Browsing by master's degree program "Suomen kielen ja suomalais-ugrilaisten kielten ja kulttuurien maisteriohjelma"

Tässä tutkielmassa tarkastellaan limittäiskieleilyä vapaan sivistystyön lukutaitokoulutuksessa. Limittäiskieleilyssä kielenoppijat käyttävät eri kieliä joustavasti limittäin ja rinnakkain samassa tilassa, tässä tapauksessa oppituntikeskustelussa. Tavoitteena on kuvata, kuinka limittäiskieleily ilmenee monenkeskisessä, monikielisessä alkeiskielenoppijoiden vuorovaikutustilanteessa, miten kielenoppijat reagoivat limittäiskieleilyyn sekä miten opettaja toimii monikielisessä luokkahuoneessa. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen analyysi. Aineisto koostuu kahdesta videoidusta ja litteroidusta pelitilanteesta luokkahuoneessa. Osallistujia on kahdeksan, ja he kaikki ovat muuttaneet Suomeen aikuisina. Aineistossa kuullaan lähinnä suomea, arabiaa ja englantia, hiukan myös kiinaa, sorania ja bulgariaa. Aineiston analyysiin käytetään keskustelunanalyysin metodeja. Analyysi jakautuu kahteen lukuun. Ensimmäisesssä luvussa paneudutaan limittäiskieleilyn tyypillisiin ilmentymiin. Luvun esimerkeissä osoitetaan, millaisena limittäiskieleily näkyy oppituntikeskustelussa, kun esimerkiksi haetaan yhdessä ratkaisua ongelmiin tai toimitaan odotuksenvastaisesti. Toinen luku käsittelee sekä kielenoppijoiden että opettajan toimintaa tilanteissa, joissa on limittäiskieleilyä. Limittäiskieleily näkyi aineistossani toimintana, jossa kielten vaihto oli luvallista ja luontevaa. Kielenoppijat pyrkivät pääsääntöisesti käyttämään suomen kieltä, mutta koska heillä oli vasta alkava kielitaito, se ei ollut aina mahdollista. Muita kieliä kuin suomea käytettäessä voi ilmaista itseään nopeammin, jolloin toiminta pystyi jatkumaan keskeytyksettä. Toisaalta muita kieliä käytettiin myös silloin, kun haluttiin vaikuttaa toisiin ja muuttaa toimintatapoja. Kielen valinta saattoi toimia myös vallan välineenä. Yhteistä kieltä voi käyttää jonkinlaisena salakielenä, jonka avulla pystyi viestimään joillekin osallistujille muiden ymmärtämättä. Limittäiskieleily mahdollisti myös huumorin tuomisen vuorovaikutustilanteeseen. Pääosin limittäiskieleily toteutui aineistossa toistuvana koodinvaihtona. Puhujat antoivat esimerkiksi vastauksia haettuun sanaan, kysyivät apua tai antoivat neuvoja sekä selittivät omaa toimintaansa jollakin muulla yhteisellä kielellä kuin suomella. Kielen vaihtoa tapahtui myös lausuman sisällä "take kissa" -tyyppisissä ilmauksissa ilman mitään epäröintiä. Tämä viittaa siihen, ettei kyseessä ollut ainakaan aina tietoinen koodinvaihto, vaan puhuja poimi omista kieliresursseistaan tilanteeseen ne sanat, joilla hän kykeni parhaiten ilmaisemaan sanottavansa. Tuloksista voidaan nähdä, että kun opettaja tarjoaa mahdollisuuden limittäiskieleilylle, siitä voi tulla ryhmälle luonteva vuorovaikutuskäytäntö, johon ei reagoida voimakkaasti. Reaktiot limittäiskieleilyyn olivat paria poikkeusta lukuun ottamatta neutraaleja tai myönteisiä. Keskustelu ja pelin pelaaminen jatkuivat yleensä jouhevasti ja selityksittä, vaikka joku olisi vaihtanut hetkeksi kieltä. Opettajan myönteinen suhtautuminen limittäiskieleilyyn näkyi hymyilynä, positiivisina sanavalintoina sekä tilanteen sanoittamisella toteavaan sävyyn: "Zaida muisti mikä se on ja sinä tiesit suomeksi". Yksikielisyyden normi on