Browsing by master's degree program "Degree Programme in Medicine"

Background Sedentary behavior, such as excessive sitting, is associated with an increased risk of cardiovascular disease and premature mortality in the general population, but this has not been assessed in type 1 diabetes. Occupational sitting is increasingly ubiquitous and often composes the largest portion of individuals´ daily sitting time. Our aim was, therefore, to identify clinical factors associated with excessive occupational sitting in individuals with type 1 diabetes, and additionally, in a prospective setting, to explore the association between excessive occupational sitting and cardiovascular events and all-cause mortality, independently of leisure-time physical activity. Methods Observational follow-up study, including 1,704 individuals (mean age 38.9 ± 10.1 years) from the Finnish Diabetic Nephropathy Study. Baseline assessments of occupational sitting and leisure-time physical activity were conducted using a validated self-report questionnaire. Excessive occupational sitting was defined as ≥ 6 hours of daily workplace sitting. Data on cardiovascular events and mortality were retrieved from national registries. Multivariable logistic regression analysis was applied to determine independently associated factors. Kaplan-Meier curves and Cox proportional hazard models were performed regarding prospective analyses. Results Factors independently and positively associated with excessive occupational sitting included a high educational level [OR 6.53, 95% CI (4.09‒10.40)] and older age [1.02 (1.00‒1.03)], whereas negatively associated factors included current smoking [0.68 (0.50‒0.92)], moderate albuminuria [0.55 (0.38‒ 0.80)], and high amounts of leisure-time physical activity [0.52 (0.36‒0.74)]. During a median followup of 12.5 (6.5-16.4) years, 163 (9.6%) individuals suffered a cardiovascular event. Respectively, during a median follow-up of 13.7 (9.4-16.6) years, 108 (6.3%) deaths occurred. Excessive occupational sitting increased the risk of cardiovascular events (hazard ratio [HR] 1.43 [95% CI 1.02‒2.01]) after adjustment for confounders. In a stratified multivariable analysis among current smokers, excessive occupational 5 sitting increased the risk of cardiovascular events (1.93 [1.03‒3.62]) and all-cause mortality (2.16 [1.10‒ 4.21]). Conclusions Excessive occupational sitting is associated with an increased risk of cardiovascular events and all-cause mortality in individuals with type 1 diabetes, especially among current smokers, regardless of leisuretime physical activity. These findings highlight the importance of recommendations for reducing sedentary time, as part of the physical activity guidelines for individuals with type 1 diabetes.

The autoimmune polyendocrinopathy candidiasis ectodermal dystrophy (APECED), caused by mutations in the autoimmune regulator (AIRE) impairing the development of T cell tolerance, is characterized by damage towards multiple endocrine and cutaneous tissues, driven by autoreactive T cells and autoantibodies. Furthermore, neutralizing autoantibodies towards type I interferons (IFNs), which are thought to be crucial in the immune modulating function of the skin, are found in practically all APECED patients. Although the expression and role of thymic AIRE have been widely studied, the extra-thymic role of AIRE remains unclear. Previous studies suggest that AIRE is expressed in skin keratinocytes in association with cytokeratin K17 and that AIRE-expressing skin tissue cultivations can thymus-independently facilitate the formation of functional self-tolerant T cells highlighting the importance of skin for immune tolerance. The goal of this research was to study the co-expression of AIRE and K17 or IFNα2 in cultivated primary keratinocytes from healthy individuals and in HaCaT cells through immunohistochemistry to better understand the role of cutaneous AIRE. The results show that AIRE is indeed co-expressed in human keratinocytes where it contributes in a yet unknown manner to the function of these cells.

Background Delayed graft function (DGF) after kidney transplantation is common and is associated with worse graft outcomes and a higher risk for acute rejection. However, little is known about factors affecting graft survival post-DGF. We studied the association of cold ischemia time (CIT) and Kidney Donor Profile Index (KDPI) with the long-term outcomes of deceased brain-dead donor kidneys with and without DGF. Methods Consecutive brain-dead donor kidney transplantations performed in Finland between 5/2004-12/2019 were analyzed. Multivariable models were used to study the association of KDPI and CIT with the graft survival of kidneys with early graft function (EF) or DGF. To confirm the finding in a US cohort, data from the Scientific Registry of Transplant Recipients (SRTR) registry (n=79224) was used. Results A total of 2637 kidney transplantations from the Finnish cohort were included, of which 849 (32%) had DGF. DGF was an independent risk factor for graft loss in the multivariable model, HR 1.32 (95% CI 1.14-1.53), p < 0.001. CIT was not an independent risk factor for graft survival in the multivariable model HR 1.00 per CIT hour (95% CI 0.99-1.02), p= 0.84, and the association of DGF remained similar regardless of the CIT length. KDPI was an independent risk factor for graft survival in the multivariable model HR 1.01 (95% CI 1.01-1.01), p <0.001, but the association of DGF remained similar regardless of KDPI. In the US cohort, the results were similar, but the association of DGF with the risk of graft loss was stronger with higher KDPI. Conclusions DGF and KDPI, but not CIT, are independently associated with kidney graft survival. The magnitude of the association of DGF with worse kidney graft survival is similar with different CITs, but higher among high KDPI kidneys.

