Browsing by master's degree program "Historian maisteriohjelma"

Tutkielma selvittää, miten valtakunnallinen peruskoulu-uudistus näkyi helsinkiläisen Oulunkylän yhteiskoulun toiminnassa. Peruskoulu-uudistuksessa Suomen koulujärjestelmä muuttui oppivelvollisuuden kattaneen kansakoulun ja korkeampaan koulutukseen valmistaneen oppikoulun käsittäneestä erilliskoulujärjestelmästä yhtenäiskoulujärjestelmäksi, jossa yhdeksänvuotinen oppivelvollisuuskoulu eli peruskoulu oli kaikille yhteinen. Ennen peruskoulua suuri osa oppikouluista, myös Oulunkylän yhteiskoulu, oli yksityisomisteisia, ja uudistuksen vastustajat pelkäsivät yksityisten oppikoulujen tulevaisuuden puolesta. Tutkielma avaa yhden yksityisen oppikoulun ja sen piirissä toimivien suhdetta valtakunnalliseen uudistukseen ja sen poliittisiin taustoihin, sekä kuvaa yleisesti muutoksia, joita peruskoulu yksityisenä pysyneeseen kouluun toi.

Tutkielma käsittelee vuoden 1928 sodan kieltävää yleissopimusta, nk. Kellogg-Briandin sopimusta ja sen herättämiä aikalaisreaktioita Suomessa ja maailmalla. Pyrin selvittämään, nähtiinkö sopimuksella olevan todellisia mahdollisuuksia rauhan vakiinnuttamiseen maailmanpolitiikassa. Kellogg-Briandin rauhansopimus oli Yhdysvaltojen ja Ranskan bilateraalisena sopimuksena syntynyt ja universaaliksi rauhansopimukseksi laajentunut asiakirja, joka kielsi sodan kansallisen edun tavoittelun välineenä. Sopimus edusti pitkää internationalistisen ajattelun jatkumoa ja puolestapuhujien mukaan sopimus oli synnyttämässä uutta maailmanjärjestystä, jossa vahvemman oikeus ei enää määrittänyt maailmanpolitiikan suuntaviivoja. Kriitikoiden mukaan sopimus oli hyödytön, koska se ei sisältänyt minkäänlaisia konkreettisia sanktioita sen rikkomisesta. Tutkielmassani tarkastelen aikalaisreaktioita sopimukseen kansainvälisestä ja kotimaisesta perspektiivistä. Aineistoani ovat valikoidut asiantuntijapuheenvuorot ja sopimuksen syntyvuosilta peräisin olevat artikkelit, joissa kansainvälisen oikeuden asiantuntijat ja ulkopolitiikan toimijat arvioivat sopimuksen vaikutuksia. Arkistoainestoa edustavat ulkoministeriön arkiston kokonaisuus Kellogg-sopimuksen käsittelystä Suomessa, joka antaa kuvaa ulkoasiainhallinnon reaktioista sopimukseen. Tutkin valtiopäiväasiakirjoja eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan ja eduskunnan täysistuntopuheenvuorojen muodossa. Kansalaisyhteiskunnan perspektiiviä materiaaliin antavat valikoidut lehtiaineistot. Peilaan sopimuksen herättämiä reaktioita 1920-luvun liberaalin internationalismin kehykseen ja tutkin, nähtiinkö Kellogg-sopimuksella olevan käytännön merkitystä; voisiko se todella luoda pohjaa rauhanomaiselle kansainväliselle järjestykselle, vai olisiko se tuomittu epäonnistumaan voimapolitiikan areenalla. Arvioin lisäksi, nähtiinkö sopimuksen tarjoavan lisäarvoa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle tai nähtiinkö sen käsittelyn aikana internationalismin yleisesti soveltuvan Suomen ulkopoliittiseksi selkänojaksi. Tutkielmani esiin tuomat havainnot eivät merkittävästi muuttaneet aiemman tutkimuskirjallisuuden luomaa käsitystä sopimuksesta. Sen tarkoitusperät koettiin maailmalla laajasti ansiokkaiksi, mutta sen käytännön soveltamisen mahdollisuuksia pidettiin haastavina. Suomessa suhtautuminen Kellogg-sopimukseen oli varauksellisen kiinnostunutta, mutta se nähtiin lähinnä harmittomana lisänä jo olemassa olevalle Kansainliiton turvallisuusarkkitehtuurille ja oman puolustusval-miuden ylläpitämiselle.

