Browsing by department "Institutionen för världens kulturer"

In this study I look ahead into the immediate postwar future in Syria. The purpose of my study is to review political processes that could break the pattern of recurring violence and support long-term stabilization. It seems to me that peace processes and the international discussion surrounding them have become what could perhaps be called ‘pacifitized’ – too charged with assumptions and contest to yield substantial results. Actors and conflict parties spend more time on blaming each other than discussing tangible solutions. This has been too scarcely noted in previous conflict resolution literature. Postwar issues need to become the intrinsic focus of peace negotiations. To bring this development about, the discussion around peace needs to become less charged with antagonizing communication. I utilize a combination of several political theory approaches for this study. Power political decisions are suited by a realist view, whereas cooperative communal projects benefit of a liberal perspective. These approaches are supplemented with additions from poststructuralism and postcolonialism. The Syrian scene is a complex conflict matrix that cannot sufficiently be analyzed with one theory alone. I also review experience from previous sectarian conflicts to find cases the Syrian situation can be compared to. Past experiences from similar conflict structures can be revisited to avoid making the same miscalculations that were made before. Processes resulting in a positive outcome in one setting, combined with the knowledge on another specific local, can be adjusted and applied in a new context. Syria seems to again have become a proxy battle ground for great power interests. Regardless of where the power ultimately settles, the governing party will have a shortage on legitimacy. The Syrian political sphere needs to open up and adequate postwar stabilization efforts commence. Introduction of inclusive societal elements can further be one of the most effective ways to combat spoilers. The task of building an inclusive society and countering antagonization is arduous and costly. Funding for retribution and rebuilding could perhaps be collected into a global fund established for this cause. Changes will take time, and they need to take place on all societal levels. For the aim of ensuring local support, the peace process needs to be rooted in the local from the start. This will also limit the amount of issues that parties can use for objects of pacifitization. To summarize, the processes set into motion need to be ones that firstly, the local community agrees with and secondly, ones that can plausibly be considered to become self-sustainable in the future. This requires sturdy planning from trials to funding of the process, preferably already before an international intervention into the conflict is conducted. International support for peace processes will continuously be called for, but for the previously mentioned reasons, the local should be the uncontested focus of all peace processes.

Tutkielmassa käsitellään lähiluvun ja sisällönanalyysin metodien kautta haastateltujen diskordianistien puhetta suhteessa Teemu Tairan notkistuvan uskonnollisuuden teoreettiseen viitekehykseen. Aineistona on käytetty seitsemää yksittäistä sähköistä haastattelua, yhtä tarkentavaa sähköistä haastattelua, sekä nauhoitettua viiden hengen ryhmähaastattelua. Diskordianismi syntyi 1950-luvulla muutaman nuoren miehen ateistisena vitsinä ja uskontosatiirina. Se kehittyi lopulta kyseenalaistamista ja kaaoksen sekä järjestyksen välistä epätasapainoa tasoittamaan pyrkiväksi liikkeeksi ja on levinnyt erityisesti Internetin välityksellä ympäri maailman. Diskordianismia on tutkittu hyvin vähän ja sitä on pidetty enemmän parodiana kuin aitona uskonnollisena liikkeenä. Carole Cusack julkaisi ensimmäisen diskordianismia teoreettisesti käsittelevän teoksen Invented Religions vuonna 2010. Kiinnostus uusiin uskonnollisiin ilmiöihin on nous-sut myös muun postsekulaarin tutkimuksen kautta, kun sekularisaatioteoriat ovat typistyneet koskemaan vain institutionaalista ja oppiin pohjautuvaa uskonnollisuutta. Teemu Taira on kirjoittanut Zygmund Baumanin notkean modernin käsitteeseen viitaten notkistuvasta uskonnollisuudesta. Notkistuva uskonnollisuus keskittyy naulakkoyhteisöihin, sisäiseen auktoriteettiin, affektiivisuuteen, uskonnon rajojen notkistumiseen, thaumaturgiseen ajatteluun ja päämäärättömyyteen. Tutkielma nostaa haastatteluista näihin kategorioihin viittaavia teemoja ja vertaa diskordianistista ajattelumallia Tairan teoreettiseen viitekehykseen. Diskordianismi on notkistumisen ääriesimerkki sen individualistisuuden ja Internetin naulakkoyhteisön, sekä erityisesti rajojen tietoisen notkistamisen kautta. Affektiivisuus painottuu myös diskordianistisessa elämänkatsomuksellisessa rakentamisessa, vaikkakin sen kyseenalaistava asenne ja näkökulmien aktiiviseen vaihtamiseen pyrkivä ideologia on tulkittavissa diskordianistiseksi opiksi tai asenteeksi.