Tiivistelmä Tausta: Nuorena rintasyöpään sairastuneiden lähisukulaisilla tiedetään olevan kohonnut riski sairastua samaan syöpään nuorena. Tutkimuksemme tavoitteena oli selvittää, lisääkö nuoruuden rintasyöpä lähisukulaisten suhteellista riskiä sairastua myös muihin nuoruuden syöpiin kuin rintasyöpään. Tutkimusaineisto ja menetelmät: Arvioimme rintasyöpään alle 41-vuotiaana sairastuneiden naisten alle 41-vuotiaiden sukulaisten suhteellista riskiä sairastua muuhun syöpään kuin rintasyöpään. Tutkimuspopulaatio koostui Suomen Syöpärekisterin väestöpohjaisesta kohortista, joka sisälsi 5 562 rintasyöpäpotilasta sekä potilaiden 54 753 ensimmäisen ja toisen asteen sukulaista. Varhaisen syövän suhteellista riskiä arvioitiin käyttämällä vakioitua ilmaantuvuussuhdetta (SIR), joka kuvaa syövän ilmaantuvuutta suhteessa sukupuolen, iän ja tarkastelujakson osalta vastaavaan väestöön. Tulokset: Havaitsimme tässä tutkimuksessa, että nuorena rintasyöpään sairastuneen lapsilla on muuhun väestöön verrattuna kohonnut riski sairastua varhaiseen syöpään, kun tarkastellaan muita syöpiä kuin rintasyöpää. Lisäksi nuoren rintasyöpäpotilaan sisarusten lapsilla on suurentunut riski sairastua munasarja- sekä kivessyöpään. Varhaisen haimasyövän riski on suurentunut nuorena rintasyöpään sairastuneiden sisaruksilla. Pohdinta: Tulokset osoittavat, että kohonnut varhaisen syövän riski nuoren rintasyöpäpotilaan sukulaisilla ulottuu myös muihin syöpiin kuin rintasyöpään ja ei rajoitu ensimmäisen asteen sukulaisiin. Lisäksi tuloksemme viittaavat siihen, että varhaisella rintasyövällä on jaettuja etiologisia tekijöitä varhaisen kives-, munasarja- sekä haimasyövän kanssa.

Tausta: Familiaalinen hyperkolesterolemia (FH) on vallitsevasti periytyvä kolesteroliaineenvaihdunnan sairaus, johon liittyy LDL-kolesterolin korkea pitoisuus veressä ja kertyminen verisuonten seinämiin. Suomessa FH:n esiintyvyydeksi on arvioitu 0.12%. FH:n esiintyvyyttä kaulavaltimoahtaumapotilailla ei tiedetä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, assosioituuko FH kaulavaltimoahtaumaan liittyvään aivoinfarktiin. Lisäksi selvitimme, altistaako polygeeninen (useiden geenien yhteisvaikutuksesta koostuva) alttius korkealle LDL-kolesterolille oireiselle kaulavaltimoahtaumataudille. Menetelmät: Helsinki Carotid Endarterectomy Study 2 (HeCES2) -tutkimuskohortti koostuu 500 kaulavaltimoahtaumapotilaasta, joille on tehty kaulavaltimon puhdistusleikkaus. Potilaille tehtiin kliininen Dutch Lipid Clinic Network Criteria (DLCNC) -pisteytys FH:n todennäköisyyden arvioimiseksi. Niille, joiden kliininen todennäköisyys sairastaa FH:ta oli vähintään ”mahdollinen” (3 pistettä tai enemmän), tehtiin geenitestit, jotka kattoivat seitsemän Suomessa yleisintä FH-geeniä, joiden on arvioitu kattavan 86 % suomalaisista FH-tapauksista. Potilaille tehtiin polygeeninen riskipisteytys, ja sen yhteyttä oireiseen kaulavaltimoahtaumatautiin testattiin. Tulokset: Vähintään mahdollisen FH:n esiintyvyys oli 14,6 %, ja todennäköisen tai varman FH:n 1,8 %. Yhtään geenivirhettä ei löytynyt, lukuun ottamatta yhtä jo aiemmin tiedossa olevaa FH-Pogosta -mutaation kantajaa. Varmistettujen FH-tapausten esiintyvyys oli siis 0.2%. Polygeeninen riskipisteytys korreloi korkean LDL-kolesterolin ja DLCNC-pisteiden kanssa. Oireisten ja oireettomien potilaiden välillä ei kuitenkaan ollut eroa FH:n kliinisessä todennäköisyydessä tai polygeenisessä riskissä. Pohdinta: Aineistossamme FH:n esiintyvyys kaulavaltimoahtaumapotilailla ei ole suurempi, kuin normaaliväestössä, eikä sitä kannata seuloa tässä potilasryhmässä. Polygeeninen riski ainakin osittain selittää korkean kliinisen FH:n esiintyvyyden tässä potilasryhmässä. Polygeeniset alttiustekijät korkealle LDL-kolesterolille eivät assosioidu oireiseen kaulavaltimoahtaumaan.