väistymässä. Tutkimukset ovat osoittaneet, että kielenoppija pystyy syventämään kielitaitoaan paremmin, kun hänellä on mahdollisuus hyödyntää koko kielirepertuaariaan. Limittäiskieleilyn toteutuminen luokkahuoneessa vaatii opettajalta positiivista suhtautumista ja aktiviista otetta. Lukutaitokoulutuksessa limittäiskieleilyn hyödyntäminen on luonnollista ja jopa välttämätöntä, sillä osallistujilla on vielä suppea suomen kielen sanavarasto eivätkä he voi tukeutua suomenkielisiin teksteihin. Lukutaitokouluksen arkea ovatkin muun muassa vertaisoppiminen sekä digitaalisten käännössovellusten käyttö. Limittäiskieleilyä on ollut olemassa niin kauan, kuin kielet ja kulttuurit ovat kohdanneet. Se on kuitenkin melko uusi tutkimuskohde kielitieteessä. Tämä tutkielma antaa yleiskuvaa siitä, millaisena ja millaisissa tilanteissa limittäiskieleily voi näyttäytyä oppituntikeskustelussa.

Suomalaisten nuorten lukutaidon heikentyminen on herättänyt huolta lähiaikoina niin kouluissa kuin mediassakin. Varsinkin nuorten poikien lukutaidosta on oltu jo pidemmän aikaa huolissaan. Viimeisimmät PISA-tulokset ovatkin osoittaneet, että suomalaisten poikien ja tyttöjen lukutaidoissa on suuri ero. Myös heikkojen lukijoiden määrä on tulosten perusteella kasvanut huomattavasti. Tässä tutkielmassa tarkastellaan yläkoulun opettajien näkemyksiä siitä, millaisia haasteita yläkoululaisten kirjallisuuden lukemiseen liittyy. Haasteita tarkastellaan sekä oppilaiden lukuprosessista suoriutumiseen että opettajien kirjallisuuden hyödyntämiseen liittyvien kokemusten perusteella. Opettajien näkemykset perustuvat Lukuklaani-tutkimushankkeen vuonna 2019 kerätyn alkukartoituskyselyn vastauksiin. Tutkielman tavoitteena on vastata kysymyksiin: 1) Mitä haasteita yläkoululaisten lukemiseen liittyy? 2) Mitä haasteita yläkoululaisten luettamiseen liittyy? ja 3) Millaisilla teoilla voitaisiin lisätä kirjallisuuden osuutta opetuksessa? Tutkielman aineistona käytetyt Lukuklaani-tutkimushankkeen alkukartoituskyselyt on lähetetty hankkeen alussa kaikille suomalaisille yläkouluille, tarkoituksena selvittää yläkoulujen kirjallisuuskasvatuksen tilannetta, lukumateriaalien käyttöä ja opetuskäytäntöjä. Alkukartoituskyselyt on lähetetty kahdelle eri ryhmälle: äidinkielen opettajille sekä muiden aineiden opettajille. Kyselyihin oli mahdollista vastata joko suomeksi tai ruotsiksi, mutta tutkielmassa on keskitytty suomenkielisiin vastauksiin. Koska Lukuklaani pyrkii erityisesti tukemaan lasten ja nuorten lukuharrastusta sekä kirjallisuuskasvatusta kouluissa kannustamalla pitkien tekstien sekä kokonaisten teosten lukemiseen, keskitytään tutkielmassa nimenomaan kirjallisuuden ja pidempien tekstien lukemiseen ja luettamiseen. Aineiston perusteella yleisimpiä lukemiseen liittyviä haasteita ovat yläkoululaisten heikko lukutaito, heikko lukemiseen sitoutuminen, muun vapaa-ajan tekemisen priorisointi lukemisen edelle, epäonnistuneet kirjavalinnat ja sosioekonomisen taustan tai elämäntilanteen vaikutus lukemiseen. Kirjallisuuden luettamiseen liittyviä haasteita taas ovat aineiston perusteella opettajan asenne kirjallisuutta tai luettamista kohtaan, ajanpuute, kirjojen heikko saatavuus ja sähköisten materiaalien priorisointi. Tutkielman loppuun on kerätty muiden aineiden opettajien hyväksi kokemia käytäntöjä kirjallisuuden hyödyntämiseen opetuksessa. Selvää