Tässä pro gradu -tutkielmassani tarkastelen oopperatalohankkeesta Helsingin Sanomissa käytyä keskustelua ja sen suhdetta Suomen kulttuuripolitiikkaan vuosina 1964-1987. Oopperatalohanke oli vuosikymmeniä kestänyt projekti, jossa oli mukana useita suomalaisia kulttuurivaikuttajia. Tutkielmani tavoitteena on osoittaa, miten kulttuuripolitiikan kehitys näkyy kulttuuripoliittisista hankkeista käydyssä keskustelussa. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii Suomen kulttuuripolitiikan historia, joka jaetaan perinteisesti kolmeen vaiheeseen tai kulttuuripolitiikan pitkään linjaan. Tutkimuskysymykseni on: Miten oopperatalohankkeesta käyty keskustelu heijastaa muutoksia Suomen kulttuuripolitiikassa? Tarkastelen tätä aineistossa esitettyjen perustelujen ja esiin nousseiden vastakkainasettelujen avulla. Lisäksi perehdyn kulttuurivaikuttajien ja kulttuuritoimittajien rooliin keskustelussa. Tarkastelen myös keskustelun kehitystä suhteessa kulttuuripolitiikassa tapahtuneisiin muutoksiin. Tutkimusaineistona toimii 192 Helsingin Sanomissa vuosina 1964-1987 julkaistua artikkelia, joissa käsiteltiin oopperatalohanketta. Aineisto kattaa oopperatalohanketta käsittelevät pääkirjoitukset, pakinat, pilapiirrokset, mielipidekirjoitukset, henkilöjutut, arvostelut ja ilmiöjutut. Aihetta käsittelevät uutiset on rajattu tarkastelun ulkopuolelle. Aineiston analyysissa hyödynnän journalististen tekstityyppien määritelmiä. Lisäksi hyödynnän sekä määrällisiä että laadullisia menetelmiä. Keskeinen osa aineiston määrällistä analyysia on luokittelu, jonka perusteet avaan tutkielman luvussa kaksi. Tutkielman kolmannessa luvussa perehdyn laadullisia menetelmiä hyödyntäen kulttuurivaikuttajien ja kulttuuritoimittajien rooliin keskustelussa. Tutkielman neljännessä luvussa esittelen keskustelussa esiin nousseita vastakkainasetteluja sekä oopperatalohanketta puolustaneita ja vastustaneita perusteluja. Alkuperäislähteiden lisäksi tutkimuksen tukena ovat kotimainen ja kansainvälinen tutkimuskirjallisuus kulttuuripolitiikan historiasta sekä oopperatalosta aiemmin kirjoitetut historiikit. Tutkielmani osoittaa, että oopperatalohankkeesta käydyssä julkisessa keskustelussa esiintyi ajan kulttuuripolitiikalle tyypillisimpiä teemoja, kuten kulttuurin saavutettavuus, kulttuuridemokratia sekä matalan ja korkeakulttuurin erot. Keskustelu muotoutui kuitenkin pääasiassa hankkeen eri vaiheiden ympärille. Keskustelun teemoiksi nousivat kulttuuripolitiikka, kulttuurivaikuttajat, oopperatalohankkeen rahoitus, oopperatalon tontti ja oopperan puutteelliset työolosuhteet. Kulttuurivaikuttajien ja kulttuuritoimittajien rooli oopperatalohankkeesta käydyssä keskustelussa oli merkittävä ja he osoittivat tukensa hankkeelle. Oopperatalohankkeen puolesta esitetyt perustelut voi jakaa kulttuuripoliittisiin ja taiteellisiin perusteluihin. Taiteellisia perusteluja käyttivät erityisesti kulttuuritoimittajat ja kulttuurivaikuttajat. Kulttuuripoliittisia perusteluja esiintyi aineistossa kattavammin ja niiden lähtökohtana olivat ajan kulttuuripolitiikan keskeiset teemat. Lisäksi osoitan tutkielmassa, että aineistosta nousi esiin vastakkainasetteluja, mikä on tyypillistä kulttuuripoliittiselle keskustelulle. Vastakkainasetteluista huolimatta suhtautuminen oopperatalohankkeeseen oli positiivista ja yli puolet aihetta käsittelevistä artikkeleista kannatti hanketta.

