Browsing by study line "Uppgifter i kyrkorna och religiösa samfund"

Tässä tutkielmassa tutkin Suomenlinnan kirkon merkityksiä alueen seurakuntayhteisölle. Tutkimuskysymyksenä oli ”Mitä eri merkityksiä Suomenlinnan kirkolla on Suomenlinnan seurakuntayhteisölle?” Tutkimuksen aikana Helsingin tuomiokirkkoseurakunta ilmoitti luopuvansa Suomenlinnan kirkosta, mikä teki tutkimuksestani erittäin ajankohtaisen. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää Suomenlinnan kirkon eri merkityksiä ihmisten elämissä. Tutkimus toteutettiin teemahaastatteluina, joissa tarkasteltiin kirkkoa eri ulottuvuuksista käsin ja niiden avulla etsittiin kirkon merkityksiä seurakuntayhteisölle. Metodina ja aineistona oli siis puolistrukturoitu teemahaastattelu ja niiden litteroinnit. Haastatteluissa pyrittiin selvittämään kolmen eri ulottuvuuden näkökulmasta Suomenlinnan kirkon eri merkityksiä. Ulottuvuuksina olivat fyysinen, sosiaalinen ja uskonnollinen ulottuvuus. Jaottelu toimi pohjana myös aineiston analyysille, joka toteutettiin teoriaohjaavalla sisällönanalyysilla. Aineistosta nousi esille myös sellaisia asioita, mitkä eivät ulottuvuusjaottelun raameihin täysin sopineet. Tämän vuoksi täydensin ulottuvuuksia muilla tutkimuksilla tuomalla jaottelun sisälle alaluokkia analyysin avulla. Tutkimuksen keskeisimpinä tuloksina nousivat esille haastateltavien omiin muistoihin, Suomenlinnan ja sen kirkon historiaan sekä kirkon maamerkkinä toimimiseen liittyvät merkitykset. Haastateltavien tarinoista nousi esille tärkeitä muistoja elämän varrelta, sekä historiaan liittyviä kokemuksia ja ajatuksia, jotka heijastuvat nykypäivän maailmanpoliittiseen tilanteeseen vahvasti. Kaiken tiivistävä merkitys kuitenkin näkyy jo tämän tutkimuksen otsikossa: Se on kuin kotiin tulisi.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan suomalaisen evankelisluterilaisen seurakunnan jumalanpalvelukseen osallistuneiden sielunhoidollisia kokemuksia ja kokemuksen syntymiseen vaikuttaneita tekijöitä. Sielunhoidollisella kokemuksella tarkoitetaan hengellisesti tai henkisesti merkityksellisiä, hoitavia kokemuksia, jotka ovat lisänneet hyvinvointia. Tutkimusmetodi on aineistolähtöinen laadullinen tutkimus, jota varten pyydettiin jumalanpalveluksessa käyneitä kirjoittamaan kokemuksiaan E-lomake -kyselysovelluksen kautta 27.11.2023 – 7.1.2024 välisenä aikana. Tutkimuspyyntöä jaettiin sosiaalisen median kanavissa. Kyselyyn vastasi 35 henkilöä, jotka olivat iältään 15 – 75+ -vuotiaita. Tutkimuskysymystä lähestytään empiirisestä, kertomuksiin pohjautuvasta aineistosta käsin kohti teoreettisempaa viitekehystä liittyen jumalanpalveluksen ja sielunhoidon ilmiöihin. Tutkielmassa selvisi, että Jumalanpalveluksessa koettuun hyvinvoinnin lisääntymiseen vaikuttavat tekijät ovat yksilöllisesti koettuja mutta ne liittyvät saumattomasti yhteisön toimintaan. Jumalanpalveluksen pyhä, hoitava tila muodostuu näkyvän ja näkymättömän maailman jaettuun todellisuuteen, johon vaikuttaa myös arki, josta ihmiset tulevat. Jokainen tulkitsee ja toteuttaa uskoaan jumalanpalveluksessa omasta kokemusmaailmastaan käsin. Hyvinvointia lisäävän jumalanpalveluskokemuksen toteutumiselle on tärkeää rauhoittumisen ja hiljentymisen mahdollisuus, ajankohtaisen ja itselle merkityksellisen hengellisen ravinnon saaminen, matalakirkollinen toimintatapa, hyväksyvän osallisuuden ja monimuotoisuuden huomioiminen sekä pyhän kohtaamisen mahdollisuus. Moniaistillinen kokemus tekee jumalanpalveluksesta syvällisemmän ja merkityksellisemmän. Liturgia on toiminnan matriisi, jossa samoin uskovilla on mahdollisuus kokea ajan ja iäisyyden rajat ylittävää osallisuutta ja huolenpitoa, samaistua toisten kärsimykseen ja rakkauteen sekä kokea yhdessä ja yksilöinä Jumalan hoitava armo. Tutkimustulokset ohjaavat pohtimaan sielunhoidon ja jumalanpalveluksen suhdetta kirkon jumalanpalveluselämässä. Miten rauhoittumisen ja hyväksyvän osallisuuden mahdollisuutta luova yksilöllinen ja samalla yhteisöllinen sielunhoidon tarve voidaan huomioida jumalanpalvelusten suunnittelussa ja toteutuksessa.

