asianmukaisesti ja tasavertaisesti. Työsuhteen päättämissopimus ja sen vaikutukset ovat varsinkin työntekijän kannalta käytännössä vaikeasti arvioitavissa oleva kokonaisuus. Sitten työntekijän oikeuksien toteutumisen kannalta olisi tärkeää järjestää sopimusneuvottelut siten, että työntekijälle on turvattu riittävät mahdollisuudet arvioida sopimukseen sitoutumista. Tutkielmassa on erityisesti tarkasteltu KKO 2019:76 ratkaisua, jossa on konkreettisella tavalla määritetty työnantajalle asetettuja toimintavaatimuksia tilanteessa, jolloin työnantaja tarjoaa työntekijälle mahdollisuutta sopia työsuhteen päättämisestä.

Tutkielmassa tarkastellaan Kansainvälisen yksityisoikeuden yhtenäistämisinstituutin (”UNIDROIT”) julkaiseman Principles of International Commercial Contracts -periaatekokoelman (”UNIDROITin periaatteet”) soveltamista kansainvälisessä välimiesmenettelyssä osapuolten väliseen liikesopimukseen ilman sopimusaineistoon otettua periaatekokoelmaa koskevaa viittausta. Taustoituksena ensin arvioidaan UNIDROITin periaatteiden oikeudellista merkitystä sekä yleisissä tuomioistuimissa että välimiesmenettelyssä, kun sopijapuolet ovat päättäneet valita sopimukseen sovellettavan UNIDROITin periaatteita. Toiseksi tutkielmassa arvioidaan, millä perustein UNIDROITin periaatteita voidaan soveltaa kansainvälisessä välimiesmenettelyssä, kun sopimuksesta puuttuu kansallista lainsäädäntöä koskeva lainvalinta. Tutkielmassa osoitetaan, että kansainvälinen välimiesoikeus voi valita voie directe -opin ja lex forin puuttumisen nojalla sopimukseen sovellettavan UNIDROITin periaatteita, kun i) sopimuksesta puuttuu lainvalinta ja sopijapuolet jättäytyvät välimiesmenettelyssä täysin passiiviseksi lainvalintaa koskevan kysymyksen osalta; ii) sopijapuolten tarkoituksena on ollut irrottaa sopimus kansallisesta lainsäädännöstä; tai iii) kansallisen lainsäädännön valinta muodostuu sopijapuolten eriävien tahdonilmaisujen ja liikesopimuksen luonteen takia erityisen hankalaksi. Kansainvälisen välimiesmenettelyn ratkaisutoiminnan yhtenä perustavanlaatuisena luonteenpiirteenä on tarkoitus tuottaa oikeudenmukaisia ratkaisuja, jotka palvelevat kaupallisia intressejä. Tämän seurauksena on kehittynyt transnationaalinen lex mercatoria sääntelemään kansainvälisiä kaupallisia sopimuksia ja niistä johtuvia riitoja. Tutkielmassa kolmanneksi osoitetaan, että UNIDROITin periaatteita voidaan soveltaa lex mercatorian aineellisoikeudellista sisältöä ilmentävänä lähteenä, kun UNIDROITin periaatteet rakentuvat lex mercatorian keskiöön kuuluville oikeusperiaatteille. Lisäksi UNIDROITin periaatteita voidaan soveltaa lex mercatorian sisältöä ilmentävänä lähteenä, kun periaatekokoelma nauttii merkittävää hyväksyntää kansainvälisten markkinatoimijoiden keskuudessa. Lopuksi tutkielmassa arvioidaan, voidaanko UNIDROITin periaatteita soveltaa vakiintuneina tapoina ja käytäntöinä. Tutkielmassa päädytään tulokseen, ettei periaatekokoelman soveltamiskäytäntöä voida pitää tapojen ja käytäntöjen valossa riittävän vakiintuneena. Tästä huolimatta UNIDROITin periaatteisiin kuuluvia good faith ja fair dealing -periaatteita sekä sopimusten tulkintaoppeja koskeva julkaistu kansainvälinen välimiesoikeuskäytäntö on runsasta. Lopuksi osoitetaan, että eräiden hyväksyttävyyttä koskevien reaalisten argumenttien takia UNIDROITin periaatteisiin kuuluvia good faith ja favor contractus -periaatteita sekä sopimusten tulkintaoppeja voitaisiin hyödyntää vakiintuneiden tapojen ja käytäntöjen tavoin sopimuksen täydentämisessä, mikäli sopijapuolten sopimuksessa ei ole kielletty UNIDROITin periaatteiden soveltamista. Kuitenkin tilanteessa, jossa sopimuksen ja UNIDROITin periaatteiden välillä vallitsee ristiriita, eikä arvioinnin kohteena oleva sopimusehto loukkaa sopimusoikeuden pakottavaan sisältöön kuuluvia lakiin kirjaamattomia yleisiä periaatteita, on sopimuksen ehdolle annettava kansainvälisessä kaupassa vallitsevan laajan sopimusvapauden ja asiantuntijapresumtion takia aina etusija.