on, että nuorten heikentyneen lukutaidon taustalla on laaja kirjo syitä. Asenteella ja motivaatiolla on iso vaikutus sekä nuorten lukuharrastukseen että siihen kuinka paljon lukuharrastusta kotona tuetaan. Opettajilla on tärkeä tehtävä toimia lukemiseen kannustajina, jos nuoren kotoa ei syystä tai toisesta kannustusta tule. Tärkeintä olisi, että positiivisia kokemuksia syntyisi ja lukemisen merkitys ymmärrettäisiin, jolloin motivaatio sitä kohtaan nousisi. Pienilläkin teoilla pystytään tekemään paljon, kunhan kaikki ymmärtävät tekojen merkityksen. Aineiston perusteella moni nuori kokee lukemisen negatiivisena, ahdistavana asiana, ja siihen tulisi saada muutos, ennen kuin on ajankohtaista miettiä keinoja lukutaidon tason nostamiseen.

Tutkielma käsittelee suomen kielen luulla-verbin polysemiaa. Verbi on merkitykseltään kaksijakoinen, sillä se voi saada joko ei-faktiivisen merkityksen ’olettaa’ tai kontrafaktiivisen merkityksen ’olettaa erheellisesti’. Tutkielmassa selvitetään, missä tilanteissa verbin eri merkitykset aktivoituvat. Tutkielman aineisto on koottu Kielipankin Korp-palvelussa saatavilla olevasta korpuksesta 1990- ja 2000-luvun suomalaisia aikakaus- ja sanomalehtiä. Korpuksesta on haettu kaikki verbin preesensin ja imperfektin finiittimuodot aktiivissa ja passiivissa, ja niistä on koostettu yhteensä 1091 ilmausta käsittävä aineisto. Aineisto on lajiteltu määrällisesti siten, että kaikki ilmaukset on tulkittu joko ei-faktiivisiksi tai kontrafaktiivisiksi. Laadullisessa analyysissa verbin merkitysvaihtelua tarkastellaan persoona- ja aikamuodoittain. Samalla kiinnitetään huomiota merkitysvaihtelun suhteeseen verbin saamiin täydennyksiin sekä konstruktioihin, joissa verbi esiintyy. Tutkielman havainto on, että luulla saa ei-faktiivisen merkityksen preesensin yksikön ensimmäisessä persoonassa, mutta pääsääntöisesti kontrafaktiivisen merkityksen preesensin kaikissa muissa persoonissa sekä imperfektissä persoonasta riippumatta. Tähän pääsääntöön on kuitenkin joitakin selkeitä poikkeuksia. Esimerkiksi toisen persoonan kysymyksissä ja erilaisissa futuurisesti suuntautuneissa ilmauksissa ei-faktiivinen merkitys on yleinen (luuletko, että? jos luulet, että). Lisäksi esimerkiksi kolmannen persoonan nollapersoonassa merkitysten raja hämärtyy, sillä ilmaukseen voi sisältyä sekä puhujan oma ei-faktiivinen arvio asiaintilasta että implikaatio siitä, että asiaintila on epätosi (luulisi, että). Tutkielman tärkeä huomio onkin, että aina ei ole mahdollista tai tarpeen tehdä eroa verbin merkitysten välillä, vaan joissakin tapauksissa ilmauksen kokonaismerkityksen kannalta verbin molemmat merkitykset ovat jossakin määrin läsnä. Tietyissä konstruktioissa verbi saa käytännössä yksinomaan kontrafaktiivisen merkityksen persoona- ja aikamuodosta riippumatta (arviointimuotti ja asiaintiloja vertailevat kuin-konstruktiot). Tutkielma osoittaa, että luulla-verbillä on vahva taipumus saada kontrafaktiivinen merkitys ’olettaa erheellisesti’ lukuun ottamatta preesensin yksikön ensimmäistä persoonaa. Tässä mielessä verbi vaikuttaa omalaatuiselta muihin mentaaliverbeihin verrattuna. Tulkinta syntyy viime kädessä kontekstin avulla, mutta käytännössä verbi ei esiinny ei-faktiivisessa merkityksessä monissa yhteyksissä juuri lainkaan (esim. imperfekti ja kolmas persoona pl. konditionaalin nollapersoona).

