Browsing by study line "Rikosoikeus"

Tutkielmassa selvitetään, miten rikoslain 16 luvun 13 § soveltuu välittäjiä käyttäen toteutettuun lahjontaan ja, milloin rikosvastuu lahjusrikoksesta aktualisoituu. Tutkielmassa pyritään tuomaan esiin voimassa olevan lainsäädännön mahdollisia ongelmakohtia, jotka vaikeuttavat puuttumista välittäjiä käyttäen toteutettuun lahjontaan. Tutkielman aiheen kannalta keskeisessä asemassa on myös oikeushenkilön rangaistusvastuu ja sen selvittäminen, miten oikeushenkilön rangaistusvastuu soveltuu välittäjiä käyttäen toteutettuun lahjontaan. Tutkielmassa aihe on rajattu koskemaan kansainväliseen liiketoimintaan liittyvää ulkomaisen virkamiehen lahjontaan, koska ulkomaisen virkamiehen lahjonta toteutetaan usein välittäviä tahoja käyttäen. Lahjuksen antaminen kansalliselle ja ulkomaiselle virkamiehelle on säädetty rangaistavaksi rikoslain 16 luvun 13 §:ssä. Välittäjien käyttämistä lahjonnan toteuttamisessa ei ole kriminalisoitu erikseen, vaan toimintaa on arvioitu rikoslain lahjusrikoksia koskevien säännösten perusteella. Toiminnassa voi olla kyse rikoslain 16 luvun 13 §:n 1 momentin mukaisesta tilanteesta, jossa lahjus luvataan, tarjontaa tai annetaan välittäjän kautta virkamiehelle itselleen tai virkamiehelle annetaan välittäjän kautta lupaus tai tarjous lahjuksen antamisesta toiselle. Toiminnassa voi olla myös kyse pykälän 2 momentin mukaisena tilanteesta, jossa virkamiehen toiminnasta palvelussuhteessa luvataan, tarjotaan tai annetaan välittäjän kautta 1 momentissa tarkoitettu etu toiselle kuin virkamiehelle itselleen. Suomessa kaikki epäillyt kansainväliseen liiketoimintaan liittyvät ulkomaisen virkamiehen lahjontatapaukset ovat johtaneet syytteiden hylkäämiseen. Kaikissa tapauksissa lahjusten antaminen epäiltiin toteutetun välittäjiä käyttäen. Välittäjiä käytetään lahjonnan toteuttamisessa, koska välittäjien käyttäminen vaikeuttaa rikoksen toteennäyttämistä ja siten vähentää kiinnijäämisen ja rangaistuksen riskiä. Tutkielman perusteella nykyinen lahjuksen antamista koskeva RL 16:13 ei sovellu ongelmitta välittäjiä käyttäen toteutettuun lahjontaan, sillä tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää näyttöä niin lahjuksen antajan kuin lahjonnan kohteena olevan ulkomaisen virkamiehen tietoisuudesta. Oikeushenkilön rangaistusvastuu ei ole myöskään tullut kyseeseen silloin kun, luonnollisia henkilöitä vastaan nostetut syytteet on hylätty, sillä ei ole pystytty näyttämään, että oikeushenkilön toiminnassa on tapahtunut lahjusrikos. Tutkielmassa todetaan, että vaikutusvallan kauppaamisen kriminalisointi voisi parantaa mahdollisuutta puuttua välittäjiä käyttäen toteutettuun lahjontaan. Yrityksillä on merkittävä rooli kansainväliseen liiketoimintaan liittyvässä lahjonnassa, koska rikos tehdään yrityksen harjoittaman ulkomaankaupan yhteydessä, jotta yritykselle saataisiin liiketoimintaan liittyvä oikeudeton etu. Näin ollen oikeushenkilön rangaistusvastuun tehostaminen ja yritysten vastuun korostaminen olisi perusteltua. Lahjonnan tuottamuksellisen rahoittamisen kriminalisointi ja yhteisösakon määrän korottaminen voisivat edelleen tehostaa yritysten vastuuta ehkäistä ja valvoa sen puolesta ja hyväksi toimivien tahojen toimintaa.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan vankilarikollisuutta sekä sen torjumiseen käytettäviä ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä, nimenomaisesti vankilan yleisissä tiloissa käytettävää kameravalvontaa, vankien yhteydenpidon valvontaa sekä vankien sijoittelua. Tutkielmassa selvitetään, minkälaista vaikutusta näillä toimenpiteillä on vankien oikeuksien ja vankeuden täytäntöönpanon tavoitteiden toteutumiseen, sekä pohditaan toimenpiteiden hyväksyttävyyden ja tarkoituksenmukaisuuden rajoja. