Browsing by master's degree program "Kielten maisteriohjelma"

Cette recherche s’intéresse aux actes de langage utilisés dans des commentaires Facebook portant sur la chronique « Le sexe selon Maïa », une chronique du journal Le Monde. Notre premier objectif est de savoir quels types d’actes les internautes effectuent à travers la parole lorsqu’ils parlent de la sexualité, sans oublier la façon dont ils réalisent ces actes. Le second objectif, quant à lui, s’intéresse à la variation que ces actes de langage présentent en fonction du genre du locuteur (homme ou femme), ainsi qu’en fonction du sujet de discussion (la sexualité de l’homme, de la femme ou celle des deux genres). Le corpus est constitué de 125 commentaires Facebook qui appartiennent à deux champs de commentaires. Le premier commente la chronique « Le consentement masculin : on en parle (enfin) ? », celle-ci ayant été publiée le 14 juillet 2019. Le second est lié à la chronique « Le désir des femmes, entre flamme et flemme », celle-ci datant du 14 juin 2020. Seulement les commentaires portant sur la sexualité ont été inclus dans le corpus. En étudiant les actes de langage, notre intention est de comprendre la manière dont les internautes conçoivent la sexualité : le travail s’inscrit donc dans le cadre de l’analyse du discours. La théorie des actes de langage (Kerbrat-Orecchioni 2001 ; Searle 1979) forme la base théorique de notre recherche. De plus, nous avons recours à des notions voisines comme les actes de langage indirects (Kerbrat-Orecchioni 1986) et les termes subjectifs (Kerbrat-Orecchioni 1980), ainsi qu’aux apports de l’approche interactionniste de la théorie des actes de langage (Goffman 1967 ; Brown & Levinson 1987 ; Kerbrat-Orecchioni 2001). Les actes assertifs, comme les assertions et les contestations, sont le type d’acte de langage le plus fréquent dans le corpus. Ils sont suivis des actes expressifs et directifs. Ces premiers sont le plus souvent des reproches, tandis que ces derniers sont dominés par les questions. Typiquement, les assertifs et les directifs sont des actes de langage directs, tandis que les expressifs préfèrent l’actualisation en tant que sous-entendu d’un autre énoncé. Globalement, la majorité des actes de langage portent plusieurs valeurs pragmatiques ou s’actualisent aux côtés d’autres actes. La répartition des actes de langage est presque indépendante du locuteur et du sujet de discussion : même si le nombre d’expressifs augmente lorsque les hommes parlent de la sexualité des femmes et vice versa, cette augmentation demeure faible. En revanche, les femmes effectuent proportionnellement plus d’actes portant sur la sexualité des deux genres, ce qui pourrait indiquer que leur perception de la sexualité ne regarde pas le genre de la personne dont il est question. De plus, elles emploient plus d’actes hybrides ayant une double-valeur pragmatique : souvent, il s’agit d’une combinaison entre un assertif et un reproche. Ceci suggère que la vision des femmes de la sexualité est plus colorée émotionnellement et qu’elles ont plus tendance à adoucir leurs énoncés avec le langage implicite en comparaison avec les hommes. Concernant le lien entre les termes subjectifs et les actes de langage, nous avons observé que ces termes permettent d’effectuer plusieurs actes à la fois, comme l’acte d’argumenter et celui de reprocher. Pourtant, les internautes masculins et féminins n’en emploient pas de la même façon. Les hommes sont plus susceptibles de décrire la nature même des femmes en termes péjoratifs afin d’expliquer les comportements qu’ils jugent mauvais. Les femmes, au contraire, emploient des termes péjoratifs à des fins argumentatives puisqu’elles visent à disqualifier l’adversaire et ses propos avec ces termes.