Maisterintutkielmani käsittelee Helsingin kansanhuoltotoimiston alaisuudessa toimineen tarkkailuosaston toimintaa Helsingin alueella sekä pääkaupungissa tehtyjä säännöstelyrikoksia talvi- ja jatkosodan aikana. Helsingin kaupungin kansanhuoltotoimiston tarkkailuosasto perustettiin säännöstelymääräyksien valvomisen tehostamiseksi. Poikkeusolojen jatkuessa säännöstelyrikosten määrä kasvoi. Säännöstelyrikoksiin syyllistyivät sekä tavalliset kansalaiset yhteiskuntaluokasta riippumatta että kansanhuoltoviranomaiset. Tutkielmassa lähestyn aiheitta seuraavien tutkimuskysymysten kautta: Mikä rooli Helsingin kansanhuoltotoimiston tarkkailuosaston tarkkailijoilla oli säännöstelymääräyksien valvomisessa ja millaista tarkkailijoiden työ käytännössä oli? Tutkielman varsinaisia tutkimuskysymyksiä tukevat pienemmät kysymykset, kuten: Millainen suhtautuminen kansalaisilla oli kansanhuoltoviranomaisiin? Millaisia säännöstelyrikoksia Helsingin alueella tehtiin, miten ne ilmenivät ja millaisia seurauksia niillä oli? Käytän tutkielmassa monipuolisesti Helsingin kaupungin kansanhuoltotoimiston tarkkailuosaston aineistoa, joka koostuu tarkkailukertomuksista, raporteista sekä kirjeenvaihdosta muiden viranomaisten kanssa. Lähestyn tutkielman aihetta viranomaisnäkökulman lisäksi tavallisen kansan näkökulmasta tarkastelemalla lehdistön kirjoittelua sekä kansalaisten kommentteja viranomaistoiminnasta. Tutkielman lopputuloksista tulee monipuolinen kuva Helsingissä toimineiden kansanhuollon tarkkailijoiden työnkuvasta ja Helsingissä tehdyistä säännöstelyrikoksista sekä keinoista ehkäistä niitä. Tarkkailijoita työllisti erityisesti ostokortteihin liittyvät säännöstelyrikokset sekä elinkeinoharjoittajien ylihintojen ottaminen tuotteista.

Tutkielmassa tarkastellaan Pohjanmaan rykmentin muodostumista kotimaassa ja selviytymistä Preussin sodassa vuosina 1626 – 1629. Ensimmäisessä vaiheessa selvitetään, kuinka moni sotaväkeen määrätyistä saapui Preussiin. Tähän vaiheeseen kuuluu sotilaiden taustojen selvittäminen, sijaisten hankkimiset, pakenemiset, rankkaukset sekä kuolemat ennen matkaa ja matkan aikana. Toisessa vaiheessa selvitetään, kuinka moni Preussiin saapuneista kuoli taisteluissa tai sairauksiin, katosi tai poistui rivistä muulla tavoin. Tutkimusmetodi on prosopografinen, eli rykmentin vahvuuden kehitystä tutkitaan yksilöiden kautta. Aikaisemmin sotien miestappioita on yleensä tutkittu vahvuusilmoitusten ja sotaan vietyjen eli nuppilukujen kautta. Alkuperäislähteinä ovat Ruotsin sota-arkiston