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan sitä, minkälaiseksi vangin oikeusturva mainittujen toimenpiteiden yhteydessä muodostuu. Vangit nauttivat perus- ja ihmisoikeussuojaa siinä missä muutkin ihmiset. Kansainvälinen ja kansallinen sääntely suojaa vankeja mielivaltaiselta vallankäytöltä ja epäinhimilliseltä kohtelulta sekä määrittää rajat sille, millä tavoin vankien oikeuksia voidaan rajoittaa. Vankeusrangaistuksen johdosta vanki menettää vapautensa, mutta tämä ei sellaisenaan muodosta perustetta rajoittaa vangin muita oikeuksia. Mikäli vankeusrangaistuksen aikana on tarve rajoittaa vangin perus- ja ihmisoikeuksia tätä enemmän, tulee rajoitukset oikeuttaa erikseen ja rajoitusten hyväksyttävyys arvioida normaalien rajoitusedellytysten mukaan. Vangin oikeuksia voidaan rajoittaa vain lakiin perustuen, joten minkäänlainen laitosvalta rajoitusten oikeuttamisperusteena ei voi tulla kyseeseen. Sitä, miten vankeusrangaistus toteutetaan ja minkälaiseksi rangaistus muodostuu, ohjaavat täytäntöönpanolle asetetut tavoitteet, jotka heijastavat yhteiskunnassa ja kriminaalipolitiikassa vaikuttavia arvoja. Vankeuden täytäntöönpanon tavoitteena on lisätä vangin valmiuksia rikoksettomaan elämäntapaan ja edistää vangin sijoittumista yhteiskuntaan. Tavoitteena on näin ollen uusintarikollisuuden vähentäminen. Tässä tarkoituksessa vankeusrangaistus pyritään järjestämään normaalisuusperiaatteen mukaisesti eli niin, että vankilan olot vastaavat mahdollisimman pitkälle yhteiskunnassa vallitsevia elinoloja. Lisäksi rangaistus pyritään järjestämään niin, että vangin mahdollisuutta ylläpitää terveyttään ja toimintakykyään tuetaan ja vapaudenmenetyksestä aiheutuvia haittoja ehkäistään. Tämä tarkoittaa esimerkiksi ns. laitostumisvaikutusten minimoimista sekä panostamista vangin sosiaalisten suhteiden säilymiseen. Vankeusrangaistuksen aikana pyritään siis luomaan pohja sille, että vanki voi vapautumisensa jälkeen selvitä normaalissa yhteiskunnassa rikollista elämäntapaa jatkamatta. Täytäntöönpanon järjestämistä ohjaa toisaalta vahvasti myös eri osapuolten turvallisuusnäkökohdat. Viranomaisilla on velvollisuus järjestää täytäntöönpano niin, että vankien, vankilan henkilökunnan ja yhteiskunnan turvallisuus huomioidaan. Tutkielmassa tarkastellaankin sitä, miten vankien oikeudet ja täytäntöönpanon tavoitteet toteutuvat ympäristössä, jossa osa vangeista pyrkii jatkamaan rikollista toimintaa myös vankilan sisällä. Tutkielmassa tarkastellaan erityisesti järjestäytyneiden rikollisryhmien asemaa ja vaikutusta Suomen vankiloissa, sekä näiden ryhmien toimintaan liittyvää huumausaine- ja väkivaltarikollisuutta. Ilmiöllä on suuria haitallisia vaikutuksia, ja sitä pyritäänkin monin keinoin torjumaan. Tässä tutkielmassa keskitytään ensisijaisesti ilmiön ennaltaehkäisemiseen, eli järjestäytyneiden rikollisryhmien toimintaedellytysten heikentämiseen erinäisten toimenpiteiden avulla. Tutkielmassa sekä selvitetään yksityiskohtaisesti relevanttien säännösten sisältöä, että arvioidaan säännösten soveltamista ja toteutumista käytännössä. Tutkielmassa yhdistyvät erilaiset menetelmät ja lähestymistavat, ja koska aihe on ollut tutkimuksentekohetkellä varsin ajankohtainen, lähdeaineistona on voitu hyödyntää perinteisten oikeuslähteiden lisäksi täydentävästi myös muuta monipuolista aineistoa. Vaikka tutkielma varsinaisesti keskittyy Suomen tilanteen ja lainsäädännön tarkasteluun, ei myöskään kansainvälinen näkökulma jää huomioimatta. Tutkielman keskeisiä havaintoja ja johtopäätöksiä olivat, että lainsäädännössä tulisi läpinäkyvämmin arvioida rajoitusten vaikutusta niiden kohteena olevien vankien näkökulmasta, että viranomaisten olisi syytä aktiivisesti pyrkiä minimoimaan rajoitusten kohteena oleville vangeille aiheutuvia haittavaikutuksia, ja että vankien oikeusturvan sekä toiminnan läpinäkyvyyden parantamiseksi viranomaisten olisi syytä kiinnittää huomiota tekemiensä ratkaisuiden perustelemiseen sekä hyvään hallintoon muutoinkin.