Tavoitteet ja teoriatausta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten kulttuurisia elementtejä nostetaan esille ja ilmennetään Voilà ja J’aime oppikirjasarjoissa. Samalla selvitetään, miten paljon kirjasarjoissa esiintyy stereotypioita ranskalaista kulttuuria ja kieltä kohtaan sekä minkä tyyppisiä mahdolliset esille tulevat stereotypiat ovat. Lisäksi tutkitaan Opetussuunnitelmien muutoksen vaikutuksia kulttuuristen elementtien ja stereotypioiden määrään tai laatuun kirjasarjoissa. Tutkimuksen pohjana toimivat Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet (POPS 2004 ja POPS 2016) sekä Eurooppalaisen viitekehyksen kielitaitokuvaus (CEFR). Nämä perusteet antavat pohjan sille, miten kulttuuria tulisi käsitellä ja tuoda ilmi vieraan kielen kursseilla suomalaisessa perusopetuksessa ja minkä tyyppisiä valmiuksia eri kouluasteilla oppilailta tulisi löytyä. Aineisto ja menetelmät. Tutkimus on vertaileva tutkimus, jonka aineisto koostuu kahden eri kirjasarjan oppikirjoista. Molemmat ovat ranskan kielen opetuksessa laajasti käytettyjä kirjasarjoja. Ne pohjautuvat eri Opetussuunnitelmiin ja tämän vuoksi valikoituivat tutkimuksen kohteeksi. Kummankin kirjasarjan osalta otimme tutkimukseen mukaan neljän ensimmäisen kurssin oppikirjat, jotta vertaileva tutkimus olisi mahdollista toteuttaa. Kirjasarjat on suunnattu B2-kielen opetukseen yläkouluissa, mutta ne ovat osittain käytössä myös lukio-opetuksessa. Tutkimuksen aluksi kirjoista on kerätty kulttuurisia elementtejä sisältäviä tehtäviä, esityksiä tai kappaleen osia sekä stereotyyppisiksi luokiteltavia elementtejä. Aineiston sisältöä on tulkittu tämän jälkeen teoreettisiin lähteisiimme nojautuen ja näin ollen pyritty tulkitsemaan sitä, millaisia elementtejä kirjasarjat nostavat esille ja minkälaisia stereotyyppisiä piirteitä ne sisältävät. Lisäksi tutkimuksessa selvitetään, miten kulttuuristen elementtien kuvaus tai määrä on muuttunut vanhan ja uuden opetussuunnitelman vaihdoksen myötä. Tulokset ja johtopäätökset. Tutkimus osoittaa, että kirjasarjoissa esiintyvät kulttuuriset elementit ovat pitkälti neutraaleja ja vain harvoin vahvoihin stereotypioihin sortuvia. Kulttuurin piirteitä esiintyy kummassakin kirjasarjassa runsaasti. Etenkin ranskalainen ruokakulttuuri, taide ja tapakulttuuri nousevat tasaisin väliajoin molemmissa kirjasarjoissa kaikilla kursseilla esille. Opetussuunnitelmien muutos kirjasarjojen välissä ei lopulta juurikaan vaikuttanut kulttuuristen elementtien määrään tai laatuun. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta teemat pysyivät hyvin samankaltaisina myös uudessa kirjasarjassa. Uudempi kirjasarja J’aime esittelee tosin hiukan laajemmin Ranskan eri alueiden merkitystä sekä niiden omia kulttuuristen erityispiirteitä, mikä vastaa hyvin uudemman Opetussuunnitelman ajatusta kulttuurin moninaisuuden korostamisesta ja laajasta käsittelystä.