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten sijoittajan vahingonkorvaus jäsentyy kestävän rahoituksen kontekstissa ja miten vahingonkorvauksen oikeudellisessa arvioinnissa voidaan huomioida kestävää rahoitusta koskevan lainsäädännön tavoitteet ja erityispiireet. Kestävän rahoituksen lainsäädäntö on tuonut mukanaan paljon uusia tiedonantovelvoitteita yhtiöille ja rahoitustuotteiden tarjoajille. Tämä mahdollistaa sijoittajalle, voiton tavoittelun lisäksi, vastuullista liiketoimintaa edistävien sijoituskohteiden valinnan. Sijoittajan päätöksenteossa, voitontavoittelun tai riskitason määrittämisen rinnalle, on siis korotettu lainsäädännön tasolla kohteen vastuullisuuden valinta. Perinteinen vahingonkorvaus arvopaperimarkkinoilla ei huomioi tätä intressiä. Tutkielmassa tutkitaan keinoja, joiden avulla kestävän rahoituksen erityispiirteet voitaisiin huomioida myös vahingonkorvauksen kontekstissa. Tutkimuksessa käydään läpi millaiset tiedot voivat olla vahingonkorvauksen perusteena, kuka voi saada korvausta ja miten vahingon suuruus määritellään. Tutkimuksessa arvioidaan vahingonkorvauksen yleisiä edellytyksiä kestävän rahoituksen viitekehyksessä. Tutkimuksen keskeisinä tuloksina on, että kestävän rahoituksen kontekstissa, tiedottamisen virheellisyyttä arvioidessa, tulee pohjana käyttää SFDR:n, taksonomian sekä CSRD:n velvoitteita. Tiedon virheellisyyttä arvioitaessa on otettava huomioon tiedon saatavuus sekä tietoja antavan yhtiö toimet tietojen keräämiseksi. Kun määritetään vahingonkorvauksen suuruutta kestävän rahoituksen kontekstissa, on negatiivisen sopimusedun sekä vahinkohyödyn korvaaminen vahingonkärsijälle hyväksyttävämpää kuin perinteisessä arvioinnissa.

Oikeudesta oikeudenkäyntiin kohtuullisessa ajassa on keskusteltu 2000-luvun alusta lähtien. Oikeus kohtuullisessa ajassa tapahtuvaan oikeudenkäyntiin on jokaiselle kuuluva perus- ja ihmisoikeus, jonka toteutuminen ei ole Suomessa ollut toivotunlaista. Suomalaisia oikeudenkäyntejä leimaa niiden pitkäkestoisuus ja pitkäkestoisuuden haitoista ja syistä on käyty kriittistä keskustelua. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) Suomelle antamien langettavien tuomioiden myötä yksilön oikeussuojakeinoksi Suomessa säädettiin niin sanottu hyvityslaki, jonka perusteella hyvitetään rahahyvityksellä viivästymisestä aiheutunutta aineetonta vahinkoa. Hyvityslakia säädettäessä esitettiin, että muiden kuin aineettomien vahinkojen kuten taloudellisten, aineellisten vahinkojen korvaaminen jäisi edelleen vahingonkorvauslain yleissääntelyn varaan. Tässä vahingonkorvausoikeudellisessa tutkielmassa selvitetään ensin, voiko vahingonkorvauslain nojalla saada korvausta viivästyneen oikeudenkäynnin aiheuttamista taloudellisista vahingoista. Keskeinen vahingonkorvausoikeudellinen sääntely koskee julkisyhteisön vastuuta, josta säädetään vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:ssä. Tältä osin selvitetään, millaista on viranomaisen tuottamuksen arviointi ja miten viranomaisen, erityisesti tuomioistuimen toimintaan liittyvät ominaispiirteet vaikuttavat tuottamuksen arviointiin. Toiseksi tutkielmassa selvitetään, voivatko viivästymisen aiheuttamat lisääntyneet oikeudenkäyntikulut olla taloudellista vahinkoa ja tulla näin ollen korvatuksi vahingonkorvauslain perusteella. Tämän kysymyksen osalta tarkastellaan viivästyksen ja oikeudenkäyntikulujen yhteyttä sekä vahingon käsitettä. Tutkielmassa havaittiin, ettei aiheesta tehty aiempi tutkimus on vähäistä. Varsinaisesti oikeudenkäyntikulujen korvaaminen vahinkona vaikuttaa tuntemattomalta aiheelta, josta ei ole myöskään kotimaista oikeuskirjallisuutta saatavilla. Tutkielmassa on käytetty lähteenä saatavilla olevaa aihetta jokseenkin sivuavaa vahingonkorvausoikeudellista kirjallisuutta sekä virallislähteitä ja esimerkiksi Suomen asianajajaliiton kannanottoja. Tutkielmassa havaittiin, että oikeudenkäyntikuluja ei ole pidetty vahinkona viivästystapauksissa. Näin ollen vastuu kuluista on jäänyt asian hävinneelle osapuolelle. Toisaalta tutkielmassa kuitenkin pohdittiin, olisiko oikeudenkäyntikulut luettavissa korvattavaksi vahingoksi. Esimerkkinä esitettiin EIT:n Tanskalle antamat ratkaisut, joissa oikeudenkäyntikulujen korvaaminen oli katsottu tehokkaaksi oikeussuojakeinoksi. Tutkielmassa myös todettiin, että hyvityslain myötä Suomeen saatiin EIT:n vaatimusten mukainen oikeussuojakeino, jonka mukaisia hyvitysratkaisuja on tehty paljon. Itse ongelmaan eli oikeudenkäyntien viivästymisiin hyvityslailla ei ollut vaikutusta. Sen sijaan hyvityslakiin on kohdistunut kriittisiä kannanottoja liittyen siihen, että sen myötä itse ongelma ja sen syyt jäävät vaille huomiota. Kaikkiaan viivästymisongelman ratkaisuna vaikuttaisi eri kannanottojen perusteella olevan ennakolliset toimet kuten toiminnan uudelleenjärjestelyt, mutta myös parempi resursointi.