ruodutus- ja sotaväenottorullat, katselmukset Preussissa ja kotimaassa sodan jälkeen laadittu tarkastusrulla. Valitusta metodista johtuen sotilaiden identifiointi on tutkimuksessa keskeisen tärkeätä, eikä saatavissa oleva tieto kaikissa tapauksissa ollut riittävän yksiselitteistä. Arvioitu virhemahdollisuus tästä syystä on noin 2,5%. Lähdeaineiston suurin ongelma oli tietojen ristiriitaisuus. Sotilaalle saatettiin ilmoittaa kaksi eri kuolinpaikkaa, -vuotta, tai -syytä. Ruodutusten, sotaväenottojen ja katselmusten mukaan Pohjanmaan pitäjistä rekrytoitiin vuosina 1626 -1629 noin 3500 miestä, joista Preussiin saapui noin 2800, mikä on noin 80% rekrytoitujen määrästä. Sodan loputtua loka-joulukuussa 1629 oli elossa noin 500 ja todennäköisesti kuollut noin 2300 sotilasta, mikä merkitsee, että Preussissa sotaretkellä olleista oli elossa noin 18% ja todennäköisesti 82% oli kuollut. Vain 20 tapauksessa oli ilmeistä, että kuolema on tapahtunut vihollisen toimesta. Tavanomaisin kuolinsyy oli kenttätauti, jota joskus kutsuttiin myös rutoksi. Tietojen ristiriitaisuus herätti myös kysymyksen siitä, onko ollut helpompi raportoida sotilaan vain kuolleen kuin kertoa hänen kaatuneen taistelussa. Vuonna 1627 rekrytoiduista 70% oli 15-20 vuoden ikäisiä, vuonna 1629 vastaavasti 54%. Vuonna 1627 talon oman väen (isäntä, poika, lanko, ym. lähisukulainen) osuus rekrytoiduista oli 68 % ja vuonna 1629 74%. Vastaavasti renkien osuus laski 30:stä 24%:iin. Palvelusajan kestoa tutkittiin vain vuoden 1628 sotilaiden osalta. Noin 60% sotilaista kuoli neljän ensimmäisen kuukauden aikana ja vain 8% oli elossa vuoden kuluttua. Tutkimus vahvisti aikaisemmista tutkimuksista syntynyttä käsitystä, että raskaalla työpalvelulla yhdistettynä puutteelliseen ja kehnoon ravitsemukseen oli yhteys suureen tautikuolleisuuteen. Vanhemmat ikäluokat elivät sodan olosuhteissa kauimmin ja sairastivat vähemmän, koska heille oli kehittynyt parempi tautien vastustuskyky. Tutkimus kyseenalaisti aikaisemmat arviot ja laskelmat Pohjanmaalta Preussin sotaan osallistuneiden määristä. Sinne vietiin ja siellä kuoli huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin on raportoitu. Suurin osa erosta syntyy siitä, että laskelmissa yleensä oletetaan sotaan viedyksi se määrä, mikä kunakin vuonna on rekrytoitu. Tutkimus osoitti, että näin ei aina ole ja vuoden aikana sotajoukkoja lisäksi täydennetään. Sotakuolleisuus, 82%, ei kuitenkaan poikennut oleellisesti vastaavista 1620-1720 käytyjen sotien miehistötappioista tehdyistä laskelmista.