Tutkielmassa tarkastelen seurakunnan ystäväperhetoiminnan merkitystä ukrainalaisten pakolaisten osallisuuden tunteelle. Tutkimuksen kohderyhmänä ovat Jyväskylä seurakunnan ystäväperhetoiminnassa mukana olevat ukrainalaiset pakolaiset (N=6), jotka ovat saapuneet Suomeen maalis-huhtikuussa vuonna 2022. Tutkielma aineistona on puolistrukturoitu haastatteluaineisto, jonka analyysissa on hyödynnetty teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Teoreettisena viitekehyksenä toimii evankelis-luterilaisen kirkon toimintaa ohjaavat osallisuuden ulottuvuudet: materiaalinen osallisuus, toiminnallinen osallisuus ja yhteisöllinen osallisuus (Raivio & Karjalainen 2013). Tutkielman tulokset osoittavat, että seurakunnan ystäväperhetoiminta on hyvä tapa tutustuttaa pakolaiset suomalaiseen yhteiskuntaan, perinteisiin, kulttuuriin ja perhe-elämään. Ystäväperheen merkitys on myös tärkeä pakolaisten arjessa: ystäväperhe oli heidän tukensa ja turvansa uudessa ympäristössä. Ystäväperhe koettiin osaksi omaa perhettä, ja myös pakolaiset itse kokivat olevansa osa ystäväperhettä. Materiaalinen osallisuus ei ollut merkittävä tekijä ystäväperhetoiminnassa, vaikka alkuvaiheessa ystäväperheet auttoivatkin ukrainalaisia lahjoittamalla heille tavaroita ja vaatteita. Toiminnallinen ulottuvuus sen sijaan synnytti osallisuuden kokemuksia. Ystäväperheet tutustuttivat pakolaiset uuteen toimintaympäristöön, tukivat heitä itsensä kehittämisessä ja suomen kielen oppisessa sekä auttoivat heitä kielellisesti erilaisissa tilanteissa. Toiminta ei kuitenkaan ollut yksisuuntaista, vaan myös ukrainalaiset halusivat olla avuksi ystäväperheilleen ja opettaa heille asioita omasta kulttuuristaan. Vaikka ystäväperhetoiminta oli seurakunnan järjestämää toimintaa, ukrainalaiset eivät kokeneet kuuluvansa seurakuntaan. Kuuluvuuden tunteen puuttumiseen niin seurakuntaan kuin myös suomalaiseen yhteiskuntaan vaikutti ennen kaikkea kielellisen pääoman puuttuminen. Seurakunnan tilaisuudet jäivät etäiseksi, ja myös työllistyminen ja omien asioiden hoitaminen Suomessa oli vaikeaa ilman kielitaitoa. Ystäväperheiden lisäksi ukrainalaiset tunsivat kuuluvansa ennen kaikkea edelleen omaa kotimaahansa siellä asuvien läheistensä vuoksi. Tärkeä yhteisö oli myös muut ukrainalaiset pakolaiset, joiden kanssa haastattelemillani pakolaisilla oli syntynyt kiinteä suhde vastaanottokeskuksessa.

