Browsing by Title

Tämän tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, miten Luterilaisen maailmanliiton (LML) käsitys pappeudesta voidaan ymmärtää LML:n vuosien 1983, 1992, 2002 ja 2007 julkilausumien perusteella. Tutkimuksessa kiinnitettiin erityisesti huomiota siihen muutokseen, jota LML:n papinvirkaa koskevissa käsityksissä on vuosien 1983 ja 2007 välillä tapahtunut. Tutkimuksen lähtökohtana oli oletus, että julkilausumissa painopiste on siirtynyt vuosien 1983 ja 2007 välillä yleisen pappeuden korostamisesta kohti vihityn pappeuden ja erityisesti kaitsentaviran korostamista. Tutkimuksen metodina oli systemaattinen analyysi. Myös historiallisiin seikkoihin kiinnitettiin huomiota. Tämän tutkimuksen lähteinä käytettiin LML:n kirkollista virkaa käsitteleviä julkilausumia: The Lutheran Understanding of Ministry (1983), The Lutheran Understanding of Episcopal Office (1983), Women in the Ministries of the Church (1983), MINISTRY -Women -Bishops (1992), The Episcopal Ministry within the Apostolicity of the Church (2002) ja Episcopal Ministry within the Apostolicity of the Church (2007). Tutkimuksen taustaluvussa (2.) esitellään kirkollisen virkakäsityksen kehittymistä Saksan, Pohjoismaiden sekä Pohjois-Amerikan luterilaisissa kirkoissa reformaation ajalta vuoteen 1983 saakka. Taustaluvun jälkeen alkaa tutkimuksen pääluvut (3, 4, 5), joissa tutkitaan julkilausumia aikajärjestyksessä (luku 3: 1983, luku 4: 1992, luku 5: 2002 ja 2007). Viimeiseksi esitellään tutkimustulokset sekä tutkimuksessa käytetyt lähteet ja kirjallisuus (luvut 6 ja 7). Tämä tutkimus paljasti, että LML:n käsitys pappeudesta muuttui vuosien 1983–2007 välillä näkemyksestä, jonka mukaan yleinen pappeus on vihityn pappeuden ensisijainen muoto, näkemykseksi, jonka mukaan yleinen ja vihitty pappeus ovat erillisiä pappeuden muotoja. Tutkimus paljasti myös, että kaitsentaviran arvostus kasvoi vuosien 1983 ja 2007 välillä. Tämä kasvu ei kuitenkaan ollut tasaisen lineaarista nousua, vaan huippuarvostuksen vuosista (1992 ja 2002) oli vuonna 2007 laskeuduttu hieman maltillisemmalle tasolle. Samalla kuitenkin vihityn pappeuden arvostus kasvoi. Tutkimus paljasti myös, että LML on suhtautunut jo vuodesta 1983 lähtien sekä naisten vihittyyn pappeuteen että kaitsentavirassa toimiviin naisiin hyvin positiivisesti. Naisten vihityn pappeuden perustelut olivat kuitenkin muuttuneet 25 vuoden aikana. Käytännön hyötyjä tai muita kirkon käytäntöihin liittyviä perusteluja ei tuotu enää vuoden 1983 jälkeen ilmestyneissä lähteissä esille. Vuoden 1983 julkilausumassa ja vuoden 1992 raportissa naisten vihkimistä perusteltiin yleisen pappeuden kautta. Tätäkään ei esiintynyt enää 2000-luvun julkilausumissa, joissa keskityttiin ainoastaan raamatullisiin perusteluihin. Tutkimus paljasti myös, että kaikissa lähteenä käytetyissä LML:n julkilausumissa apostolinen seuraanto nähtiin BEM-asiakirjan mukaisesti laajassa mielessä. Konsekraation seuraantoa ei nähty missään vaiheessa kirkon apostolisen seuraannon kannalta ehdottoman välttämättömänä. Konsekraation seuraannon arvostus oli matalimmalla vuonna 1983, korkeimmalla vuosina 1992 ja 2002 sekä maltillisemmalla tasolla vuonna 2007. Vihityn pappeuden seuraannon merkitystä korostettiin erityisesti vuoden 2007 julkilausumassa. Tutkimus paljasti myös, että luterilaisten kirkkojen hallinnolliset rakenteet olivat tässä tutkimuksessa käytettyjen lähteiden ajalla (1983–2007) LML:n näkemyksen mukaan asteittain yhdenmukaistuneet luterilaisissa kirkoissa. Vuonna 1983 luterilaisissa kirkoissa vallitsi lähes lukematon määrä erilaisia hallinnollisia malleja. Vuoden 1992 julkilausuman mukaan piispa-nimike oli yleistynyt, samoin synodaalisten rakenteiden ja henkilöityneen kaitsentaviran yhdistelmästä koostuva kirkkohallinnon malli. Vuoden 2002 julkilausuman mukaan tällainen hallinnollinen järjestelmä oli jo lähes kaikissa LML:n jäsenkirkoissa ja vuoden 2007 Julkilausuman mukaan kaitsentaviran ja synodaalisten rakenteiden yhdistelmä oli ainoa luterilaisissa kirkoissa käytetty kirkkohallinnon malli. Tämä kehitys koettiin LML:ssa positiivisena.