Tekijänoikeuden haltijan keskeisin oikeussuojakeino on oikeus vaatia kompensaatiota tekijänoikeuden loukkauksen aiheuttamasta vahingosta, sillä tekijänoikeuden keskeisin sisältö on sen sisältämä taloudelliset oikeudet. Oikeudenhaltija voi vaatia kompensaatiota teoksen tekijänoikeuslain vastaisesta käytöstä tekijänoikeuslain 57 §:n perusteella kahdella eri tapaa. Oikeudenhaltija voi vaatia joko hyvitystä tai vahingonkorvausta, joista hyvityksellä on ensisijainen asema suhteessa vahingonkorvaukseen, minkä seurauksena tekijänoikeudellisen vahingonkorvauksen funktio, sen perusteella korvattavien vahingonkorvauksien määrä ja soveltaminen ovat jääneet vähälle huomiolle, eikä näistä aiheista ole selvyyttä. Tässä tutkielmassa pyritään selvittämään, miten ja mihin tekijöihin perustuen määritetään tekijänoikeuslain 57 §:n 2 momentin perusteella suoritettavan vahingonkorvauksen määrä. Kysymykseen lähdetään vastaamaan ensin systematisoimalla tekijänoikeuslain 57 §:n 2 momentin soveltamisala, selvittämällä hyvityksen ja vahingonkorvauksen suhde ja asettamalla tutkittavan momentin vahingonkorvausoikeuden kontekstiin, jotta esimerkiksi soveltuvat vahingonkorvausoikeudelliset periaatteet voidaan määrittää. Tämän jälkeen määritetään soveltuvat vahingon määrän määritysmetodit ja muut vahingon määrän määritykseen vaikuttavat tekijät. Tutkielmassa päädytään siihen, että tekijänoikeuslain 57 §:n 2 momentin soveltamisala on laaja, eikä siitä ole poissuljettu mitään vahinkoa, kunhan kyseinen vahinko saadaan näytettyä toteen. Tutkielmassa saadaan kuitenkin hahmotettua ja systematisoitua eri kategorioihin momentin perusteella yleisesti korvattavissa olevat vahingot, joita ovat esim. puhtaat taloudelliset vahingot, markkinahäiriö, kärsimys ja tilapäisenä haittana pidettävät psyykkiset haitat. Lisäksi tutkielmassa käsitellään sitä, kuinka hyvityksen olemassaolo ja hyvityksen määrä yhdessä vahingonkorvausoikeudellisten periaatteiden, kuten täyden korvauksen periaate ja rikastumiskielto, vaikuttavat TekL 57 §:n 2 momentin perusteella suoritettavan vahingonkorvauksen määrän määräytymiseen ja sen lopulliseen määrään. Tutkielmassa havaitaan, että hyvitys tekee mainittujen vahingonkorvausoikeudellisten periaatteiden soveltamisesta vaikeaa ja että hyvityksen määrä tulisi tapauskohtaisesti huomioida vahingonkorvauksen määrää määritettäessä. Kärsimyksen ja tilapäisen haitan perusteella korvattavien rahasummien määrän todetaan määräytyvän lähtökohtaisesti Henkilövahinkoasiain neuvottelukunnan suositusten sisältämien taulukoiden mukaisesti, kun taas puhtaiden taloudellisten vahinkojen määrää säännönmukaisesti arvioidaan oikeudenkäymiskaaren 17:2.3:n mukaisesti. Molemmille vahinkoryhmille määritetään kuitenkin vaihtoehtoinen vahingon määrän määritystapa, joksi valikoituu differenssioppi ja hahmotetaan oikeuskäytäntöön pohjautuvia ohjeita vahingon määrän määrittämisen tueksi. Keskeisiksi haasteiksi vahingon määrän määrityksessä hahmotetaan vahingon ja sen määrän toteen näyttämisen vaikeus, oikeudenhaltijoiden motivaation puute vaatia vahingonkorvausta, oikeuskäytännön puute ja TekL 57 §:n 2 momentin heikko asema. Tämän seurauksena tutkielman lopussa ehdotetaan vahingonkorvausmekanismin kaventamista ja hyvityksen soveltamisalan laajentamista, jotta hyvitys tulevaisuudessa kattaisi kaikki ne vahingot, joihin tekijänoikeuslain 57 §:n 2 momenttia vielä säännönmukaisesti sovelletaan