Tavoitteet ja teoriatausta. Tutkielma käsittelee sitä, miten videopeli Thronebreaker : The Witcher Tales huomioi puhekielen pieniä sanoja, ‘inserttejä’, sekä fantasiahahmojen kielellistä variaatiota ranskankielisessä käännöksessään. Teoriataustana toimivat Biberin & al. (2007) insertit, Gadet’n (2003) kielellinen variaatio ja Chestermanin (1997) käännösstrategiat. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten sekä insertit että kielellinen variaatio on lokalisoitu englanninkielisestä lähtötilanteesta ranskankieliseen kontekstiin. Aineisto ja menetelmät. Tutkielman aineisto on jaettu kahteen osaan tutkimuskohteiden mukaan. Ensimmäinen osa sisältää 80 ensimmäistä inserttiä, jotka esiintyvät pelissä. Toinen osa sen sijaan koostuu neljän eri fantasiahahmon repliikeistä, pelin eri kohdista. Analyysi on pääosin vertaileva ja kvalitatiivinen, vaikka inserttien jaotteluun on käytetty kvantitativiista menetelmää. Tulokset ja johtopäätökset. Tutkimustulosten mukaan suurin osa (75%) inserteistä on käännetty korpuksessa. Syntaktiset strategiat, erityisesti suora käännös, edustavat eniten käytettyä käännösluokkaa, kun taas semanttiset strategiat tulevat toisena ja pragmaattiset strategiat kolmantena. Fantasiahahmojen kielellinen variaatio on huomioitu sekä alkuperäisteoksessa että käännöksessä. Vaikka käännös onnistuu variaation luomisessa, sen intensiteetti ja luovuus jäävät kuitenkin joissakin tapauksissa alkuperäistä versiota vähäisemmiksi.

Tutkimuksessa tarkastellaan äärioikeistolaisessa diskurssissa esiintyviä representaatioita Itseydestä ja Toiseudesta, sekä diskursiivisia ja visuaalisia strategioita, joiden avulla näitä representaatioita rakennetaan. Lähtökohta tutkimukselle on kriittisen diskurssianalyysin perinteiden mukaan ajatus siitä, että kieli on sosiaalisen käytännön muoto. Tämä tarkoittaa käytännössä siitä, että kieli rakentaa ja uusintaa sosiaalista todellisuutta ja täten vaikuttaa merkittävästi myös identiteettien ja representaatioiden luomiseen. Tästä syystä tarkastelukohteena on ennen kaikkea tutkimusaineiston kielellinen, ja vielä tarkemmin määritellen sanastollinen, taso. Tutkimuksen aineisto koostuu kahdestasadasta poliittisesta julisteesta ja mielenosoituskyltistä, jotka kerättiin kahdelta ranskalaiselta ja yhdeltä italialaiselta äärioikeistolaisliikkeeltä niiden virallisilta nettisivuilta ja muualta internetistä. Kyseiset liikkeet ovat Rassemblement national (Kansallinen liittouma), Génération identitaire ja Lega Nord (Pohjoisen liitto). Aineistossa tarkastelun kohteena olivat erityisesti sanavalintojen heijastamat leksikaaliset merkityssuhteet ja leksikaaliset identiteetit, jotka ilmentävät sitä, miten Itseä ja Toista nimetään, kuvataan ja kategorisoidaan. Aineiston ajallinen konteksti sijoittuu vuosien 1973 ja 2020 välille. Tutkimusta edeltävä hypoteesi oli se, että tutkimuksen kohteena olevissa äärioikeistolaisissa diskursseissa Itsestä luodaan positiivinen ja Toisesta negatiivinen representaatio, mikä mahdollistaa maailman jaottelun ”hyviin” ja ”pahoihin”, sekä ”uhreihin” ja ”syyllisiin”. Tutkimus vahvistaa tämän hypoteesin, vaikka onkin hyvä huomata, että tällaisilla representaatiolla on myös monia muita piirteitä ja tavoitteita. Aineistosta voitiin löytää representaatioita, joissa Itsestä luodaan kuva Toisen uhrina, kansallisten arvojen ja identiteetin puolustajana, sekä ”oikean” kansallisen identiteetin edustajana. Toisesta puolestaan luotiin kuva turvallisuuden ja identiteetin uhkana, hyväksikäyttäjänä ja ”väärän” kansallisen identiteetin edustajana. Näitä representaatioita luotiin leksikaalisella tasolla Itsen ja Toisen luonnetta ja roolia kuvaavilla sanavalinnoilla — erityisesti substantiiveilla, adjektiiveilla, persoonapronomineilla ja verbeillä — sekä visuaalisilla elementeillä, joilla useimmiten tuettiin kielellistä viestiä. Edellä mainittujen diskursiivisten ja visuaalisten strategioiden keskeisen päämäärän voidaan huomata olevan hierarkkisen eronteon luominen Itsen ja Toisen välille.