Tutkimus käsittelee Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetyksen lähetystyötä Japanissa vuosina 1975–1989 ja erityisesti sen kirkkoyhteysneuvotteluja. Neuvottelut johtivat yhteistyösopimukseen Kansanlähetyksen ja Länsi-Japanin evankelisluterilaisen kirkon (LJELK) välillä. Kansanlähetys aloitti työn kirkon kanssa Norjan luterilaisen lähetysliiton yhteydessä jo vuonna 1968, mutta joutui siitä eroon Evankelisluterilainen Lähetysyhdistys Kylväjän perustamisen jälkeen vuonna 1974. Tämän seurauksena Kansanlähetys aloitti työn alueella, jossa ei ollut muiden luterilaisten kirkkojen toimintaa. Tutkimus kuvaa suomalaisen lähetysjärjestön ja japanilaisen kirkon välistä suhdetta. Organisaatiohistoriaan painottuvan tutkimuksen tapahtumapaikkoja ovat Suomi ja Japani. Tutkimus liittyy laajempiin luterilaisten kirkkojen yhteyspyrkimyksiin Japanissa sekä globaalin lähetystyön viitekehykseen, jossa ekumeeninen Kirkkojen maailmanneuvosto ja evankelikaalinen liike toimivat jännitteisessä suhteessa toisiinsa. Tutkimus vastaa kysymykseen: Miten Kansanlähetys löysi luterilaisen kirkkoyhteyden Japanissa? Tutkimuksen päälähteet ovat Kansanlähetyksen arkistosta löytyvät kokouspöytäkirjat, Japanin lähettien rukouskiertokirjeet, työraportit, sekä yksityinen kirjeenvaihto vuosilta 1975–1989. Kirkon lähetystyön keskuksen (KLK) arkistossa olevat raportit Japaniin tehdyistä vierailuista laajentavat tutkimuksen lähdepohjaa sisältämään myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon näkökulman. Tutkimuksessa ei ole käytetty muiden lähetysjärjestöjen arkistolähteitä, joten se on kirjoitettu yhden organisaation näkökulmasta. Koska tutkimus keskittyy ensisijaisesti Japanin työn kirkkoyhteyskysymykseen, lähetyksen perustamia työpisteitä ja lähettien työtä kuvataan varsin suppeasti, ja suurin osa runsaasta lähdeaineistosta nousevista tapahtumista on rajattu tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkimuksessa havaitaan, että Kansanlähetyksen Japanin työalalla yhteistyön rajat kulkivat protestanttisen kristillisyyden sisällä. Virallista yhteistyötä katolisen tai ortodoksisen kirkon kanssa ei haluttu tehdä. Tunnustuksellisuus näkyi japanilaisten työntekijöiden rekrytoinnissa, jossa esimerkiksi kansallisten työntekijöiden pyhitysteologiset näkemykset ja kastekäsitys pyrittiin ohjaamaan luterilaiseen suuntaan. Japanissa toimi useita eri luterilaisia kirkkoja, joten uuden luterilaisen kirkon perustamista Japaniin ei nähty tavoitteena. Vaihtoehdot luterilaiselle kirkkoyhteydelle kartoitettiin hengellis-teologisen yhteyden ja maantieteellisen sijainnin perusteella. Varsinainen kimmoke yhteistyöneuvotteluille oli KLK:n lähetyssihteerin vierailu Japanissa vuonna 1984 ja hänen käymänsä keskustelut LJELK:n johtajien kanssa. LJELK:n työyhteydessä toimiva Kylväjä koki tulleensa ohitetuksi neuvotteluissa. Vasta kriisivuosiin pohjautuvien erimielisyyksien sopimisen jälkeen Kansanlähetys pystyi jatkamaan neuvotteluja kirkon kanssa. Vuonna 1989 solmittu yhteistyösopimus palautti Kansanlähetyksen yhteyden Länsi-Japanin evankelisluterilaiseen kirkkoon. Suomen evankelisluterilaisen kirkon näkökulmasta Kansanlähetyksen työn tuloksena syntyneiden seurakuntien liittäminen japanilaisen kirkon työyhteyteen oli tervetullut asia. Kansanlähetys tunnettiin kotimaassa kirkkoa kohtaan osoittamastaan kritiikistä. Näyttää kuitenkin siltä, että kirkkoyhteyskysymyksessä sekä yksittäisissä teologisissa kysymyksissä Suomen evankelisluterilaisen kirkon johtajien esittämät mielipiteet vaikuttivat Japanin lähetystyössä.