Tutkielmassa tarkastellaan välityssopimuksen sivullissitovuutta liiketoimintakontekstissa. Välityssopimuksen tarkoitus on suojella sopimusosapuolia liiketoimintaan negatiivisesti vaikuttavilta oikeusprosesseilta. Kansainvälisistä sopimussuhteista tulee jatkuvasti monimutkaisempia ja erilaisia kolmansia osapuolia koskevat kysymyksenasettelut yleistyvät. Välimiesmenettelyn tarkoituksen toteutumiseksi on tärkeää, että sivullissitovuuskysymyksiin pystytään vastaamaan tyydyttävästi. Tämä ei toteudu nykytilanteessa, jossa sivullissitovuus määräytyy käytännössä syntyneiden ja varallisuusoikeudesta eriytyneiden tapauskohtaisesti vaihtelevien doktriinien mukaan. Liiallinen eriytyneisyys synnyttää epäjohdonmukaisuuksia välityssopimuksen sivullissitovuuteen ja huonontaa sen ennakoitavuutta. Tutkielmassa pyritään ottamaan kantaa seuraaviin kysymyksiin. 1) Millaisia malleja välityslausekkeen sivullissitovuudesta käytetään, 2) millaisia haasteita ja ristiriitoja näihin liittyy käytännön näkökulmasta ja toisaalta suhteessa varallisuusoikeuden yleisiin periaatteisiin, 3) ovatko tällaiset ristiriidat ongelmallisia, ja jos, niin miksi ja 4) millaisia vaihtoehtoja on sivullissitovuuskysymysten järjestämiseksi tarkoituksenmukaisesti ja niin, että pystytään vastaamaan välimiesmenettelyn erityispiirteistä johtuviin tarpeisiin. Tutkimuskysymyksiä käsitellään perinteisen ja vaihtoehtoisen lainopin keinoin. Tutkielmassa esiintyy myös oikeusvertailevaa otetta ja siinä esitetään de lege ferenda -näkökulmia. Lähdeaineistossa korostuvat kansainvälinen kirjallisuus ja tieteelliset artikkelit. Tällä hetkellä käytettyjä doktriineja sovelletaan kansainvälisesti epäyhtenäisesti ja vaihtelevin perustein. Yleensä sivullissitovuutta määrittävinä tekijöinä pidetään osapuolten tarkoitusta ja suostumusta, mutta välimiesmenettelykäytännössä niiden selvittämiseksi kehittyneet metodit saattavat johtaa ongelmallisiin tulkintoihin. Välimiesoikeuden toimivaltaa ei myöskään aina pystytä perustelemaan riittävällä tavalla. Osa doktriineista on muutenkin ristiriidassa varallisuusoikeuden yleisten periaatteiden kanssa. Puhtaasti sopimusoikeudelliset sivullisteoriat ja tulkintaperiaatteet taas eivät riitä vastaamaan kaikkiin liiketoimintakontekstin sivulliskysymyksiin, eivätkä ne siten riitä toteuttamaan välimiesmenettelyn tarkoitusta ja vastaamaan sen tarpeisiin. Jotta saataisiin järjestettyä oikeustila sekä varallisuusoikeuden että välimiesmenettelyn tarkoituksen kannalta tyydyttävästi, voisi olla tarkoituksenmukaisinta perustaa välityslausekkeen sivullissitovuus johdonmukaisesti aina tarkoitukseen ja suostumukseen, jotka ovat yleisesti hyväksyttyjä välimiesmenettelyn edellytyksiä. Tarkoitus ja suostumus selvitetään tulkinnalla, jossa välityssopimusten osalta sovelletaan tiettyjä erityisiä, käytännössä muodostuneita periaatteita. Osa näistä periaatteista on ristiriidassa varallisuusoikeuden yleisten periaatteiden kanssa, mutta tilanne helpottuu, jos tarkoitukseen ja suostumukseen perustuvat opit välityslausekkeen sivullissitovuudesta kehittyvät hiljalleen niin kutsutun välimiesmenettelyoikeuden yleisiksi opeiksi.

Yleinen tietosuoja-asetus (EU 2016/679) asettaa velvollisuuksia henkilötietoja käsitteleville toimijoille. Asetuksen vastaisesta toiminnasta voi seurata esimerkiksi vahingonkorvausvelvollisuus tai hallinnollisen sakon määrääminen. Yliopistot käsittelevät usein henkilötietoja tieteellisen tutkimuksen yhteydessä. Usein henkilötietojen käsittelyssä on mukana toinenkin taho, esimerkiksi käsittelijänä tai yhteisrekisterinpitäjänä. Tällöin henkilötietojen käsittelystä on määrättävä osapuolten välillä asetuksen edellyttämin tavoin, ja näiden tahojen välillä on tyypillisesti henkilötietojen käsittelyä koskeva sopimus. Tämän tutkielman tutkimuskohteena on vastuunhallitseminen sopimusehdoin henkilötietojen käsittelyssä. Tutkimuskohde tarkentui vielä niin, että tutkielmassa arvioidaan kysymystä siitä, että vaikuttaako yliopistojen tieteelliseen tutkimukseen liittyvä henkilötietojen käsittely vastuunhallitsemisen arviointiin. Päähuomio tutkielmassa on siinä, että vaikuttaako asetus henkilötietojen käsittelyyn osallistuvien sopijapuolten mahdollisuuksiin sopia keskinäisestä vastuustaan sen vahingon korvaamiseen suhteen, joka aiheutuu sopimukseen