Tiivistelmä: Tutkielmani tarkoitus on tarkastella sielunhoidollisia ulottuvuuksia evankelisluterilaisen kirkon nuorisotyössä, kohdennetusti Nokian seurakunnan Instagram-tilillä @maatialanpappila. Koronapandemian aikana sosiaalisen median käyttö seurakunnissa korostui ja käyttöön otettiin uusia digitaalisia työvälineitä. Nokian seurakunnan nuorisotyö vahvisti erityisesti Instagram-tilinsä käyttöä. Tavoitteena oli pysyä edelleen kontaktissa seurakunnan nuoriin haasteellisesta yhteiskunnan tilanteesta huolimatta. Globaalisti Instagram on edelleen yksi suosituimmista sosiaalisen median kanavista. Paneudun tutkimuksessani syvemmin viiteen koronapandemian aikana tehtyyn julkaisuun, joiden sisältö on selkeästi hengellistä. Näiden julkaisujen valikoituminen analysoitavaksi tapahtui pääasiassa kronologisen julkaisujärjestyksen mukaan. Olen omassa tutkielmassani keskittynyt analysoimaan mediaetnografian keinoin Instagramissa julkaistujen video- ja kuvamateriaalien sielunhoidollisia ulottuvuuksia. Analysoitavasta materiaalista kolme julkaisua on videomateriaalia ja kaksi kuvaa teksteineen. Mediaetnografinen tutkimus tuo tietoa modernista yhteiskunnasta ja antaa ymmärrystä sosiaalisesta maailmasta, joka elää verkossa. Etnografisen tutkimuksen tarkoituksena on kuvata mitä tutkittavassa ilmiössä tapahtuu. Tutkimustulokset osoittavat, että nuorille suunnatut julkaisut tavoittavat nuoria ja Instagram mahdollistaa nuorille toisaalta tutun, toisaalta uuden ympäristön ja yhteisön. Koronapandemian asettamien rajoituksien takia toiminnan siirryttyä pääosin verkkoon voidaan todeta, että yhteydenpito verkon kautta on ollut tilanteeseen nähden toimivaa. Tutkimukseni aikana tekemä havainnointipäiväkirja on toiminut analyysin teon pohjana. Analyysini osoittaa, että julkaisuissa on selkeästi sielunhoidollisia elementtejä, jotka kohtaavat kuulijansa niin tekstuaalisesti kuin visuaalisestikin. Kantavana voimana Nokian seurakunnan nuorisotyön Instagram- tilillä on Raamattu ja evankeliumin jakaminen.

Tutkielmassa on tarkoitus selvittää, miten suomalaiset luterilaiset lähetystyöntekijät ovat ystäväkirjeissään (225 kpl) kuvanneet japanilaisten kristityksi kääntymisen prosessia vuosien 1990-2010 välisenä aikana. Valtaosa kirjeissä kuvatuista japanilaisista on ollut sekä shintolaisia että buddhalaisia tai uususkonnon edustajia. Tutkimuskysymyksinä ovat, miten lähetystyöntekijät kuvaavat sitä, miten ja miksi japanilaiset kiinnostuvat kristinuskosta. Entä mitkä tekijät ovat estämässä kristityksi kääntymistä? Tutkielmassa on myös kuvattu lyhyesti, millaisia seurauksia kääntymisellä kerrotaan olevan. Analyysissa on hyödynnetty erityisesti Lewis R. Rambon kääntymisteoriaa, mutta esille on nostettu myös muita kääntymiseen liittyviä teorioita. Tutkielma on kvalitatiivinen ja sitä on analysoitu sisällönanalyysin avulla. Aineiston perusteella voidaan päätellä, että kristityksi kääntyminen Japanissa on harvinainen, hidas ja moniulotteinen prosessi. Raamatulla on suuri merkitys lähetysyöntekijöiden tekemässä työssä. Tämä