The object of my dissertation is to ascertain what conception of Catholic, Lutheran and Zwinglian theology the sixteenth century German Anabaptist lay theologian Pilgram Marpeck has. I am interested in discovering what he finds objectionable in their teaching, and also whether there is any common ground between him and them. I intend to learn whether Marpeck deserves his relatively peaceful reputation, and also whether his theology develops over time. I anticipate possible problems with language: theologians of the Reformation tend to use a robust, often provocative style, which may or may not be a mere rhetorical device, rather than an accurate reflection of their exact thoughts. I also anticipate problems with understanding the world view of Christians of those times, the conception of the role of the individual in society and the importance of the concept of Christendom. As regards a working hypothesis, I do expect to find some common ground, especially between Marpeck and Zwingli, and that Marpeck’s reputation as a peacemaker is deserved. My method has been to study Marpeck’s writings, translated into modern English. Some material is available in book form, some online. I have used the analyses of various Swiss, English and Finnish researchers to shed further light on Marpeck’s thought. I have also needed to resort to more general histories of the period, especially of the Anabaptists, for factual information. I have concentrated mainly on the topics of baptism, communion and secular authority in the theology of the above Christian groupings, as Marpeck understood them. I have also covered other aspects of Christian belief and practice more briefly. Of course Marpeck’s presentaton of his own Anabaptist thinking on these topics has further elucidated his opinions of these other Christians’ teachings on them. My research overlaps with the field of systematic theology, but the specific events of those years (c1528-1556), and how they affect Marpeck’s thinking, provide a historical dimension. I have needed to keep in mind any differences between how Marpeck understands, for example, Lutheran theology and how Lutherans understand it. I have consulted works on the theology of these groupings for further information. The results of my research show that Marpeck does not share much common ground with the above mentioned groupings. What common ground there is he does not emphasise, but instead focuses on the significant differences that there are between them. His own starting point is sometimes so far from that of his opponents that he does not always grasp what their starting point is. This leads to several misconceptions on his part of the teachings of these other Christians. I have not discovered any particular developments in his theology over the years. His frequent use of provocative language leads me to the conclusion that he does not deserve his reputation as a peacemaker. Despite this, when one allows for his lack of formal training, he is a skillful, convincing writer of theology, as well as clearly a man of great integrity.