Tutkimuksessa tarkastellaan sukupuoleen liittyviä diskursseja japanilaisten taiko-rumpuryhmien kontekstissa. Taiko terminä kuvaa perinteistä japanilaista rumpua, mutta nimeä käytetään kuvaamaan myös 1950-luvulla syntynyttä esiintymismuotoa, jossa yleensä suuri joukko esiintyjiä soittaa samanaikaisesti kyseisiä rumpuja käyttäen. Tällä taidemuodolla on syntymästään lähtien ollut hyvin maskuliininen imago pääasiassa sen fyysisyyden vuoksi, mutta viime vuosikymmeninä naisten määrä taikoa esittävissä kokoonpanoissa on kasvanut merkittävästi. Harrastajaryhmissä tämä kasvu on ollut vielä ammattilaisryhmiäkin merkittävämpää, ja tutkimuksen kohteena toimivassa taiko-rumputunteja järjestävässä yrityksessä naisten määrä on lähes 90% osallistujista. Tutkimus analysoi syitä naisten suureen määrään tässä maskuliinisena pidetyssä musiikkimuodossa, tavoitteena verrata tuloksia laajemmin sukupuoliroolien kehitykseen japanilaisessa yhteiskunnassa. Harrastajataikon tapauksessa tarkoitus on myös avata tietä jatkotutkimukselle, sillä sitä ei ole tieteellisesti tutkittu juuri ollenkaan yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Teoreettisena pohjana käytän Judith Butlerin Hankala sukupuoli-kirjassa teorisoimaa performatiivisuutta, jonka lisäksi tilan käsitettä avataan third place-teorioiden kautta. Metodina työssä toimii kriittinen diskurssianalyysi. Pääasiallisena aineistona käytän kesällä 2015 suoritettuja haastatteluita Kiotossa sijaitsevassa Taiko Center-yrityksessä, joka järjestää harrastajille suunnattuja taiko-kursseja. Kymmentä taikoa harjoittelevaa henkilöä haastateltiin erinäisiin yhteiskunnallisiin ja sukupuolisiin teemoihin liittyen, ja Suomeen palattuani käänsin haastattelut englanniksi. Taikoa käsittelevää kirjallista aineistoa on olemassa varsin rajatusti, mutta muutamia kirjoja ja tutkimuksia taikoon liittyen on tehty, ja näitä lainataan työssä laajasti. Ammattilaistaikoa tutkittaessa lähdemateriaalista löytyy useita diskursseja joissa aktiivisesti haastetaan taikon standardiksi muodostunutta maskuliinista luonnetta. Näitä diskursseja olivat mm. shinton käyttäminen perusteena naisten tasa-arvoiselle kohtelulle taikossa ja lihaksikkaan naisvartalon esittäminen tietyissä nais- ja sekaryhmissä. Erityisesti tässä yhteydessä performatiivinen teoria osoittautui hyödylliseksi. Harrastajataikossa sukupuoleen liittyvät diskurssit olivat huomattavasti neutraalimpia kuin ammattilaistaikossa, ja haastatteluista kävi ilmi että niin naiset kuin miehet näkevät taikon harjoitteluympäristön hyvin sosiaalisena ja suvaitsevana paikkana. Tutkimuksen tulokset osoittavat harrastajataikon olevan poikkeuksellisen tasa-arvoinen ympäristö. Se on myös poikkeuksellinen sukupuolijakaumaltaan ja suhteellisen iäkkäältä jäsenistöltään, tulosten viitaten erityiseen hyödyllisyyteen ja tarpeeseen näille ryhmille. Harrastajataikon tasa-arvoinen asema osoitetaan osittain saavutetuksi ammatilaistaikon radikaalien diskurssien ansiosta, joiden avulla naiset ovat voineet alkaa semioottisesti etsimään omaa asemaansa taikon maailmassa ilman tulemista kyseenalaistetuksi. Tutkimusta voidaan hyödyntää arvioidessa sukupuolisia ongelmia erinäisissä harrastuspiireissä, ja myös tutkiessa taitavan semantiikan käyttöä tasa-arvon edistämisessä erityisesti Japanin kontekstissa.