Lapsiin kohdistuva verkkovälitteinen seksuaaliväkivalta voi tulla rangaistavaksi usean eri rikostunnusmerkistön kautta. Vuoden 2023 seksuaalirikoslainsäädännön muutoksen myötä lapsiin kohdistuva sanallinen verkkovälitteinen seksuaaliväkivalta tulee lähtökohtaisesti rangaistavaksi lapsen houkutteluna seksuaalisiin tarkoituksiin (ns. grooming), seksuaalisena kajoamisena lapseen tai seksuaalisen kajoamisen lapseen yrityksenä. Erityisesti sanallisesti toteutettuja verkkovälitteisiä lapseen kohdistuvia rikoksia koskevat tulkintalinjat kriminalisointien välillä näyttäytyvät kuitenkin jäsentymättömiltä, eikä oikeusohjeissa ole liiallisesti pohdittu säännösten välistä suhdetta. Verkkovälitteisten lapsiin kohdistuvan seksuaaliväkivallan lisääntyessä selkeiden tulkintalinjojen muodostaminen näyttäytyy keskeisenä. Tutkielmassa pyritäänkin lainopin menetelmän kautta systematisoimaan säännösten välistä suhdetta erottavien tekijöiden hahmottamisen ja tulkinnan kautta. Systematisoinnissa hyödynnetään alempien tuomioistuinten ratkaisukäytäntöä sen suhteen, miten säännöksiä voidaan tulkita ja miltä osin säännösten välinen suhde näyttäytyy epäselvänä. Lisäksi tutkielmassa pohditaan rankaisemattomalle valmistelulle jäävää soveltamisalaa nykyisessä lainsäädäntöratkaisussa. Tutkimuksen lopputuotteena esitettiin tekijöitä, jotka auttavat sovellettavan tunnusmerkistön löytämisessä yksittäisessä tapauksessa. Tutkielmassa analysoitiin keskeiseksi muodostuneiden tekijöiden tulkintaa huomioon ottaen teoreettinen tieto, laillisuusperiaate ja sääntelyn taustalla vaikuttava oikeushyvä. Tutkielmassa esitettiin tulkintalinjoja koskien oikeuskäytännön perusteella tyyppitapauksina näyttäytyviä tosiseikastoja. Niin ikään tutkimuksessa arvioitiin nykyisen lainsäädäntöratkaisun tarkoituksenmukaisuutta erityisesti lapsen suojelun ja laillisuusperiaatteen valossa.