Tässä pro gradu -tutkielmassa valotetaan translatiivin käyttöä lauseissa, jotka eivät esitä varsinaista muutosta, kuten Luulin itseäni onnelliseksi. Nämä lauseet erottuvat translatiiviadverbiaalisista resultatiivilauseista (Isä maalasi talon punaiseksi), joissa muutos on selkeästi havaittavissa. Tarkasteltava ilmiö nimetään tutkimuksessa mentaalimuutosmuotiksi lähtö-oletuksen mukaan, että translatiivi ilmaisee ellei fyysisessä maailmassa ainakin henkilön mielessä tapahtuvaa muutosta. Tämän työn tavoitteena on vastata seuraaviin kysymyksiin: (1) Mikä on mentaalimuutosmuotin rakenne?, (2) Mikä on mentaalimuutosmuotin käyttö? ja (3) Miksi translatiivia käytetään asiaintilan ilmaisemiseen? Tutkimuksen aineisto muodostuu etupäässä mentaalimuutosmuotin ja tätä lähellä olevien rakennetyyppien esiintymistä, jotka ovat peräisin kahdesta Käännössuomen korpuksesta (Mauranen 2000) löytyvästä nykyromaanista: Pentti Holapan romaani Ystävän muotokuva (1998) sekä alun perin ranskaksi ilmestynyt ja myöhemmin suomennettu Marie Darrieussecqin romaani Sikatotta (1997) [ransk. Truismes 1996]. Aineistoa täydentävät eri tietokirjoista, artikkeleista ja Internetistä otetut esimerkit. Mentaalimuutosmuotti määritetään työssä tunnusmerkkiseksi translatiivirakenteeksi, joka rakentuu prototyyppisesti agenttimaisesta subjektista, mentaaliverbistä, patienttimaisesta objektista ja translatiivisijaisesta predikatiiviadverbiaalista. Tutkimuksen pääasiallinen teoreettinen viitekehys on konstruktiokielioppi ja kognitiivinen kielioppi. Etenkin kaksi asiaa viittaa mentaalimuutosmuotin konstruktioluonteeseen: ensinnäkin objektin käyttö, joka saattaa olla mentaalimuutosmuotissa valenssinvastainen (Hän väitti minua valehtelijaksi), toiseksi translatiiviadverbiaali, joka ei ilmaise varsinaista muutosta. Mentaalimuutosmuotin tarkastelua varten nojaudutaan myös verbin semantiikkaa ja argumenttirakennetta sekä objektin sijanvaihtelua ja lauseen aspektuaalisuutta koskevaan kirjallisuuteen. Mentaalimuutosmuotille ominaisen lisämerkityksen esitetään olevan tietty subjektiivisuuden merkitys, joka erottaa rakenteen sitä lähellä olevasta partisiippirakenteesta (Hän väitti minun olevan valehtelija) ja että-lauseesta (Hän väitti, että minä olen valehtelija). Muotin subjektiivisuuden ja sen ytimessä olevan translatiivin tarkastelussa käytetään kognitiivisen kieliopin korosteisuuden käsitettä. Analyysin pääjohtopäätöksenä on, että muotin subjektin kanssa suorassa yhteydessä oleva translatiiviadverbiaali korostaa koko rakenteen dynaamisuutta ja sitä kautta subjektihenkilön läsnäoloa ja subjektiivisuutta sekä samalla luokitus- ja arviointitapahtumaa agentiivisena tekona.