näkyy myös lähetystyöntekijöiden kirjeiden retoriikassa. Raamattu tai sen opiskeleminen nähtiin yhtenä perusteena kiinnostua kristinuskosta. Toisaalta tuotiin myös selvästi esille välinpitämätön suhtautuminen Raamattuun. Myös Rambon teoriassa esillä olevat elämän kriisit, läheisten sosiaalisten suhteiden merkitys sekä pettymys omaan uskontoon näyttäytyvät aineistossa selkeinä syinä hakeutua kristinuskon pariin tai jopa kääntyä siihen. Kääntymisen seurauksina olivat yhtäältä halu viedä uuden uskon sanomaa eteenpäin, toisaalta uusi uskonto toi mukanaan ristiriitatilanteita suhteessa vanhaan uskontoon. Läheisten ihmissuhteiden sekä ympäröivän kulttuurin ja yhteiskunnan vaikutus, aiemman uskonnon palvontavelvollisuudet ja niiden yhteensopimattomuus kristinuskon opin kanssa olivat suurimpia selittäviä tekijöitä kääntymättömyydelle. Myös henkivaltojen kerrottiin vaikuttavan niin, ettei kääntymisratkaisua tehty. Rambon kääntymisteorian eri vaiheet, esimerkiksi konteksti-, kriisi-, sitoutumis- sekä vuorovaikutustasot näyttäytyivät aineistossa.

Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena on tarkastella Philip Zimbardon 1970–luvulla tehdyn vankilakokeen sosiaalipsykologisia ryhmäilmiöitä sosiaalietiikan ja etenkin valittujen moraaliteorioiden näkökulmasta. Lisäksi tavoitteena on esittää Philip Zimbardon kehittelemiä keinoja ei toivottujen ryhmäilmiöiden ilmenemisen torjumiseksi. Tarkastelen tutkielmani aihetta myös professori Jaana Hallamaan Yhteistoiminnan etiikka teokseen nojaten. Opinnäytetyön aihe nousi omasta kiinnostuksestani etiikkaa ja sen teorioihin sekä halusta tarkastella sosiaalipsykologisia ilmiöitä moraalin näkökulmasta. Tarkastelen tutkielmassani ensin kirjallisuuteen perustuen sosiaalisuutta ja sosiaalisen toiminnan perustaa. Tämän jälkeen syvennän aihetta tarkastellen Philip Zimbardon listaamia sosiaalipsykologisia ryhmäilmiöitä ja yksilön sosiaalisia tarpeita. Tutkielmani jatkuu teon, toiminnan, vastuun ja keinojen tarkastelulla moraalin näkökulmasta sekä yksilön vastuun arvioimisella ja pilkon toiminnan ja teon moraalisesta näkökulmasta pienempiin osiin, jotta moraalinen tarkastelu olisi mielekkäämpää. Tämän tutkielman aineistoa tutkitaan aineistolähtöisesti. Yksilön toiminnan etiikkaa tarkasteltaessa teoreettisena viitekehyksenä toimii Yhteistoiminnan etiikka -teoksen tarjoama viitekehys, sekä muutama esitelty etiikan teoria. Sosiaalipsykologisia ilmiöitä pohtiessani olen tukeutunut sosiaalipsykologiseen kirjallisuuteen. Tutkielmani lopussa tarkastelen Philip Zimbardon esittelemiä keinoja ja pohdin yksilön mahdollisuutta vaikuttaa sosiaalipsykologisten ryhmäilmiöiden ilmaantumiseen. Pohdin miten ryhmässä ja yksilötasolla on mahdollista välttää ei toivottuja ryhmäilmiöitä. Päädyn ajatukseen siitä, että tarkastelemalla yksilönä avoimesti ja ennakkoluulottomasti omaa toimintaa ja olemalla tietoinen ryhmässä vaikuttavien ilmiöiden ilmaantuvuudesta, yksilöllä ja ryhmällä on mahdollisuus välttää negatiiviset ryhmäilmiöt ja toimia moraalisesti kestävällä tavalla.