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan kerronnan keinoja, joita käytetään puhuttaessa identiteetistä ja toiseudesta Nancy Hustonin Nord perdu -esseessä. Huston, joka on tunnettu omaelämäkerrallisesta otteesta tuotannossaan, käsittelee esseessään oman identiteetin muodostumista ja toiseuden tunnetta, jota hän on kokenut muuttaessaan asumaan Ranskaan. Identiteetin ja toiseuden ilmaisemista analysoidaan kerronnan keinoja tarkastelemalla. Tutkielmassa teemoja lähestytään kertojan, kertojan yleisön, eri lainaustapojen (suora ja epäsuora esitys, vapaa suora ja vapaa epäsuora esitys sekä sisäinen monologi) ja fokalisaation kautta, mutta tämän lisäksi enonsiaatioteoria tukee analyysia tarkastelemalla pronominien käyttöä kerronnassa. Teoriaosuus esittelee edellä mainitut kerronnan keinot sekä omaelämäkerran kirjallisuudenlajina. Analyysi rakentuu esseestä valittujen otteiden (31) ympärille. Se on jaettu neljään osaan: kertojan, kertojan yleisön ja referoinnin analyysiin sekä kerronnan keinojen vertailuun. Identiteetin rakentumisen ja toiseuden analysointi tukeutuu pronominien käyttöön kerronnassa sekä eri kerronnan keinojen määrittelyyn pohjaten teoriataustaan. Tutkimuksessa selvisi, että kertojan käyttämät eri pronominit hänen viitatessa itseensä ja yleisöönsä toimivat yhtenä kerronnan keinona puhuttaessa identiteetin rakentumisesta ja toiseudesta. Tämän lisäksi suora ja vapaa suora esitys ilmensivät fokalisaation kautta samoja teemoja. Yllättäen toiseuden käsitteleminen nousi kuitenkin näkyvämmäksi teemaksi suhteessa identiteetin rakentumiseen, vaikka kummatkin jakoivat samoja kerronnan keinoja.

Tämä tutkielma käsittelee viittausta ranskankielisessä tieteellisessä tekstissä demonstratiivisen anaforan kautta. Tällainen anafora koostuu ranskankielisestä demonstratiivipronominista ja substantiivista, jota ensin mainittu pronomini määrittää. Kirjoittaja viittaa tällaisella anaforalla johonkin tekstissä jo mainittuun asiaan; viittauksen kohteena voi olla yksittäinen sana, lause tai kokonainen kappale. Demonstratiivipronominin osoittavan funktion ansiosta anaforan leksikaalinen muoto voi vaihdella enemmän kuin esimerkiksi määräisen artikkelin määrittämässä anaforassa. Täten kirjoittaja voi demonstratiivianaforan avulla mm. luokitella, kuvailla tai muuten määrittää korrelaattia hyvin vaihtelevin ilmaisuin. Tämä tekee siitä mielenkiintoisen tarkasteltavan tieteellisessä tekstissä. Tutkielman aineistona on kymmenen kielitieteellistä artikkelia, jotka löytyvät verkkopohjaisesta Scientext-tekstikorpuksesta. Tätä tekstikorpusta on mahdollista analysoida verkossa korpukseen sisällytettyjen hakutoimintojen avulla. Tutkielmassa korpuksesta haetaan kaikki demonstratiivipronominin määrittämät substantiivit, joita löytyy 404 kappaletta. Nämä osumat ja niiden korrelaatit ovat analyysin kohde. Tutkielman teoriatausta puolestaan koostuu tekstintutkimuksen teoreetikoiden (mm. Adam, Apothéloz, Jeandillou) käsitteistä, ja tekstin sosiaalista ulottuvuutta tarkasteltaessa nojaudutaan Bronckartin teoriaan. Analyysissä selviää anaforien jakauma kolmen anaforatyypin kesken: suurin osa anaforista on tyyppiä résomptive, joka tiivistää lauseen tai jopa kappaleen yhteen sanaan. Tämä tyyppi luo uuden kiintopisteen sallien kirjoittajan jatkaa tekstiä luontevasti. Toisella sijalla ovat fidèle-tyypin anaforat, jotka viittaavat korrelaattiin samalla sanalla. Tätä tyyppiä hyödynnetään erityisesti teknisten termien kanssa, joilla on vähän tai ei ollenkaan synonyymejä. Vähiten korpuksesta löytyi infidèle-tyypin anaforia. Näissä anaforissa korrelaattiin viitataan eri sanalla; tällainen anafora mahdollistaa siis hyvin leksikaalisen vaihtelun. Tällaiset anaforat ovat aineiston perusteella tavanomaisia, usein epätieteellisiä termejä, joilla on monia lähisynonyymejä.