Tutkielmassa selvitetään virkavelvollisuuden rikkomisen rikostunnusmerkistön yhteyttä laiminlyönnin rikosoikeudelliseen käsitteeseen ja laiminlyönnin rangaistavuuteen. Erityisen mielenkiinnon kohteena on laiminlyönnillä aiheutetun virkavelvollisuuden rikkomisteon liittymä laiminlyönnistä mahdollisesti aiheutuneeseen seurausrikokseen eli epävarsinaiseen laiminlyöntirikokseen (RL 3:3.2). Lisäksi tarkastellaan laiminlyöntivastuun kohdentumista etenkin niissä tilanteissa, joissa vastuuasemassa olevia on useita. Rikoslain 3 luvun 3.2 §:n 1-kohdan mukaan erityinen oikeudellinen velvollisuus estää seurauksen syntyminen voi perustua virkaan, toimeen tai asemaan. Lähtökohta on se, että tietyn toimintavelvollisuuden tulee ilmetä laista laillisuusperiaatteen vaatimalla tavalla ja että tuo velvollisuus on sillä tavalla selkeä, että toimintavelvollinen henkilö on tietoinen sen sisällöstä ja velvoittavuudesta. Kun kysymyksessä on laiminlyöty virkatoimi, teon tahallisuus- ja tuottamusvastuuta arvioidaan ensisijaisesti rikoslain 40 luvun mukaisena virkarikosvastuuna ja jos laiminlyödystä virkatoimesta on aiheutunut seurausrikos, tahallisuus- ja tuottamusvastuun arvioiminen laajenee myös tämän rikoksen, eli epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen, syyksilukemisarviointiin. Epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen syyksilukemisarvioinnissa huomioitavat pääelementit ovat seuraavat: 1) seurausrikos on ollut sellainen, että se on ylipäätään toteutettavissa laiminlyönnin kautta, 2) laiminlyöjällä on ollut erityinen oikeudellinen velvollisuus, siis viran kohdalla täsmällinen virkavelvollisuus, estää seurausrikoksen syntyminen, ja 3) juuri tuosta laiminlyönnistä on aiheutunut kyseinen seurausrikos. Virkavelvollisuuden rikkomisen ja siitä mahdollisesti syntyneen seurausrikoksen eli epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen vastuuperusteet arvioidaan hieman toisistaan poikkeavasti: virkavelvollisuuden rikkomisen vastuuperusteeksi riittää lähtökohtaisesti yleistä virkavelvollisuutta määrittävän normin vastainen toiminta tai laiminlyönti, kun taas laiminlyönnin rangaistavuuden ja sellaisen epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen, jonka taustalla oleva aktiivisuuteen velvoittava peruste on virka, yleinen virkavelvollisuus ei sellaisenaan yleensä riitä, vaan tuon virkaan perustuvan suojaamis- tai valvontavelvollisuuden tulee olla täsmennetty koskemaan tiettyä henkilöä, henkilöjoukkoa tai määrättyä omaisuutta. Vastuuaseman velvoittavuuden ja laajuuden arvioimisen tärkeys ja yksilöllisyys korostuvat tilanteessa, jossa mahdollisia vastuuasemassa olleita henkilöitä on useita. Tutkielmassa tuodaan esille, että usean toimijan tai laiminlyöjän ja varsinkin jaetun vastuun työtilanteisiin liittyvissä vastuun kohdentamisissa on tapauskohtaisesti mahdollista huomioida luottamusperiaate ja tapahtumankulun hallinnan vaatimus vastuunkohdentamiseen liittyvien normien lisäksi. Laiminlyöjän tahallisuus ja tuottamus tulevat arvioitaviksi epävarsinaisessa laiminlyöntirikoksessa usean eri osatekijän kohdalla. Näistä korostuu erityisesti kaksi seuraavaa: ensinnäkin toiminnan puuttuminen eli itse laiminlyöntiteko voi olla eriasteisesti tahallinen tai vaihtoehtoisesti huolimattomuudesta aiheutettu, ja toiseksi tahallisuus ja