Tämän tutkielman tavoitteena on valottaa 1900-luvun alun brittiläisten suffragettien ajatuksia kasvissyönnistä sekä tarkastella niitä tapoja, joilla kasvissyöntiä heidän keskuudessaan sukupuolitettiin vuosina 1909-1918. Tutkimuksen keskiössä on militantin Women’s Freedom League -yhdistyksen (tästä eteenpäin WFL) The Vote- lehdessä käydyt keskustelut kasvissyönnistä sekä siihen läheisesti liittyvä muu kirjoittelu aiheesta. Sukupuoli-käsitteen määrittelyssä on hyödynnetty Judith Butlerin teoriaa sukupuolen performatiivisuudesta sekä sen jatkuvasti muokkautuvasta rakenteesta. Tutkimuksen tarkoituksena on pohtia sukupuolen merkitystä kasvissyönnistä käydyissä keskusteluissa ja vastata kysymyksiin siitä, miten kasvissyöntiin ja myös sen vastakohtaan, lihansyöntiin, liitettiin ajatuksia feminiinisyydestä, maskuliinisuudesta sekä myös feminismistä. Lisäksi tutkielma tarkastelee kasvissyönnin asemaa WFL:n virallisessa toiminnassa. Tutkimuksessa analysoin sukupuoleen sekä feminiinisyyteen ja maskuliinisuuteen liittyviä käsitteitä, joita näiden kasvissyöntiin liittyvien kirjoitusten kautta nousee esiin tutkimuskirjallisuuden avulla. Aineistona toimi The Vote -lehden lisäksi myös muita WFL:n jäsenten tai toisten The Vote -lehdessä esiintyneiden naisten kirjoituksia kasvissyönnistä tai sitä sivuten. Tämän lisäksi vastapainona suffragettien kirjoituksille on käytetty Daily Mirror -lehteä sekä kahta miespuolisen kirjoittajan aikalaisteosta kasvissyönnistä. Osoitan tutkimuksessani, että kasvissyönti oli näkyvässä roolissa sekä WFL:n lehdessä että sen virallisessa toiminnassa, vaikkakaan ei voida olettaa sen olleen yhdistyksen enemmistöä edustava aate. Siinä missä kasvissyönti on jo aiemmissa tutkimuksissa yhdistetty suffragettien toimintaan, syventää tämä tutkimus ymmärrystä nimenomaan WFL:n sisäisestä kasvissyöntiaktivismista ja -kirjoittelusta. Tutkimuksen kautta ilmenee, että kasvissyönti oli näkyvää sekä WFL:n jäsenten keskuudessa kuin myös yhdistyksen hallinnollisella tasolla. Kasvissyönti oli huomattavassa asemassa WFL:n toiminnassa: yhdistyksen perustamat kahvilat ja ravintolat tarjoilivat periaatteellisista syistä pelkästään kasvisruokaa ja mainostivat myös kursseja joissa opetellaan kasvisruoan valmistamista. Myös WFL:n kaupallisessa toiminnassa nimenomaan kasvisruoan merkitys korostui. WFL tarjosi myös luentoja ja ruoanlaittodemonstraatioita aiheeseen liittyen. Kasvisruokavalioon liittyi keskeisesti oletus sen terveellisyydestä sekä myös sen potentiaalista kansakuntaa sivistävänä voimana, kun taas liha yhdistettiin aggressioon, alkoholismiin, erinäisiin sairauksiin sekä mahdolliseen moraaliseen rappioon. Siinä missä kasvissyönnin omaksumista kannustettiin terveyttä edistävänä ja sen potentiaalia köyhien yhteiskuntaluokkien ravintoarvoja parantavana tekijänä nostettiin esiin, oli WFL:n kasvissyönnistä käydyissä keskusteluissa ehdottomana periaatteena kasvissyönnin täysi vapaaehtoisuus sekä yksilön päätösvallan korostaminen. Kasvissyönnistä käydyissä keskusteluissa korostui myös yksilövastuu sekä ajatus ruohonjuuritason aktivismin tärkeydestä. Tutkimuksesta käy myös ilmi että kasvissyönti yhdistettiin voimakkaasti sukupuoleen, ja että jo ensimmäisen aallon brittiläisten feministien keskuudessa kasvissyönti liitettiin feministisiin ajatuksiin naisten ja eläinten aseman samankaltaisuudesta hyvin samoilla linjoilla kuin Carol J. Adams argumentoi 1990-luvun ekofeministisessä teoksessaan The Sexual Politics of Meat. Suffragettien keskuudessa kasvissyönnin nähtiin olevan erityisen merkittävä nimenomaan naisille ja sen edustavan askelta kohti laajempaa yhteiskunnallista tasa-arvoa. Kasvissyönti, ja toisaalta myös lihansyönti, liitettiin myös sukupuolitettuihin ajatuksiin patriotismista ja kansallisesta identiteetistä. Osoitan tässä tutkimuksessa, että suffragetit kävivät keskustelua lihaan liitetyistä kulttuurisista assosiaatioista ja torjuivat oletuksen lihasta maskuliinisena tai miehekkäänä ruokana. Samalla he hylkäsivät ajatuksen naisten oletetusti pienemmästä proteiinintarpeesta.