Cette étude examine l’ethos discursif du Président de la République française Emmanuel Macron dans ses discours donnés pendant la pandémie du coronavirus. L’objectif de l’étude est d’identifier différents types d’ethos manifestant dans les discours et de savoir si l’ethos du Président Macron évolue pendant la pandémie. De plus, les procédés énonciatifs qui participent à la construction de l’ethos sont analysés. Le corpus de l’étude se compose de neuf discours télévisés de Macron dont six ont été prononcés en 2020 et trois en 2021. Au total, la durée des discours est de 3 heures et 40 minutes. L’étude est à la fois quantitative et qualitative. Les ethé de crédibilité et d’identification ainsi que les procédés énonciatifs, c’est-à-dire les pronoms personnels, adverbes et adjectifs, sont analysés pour examiner l’ethos de Macron. L’analyse montre que trois ethè de crédibilité, c’est-à-dire l’ethos de sérieux, l’ethos de vertu et l’ethos de compétence, se manifestent dans les discours de Macron. De plus, trois ethè d’identification y apparaissent, à savoir l’ethos d’humanité, l’ethos de solidarité et l’ethos de chef. Selon les résultats, l’ethos se construit par trois procédés énonciatifs, à savoir l’énonciation élocutive (les pronoms je et nous, les adverbes et les adjectifs), allocutive (le pronom vous et la dénomination « mes chers compatriotes ») et délocutive (par exemple « il est important ») ; la dernière est le moins utilisée. Le corpus étudié contient au total 399 occurrences de l’ethos. L’étude montre qu’il y a des différences dans la fréquence des ethè. L’ethos d’identification représente 62 % des occurrences, alors que l’ethos de crédibilité représente 38 %. Les résultats montrent également que l’ethos de Macron évolue pendant la pandémie. Les ethè de crédibilité deviennent moins fréquents pendant la pandémie. En revanche, les ethè d’identification deviennent plus fréquents dans les derniers discours, particulièrement l’ethos de solidarité. De plus, l’ethos d’humanité de Macron se diversifie pendant la pandémie. Les résultats montrent qu’il existe une relation entre les procédés énonciatifs et certains ethè. Même si l’énonciation élocutive est le procédé le plus fréquent dans le corpus étudié, nous inclusif est particulièrement fréquent dans les ethè d’identification. Les adverbes et les adjectifs manifestant la subjectivité de Macron se trouvent surtout dans les ethè de vertu et d’humanité. L’énonciation allocutive, à son tour, est la plus dominante dans les ethè de vertu et de chef. Dans son ensemble, l’étude montre que l’ethos d’une personne politique est une ressource importante, multidimensionnelle et susceptible au changement qui s’utilise pour gérer une crise sociétale.