Raja-arvon ja derivaatan käsitteiden ymmärtäminen on tärkeää, sillä aiheisiin liittyvää matematiikkaa tarvitaan paljon poikkitieteellisesti esimerkiksi kauppatieteiden aloilla, lääketieteessä sekä insinööritieteessä. Tässä tutkimuksessa pyrittiinkin saamaan vastauksia siihen, millaisia virhekäsityksiä lukion pitkän matematiikan opiskelijoilla on raja-arvoon ja derivaattaan liittyen. Tavoitteena oli lisäksi pyrkiä selvittämään, mitkä raja-arvoon ja derivaattaan liittyvät aihepiirit ja asiat ovat opiskelijoilla jo hallussa. Ennuste ennen tutkimuksen toteuttamista oli, että lukiolaisilla on raja-arvoon ja derivaattaan liittyviä oppimisvaikeuksia, jotka kohdistuvat raja-arvon ja derivaatan määritelmiin, käsitteiden välisiin yhteyksiin sekä laskusääntöjen soveltamiseen. Toisaalta ennusteena oli, että opiskelijat hahmottavat derivaatan moninaiset tulkinnat, tunnistavat tilanteet, joissa raja-arvon selvittämiseksi funktiota tulee ensin sieventää sekä tunnistavat tehtävissä tarvittavat derivoimissäännöt ja -kaavat. Tutkimus toteutettiin eteläsuomalaisessa lukiossa yhdelle opetusryhmälle (N=22) siten, että heidän koevastauksiaan tarkasteltiin ja analysoitiin laadullisesti sekä osittain kvantitatiivisesti. Lisäksi halukkaat (N=14) saivat täyttää kyselylomakkeen, jossa opiskelijat saivat vastata avoimiin kysymyksiin. Kysymyksillä kartoitettiin sitä, mitkä raja-arvoon ja derivaattaan liittyvät seikat olivat tuntuneet opiskelijoista haastavilta ja mitkä taas kohtuullisen helpoilta ymmärtää. Lisäksi opiskelijat vastasivat omin sanoin kysymyksiin, joissa pyydettiin selittämään esimerkiksi raja arvon ja derivaatan määritelmät. Opetusryhmä, jolle tutkimus toteutettiin, oli tutkijan oma opetusryhmä. Tuloksia analysoitiin koetehtävä ja tutkimuskysymys kerrallaan peilaten ilmenneitä virhekäsityksiä opiskelijoiden kysymyslomakkeeseen jättämiin vastauksiin sekä aikaisempaan tutkimustietoon. Tutkimuksen tulokset mukailivat hypoteesia sekä aikaisempia tutkimustuloksia. Oppilaiden vastauksista koetehtäviin oli nähtävissä haasteita raja-arvon ja derivaatan käsitteiden ymmärtämisessä sekä raja-arvon ja derivaatan olemassaolon edellytysten tunnistamisessa, yhdistetyn funktion derivoimissäännön soveltamisessa sekä muiden derivoimissääntöjen käyttämisessä. Havaittiin myös, että opiskelijat kompastuivat määrittelyehtojen virheelliseen määrittämiseen sekä rationaalilausekkeiden virheelliseen sieventämiseen. Myös muita aritmeettisia ja algebrallisia virhekäsityksiä ilmeni, ja tämä vaikuttaa siihen, kuinka opiskelijat osaavat määrittää raja-arvon ja derivaattafunktion. Toisaalta opiskelijat pääosin todella vaikuttivat tunnistavan, mitä derivoimissääntöä tulisi milloinkin käyttää, mitä derivaatta graafisesti tarkoittaa ja kuinka raja-arvo perustilanteissa saadaan laskettua. Opiskelijoiden oli vaikea hahmottaa jatkuvuuden, raja-arvon ja derivaatan käsitteiden väliset yhteneväisyydet. Opiskelijalla on oma vastuunsa oppimisestaan, mutta myös opettajalla on tärkeä rooli opiskelijoiden motivoinnissa sekä oman pedagogisen käsitetiedon ja didaktisen taitonsa hyödyntämisessä oppimisen tueksi. Tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää jatkotutkimuksissa sekä opettajana ja opiskelijana käytännön kouluarjessa.