Homoseksuaalisuus on herättänyt kiivasta keskustelua Suomen ja Ruotsin evankelis-luterilaisissa kirkoissa viimeisen 50 vuoden ajan. Tutkielmassa tarkastellaan kirkkojen homoseksuaalisuutta käsitteleviä julkaisuja ja raportteja vuosien 1951 ja 2010 väliltä. Yli 500 sivua laajasta aineistosta etsitään systemaattisen analyysin avulla julkaisujen queer-teologisia avauksia. Samalla verrataan pohjoismaista evankelis-luterilaista queer-teologiaa aiempaan katoliseen queer-teologiaan. Queer-teologia on katolilaisessa teologiassa 1990-luvun jälkeen kehittynyt teologinen suuntaus. Queer-teologiassa ihmisen sukupuoli ja seksuaalisuus nähdään sukupuolentutkimuksen queer-teorian tavoin rakennettuina. Tämä on johtanut näiden keskeisyyden kyseenalaistumiseen kristinuskon kontekstissa. Ilman oletusta luonnollisesta sukupuolesta ei queer-teologien mukaan ole tarvetta käydä kiista siitä, tulisiko kirkon hyväksyä homoseksuaaliset ihmiset osaksi seurakuntiaan. Kristityn pelastumisen kannalta on samantekevää, onko henkilö homo- vai heteroseksuaalinen. Tämän vuoksi queer-teologiassa korostetaan niitä oppeja, joita kristinuskossa pidetään keskeisinä. Näitä ovat esimerkiksi oppi Kristuksesta ja lähimmäisen rakkaudesta. Queer-teologiaa ei ole aiemmin tutkittu pohjoismaisen evankelis-luterilaisen teologian lähtökohdista. Tutkielma kuitenkin osoittaa, että pohjoismaisessa teologiassa on havaittavissa queer-teologisia lähestymistapoja seksuaalisuuteen ja sukupuoleen. Tämä pätee niin aineistossa käsiteltyyn jumala- kuin ihmiskuvaankin. Käsitteinä esimerkiksi rakkaus, moninaisuus ja käsittämättömyys ovat queer-teologisen pohdinnan kannalta hedelmällisiä. Ero katoliseen queer-teologiaan on havaittavissa erityisesti Raamatun keskeisyyden osalta, sillä Suomen ja Ruotsin homoseksuaalisuutta käsittelevässä keskustelussa tukeudutaan luterilaisen perinteen mukaisesti erittäin vahvasti Raamattuun.

Tutkielma on tutkimusasetelmaltaan tapaustutkimus ja se on laadittu laadullisin tutkimusmenetelmin. Se käsittelee Pietarissa sijaitsevaa Suomi-taloa, Suomen Pietarin instituuttia ja Team Finlandia, ne liittyvät oleellisella tavalla Suomen kansainvälistymiseen ja maamme houkuttelevuuden lisäämiseen Venäjällä. Suomi-talo on sekä fyysinen rakennus että konsepti, jonka tarkoituksena on olla suomalaisen kulttuurin, tieteen ja elinkeinoelämän keskittymä ulkomaisessa toimintaympäristössä. Näitä tavoitteita edistää Team Finland-verkosto, jonka tavoitteena on edistää suomalaisten yritysten kansainvälistymistä, Suomeen suuntautuvia ulkomaisia investointeja ja Suomen maakuvaa. Suomen Pietarin instituutin harjoittama tie-de- ja kulttuuritoiminta sekä talossa toimiva Team Finland-verkosto saavat täten tutkielmassa varsin paljon