nähden kolmannelle. Hallinnollinen sakko rajattiin tarkemman tarkastelun ulkopuolelle. Kyseiseen seuraamukseen liittyy kuitenkin tiettyjä erityispiirteitä yliopistojen osalta, minkä vuoksi se huomioidaan tutkielmassa tältä osin. Tieteellinen tutkimus vaikuttaa siihen, miten asetus soveltuu tarkasteltavaan toimintaan, ja siten siihen, millaisiksi toimintaan liittyvät tietosuojavelvoitteet muodostuvat. Sopimusehdoilla voidaan puolestaan osaltaan vaikuttaa siihen, että tutkimus täyttää tieteellisyyden kriteerit, vaikka tutkimuksessa olisi osallisena myös yliopiston ulkopuolinen toimija. Henkilötietojen käsittelyyn liittyvistä riskeistä kiinnitetään huomiota siihen, ettei tietosuojalain (1050/2018) mukaan yliopistoille voida määrätä hallinnollista sakkoa. Vahingonkorvauksen osalta tutkielmassa selvitetään sitä, mikä taho on oikeutettu korvaukseen asetuksen 82 (1) artiklan nojalla. Kysymys on tulkinnanvarainen mutta tutkielmassa päädyttiin siihen, että painavat perusteet kuten sääntelyn tarkoitus perustelevat sitä, että vain rekisteröity on oikeutettu tähän korvaukseen. Osapuolten roolilla rekisterinpitäjänä tai käsittelijänä on merkittävä vaikutus siihen, millaiseksi niiden vastuu muodostuu asetuksen 82 artiklan 2-5 kohtien nojalla. Asetuksen korvaussääntelyn tarkoituksena voidaan nähdä olevan se, että se kohdentaa vastuun vahingon aiheuttajalle. Asetuksen nojalla yliopistojen roolia rekisterinpitäjänä, ja siten niiden vastuuta ja lähtökohtaisesti myös vastuusta sopimista tulee arvioida samoin kuin muiden toimijoiden osalta. Sopimusvapaudella on puolestaan keskeinen asema oikeudessamme, ja sopijapuolilla on yleisesti mahdollisuus sopia myös sopimusriskeistään. Sopimusvapaus ei ole kuitenkaan poikkeuksetonta ja sitä rajoittaa pakottava lainsäädäntö. Asetus vaikuttaa monin tavoin sopimusvapautta kaventavasti. Asetuksen tarkoituksena voidaan katsoa olevan rekisteröidyn suojaaminen. Tästä näkökulmasta tutkielmassa päädyttiin siihen, että tämä tarkoitus on myös asetuksen edellyttämillä sopimuksilla tai sen edellyttämiin järjestelyihin pohjautuvilla sopimuksilla, ja siksi niiden osalta sopimusvapaus on yleisesti ottaen kapeampaa kuin tutkimussopimuksen osalta. Tutkielmassa arvioidaan edellä esitettyyn perustuen kysymystä siitä, onko asetuksen 82 artikla tulkittava pakottavaksi keskinäisen vastuunjaon suhteen, ja rajautuuko sopimusvapaus myös tässä suhteessa. Kysymystä artiklan pakottavuudesta ei ole ratkaistu tuomioistuimessa, ja argumentteja on esitettävissä kumpaankin suuntaan. Tutkielmassa päädyttiin rekisteröidyn suojaa painottamalla siihen, että asetuksen 82 artiklan mukainen vastuunjakosääntely on tulkittavissa pakottavaksi. Henkilötietojen suoja on perusoikeus, ja rekisteröidyn suojan painottuminen on näkynyt EUT:n oikeuskäytännössä. Asetuksen mukainen korvausvastuu menettäisi merkitystään sääntelyn noudattamisen varmistusmekanismina, jos vastuusta voisi sopia toisin. Tutkielmassa arvioitiin, että vastuusta toisin sopiminen voisi siten vaikuttaa siihen, miten osapuolet suhtautuvat ja toteuttavat vastuullaan olevia tietosuojavelvoitteita. Vastuusta toisin sopiminen voisi mahdollistaa myös sääntelyn kiertämisen. TSA 82 artiklan pakottavuus turvaisi siten sääntelyn päämääränä olevaa rekisteröidyn suojaa. Tutkielmassa päädyttiin siihen, että asetuksen vastaista sopimusehtoa voisi pakottavan sääntelyn vastaisena pitää pätemättömänä, ja asetus tulisi ehdon sijasta noudatettavaksi. Tutkielmassa esitetään lopuksi vielä eräitä tarkentavia näkökohtia. Ensinnäkin huomioidaan, että pakottavuus koskee vain sopimista sen vahingon suhteen, joka tulee asetuksen nojalla korvattavaksi. Lisäksi kiinnitetään huomiota keskeisiin sopimusoikeudellisiin periaatteisiin koskien vastuunrajoitusehtoja, sovinnon mahdollisuuksiin ja siihen, ettei asetus estä sopimasta korvaukseen liitännäisistä kuluista.