Tässä maisterintutkielmassa tutkin maahanmuuttajien käsityksiä suomen kielen murteista. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimivat sosiolingvistiikan tutkimussuuntaukset kansanlingvistiikka ja kieliasennetutkimus. Läheisiä aiheeseen liittyviä käsitteitä ovat maallikon eli ei-kielitieteilijän kielikäsitys ja metakieli sekä kieli-ideologiat. Selvitin, miten maahanmuuttajat arvioivat murteita, mihin he paikantavat ne ja missä tilanteissa he ovat kiinnittäneet huomiota erilaisiin murteisiin ja puhetapoihin. Lisäksi vertailin näitä tuloksia aikaisempaan kansanlingvistiseen tutkimukseen. Tutkimuksen aineisto kerättiin kyselylomakkeella, jossa toteutin verbal guise -testin. Informanttien tehtävänä oli arvioida neljää audiomuotoista murrenäytettä. Näytteet edustivat Rovaniemen, Kuopion, Helsingin ja Turun alueellista puhetapaa. Näytteitä arvioitiin adjektiiviparien avulla. Lisäksi informanttien tehtävänä oli paikantaa näytteet jollekin maantieteelliselle alueelle. Näytteiden lisäksi informanteilta kysyttiin pari yleistä kysymystä murteisiin liittyen. Tuloksista selvisi, että Kuopion savolaismurteeseen suhtauduttiin negatiivisemmin kuin muihin murrenäytteisiin. Muut kolme näytettä olivat arvioissa melko tasaisia keskenään. Näytteiden paikantaminen oli informanteille haastavaa, parhaiten osattiin sijoittaa Helsingin näyte. Maahanmuuttajat ovat kohdanneet erilaisia suomen kielen puhetapoja eniten suomen kieltä opiskellessaan ja työ-/harjoittelupaikoilla. Yleisistä käsityksistä yleisimmäksi nousi kokemus murteiden vieraudesta. Lisäksi joistain vastauksista oli luettavissa erilaisia kielikäsityksiä ja kieli-ideologioita ilmentäviä seikkoja.

Tutkielmassa tarkastellaan mainonnan keinoja ja representaatioita virolaisen makeisvalmistaja Kalevin audiovisuaalisissa mainoksissa. Kalevin makeistehdas on Viron suurin ja vanhin, ja kyseessä on hyvin perinteinen yhtiö, sillä Kalev on saanut alkunsa jo vuonna 1806 Tallinnassa. Aineisto koostuu kuudesta audiovisuaalisesta mainoksesta vuosilta 2011–2021. Tutkielmassa on kaksi tutkimuskysymystä. Tutkielma tarkastelee, millaisia kielellisiä ja kuvallisia mainonnan keinoja aineiston mainoksissa on käytetty sekä luo yleiskuvan siitä, miten mainokset representoivat Viroa ja virolaisuutta. Tutkielman teoriataustana on diskurssintutkimus, joka tarkastelee kielenkäytön ja sosiaalisen toiminnan välistä suhdetta. Mainonnan keinojen ja representaatioiden tarkasteluun käytetään metodeina Hallidayn systeemis-funktionaalista kielitiedettä sekä Kressin ja van Leeuwenin visuaalisen kieliopin teoriaa. Hallidayn teoriaa hyödynnetään kielellisen osuuden tarkasteluun ja Kressin ja van Leeuwenin omaa visuaalisten piirteiden analyysiin. Aineiston mainoksista löytyy useita samankaltaisuuksia. Peilaamalla mainoksia AIDA-malliin voidaan todeta mainosten toimivan suhteellisen samoin tavoin. Jokainen mainos on esimerkiksi nopeatempoinen, niissä puhuu ulkopuolinen ääni ja mainosten lopussa on esillä Kalevin logo. Erojakin löytyy, sillä jokainen mainos lähestyy mainostettavaa hyödykettä ja brändiä eri tavalla. Siinä missä yksi mainos sisältää osallistujien välistä diskurssia ja huumoria, keskittyy toinen mainos esittämään kuvia luonnosta ja suklaasta