Browsing by Title

Tämä tutkielma tarkastelee Moskovan patriarkaattia ekumeenisena toimijana Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen vuosina 1991–1999. Tarkastelun aiheena on, miten patriarkaatti ymmärsi ekumeenisen työn ja miten se suhtautui ekumeniaan niin retorisesti kuin käytännön toiminnassa. Tutkielma keskittyy patriarkaatin ekumeeniseen toimintaan Venäjällä, ortodoksikirkkojen parissa sekä läntisten kirkkojen kanssa. Lisäksi tutkimus tarkastelee ekumeenisen toiminnan motiiveja ja pyrkimyksiä. Tutkimuksen ensisijaisena lähdeaineistona on patriarkaatin julkaisema virallinen lehti Žurnal Moskovskoj Patriarhi (ŽMP). Tutkimuksessa käytetään lähdekriittistä historiankirjoituksen menetelmää ja tarkastellaan ŽMP:n julkaisemia raportteja ja arvioita ekumeenisesta toiminnasta tutkimuskirjallisuuden pohjalta laaditun viitekehyksen valossa. ŽMP julkaisi tarkastelukaudella paljon materiaalia patriarkaatin ekumeenisesta toiminnasta. Julkaisujen painopisteenä oli patriarkka Aleksi II:n toiminnan eli tapaamisten, matkojen ja kirjeenvaihdon yksityiskohtainen esittely. Lisäksi julkaistiin Pyhän synodin pöytäkirjoja, joissa käsiteltiin paitsi ekumeenisen toiminnan onnistumisia myös kiistoja muiden kristillisten kirkkokuntien kanssa. ŽMP:n materiaalin perusteella Moskovan patriarkaatti suhtautui ekumeniaan enimmäkseen neutraalisti. ŽMP julkaisi ekumeniaa puolustavia puheenvuoroja ja toi esiin kansainvälisen yhteistyön hyötyjä. Lehdessä kuitenkin korostui enemmän patriarkaatin sisäinen toiminta ja oman kirkon sekä Venäjän erityisyys. Tutkimus osoittaa, että Moskovan patriarkaatti suhtautui myönteisen rakentavasti ekumeeniseen yhteistyöhön maan rajojen ulkopuolella. Suhtautuminen muiden kristillisten kirkkojen laajentumiseen Venäjällä oli torjuvampi. Patriarkaatin kansainvälisessä toiminnassa korostui tahto olla mukana kirkkojen välisessä yhteistyössä. Se edisti tätä pyrkimystä lukuisilla matkoilla, tapaamisilla, seminaareilla ja muilla yhteistyöfoorumeilla. Tärkein ekumeenisen toiminnan viiteryhmä oli muiden ortodoksikirkkojen muodostama yhteisö. Läntisten kirkkojen kanssa tehtävä yhteistyö oli yhtä säännöllistä, mutta varautuneempaa. Läntiset kirkot ja niiden modernimpi suhtautuminen kristillisen kirkon tehtäviin ja rooliin nähtiin patriarkaatissa uhkana. Moskovan patriarkaatin ekumeeninen toiminta liittyi sen omien tavoitteiden edistämiseen. Käytännössä patriarkaatti harjoitti ekumeenista yhteistyötä edistääkseen Venäjän ortodoksikirkon, ortodoksisen uskon ja Venäjän etua. Venäjän sisällä patriarkaatin ekumeeninen toiminta oli lähes olematonta, eikä lehdessä juurikaan mainittu muita Venäjällä toimivia kirkkokuntia. Vaikuttaa siltä, että Moskovan patriarkaatille oli tärkeämpää varmistaa kirkollinen valta-asema Venäjällä ja hyvä yhteistyösuhde maan hallinnon kanssa.

Goals. Previous studies have shown that teachers have established styles for reacting when a pupil's answer is correct and for choosing the next speaker in interaction. Effects of the teacher's wait time on discourse have also been studied and gender differences are still a current topic even though boys' decreased results and the gender similarities hypothesis have been increasing. The objective for this thesis was to analyse classroom interaction during five math lessons in a situation in which a teacher starts the tripartite IRF (initiation, response, feedback) cycle. The main focus was in a situation in which a pupil answered the teacher's question correctly, how the teacher chose the next speaker and effects of the teacher wait time. The focus was also on gender differences, and more specifically in whether they appear or not. Methods. The conversation analysis approach with the help of quantitative results was used in this thesis as the method of analyzing video recorded lessons from five different sixth grade classes. The research material used in this study was gathered in the spring 2004 and was given to be studied for this thesis. The analysis was based on the video recorded interactions and a transcription of them. Results and conclusions. From the study's material arose a gender difference where boys seemed to break the teacher's sole right to evaluate correct answers by applauding or cheering when another boy answered correctly. Boys appeared to be more active than girls in the participation framework and to signal but there were differences between classes. No gender differences were found in the teachers' styles to choose the next speaker and the greatest reason to choose a pupil to answer appeared to be velocity of the signaling and previous turn takes. Teachers favoured new speakers and they even chose pupils who did not show their willingness to answer if they had been silent in the interaction. Based on the material, boys also answered the questions without the teacher's turn-allocation unlike the girls, which the teachers either bypassed or hushed down. These findings are interesting and motivate further research on the teachers' possible subconscious sentiments and those that are manifested in the classroom interaction.