tuottamus tulevat arvioitaviksi myös laiminlyönnistä syntyvään seuraukseen nähden. Jos seurausrikos katsotaan aiheutuneeksi tuottamuksesta, mutta ei tahallisuudesta, seurauksen sattumisen todennäköisyys ja sen kautta myös ennakoitavuus nousevat usein merkittävään asemaan huolimattomuutta arvioitaessa. Laiminlyöjän tulee mieltää syntyvä kielletty seuraus laiminlyöntinsä vähintään varsin todennäköiseksi seuraukseksi, jotta teon tahallisuus tahallisena rikoksena täyttyisi. Lisäksi vastuuasemassa olevan tulee tunnistaa ja mieltää olevansa vastuuasemassa vähintään varsin todennäköisesti, jotta tahallisuus täyttyisi tämän olosuhdetunnusmerkistötekijän kohdalla. Jos seurausrikos on myös tuottamuksellisena rangaistava, myös laiminlyönnin kautta aiheutetun seurauksen rikosvastuun perustaksi riittää tuottamus. Rikosoikeustiede ja oikeuskäytäntö ovat määrittäneet vaadittavan syy-yhteyden tasoa velvollisuuden laiminlyönnin ja aiheutuneen seurauksen välillä, ja syy-yhteyskynnyksen täyttymisen osalta voidaan pääsääntönä sanoa, että jos laiminlyöty teko olisi erittäin todennäköisesti estänyt seurauksen syntymisen, ovat laiminlyönti ja seuraus siten syy-yhteydessä toisiinsa, että laiminlyöjä voidaan asettaa vastuuseen seurauksesta. Rikoslain 3:3.2:n tarkoittama laiminlyönnillä aiheuttaminen saattaa vastuuasemassa olevan laiminlyöjän tekijävastuuseen seurausrikoksesta siinäkin tapauksessa, että seurausrikoksen tekee tai aikaansaa toinen henkilö, ja on siten huomionarvoista, että laiminlyönti on siis moitittavampaa menettelyä kuin esimerkiksi avunanto seurausrikokseen. Tähän liittyen tutkielmassa päädytään toteamaan, että rajanveto epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen tekijävastuun ja vaihtoehtoisen avunantovastuun välillä ei nykytilanteessa ole aivan perusteltavissa niissä tilanteissa, joissa päärikoksen tekee toinen henkilö kuin laiminlyöjä ja vain päärikoksen tekijällä on niin sanottu teonherruus päärikoksen suhteen. Laiminlyönnin ja teon samanarvoisuusvaatimuksen lisääminen rikoslakiin laiminlyönnin rangaistavuuden edellytykseksi voisi parantaa tällaisten tilateiden arvioimista ja ratkaisujen perustelemista. Rikoslakiin kirjattu vaatimus laiminlyönnin ja teon samanarvoisuudesta suhteessa seurausrikoksen aiheuttamiseen parantaisi myös rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ja lain antaman perusteen selkeyden näkökulmasta erityisesti niitä käytännön tilanteita, joissa tunnusmerkistövalinta on vaikeaa – lähinnä tahallisen ja tuottamuksellisen tunnusmerkistön välillä – tai joissa seurausrikosten erityisehdot, esimerkiksi rikoksen kvalifioidut tekomuodot, tulevat harkittaviksi ja mahdollisesti myös sovellettaviksi. Samanarvoisuusvaatimuksen lisääminen antaisi lisäksi eräänlaisen lakiin perustuvan velvollisuuden erottaa laiminlyöjän teko seurausrikoksen tekijän eli päätekijän teosta tilanteessa, jossa seurausrikoksen tekee joku muu kuin laiminlyöntiin syyllistynyt, eikä tekijöiden tekoja voida katsoa tunnusmerkistöltään samoiksi tai kvalifioinniltaan samanarvoisiksi. Tämänhetkinen tilanne, jossa rikoslaki ei sisällä nimenomaista mainintaa siitä, että rangaistavan laiminlyönnin tulee olla moitittavuudeltaan samanarvoinen kuin saman seurausrikoksen aiheuttaminen aktiivisella teolla, jättää lainsoveltajalle runsaasti tulkinnanvaraa.