luoden katsojalle tietynlaista tunnelmaa. Voidaan siis todeta, että tietyt mainonnan lainalaisuudet toistuvat aineistossa, mutta jokaisella mainoksella on omat yksittäiset tapansa vaikuttaa katsojaan. Mainokset sisältävät useita symboleja ja elementtejä, jotka representoivat virolaisuutta. Mainokset eivät pyri vain myymään Kalevin suklaita, vaan ne ovat tapa rakentaa brändiä. Mainoksissa on tuotu esille niin Kalevin pitkää historiaa makeisvalmistajana kuin luotu mielikuvaa, jossa yhdistyvät suklaa ja virolainen luonto. Nykyaikaiselle mainonnalle on ominaista brändi-identiteetin luominen. Kalev rakentaa mainoksillaan brändiä, joka pohjautuu virolaisuuteen ja perinteikkyyteen. Tutkielma tuo esille, että Kalevin mainokset esittävät perinteisiä ja geneerisiä sukupuolirooleja ja perhemalleja sekä etnistä yksipuolisuutta. Aineiston pohjalta ei kuitenkaan voida tehdä yleistäviä johtopäätöksiä Kalevista tai virolaisesta mainonnasta, vaan tarvitaan kattavampi aineisto. Tutkielma tarjoaa näkökulmia virolaiseen mainontaan ja sen tutkimukseen.

Tutkielmassa tarkastellaan kahden pohjoissavolaisen suvun etunimistöä 1600-luvulta 2010-luvulle. Tavoitteena on selvittää, mitkä etunimet ovat yleisiä ja mitkä ovat harvinaisia näissä kahdessa suvussa. Sukujen etunimiä tarkastellaan suhteessa toisiinsa ja suhteessa suomalaisen etunimistön yleisiin historiallisiin linjoihin. Viimeiseksi tutkitaan yleisimpien nimien ja nimiperheiden, eli samaan alkuperäiseen kantanimeen pohjautuvien nimien, kielellistä alkuperää ja merkitystä eli etymologiaa. Tutkielman aineistona on kahdesta suvusta kootut sukututkimukset: Rikhard ja Alma Pöyhösen muistoa kunnioittaen – Lapset, lasten lapset ja lastenlasten lapset, jouluna 2017 [sic] ja Wallen suku. Edellinen on julkaistu vuonna 2017 ja sisältää nimistöä 1600-luvulta lähtien, jälkimmäinen vuonna 1940 ja sisältää nimistöä 1700-luvulta alkaen. Yhteensä aineistossa on 1166 henkilöä, joilla on 1901 etunimeä, joista 935 on erilaisia etunimiä. Aineistoon etunimistöön tuo oman rikkautensa se, etteivät suvut ole aivan yhteneväisiä sosioekonomiselta ja kielelliseltä taustaltaan. Aineiston viisi yleisintä nimeä ovat Maria, Anna ja Johanna, Johannes ja Johan. Nämä vastaavat hyvin historiallisia suomalaisen nimistön linjoja: Maria, Anna ja Johannes, tai jokin niiden variantti, ovat olleet suosittuja jo vuosisatojen ajan suomalaisessa nimistössä ja niiden nimiperheiden jäsenet lukeutuvat yhä suosituimpiin suomalaisiin etunimiin. Sukujen keskinäiset samankaltaisuudet selittyvät yleisillä valtakunnallisilla linjoilla, erot puolestaan pitkälti kielikysymyksen kautta. Pöyhös-aineistossa nimet on normalisoitu 1600-luvulta asti suomenkieliseen asuun, kun taas Walle-aineistossa esiintyy lukuisia ruotsinkielisiä ja ruotsinkielisillä suosittuja nimiä. Aineiston harvinaiset etunimet ovat kansallisesti harvinaisia nimiä, nimien harvinaisemmaksi jääneitä kirjoitusasuja, yhdysnimiä, sekä paikoitellen myös oman aikakautensa muotinimiä. Suomalaiselle etunimistölle tyypillisesti valtaosa aineiston nimistä on taustaltaan heprealaisia tai kreikkalaisia kristillisiä nimiä. Näiden ohella suuren ryhmän muodostavat germaaniset nimet ja melko suuret ryhmät latinalaiset ja suomenkieliset nimet.