Mediateknologioiden kehittyessä voimme osallistua aktiivisesti erilaisiin elämän kulkuun liittyviin tapahtumiin sosiaalisessa mediassa - myös suremiseen. Digitalisaatio on muokannut 2000-luvun alusta lähtien suremiseen liittyviä rituaaleja sosiaalisessa mediassa. Samaan aikaan ovat uudemmat suruteoriat korostaneet kuoleman jälkeisten rituaalien auttavan surijaa jatkamaan kiintymyssuhdettaan vainajaan. Sosiaalisessa mediassa kiintymyssuhteen ylläpitäminen on mahdollista esimerkiksi päivittämällä vainajan sivustoja. Tässä kvantitatiivisessa tutkimuksessa tarkasteltiin suomalaisten suremista sosiaalisessa mediassa. Tutkimuksen aineisto oli kerätty tutkielmaa varten laaditulla sähköisellä kyselylomakkeella. Tutkimukseen saivat osallistua täysi-ikäiset henkilöt. Ilmoitukset tutkimuksesta julkaistiin Facebookin Lohtuhuivien lähettiläät - ja Sytytä kynttilä -sivustoilla sekä Kirkko ja Kaupunki -lehdessä. Tutkimukseen saatiin 102 vastausta. Tutkimuksen vastaajat surivat ja tekivät ahkerasti päivityksiä sosiaalisessa mediassa. Valtaosa tutkimukseen osallistuvista olivat ainakin joskus surreet verkossa. Keski-ikäiset ja naiset olivat aktiivisimpia surijoita ja suremista pidettiin sekä arkisena että julkisena. Päivityksissä muisteltiin ja kunnioitettiin vainajia, ja muiden surijoiden päivitykset koettiin useimmiten positiivisina. Vastaajat pitivät tunteiden osoittamista helppona ja kokivat saavansa tukea suruunsa. Kiintymyssuhdettaan vainajaan jatkavat vastaajat osallistuivat aktiivisemmin suremiseen hyödyntämällä monipuolisesti verkon tarjoamia keinoja. Tutkielman tulosten perusteella yksilö, joka arjessaan käyttää sosiaalista mediaa, surun kohdatessa myös suree verkossa. Löydökset myötäilivät tutkimuksen teoreettista viitekehystä, sillä suomalaisten suremisessa oli todettavissa piirteitä jatkuvasta kiintymyssuhteesta. Samalla voidaan ajatella perinteisen, modernin ja postmodernin kuoleman tapojen ja rituaalien käytännössä kietoutuvan toisiinsa, kun ihmiset surevat sekä virtuaalisesti että perinteisesti.

Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää, mikä on 1600-luvun luterilaisen ortodoksian tärkeimpänä edustajana pidetyn Johannes Gerhardin (1582–1637) käsitys kuolemansynnistä. Tutkimustehtävä jakautuu kolmeen alatehtävään. Ensin vastataan kysymykseen, mitä Gerhardilla ylipäänsä tarkoittaa se, että jokin synti on kuolemansynti. Toiseksi selvitetään, mitkä tai millaiset synnit Gerhardin mukaan ovat kuolemansyntejä ja mikä täten erottaa kuolemansynnin sellaisesta synnistä, joka ei ole kuolemansynti. Kolmanneksi kuvataan, miten Gerhard katsoo, että kuolemansyntiä voidaan praktisessa elämässä välttää. Tutkimuksen lähteenä käytän Gerhardin Loci theologici -teosta (1610–1625), joka on hänen laaja, 39-osainen kokonaisesityksensä kristillisestä dogmatiikasta ja jota tyypillisesti pidetään sekä Gerhardin omana pääteoksena että vaikutushistoriallisesti merkittävänä suhteessa myöhempään luterilaiseen ortodoksiaan. Tutkimuksen metodina käytän systemaattista analyysia, jonka puitteissa suoritan lähdeaineiston pohjalta ennen kaikkea kuolemansynnin käsitettä koskevaa käsiteanalyysia ja väitelauseiden analyysia. Tutkimuksessa totean, että kuolemansynti on Gerhardilla synti, joka aiheuttaa uudestisyntyneelle ihmiselle hengellisen kuoleman. Tässä hengellisessä kuolemassa on kyse siitä, että ihminen menettää reaalisen osallisuutensa kaikesta siitä, mitä Jumala on hänelle Kristuksesta lahjoittanut. Kuolemansynti ei kuitenkaan Gerhardilla ole synti, jota ei voi saada anteeksi. Mitä tulee kuolemansynti-käsitteen yhteensopivuuteen