Tutkielman tarkoituksena oli selvittää, miten unionin oikeuden rikkomisesta ilmoittavien henkilöiden suojelusta annettu direktiivi (EU) 2019/1937, eli ns. whistleblower- direktiivi, ja sen kansallisesti täytäntöönpaneva laki Euroopan unionin ja kansallisen oikeuden rikkomisesta ilmoittavien henkilöiden suojelusta, eli ns. ilmoittajansuojelulaki, vaikuttavat listaamattoman osakeyhtiön hallituksen jäsenen rikosoikeudellisen vastuun muodostumiseen. Lisäksi tarkoituksena oli selventää millaisessa tilanteessa osakeyhtiön hallituksen pitäisi tehdä päätös tutkintapyynnön tekemisestä asianomaiselle viranomaiselle. Tutkielmassa nostetaan esiin tutkintapyynnön tekemiseen liittyvä ristiriita osakeyhtiölain mukaisen yhtiön edun edistämisen tavoitteen ja hallituksen jäsenten omien intressien välillä tilanteessa, jossa hallituksen jäseniä voi uhata rikosvastuu. Yhtiöoikeudellisesta näkökulmasta yhtiön etu tulee asettaa aina hallituksen jäsenen omien intressien edelle. Tämä ei kuitenkaan ole selvää tilanteessa, jossa hallituksen jäsen voi joutua rikosoikeudelliseen vastuuseen yhtiön edun mukaisen päätöksen myötä. Päätöksenteon avuksi esitetään soveltuvin osin business judgement rulen eli liiketoimintapäätösperiaatteen mukaista päätöksentekomallia. Hallituksen jäsenen rikosoikeudellisesta vastuusta on kirjoitettu runsaasti oikeuskirjallisuudessa, ja aiheesta löytyy kansallista oikeuskäytäntöä. Whistleblower- direktiivin ja ilmoittajansuojelulain yhtiöille asettamia velvoitteita tutkitaan suhteessa aiempaan oikeuskäytäntöön hallituksen jäsenten rikosoikeudellisesta vastuusta. Tällainen analoginen vertailu on perusteltua, koska ilmoittajansuojelulaki on vasta tullut voimaan, eikä oikeuskäytäntöä tai oikeuskirjallisuutta ole näin ollen vielä ehtinyt ilmestyä. Erityisesti yhtiöoikeudelliset säännöt ja toimintaperiaatteet ohjaavat rikosoikeudellista tulkintaa. Tutkielman johtopäätös on, että osakeyhtiön hallitus voi tiettyyn pisteeseen asti minimoida rikosoikeudellisen vastuun huolehtimalla ilmoittajansuojalain velvoitteiden täyttämisestä ilmoituskanavan perustamisen, ilmoitusten käsittelijöiden nimeämisen ja kouluttamisen, ilmoittamisesta tiedottamisen ja ilmoitusten käsittelyn valvonnan kautta. Jatkotoimenpiteistä päättäminen vaikuttaisi olevan kaikkein riskialtteinta. Tutkintapyynnön tekeminen viranomaisille on tulkinnanvaraista ja päätöstä tehtäessä on huomioitava yhtiön etu. Lisäksi tutkintapyynnön tekemisen ajoittamiseen liittyy epäillyn rikoksen selvittämisen onnistuminen: mitä nopeammin yhtiö päättää tehdä tutkintapyynnön, sitä todennäköisemmin epäilty rikos saadaan selvitettyä. Hallituksen jäsenen itsekriminointisuojan ja yhtiön edun punnitsemista ei voi välttää ja se avaa myös mahdollisuuden mielenkiintoiselle jatkotutkimukselle.

Tutkielman ydinkysymyksenä on pohtia, millainen rikosoikeudellinen vastuu yhteisön johdolla on tilanteissa, joissa yhteisön toiminnassa on syyllistytty rikokseen. Yhteisöjen toiminnan yhteydessä tapahtuvaan rikollisuuteen liittyvät ongelmat samoin kuin tämän rikollisuuden muodon asettamat haasteet rikosoikeuden yleisille vastuuopeille on tiedostettu jo pitkään. Yksilökeskeisen rikosoikeuden lähtökohta on selkeä: rikoksesta rangaistaan siihen syyllistynyttä. Arvioinnin lähtökohta muuttuu selvästi haastavammaksi, kun kyse on rikoksesta, joka ei välttämättä ole välitöntä seurausta johdon omista toimista, mutta on osin saattanut aiheutua esimerkiksi johtamiseen, toiminnan organisoimiseen ja valvontaan liittyvistä laiminlyönneistä. Tutkielman tutkimustehtävänä on selvittää, kuinka rikosoikeudellisen vastuun kohdentamista yhteisön johtoon tulisi arvioida yhteisön toiminnassa tapahtuneiden tuottamuksellisten laiminlyöntirikosten yhteydessä. Tuottamukselliset