Tutkielmassa tarkastellaan, millaisia semanttisia rooleja medialle annetaan ja millaisena media näiden kautta näyttäytyy Matti Virtasen teoksessa Ilmastopaniikki – Hoito-opas. Medialle annettujen roolien pohjalta lukija rakentaa kuvan, joka teoksessa mediasta esitetään. Tämän lisäksi tutkielmassa tarkastellaan, miten teoksessa ilmaistaan suhtautumista mediaan ja mihin kirjoittaja sijoittaa itsensä oman toimittajan ammattinsa kautta mediasta esitettyyn kokonaiskuvaan. Tarkastelun kohteena ovat mediasta esitetyt väittämät, joiden avulla luodaan kuvaa siitä, miten kirjan yhdeksi pääteemaksi rakentuu median kyvyttömyys kirjoittaa tieteestä. Tutkielman aineisto koostuu Matti Virtasen kirjoittaman Ilmastopaniikki – Hoito-opas -teoksen mediaa käsittelevistä virkkeistä tai laajemmista katkelmista. Työn kannalta tarvittava tieto on usein jakaantunut virkettä laajempaan katkelmaan. Systeemis-funktionaalinen kielitiede pohjaa kieleen osana sosiaalista toimintaa ja pyrkii selittämään kieltä sen itsensä kautta. Tutkielmassa on hyödynnetty systeemis-funktionaalista kielitieteeseen pohjautuvaa teoriaa semanttisista rooleista. Semanttisten roolien avulla tarkastellaan median toimijuutta. Roolien tarkastelu lähtee predikaattiverbien ympärille rakentuvista osanottajarooleista ja sitä kautta lauseista ja virkkeistä. Tutkielmassa selvitetään suhtautumisen teorian avulla, millaisin retorisin keinoin kirjoittaja sekä haastatellut osoittavat suhtautumistaan mediaan. Tutkielmassa osoitetaan, että teoksessa luodaan medialle esitettyjen roolien avulla kuva aktiivisesta toimijasta, joka ajaa kirjailijan teoksessa luonnehtiman virallisen linjan etua. Aina toimintaa ei kuvata tarkoitushakuiseksi, mutta yksittäiset esimerkit vahvistavat kuvaa medialle luonnehdituista yleisistä toimintatavoista. Kirjoittaja näyttäytyy aineistossa kokemusasiantuntijana, joka tuo omien kokemustensa kautta uskottavuutta ja näin vahvistaa alussa esittämäänsä väitettä mediasta ja sen toiminnasta.