Tausta: Lääkehaitat ikääntyneillä ovat yleisiä. Farmakogenetiikka vaikuttaa monien yleisesti käytettyjen lääkkeiden metaboliaan ja voi osaltaan selittää lääkkeiden haittavaikutuksia. Tutkimuksessa tarkastellaan kotihoidon, kahden suuren päivystyksen sekä sairaalassa kaatuneiden ikääntyneiden potilaiden lääkelistojen avulla farmakogeneettisesti merkittävien lääkkeiden käytön yleisyyttä ja hyödyntämällä tietoja niitä metaboloivien entsyymien ja kuljettavien kuljetusproteiinien eri fenotyyppien yleisyydestä arvioidaan, kuinka suuren osan potilaista hoitoon tieto farmakogenetiikasta voisi vaikuttaa. Menetelmät: Aiemmissa tutkimuksissa kerätyt Tampereen kotihoidon aineisto (n=3091), Espoon päivystyksen aineisto (n=488), Tampereen yliopistollisen sairaalan (Tays) päivystyksen aineisto (n=106) ja Taysissa sairaalahoidon aikana kaatuneiden aineisto (n=106) analysoitiin lääkelistojen perusteella. Farmakogeneettisesti merkittävien lääkkeiden käytön yleisyyttä tutkittiin entsyymeittäin ja kuljetusproteiineittain. Tulokset: Lähes neljällä viidestä (78,4 %) aineiston potilaista oli käytössä ainakin yksi farmakogeneettisesti merkittävä lääke (vaihtelu aineistojen välillä 77,9–81,6 %). Kymmenen yleisimmin käytössä olevaa farmakogeneettisesti merkittävää lääkettä kattoivat yli 80 % kaikkien farmakogeneettisesti merkittävien lääkkeiden käytöstä aineistossa. Kahta tai useampaa farmakogeneettisesti merkittävää lääkettä käytti 15,3 % potilaista. Eniten käytetyt farmakogeneettisesti merkittävät lääkkeet vaihtelivat aineistoittain: kotihoitoaineistossa varfariini ja kodeiini olivat selvästi muita aineistoja yleisemmin käytössä. Sairaalassa kaatuneiden aineistossa CYP2D6:n kautta metaboloituvia lääkkeitä oli käytössä muita aineistoja enemmän. Johtopäätökset: Lähes 80 %:lla koko aineiston potilaista oli käytössä ainakin yksi farmakogeneettisesti merkittävä lääke. Kymmenen yleisintä farmakogeneettisesti merkittävää lääkettä kattoi yli 80 % kaikista aineiston farmakogeneettisten lääkkeiden käytöstä. Jatkossa olisi perusteltua selvittää potilastasolla lääkkeiden haittariskikuorman ja farmakogenetiikan yhteyksiä.