Luu on erittäin järjestäytynyt hierarkkinen komposiittimateriaali, jonka pääkomponentit ovat kollageeni ja hydroksiapatiitti. Rakenne tekee luusta painoonsa nähden äärimmäisen kestävän ja vahvan materiaalin. Sen perusyksikkönä on kollageenimolekyylien ja hydroksiapatiittinanokiteiden muodostama kollageenisäie. Synteettisisen luun kasvun tukirakenteen (luutukirakenne) tulee olla bioyhteensopiva, bioaktiivinen ja biohajoava. Materiaalin pitää kyetä sitoutumaan luuhun, edistämään luusolujen toimintaa ja siten uuden luun muodostumista, hajota hitaasti uuden luun muodostumisen tieltä ja olla mekaanisesti riittävän kestävä. Tämä asettaa vaatimuksia sekä tukirakenteessa käytettäville materiaaleille että rakenteen muodolle. Bioaktiivisuuden, biohajoavuuden ja mekaanisen kestävyyden yhteensovittaminen on usein haasteellista. Synteettiset kuitumaiset luutukirakenteet ovat erityisen kiinnostavia johtuen niiden rakenteellisesta samankaltaisuudesta luumatriisin kanssa. Lupaavia materiaaleja ovat esimerkiksi hydroksiapatiitti ja biolasi sekä näiden ja biopolymeerien, kuten polylaktidin, muodostamat komposiittirakenteet. Näistä materiaaleista sähkökehrätyt kuidut ovat osoittaneet huomattavan korkeaa bioaktiivisuutta. Kuitujen suuri aktiivinen pinta-ala tarjoaa luusoluille kiinnittymispaikkoja ja edistää niiden toimintaa. Tutkielman kirjallisuusosassa on tutkittu luutukirakenteissa käytettäviä epäorgaanisia ja biokomposiittimateriaaleja sekä perehdytty sähkökehräysmenetelmään kuitumaisten luutukirakenteiden valmistuksessa. Kokeellisessa osuudessa sähkökehrättiin useita luutukirakenteissa käytettäviä kuitumateriaaleja. Kehrätyt materiaalit olivat epäorgaaniset hydroksiapatiitti, kalsiumkarbonaatti ja biolasi sekä hydroksiapatiittinanopartikkeleiden ja polyvinyylibutyraalin tai polylaktidin muodostamat komposiitit. Kuitujen paksuutta ja muita ominaisuuksia voitiin säätää liuos- ja kehräysparametreja muuttamalla. Biolasi- ja kalsiumkarbonaattikuituja konvertoitiin liuoskäsittelyillä hydroksiapatiitiksi. Käsittelyllä konvertoitiin myös atomikerroskasvatettuja kalsiumkarbonaattiohutkalvoja hydroksiapatiitiksi. Valmistetut kuidut ja kalvot ovat kiinnostavia biomateriaaleja, mutta niiden bio-ominaisuudet ovat toistaiseksi tutkimatta. Sähkökehräysprosessien tuottavuutta kasvatettiin kehittämällä monineulasähkökehräyslaitteistoa. Monineulainen sähkökehräys osoittautui huomattavasti perinteistä yhden neulan sähkökehräystä monimutkaisemmaksi prosessiksi. Ongelmia aiheuttaa polymeeriliuoksen kuivuminen neulan kärkeen ja toisaalta kuidun kehräytyminen kosteana. Näitä ongelmia ei vielä kyetty täysin ratkaisemaan.

Tässä työssä tutkitaan luun mineraalitiheysmittauksien BMD toistettavuutta ja virhelähteitä (BMD, Bone Mineral Density). Menetelmänä käytetään kaksienergistä röntgenabsorptiometriaa (DXA, Dual X-ray absorptiometry), joka on röntgensäteilyyn perustuva kuvantamismenetelmä. Osteoporoosissa ihminen kärsii luukadosta, joka altistaa luunmurtumille esimerkiksi kaatumistilanteissa. Osteoporoosi on lisääntyvä vaiva ikääntyvän väen keskuudessa. Osteoporoosi diagnosoidaan luun mineraalitiheystutkimuksen perusteella, joka toteutetaan DXA-laitteistolla. Tutkielmassa pohditaan tulosten vaihtelua sekä virhelähteiden vaikutusta BMD -mittaustulokseen, joka voi myös vaikuttaa potilaan diagnoosiin. Tutkielman teoriaosuudessa esitetään luun mineraalitiheysmittausten keskeisin säteilyfysiikka ja DXA:lla suoritettava luun mineraalitiheysmittaus. Koejärjestelyissä selitetään laitteisto, mittauskohteet ja tutkimusjärjestelyt. Tulosten mukaan BMD mittaustuloksissa on vaihtelua, joka johtuu mittaajan sisäisestä vaihtelusta (2,4%) ja mittaajan välisestä vaihteluista (2,7%). Käypä hoito –suosituksen mukaan DXA:n toistettavuusvirhe on 0,5-2,0 %.