L’objectif principal de ce mémoire de master est de chercher à savoir les perceptions des élèves et des enseignants sur la question de l’utilisation de l’humour en classe de FLE. Les autres sous-objectifs de recherche sont : connaître les bienfaits, les risques et les limites de l’humour en classe, savoir et de découvrir ce que les élèves pensent de l’esprit humoristique de l’enseignant, savoir si les enseignants intègrent l’humour dans le matériel pédagogique afin de favoriser l’apprentissage de la langue française. De plus, l’objectif est de découvrir les idées et les expériences des enseignants concernant l’usage de cet outil dans les classes de FLE. Ce travail commence par une partie théorique dans laquelle la polémique autour de la notion de l’humour est discutée comme un phénomène difficile à définir. Un aperçu sur quelques-unes de ses formes est aussi donné. La partie principale de notre arrière-plan théorique se focalise sur la présentation de quelques recherches effectuées dans le domaine de l’humour dans l’enseignement, qui sont l’humour en apprentissage et ses bienfaits, l’esprit humoristique de l’enseignant, et les limites de l’humour pédagogique. Pour atteindre l’objectif de cette étude nous avons adopté une démarche qualitative. La méthode de la collecte des données a permis aux 116 élèves dont 74 primairiens, 20 collégiens et 22 lycéens, en plus de 42 enseignants de participer à cette recherche et de faire entendre leurs voix concernant la question de l’utilisation de l’humour en classe. Le questionnaire des élèves contient 10 questions, dont quatre ouvertes et six fermées. Le questionnaire des enseignants contient 12 questions dont cinq ouvertes et sept fermées. La date de la récolte des données a été au printemps 2022. Dans la partie empirique nous analysons, en premier lieu, les perceptions des élèves et en deuxième lieu celles des enseignants quant à l’humour en classe. Les résultats de notre étude montrent que la totalité des enquêtés apprécient l’idée de l’utilisation de l’humour en classe et mettent en évidence ses aspects positifs. Les commentaires des élèves et des enseignants sont des indices qui concernent le rôle de l’humour comme outil didactique pour soutenir l’apprentissage, la concentration, la mémorisation, à combattre l’ennui de la classe et dans la création d’une ambiance agréable. L’analyse des données montre que les élèves apprécient l’esprit humoristique de l’enseignant, car il a des effets positifs sur l’ambiance de la classe et sur l’amélioration de la relation entre l’élève et l’enseignant. Les résultats révèlent également que les enseignants intègrent l’humour au matériel pédagogique enseigné et affirment son efficacité comme outil d’apprentissage. Aux yeux des enquêtés, l’humour est une propriété importante qui a des effets positifs sur l’apprentissage. Néanmoins, ils trouvent que l’utilisation de l’humour en classe doit, avant tout, obéir à certaines règles et limites afin d’aboutir aux objectifs pédagogiques souhaités. Au terme de la recherche, une comparaison des deux perceptions est présentée. Les élèves et les enseignants s’accordent sur l’efficacité de l’humour en apprentissage, sur ses bienfaits et sur les limites qu’il faut respecter. Ce travail finit par une conclusion dans laquelle nous répondons aux questions de recherche et nous confirmons nos hypothèses de départ. Nous concluons que le système éducatif en Finlande est à prendre en considération l’importance de l’humour comme outil pédagogique pour soutenir l’apprentissage des langues et des autres matières d’une manière générale.