Välikorvaproteesien pituuden ja muotoilun sopimattomuus potilaan kuuloluuketjun anatomiaan, kuuloluuketjun rikkoutumisen aiheuttanut sairaus sekä proteesileikkauksissa syntyneet vauriot heikentävät välikorvaproteeseja hyödyntävien kuuloluurekonstruktioiden pitkäaikaisia tuloksia. 3D-tulostetut välikorvaproteesit voisivat tulevaisuudessa mahdollistaa yksilöllisemmän ja parempilaatuisemman hoidon. Uudentyyppisten välikorvaproteesien muotoilua, materiaalivalintoja, tuotantoa ja akustisia ominaisuuksia on tutkittu, mutta tietojemme perusteella juuri 3D-tulostettujen proteesien akustisia ominaisuuksia ei ole aikaisemmin selvitetty. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli arvioida 3D-tulostettujen osittaisten välikorvaproteesien (partial ossicular replacement prosthesis, PORP) muotoilua, akustisia ominaisuuksia, mahdollisuuksia ja rajoitteita. Tutkimuksessa Solidworks 2019–2021 -tietokoneohjelmalla suunniteltu 3D-proteesi sai vaikutteita kaupallisesta titaaniproteesista. Eripituisia (1,5–3,0 mm) proteeseja tulostettiin käyttäen tulostusmateriaalina Clear V4 -fotopolymeeriä. Proteesien tulostustarkkuutta ja -toistettavuutta arvioitiin kuvaamalla niitä mikrotietokonetomografialla. 3D-tulostettujen proteesien akustisia ominaisuuksia arvioitiin vertaamalla tuorepakastettujen ohimoluiden kuuloluuketjun värähtelyä laser-Doppler-vibrometriajärjestelmällä anatomisessa lähtötilanteessa, alasimen (incus) poiston jälkeen sekä 3D-tulostetun että kaupallisen titaaniproteesin ollessa paikoillaan kuuloluuketjussa. Proteesien tulostustarkkuus verrattuna niiden 3D-malleihin todettiin tutkimuksessa erinomaiseksi. Tulostuksen toistettavuus oli hyvä, mikäli proteesin varren halkaisija oli 0,6 mm. 3D-tulostettujen proteesien kirurginen käsiteltävyys todettiin helpoksi, vaikka ne olivat kaupallisia titaaniproteeseja jäykempiä. 3D-tulostettujen proteesien akustiset ominaisuudet olivat samanlaisia kaupallisiin titaaniproteeseihin verrattuna. Tämän tutkimuksen perusteella akustisilta ominaisuuksiltaan hyvien välikorvaproteesien 3D-tulostaminen on mahdollista erinomaisella tarkkuudella ja toistettavuudella nykyisin käytössä olevilla 3D-tulostimilla. Tällä hetkellä nämä proteesit olisivat edullisten kustannustensa puolesta hyvä vaihtoehto välikorvakirurgian harjoitteluun. 3D-tulostettujen välikorvaproteesien kliinisen käytön mahdollisuuksien selvittämiseksi tarvitaan lisää tutkimuksia.

Fibroottinen dysplasia on hyvänlaatuinen luuston harvinaissairaus. Taudinkuvassa alkionkehityksen aikainen mutaatio johtaa luun kehityshäiriöön ja luunsisäisten sidekudospesäkkeiden muodostumiseen. Fibroottinen dysplasia voi esiintyä yhdessä tai useammassa luussa, ja siitä tunnetaan myös syndromisia muotoja. Tauti on suurimmalla osalla potilaista aktiivinen lapsuudesta nuoruusikään, ja leesioiden kehitys pysähtyy useimmilla luuston kasvun päättyessä. Oirekuva on riippuvainen leesion sijainnista. Pään ja kaulan alueella oireina esiintyy muun muassa kasvojen ja kallon luiden deformaatioita, aistielinten häiriöitä sekä päänsärkyä, mutta leesio voi myös olla oireeton sattumalöydös. Hoitolinjan valinta tapahtuu potilas- ja tapauskohtaisesti. Vaihtoehtoina on pesäkkeen operatiivinen poisto kokonaisuudessaan tai osittain, tai leesion kehitystä voi myös seurata. Taudin patofysiologian selkiytymisen myötä on potilaiden hoidossa viime vuosikymmeninä aloitettu suonensisäisesti annosteltavien syklisten bisfosfonaattien käyttö, ja uusia hoitomuotoja etsitään edelleen. Tässä katsauksessa käydään läpi pään ja kaulan alueen fibroottisesta dysplasiasta vuosina 2010-2021 julkaistua kirjallisuutta ja tarkastellaan tuoreinta saatavilla olevaa tutkimusnäyttöä taudinkuvan, histopatologian, diagnostiikan ja hoitolinjojen suhteen. Tutkielma suoritetaan systemaattisena kirjallisuuskatsauksena, hyödyntäen PRISMA-protokollaa. Fibroottisen dysplasian diagnostiikka- ja hoitokäytännöissä on viimeisen vuosikymmenen aikana siirrytty konservatiivisempaan suuntaan, mutta taudin definitiivinen hoito on edelleen kirurginen. RANKL-inhibiittori denosumabi on uusi, potentiaalinen hoitomuoto. Suoneen annosteltavien bisfosfonaattien käytön suhteen lisää tutkimusnäyttöä tarvitaan selvittämään potilaskohtaista soveltuvuutta. Taudin geneettisten ja histopatofysiologisten mekanismien edelleen valottuessa uusia hoitomuotoja etsitään ja kehitetään myös tulevaisuudessa.