huomiota, sillä ne rakentavat Suomen maakuvaa Suomi-talosta käsin. Tavoitteena on selvittää Suomi-talon rooli ja tarkoitus, siksi perehdyn Suomi-talo -mallin taustalla oleviin strategioihin. Tutkimuk-sen kohteena on myös kansainvälistyminen ja Suomen maakuvan edistäminen. Pyrkimyksenä on selvit-tää, edistääkö Pietarin Suomi-talo Suomen kansainvälistymistä toivotulla tavalla. Strategiat selviävät Suomi-talo -konseptin ja Team Finlandin määrittämistä tavoitteista. Luon katsauksen suomalaisten pit-källe ulottuvaan historiaan Pietarissa, sillä tutkielman kannalta on tärkeää ymmärtää Pietarin kaupungin merkitys suomalaisille. Pietarin Suomi-talo sijaitsee suomalaisille historiallisesti tärkeällä paikalla. Tut-kielman edetessä käydään läpi Pietari-säätiön ja Suomen Pietarin instituutin vaiheita, sillä Suomi-talo on muodostunut säätiön ylläpitämän instituutin ympärille. Tutkielma etenee aikajärjestyksessä, ja nykytilan-teen toimintojen analyysin jälkeen siirrytään loppupohdintoihin ja Pietarin Suomi-talon merkityksen ana-lyysiin. Tutkimus nojaa laajalti haastattelumateriaaliin. Metodiksi valikoitui teemahaastattelu, jota kutsutaan myös puolistrukturoiduksi haastattelumenetelmäksi. Haastattelin tutkielmaa varten yhteensä neljäätoista henki-löä. Kaikki haastateltavat ovat korostaneet Pietarin merkitystä Suomelle niin historiallisesti, maantieteel-lisesti kuin taloudellisesti. Ensisijaisena lähdeaineistona tutkimuksessa toimivat Suomi-talossa työsken-nelleiden henkilöiden antamat haastattelut sekä edellä mainitut strategiat, Suomen maabrändiraportti, opetusministeriön raportit ja selvitykset sekä arkistomateriaali. Aineistona on myös aiheeseen liittyvä kirjallisuus, artikkelit sekä verkkojulkaisut. Aineiston koonnin menetelmänä on käytetty haastatteluita, sähköpostiviestintää, kirjallisia dokumentteja sekä lehtiartikkeleita. Pietarin ydinkeskustassa sijaitseva Suomi-talo on Suomi-keskus, jossa on toimintaa elämän eri aloilta ja eri puolelta Suomea. Suomi-talo nähdään myös suomalaisten ja venäläisten kohtauspaikkana. Tutkimus-ta tehdessä osoittautui, että Suomi-talo -hanke on monen eri toimijan yhteinen kokonaisuus, jossa suo-malainen yhteistyö on tiivistä, jäsenneltyä ja jossa päällekkäisyyksiä on purettu ja toimintaa tehostettu. Kehitettävää on edelleen, jotta Pietarin Suomi-talo saataisiin toimimaan täyden potentiaalinsa mukaisesti edustavana ja toimivana Suomi-keskuksena Pietarissa. Suomi-talon taloudellista tilannetta käsittelen lyhyesti, koska tilanne on kärjistynyt, mutta se ei kuulu tämän tutkimuksen pääaiheisiin. Suomi-talossa on hyvin monimuotoista toimintaa, ja sen säilyttäminen ja kehittäminen olisi tärkeää niin suomalais-venäläisen yhteistyön kuin Suomen maakuvatyönkin kannalta.