Tutkielmassa tarkastellaan, minkälaista mielikuvaa ekomatkailusta luodaan kielellisin keinoin internetsivuilla ecovoyageurs.com, globethik.com ja terraneavoyages.fr. Aihetta lähestytään diskurssianalyysin näkökulmasta. Tutkielman aineisto koostuu artikkeleista, jotka käsittelevät ekoturismia yleisesti matkailumuotona. Globethik ja Terranea voyges ovat matkatoimistoja, jotka järjestävät ja myyvät ekomatkoja. Ecovoyageurs puolestaan on ekoturismin opas, joka antaa neuvoja ekologiseen matkailuun. Lisäksi sivusto tuo näkyvyyttä yhteistyökumppaneilleen. Näin ollen voidaan todeta, että aineiston artikkelit ovat kaupallisia tekstejä. Nettisivut pyrkivät edistämään ekomatkailuun erikoistuneita yrityksiä ja houkuttelemaan ihmisiä valitsemaan kyseisten yritysten järjestämiä matkoja. Sen vuoksi teksteihin tulee suhtautua kriittisesti. Analyysia varten aineistosta on poimittu 50 esimerkkiä. Tavoitteena on tarkastella kielellisiä ilmauksia, jotka rakentavat ekomatkailusta luotua mielikuvaa. Analyysin perusteella huomataan, että tekstit käyttävät muun muassa poetisointia, aksiologisia adjektiiveja ja metaforia välittääkseen mahdollisimman positiivista mielikuvaa ekologisesta matkailusta. Mielikuva ekomatkailusta rakentuu viiden teksteissä esiin tulevan teeman varaan: matkailijan valistaminen, matkakohteen valinta, kulkuneuvo, majoitus ja aktiviteetit. Ekoturismi on kuvattu matkailumuotona, joka tarjoaa vaihtoehdon massaturismille. Ekologisuus, hiilijalanjälki ja sitoutuminen vastuulliseen matkailuun ovat keskeisiä aiheita aineistossa. Vaikka nettisivut jakavat melko samanlaiset prioriteetit, niiden välillä voidaan havaita näkemyseroja liittyen esimerkiksi lentomatkailuun ja hiilijalanjäljen hyvitykseen. Nettisivujen viestintä ja argumentointi ovat paikoitellen ongelmallisia. Aineistosta on mahdollista löytää merkkejä viherpesusta, sillä sivustot eivät onnistu antamaan konkreettisia esimerkkejä toimistaan vastuullisen matkailun puolesta. Lisäksi paikallisen väestön ja kulttuurin kuvailu rakentuu lähinnä stereotypioiden ja yleistysten varaan.

Tämä tutkielma tarkastelee koodinvaihtoa italian yleiskielen ja italian kielen murteiden välillä Etelä-Italian kontekstissa. Tutkielman kielellinen konteksti rakentuu institutionaalisen kielen ympärille, jonka rajoissa murteen käyttö ja siten myös koodinvaihdon käyttö, ei ole yleensä sosiaalisesti hyväksyttyä. Erityisesti tutkielman tarkoituksena on tutkia murteen käyttöä ja roolia viiden eri eteläitalialaisen pormestarin Facebookiin julkaisemissa suorissa lähetyksissä kevään 2020 koronaviruskriisin aikana. Tutkielman tarkoituksena on myös kuvailla tilanteita, joissa pormestarit käyttävät koodinvaihtoa sekä eritellä syitä koodinvaihdon käytölle. Hypoteesina on, että murteella on kielenkäytössä kuvaileva rooli, ja että murretta käytetään vahvistamaan videolla sanottuja viestejä. Tässä työssä koodinvaihtoa tarkastellaan korpuksen kvalitatiivisen analyysin kautta sosiolingvistisestä näkökulmasta. Tutkielman korpus koostuu 68 esimerkistä, jotka on kerätty ja litteroitu YouTubeen uudelleen ladatuista pormestarien suorista lähetyksistä. Jokainen esimerkki on poimittu niin, että ne sisältävät murteella sanottuja sanoja, joskus jopa lauseita. Teoreettisena viitekehyksenä hyödynnetään kahta eri lähestymistapaa: pragmaattisfunktionaalista lähestymistapaa, jonka tarkoituksena on kategorisoida koodinvaihdot Giovanna Alfonzettin (1992) esittämän mallin mukaan, ja Carol Myers-Scottonin esittämää niin kutsuttua tunnusmerkkisyyden mallia (Markedness model), jonka avulla sosiaalisia syitä koodinvaihdon ja siten myös murteen käytölle pyritään avaamaan. Tutkielma vahvistaa oletetun hypoteesin ja siitä selviää, että pormestarit käyttävät murretta etenkin rikastaakseen ilmaisujaan sekä korostaakseen tiettyjä sanomiaan asioita. Tätä kyseistä funktiota vahvistetaan nimenomaan vaihtamalla koodia. Lisäksi selviää, että vaihtamalla koodia murteeseen pormestarit pyrkivät osoittamaan solidaarisuutta kansalaisille ja pyrkivät sallimaan itselleen rennomman kielenkäytön institutionaalisen viestinnän kontekstin sisällä. Lisäksi tunnusmerkkisyyden malli osoittaa murteen käytön olevan tässä kontekstissa sosiaalisesti merkittyä.