Sopimusneuvotteluissa kumpikin osapuoli pyrkii tekemään itselleen taloudellisesti mahdollisimman edullisen sopimuksen, mikä voi aiheuttaa heille vastuuriskejä. Osapuolet pyrkivät toteuttamaan omat etunsa mahdollisimman täysimääräisesti ja välttämään mahdollisimman laajalti vastapuolensa etuja turvaavia velvoitteita niitä tehostavine vastuineen. Epäselvä oikeustila heikentää kuitenkin mahdollisuuksia ennakoida vastuiden syntyä, mikä yhdessä kuvatun etujännitteen kanssa voi kasvattaa niitä koskevien vastuuriitojen todennäköisyyttä ja muodostaa oikeudellisia vastuuriskejä. Vastuuriskien välttämiseksi sopimusneuvotteluja on ohjattava sopimuksentekovaihetta sääntelevillä prekontraktuaalisilla sääntelyvälineillä, joiden tehtävä voi tosin jäädä toteutumatta niiden puutteellisen laadinnan takia. Vastuuriskien tehokas välttäminen edellyttää siksi kokonaiskuvaa sekä sopimusneuvottelujen vastuista että niiden välttämiskeinoista erityispiirteineen. Tutkielmassani jäsennän sopimusneuvottelujen osapuolille keinoja oikeudellisten vastuuriskien välttämiseksi. Tätä varten hahmotan ensiksi sopimusneuvotteluissa vastuuriskejä aiheuttavat vastuutilanteet. Tämän pohjalta arvioin, millä prekontraktuaalisella sääntelyvälineellä ja miten vastuuriskejä voidaan kyseisessä vastuutilanteessa välttää. Sanotun perusteella selvitän edelleen, millaisia riskejä sääntelyvälineiden käyttöön liittyy ja millaisilla sopimusteknisillä keinoilla niitä voidaan pyrkiä ehkäisemään. Olen rajannut tarkasteluni tasavertaisten ja sopimuksen laadintaan yhtä lailla osallistuvien elinkeinoelämän toimijoiden yksilöllisiin sopimusneuvotteluihin, joiden osapuolten oletetaan olevan sisäisesti jakamattomia ja joissa huomiota ei kiinnitetä osapuolten kaksiasianosaissuhteen ulkopuolisiin toimijoihin. Lisäksi tarkastelen vain sopimusneuvotteluissa vaikuttavia ja oikeudellisesti merkityksellisiä sääntelyvälineitä. Näkökulmani on ensisijaisesti sopimussuunnittelullinen ja talousoikeudellinen, ja toteutan tutkimukseni lainopillisen tutkimuksen ja rakennetutkimuksen menetelmin. Jäsennän ensin vastuutilanteet sen perusteella, mitä vastuita sopimusneuvotteluissa voi ajankohtaistua ja minkälaisia suojaa tarvitsevia liiketaloudellisia etuja osapuolilla voi olla. Sijoitan sopimusneuvottelut laajempaan sopimusjärjestelyyn, jossa osapuolia välittömästi velvoittava tavoite määrittää soveltuvan vastuun muodon ja sisällön. Kyseinen vastuu ei kuitenkaan ole välttämättä osapuolten liiketaloudellisten etujen mukainen, ja tämän perusteella voidaan hahmottaa kolme vastuutilannetta, joihin voidaan vastata vastuun perusteena olevaa tavoitetta kehittämällä. Menettelyn vastuutilanteissa pyritään välttämään neuvotteluvastuun syntyminen neuvottelutavoitetta täsmentämällä, missä voidaan hyödyntää neuvottelusopimusta. Sopimussisällön vastuutilanteissa puolestaan ehkäistään sopimusvastuu estämällä neuvottelutavoitteen muuttuminen sopimustavoitteeksi, mihin aiesopimus soveltuu. Sitovuuden vastuutilanteissa taas muutetaan neuvotteluvastuu sopimusvastuuksi rajaamalla neuvottelutavoitetta esisopimuksella. Menettelyn vastuutilanteiden suunnittelussa on kysymys lojaliteetista johtuvien muuttuvien toimintamahdollisuuksien vakauttamisesta neuvottelusopimuksella. Osapuolten lähtökohtaiset neuvotteluvapaus ja neuvotteluriski korvautuvat vaiheittain tilanneyhteyden perusteella määritettävillä lojaliteettivelvoitteilla, joiden jatkuvasta vaihtelusta johtuvia ennakointivaikeuksia sääntelyvälineellä voidaan torjua. Neuvottelusopimus voidaan toisaalta katsoa korostuneen lojaliteetin osoitukseksi, mikä voi toimia perusteena nimenomaisesti sovittua laajemmille toimintavelvoitteille ja suppeammalle vetäytymismahdollisuudelle. Sanotun ennakoiminen edellyttää siksi muidenkin kuin oikeudellisten näkökulmien ottamista huomioon. Sääntelyvälineessä voi olla myös vaikea määritellä suojattavien etujen alaa, mistä johtuvan jännitteen lieventämiseksi osapuolet voivat erikseen sopia poikkeavasta kustannusvastuunjaosta tai tietystä toiminnasta johtuvista seuraamuksista. Sopimussisällön vastuutilanteiden suunnittelussa pyritään erottamaan sopimussisällön muodostamistoimet sitä koskevista sitoutumistoimista aiesopimuksen avulla. Sopimussisällön vaiheittaisen muodostumisen takia sopimussidonnaisuuden