Vastoin yleistä käsitystä myös luvattomilla työntekijöillä on oikeuksia Suomessa. Käytännössä nämä oikeudet jäävät kuitenkin usein toteutumatta riittämättömän tiedon ja huonojen turvamekanismien ansiosta. Luvattomat työntekijät eivät statuksensa vuoksi uskalla ilmoittaa hyväksikäytöstä ja tapaukset jäävät siten piiloon. Ongelmana on myös lainsäädännön epäselvyys ja monikerroksellisuus. Kun työoikeudellinen suoja joutuu vastakkain ulkomaalaisoikeudellisen normiston kanssa, on olemassa riski, että työntekijän oikeudet antavat periksi ulkomaalaisoikeudelle. Vaikuttaa siltä, että on olemassa tarve selkeyttää luvattoman työntekijän oikeudellista asemaa. Kyse on ilmiöstä, jossa työoikeuden ja ulkomaalaisoikeuden välinen monimutkainen suhde aktualisoituu. Kun nämä kaksi eri lähtökohtiin perustuvaa normistoa kohtaavat, on selvää, että ongelmia syntyy. Myös työmarkkinoiden pyrkimyksellä suojella suomalaisia työntekijöitä on heijastusvaikutuksia näihin ongelmakohtiin. Tutkielmani vastaa näihin haasteisiin tarkastelemalla luvattomien työntekijöiden vähimmäisoikeuksia, luvattoman työntekijän työsuhteen tunnusmerkkien täyttymistä, työoikeuden ja ulkomaalaisoikeuden yhteensovittamista sekä luvattomien työntekijöiden työoikeudellisen suojan tosiasiallista toteutumista Suomessa. Tutkimuksen kysymyksenasettelun kannalta parhaaksi lähtökohtaiseksi tutkimusmenetelmäksi on katsottu perinteinen lainopillinen tutkimusmenetelmä. Tutkielmassa hyödynnetään myös yhteiskuntatieteellistä tutkimusta ja kirjallisuutta, koska kysymyksenasettelu liittyy läheisesti politiikkaan ja työmarkkinoiden toimintaan. Ratkaisuehdotuksia pohdittaessa käytetään myös oikeusvertailevia näkökohtia siitä, miten haasteisiin on suhtauduttu Ruotsissa. Tutkielmassa pyritään jäsentämään kansainvälisen ja kansallisen työlainsäädännön merkitystä luvattomalle työntekijälle. Kansainvälisellä tasolla säädetään työntekijän perus- ja ihmisoikeuksista, jolloin niitä sovelletaan lähtökohtaisesti kaikkiin työntekijöihin. Kansallisella tasolla taas säädetään tarkemmin, miltä työntekijän oikeudet näyttävät käytännössä. Tutkimustyön kautta on ilmennyt, että ulkomaalaisoikeudella on vaikutuksia luvattoman työntekijän työoikeudelliseen suojaan, koska työsuhde ei ole ulkomaalaisoikeuden mukaan oikeudellisesti moitteeton. Koska luvattoman työntekijän työsuhde on kriminalisoitu, oikeusjärjestelmä ei ylläpidä näitä työsuhteita. Oikeuskäytäntö on tältä osin vasta muotoutumassa, ja näyttäytyy tällä hetkellä epäyhtenäiseltä. Tutkimuksessa on myös tarkemmin perehdytty työntekijän palkkaturvan ja syrjintäsuojan toteutumiseen tuomioistuimissa, koska nämä ovat sellaisia oikeuksia, joita luvattomat työntekijät ovat lähteneet vaatimaan tuomioistuimessa asti. Palkkaturvan osalta luvattoman työntekijän oikeus palkkaan työnantajaltaan on turvattu lainsäädännössä, eikä asiassa ilmene nykytilanteessa enää epäselvyyksiä. Sen sijaan luvattoman työntekijän oikeus palkkaturvaan valtiolta ei ole toteutunut asianmukaisesti, vaikka EU-tuomioistuin on vahvistanut EU-sääntelyn olevan esteenä sille, että työntekijältä kielletään palkkaturva valtiolta. Tältä osin on olemassa tarve selkeyttää luvattoman työntekijän asemaa. Syrjintäsuoja on taas yleisesti ottaen toteutunut suhteellisen hyvin luvattomien työntekijöiden osalta, tosin näyttökysymykset ovat olleet työntekijöille hankalia. Kiskonnantapaisen työsyrjinnän osalta on myös ilmennyt epäselvyyksiä etnisen ja kansallisen alkuperän syrjintäperusteen tulkitsemisessa. Tutkielmassa keskustellaan lopuksi saatavuusharkinnan poistamisesta ja luvattoman työnteon dekriminalisoinnista työntekijän osalta ja siitä, voisivatko nämä toimet tuoda helpotusta edellä esitettyihin ongelmatilanteisiin.