Tutkielma on lyhyt tutkimus siitä, minkälaista oli Japanin ja Kiinan propaganda länsimaita vastaan vuosien 1890 ja 1953 välisenä aikana. Kiina ja Japani molemmat kehittyivät ja kasvoivat mainittuna aikana, mutta eri suuntiin. Kiina muuttui kommunistiseksi ja Japani muuttui militaariseksi. Propaganda on monimuotoinen ja alati muuttuva käsite, jossa ei ole vain yhtä määritelmää, vaan useampia, joista kaikki ovat oikein. Sotapropagandaa käsiteltäessä tulee muistaa, että lähes kaikki siihen liittyvät teokset ovat mustaa propagandaa. Vuosien 1890 ja 1953 välisenä aikana länsivallat kävivät neljä isoa sotaa Kiinaa tai Japania vastaan. Ensimmäisenä on Boksarisota, joka käytiin vuosina 1900-01. Sodan syyt ja seuraukset ovat länsivaltojen (ja Japanin) kasvaneesta vaikutusvallasta Kiinassa, josta kiinalaiset eivät pitäneet ollenkaan. Propaganda länsivaltoja vastaan alkoi jo aiemmin. Toinen sota on Japani-Venäjän sota vuosilta 1904-05. Sota oli Japanin osoitus vallasta ja Venäjän vallan vähentäminen kaikilla rintamilla. Propaganda on sodan aikaista ja on erityisesti Venäjän laivastoa vastaan. Kolmas sota on Toinen Maailmansota (Tyynellämerellä). Sota alkoi vuonna 1941 ja jatkui aina vuoteen 1945. Propaganda on sodan alusta, kun japanilaiset olivat voitokkaita. Neljäs ja viimeinen sota on Korean sota. Korean sotaa käytiin vuosina 1950-53, jossa Yhdysvaltain johtamat Yhdistyneen Kansakunnan armeijat kohtasivat Pohjois-Korea/Kiinalaiset. Propagandaa on kaikilta eri vaiheelta ja aspekteilta, mutta kiinalaisesta näkökulmasta. Tutkimus pyrkii vastaamaan kolmeen kysymykseen: Kuinka propaganda kuvaa sotaa, jota se seuraa? Kuinka Kiina ja Japani näkevät länsimaisen sivilisaation? Kuinka viholliskuvat kehittyivät kuudenkymmenen vuoden aikana? Teksti kirjoitettu niin ja näin, ajoittaisia hienoja hetkiä, vaikka niin itse sanonkin.

Maisterintutkielmassani tutkin, mitä puut voivat paljastaa meille antiikin uskontoihin lukeutuvasta Attiksen kultista, jossa niiden läsnäolo näkyy niin myyteissä, taiteessa kuin rituaaleissa. Erityisesti Attikseen yhdistettiin pinja, Välimerellä kasvava havupuu, ja työssäni selvitän, miksi juuri pinja valikoitui Attiksen rinnalle ja mitä kyseinen puu ja siihen liittyvä symboliikka kertoo Attiksesta jumalana sekä hänen kultistaan. Attiksen ja hänen kulttinsa lisäksi perehdyn itse pinjaan, ja osoitan, että se ei ollut pelkkä symboli ja muistomerkki vaan pyhä puu, itsessään arvokas ja merkityksekäs. Tarkastelen työssäni myös Attiksen kultin kehitystä keisarikaudelta myöhäisantiikkiin ja käyn läpi sen yleisimpiä piirteitä. Attis kuvattiin useimmiten fryygialaisena miehenä, jonka myyttinen alkuperä kietoutui yhteen jumalatar Kybelen kanssa. Ajoittain kulttitasolla on vaikea erottaa, miten erilaiset rituaalit ja käytänteet näiden kahden välille asettuvat ja kumpaa erilaisissa riiteissä oikeastaan kunnioitettiin. Toisaalta tarkan jaon tekeminen ei ole tarpeellista, sillä he kuuluivat erottamattomasti yhteen. Tästä huolimatta työni keskittyy Attikseen ja hänen rooliinsa kultissa. Kybele kulkee kuitenkin aina rinnalla tarkastelussani. Lähteinäni toimivat antiikin kirjoittajien