Tutkielmassa tarkastellaan, millaisia ääniä saamelaisaiheisissa journalistisissa teksteissä esiintyy ja miten saamelaisuutta representoidaan suomenkielisissä medioissa. Teoreettisena näkökulmana on kieli- ja yhteiskuntatieteitä yhdistävä kriittinen diskurssintutkimus, jossa kiinnostuksenkohteita ovat esimerkiksi representaatio sekä kielen ja vallan suhde. Saamelaisuuden representaatioiden tutkiminen on tärkeää, sillä se, miten media representoi saamelaisia, muokkaa myös ihmisten asenteita. Saamelaisiin liittyvää tutkimusta on tehty paljon, historiallisesti myös kyseenalaisista lähtökohdista. Siksi onkin tärkeää ottaa huomioon tutkimuksen eettiset näkökulmat ja tiedostaa, miksi ja mistä lähtökodista tutkimusta tehdään ja ketä tutkimus hyödyttää. Aineisto koostuu neljän eri suomenkielisen median saamelaisuutta käsittelevistä tai vähintään sivuavista jutuista, jotka ovat tyypiltään pääasiassa uutis-, kulttuuri- tai henkilöjuttuja. Aineisto on kerätty Ylen, Lapin Kansan, Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien verkkosivuilta vuosilta 2016–2021. Kaksiosaisen analyysin ensimmäisessä vaiheessa hyödynnetään moniäänisyyden ja referoinnin käsitteitä. Analyysin toisessa vaiheessa aineisto on jaoteltu erilaisten diskursiivisten ilmiöiden mukaan. Toisessa osassa tarkastellaan sitä, millaisia representaatioita saamelaisuudesta on nähtävillä. Analyysissä hyödynnetään lisäksi toimijuuden tarkastelua. Aineistosta on havaittavissa paitsi saamelaisten myös median, tekstin tuottajien, Suomen valtion sekä asiantuntijoiden tai viranomaisten ääniä. Saamelaisten ääni tulee kuuluviin aineistossa niin haastateltavien yksityishenkilöiden kuin virallisten saamelaisinstituutioiden, kuten saamelaiskäräjien, kautta. Saamelaisuuden representaatiot ovat monipuolistuneet viime vuosina niin perinteisessä mediassa kuin sosiaalisessa mediassa, ja tämä näkyy myös aineistossa. Perinteisiä aihepiirejäkin käsitellään, ja jossakin määrin aineistossa korostuvat tyypilliset vähemmistöuutisiin liittyvät piirteet. Aineistossa saamelaisia koskeva uutisointi liittyy pääasiassa saamelaisten yhteiskunnalliseen asemaan, saamelaisten oikeuksiin ja vähemmistöjen kohtaamaan rasismiin. Käsiteltävissä aiheissa korostuvat esimerkiksi haasteet ja konfliktit, joita saamelaisten ja suomalaisen yhteiskunnan suhteeseen liittyy. Aineistosta on havaittavissa myös se, että stereotypiat ja jo vanhentuneet tavat käsitellä saamelaisuutta elävät osittain edelleen. Aiheet ovat aineiston perusteella kuitenkin monipuolistuneet perinteisten aihepiirien, kuten saamelaisten määritelmän sekä saamelaisten ja valtaväestön suhteen, käsittelystä koskemaan myös esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä ja erilaisia ihmissuhdemalleja.

Tutkielmassa tarkastellaan mielenterveysdiskursseja Helsingin Sanomien jutuissa huhti- ja marraskuulta 2020. Mielenterveys on aiheena ajankohtainen julkisen keskustelun sekä erilaisten yhteiskunnallisten ja poliittisten ohjelmien vuoksi. Tarkastelun kohteeksi valikoitui Helsingin Sanomat, koska se on Suomen laajalevikkisin tilattava sanomalehti ja näin ollen merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisia tapoja puhua mielenterveydestä aineistosta nousee esiin. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1. Millaisia mielenterveyteen liittyviä diskursseja aineistosta on tulkittavissa? 