Tutkimuksen tarkoitus: Samanaikainen haima- ja munuaissiirto on ainoa parantava hoito tyypin 1 diabetekseen, mutta siihen liittyy huomattava leikkauksen jälkeisten komplikaatioiden riski. Tietoa näiden komplikaatioiden ennustetekijöistä on vähän. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää erilaisten laboratoriotutkimusten kykyä ennustaa siirron jälkeisiä komplikaatiota. Aineisto ja menetelmät: Kaikki Suomessa ennen helmikuuta 2020 toteutetut samanaikaiset haima- ja munuaissiirrot analysoitiin retrospektiivisesti. Ensimmäisten kolmen leikkauksen jälkeisen päivän plasman amylaasin, dreeniamylaasin, C-reaktiivisen proteiinin, c-peptidin, plasman trypsinogeenin ja leukosyyttien tasot kerättiin, ja niiden kykyä ennustaa leikkauksen jälkeistä sairastuvuutta (mitattiin Comprehensive Complication Indexillä, CCI) ja komplikaatioita 90 päivän sisällä tarkasteltiin ROC-analyysillä. Tulokset: Tutkimukseen sisällytettiin 164 potilasta ja näistä potilaista relaparotomiaa vaativia komplikaatioita oli kolmellakymenelläyhdeksällä. Korkeimman AUC-arvon perusteella ensimmäisen leikkauksenjälkeisen päivän plasman amylaasi ennusti parhaiten 90 päivän sairastuvuutta ja Youden-indexin avulla optimaaliseksi raja-arvoksi määrittyi 6 kertaa ylempi normaali viiteraja. Negatiivinen ja positiivinen ennustearvo tälle raja-arvolle oli 0.81 ja 0.71 sille, että potilas joutui relaparotomiaan. Vastaavasti arvot olivat 0.91 ja 0.71 sille, että potilaan CCI ylitti 47.7 (vastaa kahden reoperaation sairastuvuutta). Johtopäätökset: Ensimmäisen leikkauksen jälkeisen päivän plasman amylaasitason perusteella voidaan ennustaa haima- ja munuaissiirrepotilaan riski leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin.

Background The use of antithrombotic medication following acute flow diversion for a ruptured intracranial aneurysm (IA) is challenging with no current guidelines. We investigated the incidence of treatment-related complications and patient outcomes after flow diversion for a ruptured IA before and after the implementation of a standardized antithrombotic medication protocol. Methods We conducted a single-center retrospective study including consecutive patients treated for acutely ruptured IAs with flow diversion during 2015–2023. We divided the patients into two groups: those treated before the implementation of the protocol (pre-protocol) and those treated after the implementation of the protocol (post-protocol). The primary outcomes were hemorrhagic and ischemic complications. A secondary outcome was clinical outcome using the modified Ranking Scale (mRS). Results Totally 39 patients with 40 ruptured IAs were treated with flow diversion (69% pre-protocol, 31% post-protocol). The patient mean age was 55 years, 62% were female, 63% of aneurysms were in the posterior circulation, 92% of aneurysms were non-saccular, and 44% were in poor grade on admission. Treatment differences included the use of glycoprotein IIb/ IIIa inhibitors (pre-group 48% vs. post-group 100%), and the use of early dual antiplatelets (pre-group 44% vs. 92% postgroup). The incidence of ischemic complications was 37% and 42% and the incidence of hemorrhagic complications was 30% and 33% in the pre- and post-groups, respectively, with no between-group differences. There were three (11%) aneurysm re-ruptures in the pre-group and none in the post-group. There were no differences in mortality or mRS 0–2 between the groups at 6 months. Conclusion We found no major differences in the incidence of ischemic or hemorrhagic complications after the implementation of a standardized antithrombotic protocol for acute flow diversion for ruptured IAs. There is an urgent need for more evidence-based guidelines to optimize antithrombotic treatment after flow diversion in the setting of subarachnoid hemorrhage.