perustava tahdonilmaisu voidaan joutua määrittämään tapauskohtaisella kokonaisarvioinnilla, josta voidaan tehdä ennakoitavampaa sopimussidonnaisuutta perustamattomalla aiesopimuksella. Aiesopimus saatetaan kuitenkin katsoa tietyin edellytyksin sitovaksi esisopimukseksi, minkä mahdollisuutta voidaan torjua samoin kuin sopimussisällön muodostamista edistää sopimusvapauden eri osa-alueita etukäteen rajoittamalla. Aiesopimus voi myös yhdessä tosiasiallisen toiminnan kanssa perustaa sopimussidonnaisuuden, minkä estäminen voi edellyttää osapuolilta aktiivisia toimia, joita he voivat tehostaa nimenomaisilla toimintavelvoitteilla tai tilanneyhteyssidonnaisilla sitovuuslausumilla. Sitovuuden vastuutilanteiden suunnittelun keskiössä on osapuolten riskinjaon etukäteinen muuttaminen sopimussuhteen kaltaiseksi esisopimuksen avulla. Osapuolten etuasetelma ja liikkumavara voivat muuttua ennen sopimuksen tekoa siten, että riskinjakoa on tarpeen muuttaa sopimuksen tekoon velvoittavalla sääntelyvälineellä. Esisopimuksen sitovuus voi kuitenkin estyä sen sisällöllisen riittämättömyyden takia, mihin on varauduttava sopimalla jatkoneuvotteluista ja tarvittaessa sovellettavasta puiteaineksesta. Esisopimus voi menettää sitovuutensa myös, jos osapuolten sille asettamat edellytykset jäävät olosuhteiden myöhemmän kehityksen takia täyttymättä. Viimeksi mainitun riskiä voidaan pyrkiä pienentämään paitsi ehdoilla esisopimuksen asiallisesta voimassaolosta myös rajoittamalla sääntelyvälineen sitovuutta ajallisesti tai sisällyttämällä siihen vaihtoehtoisia tavoitteita ja suoritustapoja, joilla olosuhdemuutoksiin voidaan vastata. Vastuiden välttämiseen pyrkivässä sopimussuunnittelussa osapuolten on ymmärrettävä merkityksellisten etujensa, niitä suojaavan tavoitteen ja tavoitetta ohjaavien sääntelyvälineiden keskinäinen yhteys. Osapuolten suojaa tarvitsevien liiketaloudellisten etujen ja niitä vastaavien vastuiden laajuus riippuu siitä, missä määrin ne on turvattu heitä velvoittavassa tavoitteessa. Jotta tavoitetta voidaan muuttaa prekontraktuaalisilla sääntelyvälineillä tätä paremmin vastaavaksi, on osapuolten tunnistettava paitsi vastuiden taustalla olevat erilaiset edut myös omaa tehtäväänsä toteuttavien sääntelyvälineiden suhde niihin sääntelyvälineiden käyttöön liittyvien riskien ehkäisemiseksi. Sääntelyvälineillä tavoiteltavien etujen luonne määrittää siten viime kädessä myös kannettavien vastuiden alan.

Suomen vahingonkorvausoikeus rakentuu vahvasti eri vahinkolajien erotukselle. Puhtaalla varallisuusvahingolla tarkoitetaan VahL:n 5 luvun 1 §:ssä kuvattua vahinkolajia, joka koskee "taloudellista vahinkoa, joka ei ole yhteydessä henkilö- tai esinevahinkoon". Puhtaan varallisuusvahingon korvaaminen sopimuksenulkoisissa suhteissa edellyttää joko vahinkolajin korvauskelpoisuuden vahvistavaa erityissäännöstä tai vahingonkorvauslain 5:1:n mukaisten perusteiden täyttymistä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää millä perusteilla vahingonkorvausvastuu voi syntyä muulle kuin varsinaiselle sopimuskumppanille annetun virheellisen tiedon perusteella puhtaista varallisuusvahingoista. Vahinko on voinut syntyä esimerkiksi huonon liiketoimintapäätöksen tai henkilökohtaisen taloudellisen päätöksen johdosta, joka on tehty luottamalla vahingonaiheuttajan antamaan virheelliseen tietoon. Tutkielmassa tarkastelu aloitetaan yleisemmin puhtaiden varallisuusvahinkojen tarkastelusta ja taustoitetaan puhtaiden varallisuusvahinkojen rajoitettua korvattavuutta Suomen vahingonkorvausoikeudessa. Näitä perusteita peilataan erityisesti virheellisen tiedon perusteella aiheutuneeseen vahinkoon. Tutkielman rajauksen pääteemana on hahmottaa ne periaatteet ja se normipohja, joiden kautta näitä erityisiä puhtaan varallisuusvahingon syntytilanteita voidaan hahmottaa. Pääsäännön mukaan tilanteissa, joissa osapuolten välillä ei ole sopimussuhdetta tulee vahingonkorvaukseen sovellettava normisto deliktivastuusta. Tapauksille on kuitenkin ominaista se, että deliktivastuu ei sovellu kuitenkaan täysin ongelmitta tapauksien käsittelyyn. Osissa tilanteissa kyse on sellaisista etuuksista, joiden voidaan nähdä paremmin soveltuvan sopimusvastuun alaan. Tutkielmassa selvitetään miten delikti- ja sopimusvastuu hahmottuvat puhtaiden varallisuusvahinkojen