erilaiset versiot Kybelen ja Attiksen myytistä sekä arkeologinen kuva-aineisto, joita olen tulkinnut historiantutkimuksen metodein lähiluvun ja hermeneuttisen analyysin kautta. Alueellisesti aiheeni kattaa Rooman valtakunnan koko laajuudessaan keskittyen Roomaan ja sen lähialueisiin sekä Kreikkaan ja Galliaan. Ajallisesti tarkastelen roomalaisaikaa 100-luvulta ennen ajanlaskun alkua alkaen, mutta pääpaino työssäni on ajanlaskun alusta myöhäisantiikkiin. Lähdeaineiston valossa Attiksen ja pinjan yhteys näyttäytyy kiistattomana. Myytit kuvaavat hänen syntymäänsä puun hedelmästä ja hänen kuolemaansa pinjapuun juurella. Kuvataiteessa pinja oli yksi Attiksen tunnistettavimmista attribuuteista, ja hänen maaliskuun juhlapäiviensä kohokohta oli arbor intrat rituaali, jossa Attiksen identiteetin omaksunut pinjapuun runko kannettiin Kybelen temppeliin. Pinjapuun ja Attiksen yhteys kertoo heidän jakamastaan identiteetistä, joka kiteytyy ikivihreyteen. Lisäksi pinjaan liittyvät symbolit paljastavat keskeisiä ideoita Attiksen kultin taustalta: hedelmällisyyden, syklisyyden ja ikuisen elämän. Roomassa ei ollut vain yhtä tapaa tai syytä pitää puuta pyhänä, vaan hyvin monenlaiset tekijät saattoivat olla sen erityislaatuisen aseman takana. Pinjan pyhyyden puolesta puhuvat jo itsessään sen läheinen yhteys Attikseen, mutta myös Ovidiuksen kuvailema metamorfoosi, jossa Attis muuttuu itse pinjaksi. Puun rooli osana rituaaleja vahvisti sen pyhää statusta, minkä temppeliin kanto sinetöi, sillä temppelien sisäpuoli nähtiin jumalten alueena.

Suomen Pankki ajautui Suomen sisällissodan seurauksena kapinallisten haltuun. Pankin toiminta oli kohdannut useita haasteita ensimmäisen maailmansodan seurauksena. Elintarviketilanne oli heikko, ja rahan arvo oli romahtanut. Lisäksi Venäjän imperiumin heikko menestys ensimmäisessä maailmansodassa asetti haasteita pankin toiminnalle. Tasapainoilu imperiumin ja autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan taloudellisten ja rahapoliittisten etujen välillä tuotti haasteita Suomen Pankille. Lopulta Venäjän lokakuun vallankumous ja sitä seurannut Suomen itsenäistyminen irrottivat Suomen emämaastaan. Vallankumous ei kuitenkaan jäänyt Venäjällä, vaan Suomen työväki pyrki kaappaamaan poliittisen vallan itselleen. Suomen Pankki ja sen toiminta ajautui Helsingissä ja muualla Etelä-Suomessa punaisten haltuun. Mihin tarkoitusperiin pankkia käytettiin? Mille instituutiolle pankki myönsi lainoja ja millä perusteilla? Lopulta punaiset jäivät sisällissodassa tappiolle ja Suomen Pankki siirtyi sisällissodan voittaneiden valkoisten hallintaan. Pankki joutui selvittämään sisällissodan ajan tapahtumia, ja ajautui samalla haastavaan tilanteeseen. Mitkä punaisten toimista oli laillisia? Pystyttiinkö velkoja perimään takaisin? Sisällissodan voittajien piti jatkaa Suomen Pankin hoitoa, ja pyrkiä ratkaisemaan myös sitä edeltäneet ongelmat. Suomen Pankin pankkivaltuusmiesten pöytäkirjojen ja Kapinan ajan asiakirjojen arkistot ovat tutkimuksen selkärankana, ja niiden lähdekriittinen tarkastelu muodostavat sen perustan. Suomen Pankin toimintaa sisällissotaa ennen, aikana ja