Poikien uskonnollis-kulttuurisesta ympärileikkauksesta on kehittynyt suomalaisen monikulttuurisen yhteiskunnan kiistakysymys, jota aiemmin on tutkittu lähinnä oikeudelliselta kannalta. Tässä työssä tarkastelu kohdentuu aiheen käsittelyyn suomalaisessa julkisuudessa. Tutkielmassa tarkastellaan, miten suomalainen valtavirtauutisointi kuvaa ympärileikkausaihetta ja millaista vallankäyttöä aiheen käsittelyyn liittyy. Tarkastelu jakautuu kolmeen tarkastelukohteeseen: aineiston puhujiin, aineiston diskursseihin sekä aineiston rakentamiin identiteetteihin ja sosiaalisiin suhteisiin. Työn löyhänä metodologisena viitekehyksenä toimii sosiaaliselle konstruktivismille pohjautuva kriittinen diskurssianalyysi. Keskeisimpiä teoreettisia tukipylväitä tutkielmassa ovat Norman Fairclough’n mediatekstien kriittisen diskurssianalyysin tutkimukseen kehitetty kolmitasoinen analyysimalli, Michael Foucault’n näkemys diskurssien liittymisestä oleellisesti vallankäyttöön sekä media- ja kulttuuritutkimuksen teoriat koskien kulttuurisia valta-asemia, niiden diskursiivista luonnetta ja merkitystä monikulttuurisen yhteiskunnan kontekstissa. Tutkimusaineistona toimii keskeinen ja arvostettu suomalaisen julkisuuden osa, Helsingin Sanomien uutisaineisto. Aineisto sisältää kaikki poikien ympärileikkausta käsittelevät uutistekstit vuosilta 2000–2016, joita on yhteensä 75. Aineistoa tarkastellaan sekä määrällisesti että laadullisesti mediatutkimuksesta että laajemmasta kulttuuritutkimuksesta omaksuttujen analyyttisten välineiden avulla. Tutkimuksen perusteella voidaan sanoa, että ympärileikkausta käsittelevässä uutisoinnissa ei ole havaittavissa selkeää rasismia tai muita hyvän journalismin vastaisia piirteitä. Kriittisen tarkastelun perusteella uutisten käsittelytavassa erottuu kuitenkin useita monikulttuurisen yhteiskunnan kannalta ongelmallisia tekijöitä, kuten viranomaislähteiden hallinnoiva asema, rikos-teeman yleisyys, heikko aiheen taustoitus, iskevät otsikot, kansallisideologiaan perustuva yleisökuva sekä kansallis-ideologinen näkökulma myös suomalaiseen kulttuuriin. Uutisoinnin kriittiseksi kehittämiseksi olisi tärkeää kiinnittää tulevaisuudessa yhä enemmän huomiota median rutiinilähdeverkoston päivittämiseen, sen monipuoliseen hyödyntämiseen sekä yleisökuvan uudistamiseen. Myös suomalaisen kulttuurin sisällöstä olisi käytävä syvällistä keskustelua.

Tässä Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan spontaania puhuttua japania oppimateriaalien luomisen näkökulmasta. Tutkielman tavoitteena on selvittää, mitkä ovat ne japanin puhekielen piirteet, jotka sellaisenaan mallidialogeihin jäädessään ovat ongelmallisia dialogien lopulliselle käyttäjälle, kielen opiskelijalle. Tämän lisäksi työssä pyritään löytämään konkreettisia vastauksia, mitä näille piirteille tulisi tehdä, jotta saavutettaisiin samalla sekä autenttiselle spontaanille puhekielelle uskollisia että opiskelijalle selkeitä japanin kielen mallidialogeja. Nämä tutkimuskysymykset kumpuavat spontaanin puhekielen heikosta asemasta japanin kielen opetuksessa ja sitä kautta kielen oppimateriaaleissa. Työn teoreettisena viitekehyksenä toimii Hymesin ja Canalen kehittämä käsite kommunikatiivinen kielikompetenssi, joka jakautuu neljään eri osa-alueeseen: kieliopilliseen, sosiolingvistiseen, diskurssi- ja strategiseen kompetenssiin. Teoriaosuudessa spontaanille (japanin) puhekielelle ominaisia piirteitä tarkastellaan tämän neliosaisen kategorisoinnin avulla. Aineistoanalyysin tarkastelun kohteena on litteroitu japaninkielinen keskustelunauhoite, joka muodostuu ystävien välisestä spontaanista puheesta. Analyysivaiheessa tutkimusaineistossa esiintyviä japanin puhekielen piirteitä lähdetään muokkaamaan kielen opiskelijan näkökulmasta. Muokkausmetodi jakautuu viiteen eri menetelmään, joita ovat poisto (I), valikoiva säilyttäminen (II), sisäinen laajentaminen (III), ulkoinen laajentaminen (IV) ja säilyttäminen (V). Tutkimustulokset tarjoavat spontaanin puhutun japanin piirteistä ja niiden taustalla toimivista tekijöistä entistä selkeämmän ja konkreettisemman kuvan. Tuloksista on nähtävissä, että luotaessa mallidialogeja autenttisesta spontaanista puhekielestä, haasteeksi nousevat erityisesti puheen reaaliaikaisuus sekä tämän moninainen heijastuminen kielessä. Myös puheen tilannesidonnaisuus ja sen aiheuttamat haasteet mallidialogien luomisessa nousevat analyysissa selkeästi näkyville. Puheen sosiaalista kontekstia heijastelevat piirteet sitä vastoin eivät lukeutuneet näiden ongelmallisten piirteiden joukkoon. Japanin puhekielen piirteiden kartoittamista merkittävämmät tutkimustulokset liittyvät analyysissa käytettyyn metodologiaan: analyysi antaa käytännöllisiä ideoita, miten ja millä perustein puhekielen piirteitä, joita ei sellaisenaan voi jättää mallidialogeihin, on mahdollista muokata. Tutkimustulokset ovat nähtävissä myös niiden konkreettisessa muodossa, sillä työn lopusta löytyy 11 valmiiksi muokattua, spontaaniin puhekieleen perustuvaa japanin kielen mallidialogia.