korvattavuutta koskevissa rajatapauksissa. Tapauksia, jossa virheellinen tieto on voinut aiheuttaa vahinkoa, arvioidaan merkityksellisten oikeustosiseikkojen kautta. Ensinnäkin tilanteeseen saattaa vaikuttaa se, kuka tiedon antaa. Toimiiko hän esimerkiksi ammatillisessa asemassa, joka voisi toimia perusteena perustellun luottamuksen syntymiselle? Toisena tekijänä voidaan erottaa se, kenelle tietoa tarjotaan. Onko kyse rajaamattomasta joukosta ihmisiä, joille tietoa annetaan vai voidaanko erottaa tietty intressiryhmä, jolla voi olla etua tai riskiä annetusta tiedosta? Kolmantena tekijänä voidaan vielä erotta se, mitä tietoa tarjotaan. Tutkielmassa lopputulemana todetaan, että vahingonkorvaustilanteiden arvioinnissa tulee painottaa tilannekohtaisia intressiasetelmia sen sijaan, että painotetaan jonkun tietyn muodollisen seikan täyttymistä. Huolimattomuudesta johtuvia virheellisen tiedon antoa koskevat tapaukset ovat usein monimutkaisia, eikä ole erotettavissa yksittäistä kaikkia tilanteita kattavaa testiä, jolla vahingonkorvausvastuu voitaisiin määrittää. Kriteereitä, joiden perusteella vahinkoja tulee ensisijaisesti arvioida ovat osapuolen perusteltu luottamus vahingon tunnistettavuus sekä oikeudenmukaisuus. Tilanteita tulee kuitenkin arvioida ottaen huomioon konkreettiset vahinkotilanteet ja reaaliset intressiasetelmat. Huomiota ei tule kiinnittää muodollisiin seikkoihin.

Tiivistelmä Tiedekunta: Oikeustieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma Opintosuunta: Velvoiteoikeus Tekijä: Otto Saikkonen Työn nimi: Vuokrasopimuksen irtisanominen saneerausmenettelyssä yrityssaneerauslain 27.1 §:n perusteella ja irtisanomisen perusteella määräytyvä korvaus Työn laji: OTM-tutkielma Kuukausi ja vuosi: Tammikuu 2023 Sivumäärä: XXII + 74 sivua Avainsanat: Yrityssaneeraus, YSL 27 §, vuokrasopimuksen irtisanominen saneerausmenettelyssä, kohtuullinen korvaus muusta vahingosta, saneerausvelka Ohjaaja: Heidi Lindfors Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Taloudellisissa vaikeuksissa olevan velallisen on mahdollista hakeutua yrityssaneerauslain (1993/47) mukaiseen saneerausmenettelyyn, jossa tavoitteena on tervehdyttää ja turvata velallisen jatkamiskelpoisen yritystoiminnan edellytykset sekä saada aikaan velkojen järjestely. Saneerausmenettelyssä lähtökohtana on pidettävä sopimussuhteiden jatkuvuuden periaatetta, jonka mukaisesti saneerausmenettelyn alkaminen ei lähtökohtaisesti vaikuta velallisen jo tekemiin sitoumuksiin. Velallisen saneerauksen toteuttamismahdollisuuksien turvaamiseksi saattaa olla välttämätöntä, että velallisella on mahdollisuus vetäytyä taloudellisesti merkittävistä ja epäedullisiksi käyneistä sopimussuhteista saneerausmenettelyn alettua. Yrityssaneerauslaissa (YSL) säädetään erikseen poikkeuksista, jolloin velallisen on mahdollista vetäytyä ennenaikaisesti eräistä sopimuksista. YSL 27 §:n mukaisesti vuokra- tai vuokraluottosopimus voidaan menettelyn alettua irtisanoa noudattaen kahden kuukauden irtisanomisaikaa sopimuksen kestoa tai irtisanomista koskevien ehtojen estämättä. Yrityssaneerauslaissa säädetyllä tavalla vuokranantajalla on oikeus korvaukseen sopimuksen ennenaikaisen päättämisen vuoksi omaisuuden hallinnan palauttamisesta aiheutuneista välttämättömistä kustannuksista sekä kohtuullisilta osin muusta vahingosta, jonka vuokranantaja osoittaa hänelle aiheutuvan. Tarkastelussa ovat seuraavat tutkimuskysymysten mukaiset asiat: 1. Mikä merkitys YSL 27 §:n kaltaisilla erityisillä irtisanomisoikeuksilla ja korvaussäännöksillä on ottaen huomioon saneerausmenettelyn rehabilitaation periaate, sopimusten jatkuvuuden periaate ja yleinen täyden korvauksen periaate? 2. Mikä on YSL 27 §:n perusteella määräytyvän ”kohtuullisen korvauksen” suuruusluokka, johon tapauskohtaisessa kohtuullisuusharkinnassa voidaan päätyä? 3. Minkä seikkojen perusteella ”kohtuullisen korvauksen” suuruutta voidaan tapauskohtaisessa kohtuullisuusharkinnassa arvioida? Tutkimuskysymyksiä tarkastellaan pääosin lainopillisten ja empiiristen menetelmien keinoin. Tutkimuksessa pyritään tarjoamaan teoreettinen kohtuullisen korvauksen suuruusluokka sekä viitekehys kohtuusharkinnalle, jonka perusteella kohtuullisen korvauksen määrää on mahdollista arvioida tapauskohtaisessa kokonaisharkinnassa.