uskonvanhurskausopin kanssa, on Gerhardin näkemys se, että opit eivät sulje toisiaan pois. Sisällöllisesti kuolemansynti rajautuu suhteessa sille vastakkaiseen veniaalisynnin käsitteeseen Gerhardilla siten, että veniaalisynneistä on mahdollista puhua vain uudestisyntyneiden tapauksessa – uudestisyntymättömistä puhuttaessa ovat kaikki heidän syntinsä kuolemansyntejä. Uudestisyntyneiden kohdalla ratkaiseva tekijä taas on se, mikä on tarkasteltavan synnin syy eli mistä se johtuu. Tälle tarkastelulle oleellista on Gerhardin esitys ihmisen sielusta ja sen kyvyistä. Viime kädessä kuolemansyntiä on uudestisyntyneelle ihmiselle sellainen synti, johon hän tahdollaan suostuu siten, että tahdonakti ei johdu intellektin tietämättömyydestä. Käytännössä tällöin puhutaan Gerhardin näkemyksessä synnistä, jota ihminen tekee vastoin omaatuntoaan. Kuolemansyntiä voidaan Gerhardin mukaan välttää siten, että ihminen vastustaa niitä syntejä, jotka hän itsessään havaitsee. Tämän vastustamisen Gerhard esittää koostuvan neljästä kohdasta: syntien tunteminen, niiden todellinen murehtiminen, niiden rukoileminen ja uskominen anteeksi Kristuksen tähden sekä mielen lujittaminen siinä, että kamppailua syntiä vastaan jatketaan otetta hellittämättä. Näin kuvaamaansa praksista Gerhard kutsuu nimityksillä “uudestisyntyneiden parannuksenteko” ja “uudestisyntyneiden päivittäinen lihan kuolettaminen”, ja sen mukaisesti hän ohjaa uudestisyntynyttä kristittyä katumaan kaikkia syntejään, ei pelkästään niitä, joita tämä pitää erityisen vakavina.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen, kuinka Matti Pukanhaavan (1751–1833) uskonnollinen toimijuus ilmeni suhteessa emäseurakunnasta asteittain itsenäistyneeseen Kankaanpäähän. Selvitän, tuottiko Kankaanpään seurakunta Pukanhaavan toimijuuden vai vaikuttiko Pukanhaava päinvastoin seurakunnan kehitykseen. Lisäksi kysyn, millaisia olivat seurakuntakulttuurin ja Pukanhaavan toimijuuden väliset erot ja yhtäläisyydet. Lähteinä käytän Ikaalisten emä- ja Kankaanpään kappeliseurakuntien rippikirjoja vuosilta 1751–1810 sekä piispan- ja rovastintarkastuspöytäkirjoja vuosilta 1759–1795. Pukanhaavan toiminnasta kertovina lähteinä käytän Matthias Akianderin teosta Historiska upplysningar om religiösa rörelserna i Finland i äldre och senare tider. II.delen (1858) ja E[rnst] W[ilhelm] Elovaraan teosta Matti Pukanhaava, satakuntalainen isä Kristuksessa (1933). Pukanhaava edusti Kankaanpään talonpoikien ensimmäistä sukupolvea, joka täytti ortodoksian ajan kirkollisen kansanopetuksen vaatimukset luku- ja kristinopintaitojen osaamisessa. Pukanhaavan esiin astuminen ajoittui talonpoikaiskulttuurin murrosvaiheeseen. Fyysisen työn varaan rakentunut talonpoikaisuus alkoi avartumaan tiedolle, minkä myötä talonpojille aukesi sosiaalisia ja uskonnollisia mahdollisuuksia. Pukanhaavan lapsuudenkodissa vanhempien hyvä edistyminen rippikuulusteluissa loi edellytykset uskonnollisen toimijuuden muodostumiselle. Toisaalta kirjallisuuden välityksellä levinneet pietismi ja herrnhutilaisuus vaikuttivat pukanhaavan toimijuuteen seurakunnan ulkopuolelta. Toimijuuteen vaikuttaneet tekijät kietoutuvat kuitenkin Pukanhaavan persoonasta käsin moniulotteisesti toistensa varaan muodostaen kokonaisuuden. Seurakunnan ja herätyskristillisyyden jännitteiseen välimaastoon asettuvan toimijuuden keskiössä oli itsepintainen papin ohi tapahtunut ”autuuden tien neuvominen”. Pukanhaavan ehtoollisfrekvenssi oli keskimääräistä korkeampi, mikä kiinnitti toiminnan osaksi seurakuntaa ja viittaa herätyskristillisyyden kirkollistumiseen Kankaanpäässä.