Tutkielman tavoitteena on selvittää keskivertokansalaisen mahdollisuuksia kestävään puurakentamisen 300-luvun eaa. Ateenassa. Lähtökohtana toimii kreikkalaisen filosofin Theofrastoksen 300–200-lukujen vaihteessa laatima yhdeksän osainen teos Kasvitieteellisistä tutkimuksista (KT) ja siinä esiintyvät maininnat eri puulajeista ja niiden ominaisuuksista. Teoksesta kerättyä tietoa eri puulajeista verrataan moderniin kasvitieteelliseen tietoon, minkä tavoitteena on selvittää saatavilla olleen puutavaran ominaisuudet mahdollisimman luotettavasti tukeutumatta pelkästään aikalaiskuvaukseen. Erityistä painoarvoa saa puiden työstettävyys, joka vaikuttaa yhdessä käytettävissä olevien työkalujen ja menetelmien kanssa mahdollisuuksiin hyödyntää puuta. Kasvitieteellisen tiedon lisäksi verrataan aikalaiskäsityksiä eri puulajien kasvualueista ja siten niiden saatavuudesta. Tämän pohjalta voidaan arvioida mahdollisuuksia kestävään puurakentamiseen puutavaran kannalta. Lähdemateriaalin esittelyn ja vertailun lisäksi käsitellään kansalaisten taloudellisia mahdollisuuksia puurakentamisen kannalta. Tarkastelemalla aikalaislähteissä säilyneitä tietoja palkkatasosta sekä puutavaran ja asuintalojen hankintakustannuksista pyritään luomaan kuva heidän ostovoimastaan. Taloudelliseen katsaukseen liittyy arvio tarvitun puutavaran määrästä, jota varten on selvitettävä missä talon osissa tarvitaan puuta ja kuinka paljon. Tämän pohjalta voidaan arvioida mahdollisuuksia kestävään puurakentamiseen taloudelliselta kannalta. Puutavaran saatavuus ja sen soveltuvuus talonrakennukseen vaikuttaa hyvältä, vaikka perinteinen kuva Attikan metsien tilasta on varsin synkkä. Attikan metsät olivat monipuoliset eikä niiden taantumisesta ole selkeitä merkkejä 300-luvulla. Talonrakennukseen on kelvannut lähes kaikki eri puulajit ja yksittäinen rakentaja on voinut vaikuttaa tarvitun puutavaran määrään ja laatuvaatimuksiin vaihtelemalla rakenteellisia ratkaisuja talon eri osissa. Lisäksi yleinen taloudellinen nousu ja kaupankäynnin vilkastuminen loivat aiempaa paremmat edellytykset puutavaran hankintaan myös kauempaa. Mahdollisuudet kestävään puurakentamiseen olivat siis 300-luvulla eaa. paremmat kuin koskaan aiemmin.