laiminlyöntirikokset valikoituivat tarkastelun pääpainopisteeksi kahdesta syystä. Ensinnäkin kyseiset rikokset ovat olleet niin sanotun vastuun kohdentamisopin tyypillisintä käyttöalaa. Toiseksi, kyseisissä rikostyypeissä ollaan rangaistavuuden ehdottomilla reuna-alueilla. Tutkimustehtävää tuetaan tarkastelulla siitä, kuinka talous- ja yhteisörikollisuuteen liittyvät erityispiirteet vaikuttavat tai kuinka niiden tulisi vaikuttaa arvioitaessa rikosvastuun yleisten edellytysten oppirakennelmia ja vastuun kohdentamista. Tutkielmassa tarkastellaan myös teleologista tulkintamallia eräänä keinona arvioida vastuun kohdentamiseen liittyviä tulkintatilanteita. Tutkielman kannalta keskeistä rikostyyppiä, tuottamuksellista laiminlyöntirikosta, tarkastellaan lähemmin juuri vastuun kohdentamisen näkökulmasta oikeuskirjallisuudessa esitettyjen kannanottojen ja teoreettisten oppirakennelmien pohjalta. Tutkimustehtävän muotoilusta ja kysymyksenasetteluista johtuen tutkielma painottuu metodisesti teoreettiseen rikoslainoppiin. Tutkielman teoreettisuus näkyy myös lähdeaineistossa, jossa painottuvat etenkin tuoreet kotimaiset rikosoikeustieteelliset kirjoitukset. Tutkielman keskeinen havainto on, että talous- ja yhteisörikollisuuden ominaispiirteet puoltavat rikossäännösten ja yleisten vastuuoppien dynaamista tulkintaa. Toimintaympäristökohtaisella arvioinnilla sekä teleologisella tulkintamallilla vastuun kohdentamiseen liittyviä kysymyksiä on mahdollista jäsennellä systemaattisesti. Tutkielmassa esitetään tulkintakannanottona, että arvioitaessa tuottamuksellisia laiminlyöntirikoksia laiminlyöntivastuuta koskeva ja tuottamusarviointiin liittyvä arviointi tulisi eriyttää toisistaan siten, että yhteisön johdon rikosvastuuta puoltavat − mutta toisaalta myös sitä vastaan puhuvat − seikat tulevat perusteellisesti arvioiduksi. Tutkielman tulokset avaavat useita mahdollisuuksia jatkotutkimukselle.

Yksi Suomen laajimmista ympäristörikostapauksista tuli päätökseen vuonna 2019, kun korkein oikeus totesi Talvivaara Sotkamo Oy:n toimineen vastoin yhtiön ympäristöluvan ehtoja. Taustalla oli monimutkainen ja laajamittainen tapahtumakokonaisuus, ja tapauksessa selvitettiin aineellisesta ympäristölainsäädännöstä pohjautuvien, toiminnanharjoittajalle suunnattujen velvollisuuksien mahdollisuutta toimia rikosvastuun perustana, kuin myös ympäristölupaehdon käsitteen tulkintaa. Ympäristön turmelemisrikoksen sanamuodon mukaisesti tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää ympäristöön haitallisen aineen päästämistä ilman laissa edellytettyä lupaa tai lupaehdon vastaisesti. Kaivoshankkeen suunnitteluvaiheessa arviot tiettyjen aineiden päästöistä oli arvioitu toteutunutta huomattavasti pienemmiksi, eikä tämän vuoksi kyseisiä aineita koskevia enimmäisraja-arvoja oltu ympäristölupaan otettu. KKO olikin tapauksessa uudenlaisen oikeuskysymyksen äärellä: voidaanko toiminnan katsoa tapahtuneen lupaehtojen vastaisesti, kun nimenomaisia määräyksiä enimmäisraja-arvoista ei ollut lupaan sisällytetty? Tutkielmassa keskitytään ympäristöluvan osuuteen ympäristön turmelemisrikoksessa huomioiden lupasääntelyä koskeva aineellisoikeudellinen lainsäädäntö, mutta myös rikosoikeuden asettamat vaatimukset käsitteiden tulkinnalle, jotka ovat monilta osin tulkintaa rajoittavia. Tarkastelun kohteena on lupaehdon käsitteen näyttäytyminen aineellisessa ympäristöoikeudessa sekä rikosoikeudessa. Tutkielmassa pohditaan sitä, miten ympäristöoikeuden asettamat velvollisuudet näyttäytyvät ympäristöluvassa ja miten lupaehdon käsitettä voidaan tulkita laillisuusperiaatteen asettamien rajoitusten valossa, kuitenkin huomioiden tulkinnassa ympäristöluvan tavoitteet, kuten ympäristönsuojelulliset näkökohdat.