Tutkielmassa kuvataan lyhyen matematiikan ylioppilaskokeen sanallisten tehtävien tekstilajia vuosina 2003 2013. Tarkastelun alla ovat tekstilajin konteksti, intertekstuaalisuus ja interdiskursiivisuus, rakenne sekä tekstilajin tulkinta. Työssä tuotetaan uutta ja ajankohtaista tietoa yhteiskunnallisesti merkittävästä tekstilajista, jota ei ole suomen kielen tutkimuksen piirissä vastaavasta aineistosta aiemmin tarkasteltu. Tutkielman taustalla on ajatus kielenkäytöstä osana sosiaalista toimintaa: kielenkäyttö on aina sidoksissa siihen toimintaan, jota kielellä toteutetaan. Tätä sosiaalisen toiminnan ja kielenkäytön yhteenliittymää lähestytään tutkielmassa tekstilajin käsitteellä. Lyhyen matematiikan ylioppilaskokeen sanallisten tehtävien tekstilaji määritellään tutkielmassa ensisijaisesti tehtävien kommunikatiivisen päämäärän kautta, joka on testata ylioppilaskokelaiden matematiikan osaaminen lukion oppimäärän pohjalta. Kommunikatiivinen päämäärä näkyy tekstilajin kuvatuissa piirteissä. Työssä tehdään näkyväksi, kuinka institutionaalinen tekstilaji lyhyen matematiikan ylioppilaskokeen sanalliset tehtävät ovat ja kuinka kyseiset tehtävät ovat osa laajempaa tekstien verkostoa, johon lukeutuvat aikaisemmat sanalliset tehtävät, kokeessa läsnä olevat muut tehtävät ja tehtäviin tuotetut vastaukset. Rakenneanalyysissä aineiston sanallisista tehtävistä erotetaan kolme funktionaalista osaa, joita ovat EHTO, INSTRUKTIO ja VIITTAUS. EHTO asettaa väitelausein laskulle ehdot, joiden pohjalta INSTRUKTIO ohjaa tekemään laskutoimituksen kysymyksen tai käskyn keinoin. VIITTAUS kiinnittää tehtävätekstin kuvioon, kuvaan tai taulukkoon, mutta voi viitata myös lähteeseen. Funktionaalisten osien keskinäinen järjestys ei ole kiinteä, vaan voi varioida. Matematiikan sanallisilla tehtävillä on luonnollisen kielen kautta kyky viitata samanaikaisesti sekä matemaattiseen diskurssiin että matematiikan ulkopuolisiin diskursseihin, kuten kaupan tai lääketieteen diskursseihin. Kommunikatiivisen päämäärän ja kontekstin valossa matemaattinen diskurssi on kuitenkin se, jonka kautta aineiston sanallisia tehtäviä tulee ensisijaisesti tulkita. Tutkielmassa havainnollistetaan esimerkein, millaiset elementit tehtävissä kutsuvat matemaattista diskurssia, millaiset taas sen ulkopuolisia diskursseja.