jälkeen on verrattava toisiinsa, jotta kapinan vaikutukset voi määrittää. Punaisten toiminnasta jäi niukasti lähdemateriaalia. He tuhosivat osan, ja ottivat osan mukaansa paettuaan Viipurin kautta Venäjälle. Lopulta sisällissodan ja punaisten myöntämien lainojen vaikutus vaikuttaa jääneen vähäisemmäksi kuin niitä edeltäneet ongelmat, ja lainojen käsittely Suomen Pankin pankkivaltuusmiesten kokouksissa oli harvinaista. Lainoja oli koitettu periä takaisin, mutta lopulta lainaa ottaneiden vastustus, ja kysymykset legitimiteetistä lopettivat toiminnan. Kuka oli vastuussa lainoista? Suomen Pankissa ja lainoja vastaanottaneissa instituutioissa oli ollut vastuuasemissa eri henkilöt kuin sodan jälkeen. Oliko vastuu henkilöillä vai instituutioilla? Tutkimuksen lopputulosten mukaan molemmilla.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää rahapelaamisen kulttuurihistoriaa suomalaisessa yhteiskunnassa erityisesti 1920–1940-luvuilla sekä niihin liittyvää sanomalehtiraportointia. Tutkin myös suomalaisten rahapeliyritysten, Veikkauksen ja RAY:n perustamista ja niiden saamaa vastaanottoa ja vähitellen kehittynyttä suurta asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Sanomalehtien rahapelaamiselle antama huomio tutkimassani aineistoissa oli alkuun hyvin kielteistä, mutta sitä yritettiin varsinkin sotavuosina parantaa vedoten yhteiseen hyvään. Käsitys ”yhteisestä hyvästä” on elänyt vahvasti pitkälle 2000-luvulle. Pääasiallisena tutkimuslähteenä on käytetty Kansalliskirjaston digitaalisesta palvelusta sekä Helsingin Sanomien Aikakone -palvelusta saatuja sanomalehtireportaaseja ja tutkimusmetodina niiden analysointia representaation kautta. Sanomalehtien valinnassa on otettu huomioon muun muassa julkaisujen koko, poliittinen asema sekä lehden levikkialue. Olen tutkielmassani tarkastellut artikkeleja yli 25 eri sanomalehdestä saadakseni mahdollisimman kattavan kuvan siitä, kuinka rahapelaaminen ilmeni ja otettiin vastaan eri puolilla Suomea. Suhtautumisessa rahapelaamiseen on havaittavissa selkeitä eroja esimerkiksi sukupuolten, väestöryhmien ja eri yhteiskuntaluokkien keskuudessa. Tutkimuksessani on käytetty myös lukuisia verkkolähteitä sekä tutkimuskirjallisuutta. Rahapelaaminen on ollut viime vuosina laajalti eri medioissa lähinnä kielteisesti uutisoituna, joten tutkimukseni osuu ajankohdaltaan mielenkiintoiseen aikaan. 1920–1940-lukuja voidaan pitää suomalaisen rahapelaamisen kehittymisen kannalta tärkeimpänä ajankohtana, koska silloin luotiin Veikkaus ja RAY, jotka samalla saivat monopolin rahapelitoiminnan harjoittamiseen. Tutkielmani johtopäätöksistä voidaan todeta, että rahapelaamisen kielteisiä puolia tuotiin selkeästi myönteisiä puolia enemmän esiin. Rahapelaaminen koostui myös normaalista, ei haitallisesta pelaamisesta, josta ei juurikaan uutisoitu. Kielteisten puolien esilletuomiseen lienee syynä ollut epäilevä ja jopa pelokas suhtautuminen rahapelaamiseen – tulisiko kaikki tuotto menemään vain yksityisille bisnesmiehille tarjoten kansalaisille vain ongelmia? Rahapelaaminen tuotti ihmisille monenkaltaisia huolia ja ongelmia, joita edelleen ratkotaan nyky-yhteiskunnassa.