Tutkielmani käsittelee tanssi- ja musiikkiperinteen roolia Perun afrikkalaisperäisen väestön kulttuurin ja identiteetin rakentumisessa. Tarkastelen afroperulaista tanssia ja siihen tiiviisti liittyvää musiikkia kulttuurisina representaatioina, jotka ihmisten mielikuvissa ja käsityksissä selkeimmin edustavat afroperulaisuutta. Pohdin sitä, millainen merkitys traditioiden ylläpitämisellä ja uudistamisella on yhteisön kulttuurisen identiteetin muodostumiselle ja miten tämä on vaikuttanut syrjittyyn vähemmistöön kuuluvien asemaan perulaisessa yhteiskunnassa. Tarkastelen myös ilmiön historiallista taustaa vasten, miten kulttuurien vuorovaikutuksessa syntynyt tanssi- ja musiikkiperinne on kehittynyt ja millaisena se näyttäytyy nykypäivän kontekstissa. Afroperulainen tanssi- ja musiikkiperinne syntyi siirtomaa-ajalla, kun eri puolilta Afrikkaa tuotujen orjien traditiot sekoittuivat keskenään ja alkoivat ottaa vaikutteita eurooppalaisten ja alkuperäiskansojen kulttuureista. Afroperulainen traditio sellaisena kuin se tänä päivänä tunnetaan, muodostui kuitenkin vasta 1950-luvulla, kun katoamassa olleita perinteitä alettiin systemaattisesti elvyttää. Tuon ajan afroperulaisilla artisteilla oli pyrkimys löytää uudelleen afrikkalaiset juurensa ja paikkansa afrikkalaisessa diasporassa, tutkimalla ja rekonstruoimalla afroperulaista kulttuuria olemassa olevista aineksista. Tanssi- ja musiikkiperinteen elvyttäminen ja tunnetuksi tekeminen vaikuttivat vahvasti mustan diasporan marginaaliin kuuluvien afroperulaisten kulttuurisen tietoisuuden heräämiseen ja identiteetin muodostumiseen. Tarkastelen afroperulaisen identiteetin rakentumista erityisesti Stuart Hallin ajatusten pohjalta. Hallin mukaan diasporinen identiteetti tuottaa ja uusintaa jatkuvasti itseään muutosten ja erojen kautta. Afrikkalaiseen diasporaan kuuluvia yhdistää tietynlainen fragmentoitumisen kokemus, joka voidaan saada kuvitteellisella tavalla yhtenäiseksi esittämällä Afrikka näiden hajaantuneiden kansojen äidiksi. Tämä imaginaarinen uudelleenyhdistyminen voi tapahtua esimerkiksi tanssin ja musiikin kautta. Latinalaisen Amerikan identiteettien ja kulttuurien rakentumiseen ovat vaikuttaneet kolme läsnäoloa : afrikkalainen, eurooppalainen ja amerikkalainen. Atlantin puoleisissa kulttuureissa afrikkalaiset vaikutteet ovat läsnä selkeimmin, kun taas Andien maissa korostuu Uuden Maailman läsnäolo. Afroperulainen traditio on kaikkien kolmen kulttuurisen läsnäolon synteesi, mikä tekee siitä vaikeasti määriteltävän, mutta mielenkiintoisen ja ainutlaatuisen. Tutkimusaineistoni muodostuu teemahaastatteluista, jotka on toteutettu kolmen kuukauden kenttätyössä Perussa keväällä 2008. Haastattelin yhteensä 14 henkilöä, jotka toimivat afroperulaisen kulttuurin parissa joko harrastuksen tai työn puolesta. Haastattelujen lisäksi keräsin aineistoa osallistuvan havainnoinnin avulla muun muassa osallistumalla aktiivisesti tanssiryhmien toimintaan ja tapahtumiin, joissa afroperulainen tanssi ja musiikki olivat olennaisesti mukana. Empiiristä tiedonhankintaa helpotti ja täydensi vuosien kokemus afrotanssien opiskelusta ja opettamisesta. Tutkielmani osoittaa, että tanssi ja musiikki ovat tärkeitä afroperulaisuuden representaatioita, mutta ne samalla myös jatkuvasti tuottavat ja muokkaavat afroperulaista kulttuuria ja identiteettiä. Tanssin ja musiikin esittämisen ja vuorovaikutuksen kautta afroperulainen kulttuuri tulee näkyväksi ja olemassa olevaksi, mikä puolestaan vaikuttaa etnisen identiteetin rakentumiseen ja kulttuurisen resistanssin vahvistumiseen. Kulttuuri-identiteettiä myös muokataan toistamalla afrikkalaista läsnäoloa vahvistavia diskursseja, joita ovat esimerkiksi tanssikoreografioissa, runoudessa ja laululyriikoissa esiintyvä orjuuden tematiikka sekä keholliseen perimätietoon liittyvät stereotypiat, kuten käsitykset afrotaustaisten sisäsyntyisestä rytmitajusta ja tanssitaidosta. Uutta afroperulaista identiteettiä luodaan dialogissa sekä transnationaalin afrodiasporan että ympäröivän monikulttuurisen yhteiskunnan kanssa. Se pohjaa omaan historiaansa, mutta ei pysy muuttumattomana. Sama pätee afroperulaiseen tanssi- ja musiikkiperinteeseen, joka pitää juuristaan kiinni, mutta on samalla vuorovaikutuksessa ympäröivän todellisuuden kanssa. Samalla kun omia traditioita luodaan ja rekonstruoidaan, myös kulttuurista identiteettiä rakennetaan ja muokataan yhä uudestaan.