Tässä tutkielmassa tutkin C.S. Lewisin näkemystä kristinuskon ytimestä eli ”pelkästä kristinuskosta”. Mikä on kristinuskon luovuttamaton ydin? Tutkielman metodi on systemaattinen analyysi. Systemaattisessa analyysissa analysoidaan käsitteitä, väitteitä, argumentaatiota ja taustaoletuksia. Tutkielman pääluvut etenevät niin, että ensin käsittelen Lewisin käsitystä ongelmasta, johon kristinusko vastaa. Sen jälkeen käsittelen Lewisin käsitystä siitä, miten kristinusko vastaa tähän ongelmaan, ja lopuksi käsittelen Lewisin käsitystä siitä, millaista kristityn elämä sitten on. Lewisin mukaan Jumala on luonut maailman ja ihmiset siksi, että hän halusi luoda ikuisia henkiä, jotka vapaaehtoisesti voisivat elää yhteydessä häneen. Tämä kuitenkin edellytti materiaalisen maailman luomista. Ihmisen päämäärä on siis elää Jumalan luona, tulla osalliseksi Jumalan elämästä ja kokea ikuista iloa. Syntiinlankeemuksessa ihminen asetti oman itsensä etusijalle, eikä enää antautunut elämään Jumalalle. Tämän myötä ihmiskunta joutui eroon Jumalasta. Moraalilaki kuitenkin painostaa ja vaatii ihmisiä toimimaan tietyllä tavalla, mutta kukaan ihminen ei pysty näitä vaatimuksia täyttämään. Tämä on ongelma, johon kristinusko vastaa. Jumalan Poika syntyi ihmiseksi ja täytti lain vaatimukset ja sovitti ihmiskunnan synnit kuolemalla ristillä. Kristuksessa luotu ihmiselämä yhdistyi täydellisesti Jumalan ikuiseen elämään, ja tämä elämä leviää ihmisiin ”hyvän tartunnan” kautta. Olemalla lähellä Kristusta, ihminen tulee osalliseksi tästä elämästä. Jumala alkaa muuttaa ihmistä kohti täydellisyyttä, mutta tämä muutos ei tule valmiiksi vielä tämän elämän aikana. Vasta Taivaassa ihminen tulee sellaiseksi kuin Jumala on hänet tarkoittanut. Taivaassa olemassaolo tulee entistä konkreettisemmaksi ja todellisemmaksi. Ihmiset eivät sulaudu Jumalaan vaan tulevat entistä enemmän omiksi persoonikseen. Helvetti puolestaan on vaipumista lähes olemattomuuteen. Taivas ja Helvetti ovat siis tietyllä tapaa olemassaolon ääripäitä. Lewisin ajattelussa ikuinen elämä näyttäisi olevan strukturoiva prinsiippi eli asia, johon kaikki muu jollain tavalla liittyy. Lewisin mukaan kristinuskoa ei voi ymmärtää, eikä siinä oikeastaan olisi mitään ymmärrettävää, mikäli siitä puuttuisi ikuisen elämän toivo. Se onko elämä ikuista vai rajallista vaikuttaa myös siihen, millaiset asiat ihmisen elämässä ovat tärkeitä. Kristinuskon ydin on siinä, että Kristuksen sovitustyön ansiosta ihminen voi lopulta Taivaassa tulla sellaiseksi kuin Jumala on alunperin tarkoittanut.