2. Millaisin kielellisin keinoin näitä diskursseja rakennetaan? Tutkielman teoreettisena lähtökohtana on diskurssintutkimus, jossa tutkitaan, mitä kielellä tehdään ja miten. Diskurssintutkimuksen mukaan kielenkäyttö on sosiaalista toimintaa, joka paikantuu tiettyyn tilanteeseen ja aikaan. Suuntauksessa kielenkäytöllä myös nähdään aina olevan seurauksia. Tutkimuksen aineisto koostuu kymmenestä Helsingin Sanomien verkkosivuilla (hs.fi) huhti- ja marraskuun 2020 aikana julkaistusta jutusta. Aineisto on kerätty vuoden 2021 alussa käyttäen verkkosivujen asiasanahakua. Käytetty hakusana oli mielenterveys. Aineiston rajauksessa on pyritty systemaattisuuteen, ja sitä on analysoitu laadullisella menetelmällä. Aineistosta nousee tutkimuksen perusteella esiin kolme diskurssia: mielenterveys yhteiskunnallisesta näkökulmasta, mielenterveys tieteellisestä näkökulmasta ja mielenterveys yksilön kokemuksena. Ensimmäisessä diskurssissa käsitellään mielenterveysongelmien vaikutusta yhteiskuntaan ryhmää korostavasta näkökulmasta, ja tukena käytetään ajankohtaisia selvityksiä. Toisessa diskurssissa selitetään mielenterveysongelmien taustalla olevia syitä ja keinoja vaikuttaa niihin. Kolmannessa diskurssissa mielenterveyttä käsitellään yksilöiden ja heidän kertomustensa näkökulmasta. Yksilöt toimivat teksteissä esimerkkeinä laajemmista ilmiöistä.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan erään työyhteisön etäkokouksissa esiintyviä ’mitä kuuluu’ -kysymyksiä ja niiden saamia vastauksia. Tutkielmassa selvitetään, miten ’mitä kuuluu’ -kysymyksen sisältävät vuorot etäkokouksissa rakentuvat ja miten niihin vastataan, eli miten vastausvuorot muodostuvat ja millaisia kuulumisia vastauksissa kerrotaan. Lisäksi tutkielman tavoitteena on selvittää, miten etäkokoukset kokonaisuudessaan rakentuvat ja millaiseksi tilanteeksi ’mitä kuuluu’ -kysymykset ja niiden saamat vastaukset etäkokouksia muovaavat ja rakentavat. Tutkimusmenetelmänä käytetään keskustelunanalyysia. Tutkimuksen aineisto koostuu 30 videotallenteesta erään järjestön sisäisistä etäkokouksista. Kaikissa kokouksissa puheenjohtajana toimii sama osallistuja, järjestön esihenkilö, joka kyselee kuulumisia muilta osallistujilta ja jakaa heille puheenvuoroja. Tutkimuksen perusteella ’mitä kuuluu’ -kysymysvuoroissa voi olla kuulumisia tiedustelevan kysymyksen lisäksi myös tervehdys, vuoron vaihtumisen ilmoitus sekä seuraavan puhujan nimeäminen. Puhujan nimeäminen on ainoa pakollinen elementti, jotta puheenvuoro saadaan onnistuneesti siirrettyä seuraavalle puhujalle. Silti suurimmassa osassa tapauksista vuoro annetaan vastaajalle jollain ’mitä kuuluu’ -kysymyksen variantilla. ’Mitä kuuluu’ -kysymysten saamat vastausvuorot rakentuvat etäkokouksissa tietyn mallin mukaan. Vuoroissa tervehditään, kuitataan yleiset kuulumiset lyhyillä vastauslausumilla, kuten hyvää kuuluu, kiitetään kysymyksestä sekä vastataan pidemmällä kerronnalla. Pidemmät kerrontavastaukset ’mitä kuuluu’ -kysymykseen ovat säännönmukaisesti kuvailuja tulevan työpäivän suunnitelmista. Työpäivän suunnitelmia kuvaava kerronta on vastausvuorossa pakollinen, jotta vastaus kuitataan kysyjän puolelta riittäväksi ja hyväksytyksi. ’Mitä kuuluu’ -kysymyksen saamat vastaukset rakentavat etäkokoustilanteesta selvästi institutionaalista. Tutkimuksessa ilmeni, että etäkokouksissa ’mitä kuuluu’ -kysymys tulkitaan pyyntönä kertoa työhön liittyvistä asioista. Aineiston etäkokoukset rakentuvat kuulumisten kyselyn varaan, ja vuorovaikutuksen välitteisyys näkyy kokouksissa etenkin kysymys- ja vastausvuorojen rakentumisessa, esimerkiksi seuraavan puhujan nimeämisen välttämättömyydessä. Tutkimus osoitti, että etäkokouksissa kuulumisten kyselyn motiivina ei ole osallistujien voinnin tai viimeaikaisten elämäntapahtumien selvitys vaan työasioiden päivitys, mutta jatkotutkimusta aiheesta tarvitaan erilaisista kokoustilanteista.