Tutkielmani tarkoituksena on selvittää Suomen poliittisia linjauksia ja toimia Palestiina-kysymyksessä Oslon prosessin aikana. Pohdin sitä, mitkä tekijät vaikuttivat linjausten muodostumiseen, sekä sitä, miksi ja miten Suomi osallistui rauhanprosessin tukemiseen. Selvitän myös Suomen ja Oslon prosessin aikana perustetun palestiinalaishallinnon välisiä suhteita sekä sitä, millaiseksi palestiinalaishallinto, ja etenkin Suomessa toimiva edustusto, koki Suomen Palestiina-politiikan. Suomi pyrki vuosikymmenen aikana luomaan ja ylläpitämään hyviä suhteita palestiinalaisiin poliitikkoihin, ennen kaikkea Jasser Arafatiin. Arafat vieraili Suomessa 1990-luvun aikana useita kertoja. Oslo I -sopimuksen allekirjoitusta seurasi laaja kansainvälinen taloudellinen avustusoperaatio. Muiden teollisuusmaiden tapaan Suomi osallistui tähän prosessiin. Suomen taloudellinen avustus palestiinalaishallinnolle oli kuitenkin muihin Pohjoismaihin verrattuna pientä. Taloudellinen apu maksettiin ensisijaisesti kehitysyhteistyömäärärahoista. Suuri osa tästä tuesta kanavoitiin, etenkin 1990- luvun ensimmäisellä puoliskolla, kansainvälisten organisaatioiden kautta. Apua koordinoitiin ennen kaikkea Maailmanpankin ja YK:n palestiinalaispakolaisia avustavan järjestön UNRWA:n kautta. Palestiinaan liittyneet poliittiset linjaukset tulivat selkeimmin esiin Suomen YK- ja EU-politiikassa. Esittelen työssäni myös sitä, miten Suomi harjoitti Palestiina-politiikkaansa näissä järjestöissä. Työni on historiallinen arkistolähdetutkielma haastatteluilla täydennettynä. Aineistoni koostuu suurelta osin ulkoasiainministeriön, Ulkopoliittisen instituutin ja Helsingin Sanomien vuosien 1991−1999 arkistolähteistä ja julkaisuista. Lisäksi olen haastatellut kolmea asian parissa 1990-luvulla työskennellyttä henkilöä, joista yksi työskenteli Palestiinan Suomen edustustossa, toinen Suomen Tel Avivin lähetystössä ja myöhemmin Suomen Ramallahin edustustossa ja kolmas kansanedustajana Suomen eduskunnassa. Suomi aloitti kahdenvälisen kehitysyhteistyön palestiinalaishallinnon kanssa vuonna 1995. Motiivina kahdenvälisen yhteistyön aloittamiselle oli, muiden maiden esimerkin lisäksi, pyrkimys erottautua itsenäisenä avustajatahona. Palestiinalaisalueille kohdistetun kahdenvälisen kehitysyhteistyön painopisteet valittiin palestiinalaishallinnon esittämien tarpeiden sekä Suomen sektorikohtaisen asiantuntijuuden perusteella. Poliittisten linjausten muodostamisessa ja toimeenpanossa Suomi seurasi pitkälti Ruotsin ja muiden Pohjoismaiden esimerkkiä. Euroopan unioniin liittyminen ei sinänsä muuttanut Suomen linjauksia, mutta toi YK:n rinnalle uuden väylän Palestiinaan liittyvien poliittisten kantojen ilmaisemiselle.