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaiseen oikeudelliseen ajatteluun ISISin islamilaisen lain sovellukset perustuvat. Tätä varten tutkitaan oikeudellista argumentaatiota ISISin fatwoissa eli lainoppineen antamissa oikeudellisissa mielipiteissä. Oikeudellisella argumentaatiolla tarkoitetaan sitä, miten fatwoissa esitetyt oikeudelliset näkemykset on perusteltu ja esitetty. Oikeudellisen argumentaation tutkimiseksi fatwoista on kiinnitetty huomiota kolmeen seikkaan: siihen, mihin islamilaisen lain lähteisiin fatwoissa on viitattu, mihin muihin ulkopuolisiin auktoriteetteihin fatwoissa on viitattu sekä millaista argumentaatio on muodoltaan ja rakenteeltaan. Tutkimuksen metodina on teoriaohjaava sisällönanalyysi. Tutkimuskysymykseen pyritään vastaamaan erittelemällä fatwoista oikeudellisen argumentaation elementtejä sunnalaisen islamilaisen lainopin teoreettisessa viitekehyksessä. Analyysissa hyödynnetään sunnalaisen islamilaisen lain teoriaan liittyvää tutkimuskirjallisuutta. Analyysin perusteella fatwoista voidaan todeta, että suurimmassa osassa fatwoista on viitattu islamilaisen lain lähteisiin. Eniten fatwoissa esiintyvä islamilaisen lain lähde on sunna ja toiseksi yleisin Koraani. Myös ijma ja qiyās esiintyvät lain lähteinä fatwoissa. Lisäksi fatwoista merkittävässä osassa on viitattu keskiaikaisiin oppineisiin, joista useimmat ovat hanbalilaisen lakikoulukunnan merkittäviä ajattelijoita. Useassa fatwassa on viitattu myös yleisesti sunnalaisiin lakikoulukuntiin. Kaikissa fatwoissa ei esiinny lainkaan oikeudellista argumentaatiota. Lisäksi argumentaation muoto ja tyyli vaihtelee fatwoissa jonkin verran. Löydösten perusteella ISIS perustelee oikeudellisia näkemyksiään pääasiassa islamilaisen lain lähteillä. Hanbalilaisten oppineiden merkittävä rooli fatwoissa kertoo mahdollisesti ISISin halusta asemoitua hanbalilaisen lainopillisen perinteen jatkumoon. Argumentaation tyylin ja tarkkuuden vaihtelevuus voivat viitata siihen, että fatwoja on annettu erilaisista lähtökohdista tuleville kysyjille ja muftit fatwojen takana vaihtelevat. Oikeudellisen argumentaation puuttuminen osasta fatwoista voi kertoa, että fatwoja ei ole pidetty merkittävinä lainopillisina esimerkkeinä tai tarkoitettu julkaistavaksi laajasti.

Työ on oikeudellinen tutkimus ympäristövaikutusten arvioinnista, jonka kohteeksi on valittu kolme eri menettelyä. Tässä työssä käsitellään YVA-menettelyn (YVAL 468/1994) ohella luonnonsuojelulain (LSL 1096/1998) 65 § mukaista Natura-arviointia ja kaavoitukseen liittyvää maankäyttö – ja rakennuslain (MRL 132/1999) 9 §:n mukaista ympäristövaikutusten arviointia. Työn tarkoitus on selvittää ja systematisoida eri menettelyissä suoritettavaa ympäristövaikutusten arviointia ja niiden sisältöä käyttäen erityisenä mittapuuna YVA-direktiiviä. YVA-direktiivi 2011/92/EU ja sitä edeltänyt direktiivi 85/337/ETY muutoksineen ovat luoneet pohjan kaikelle hankkeiden ympäristövaikutusten arvioinnille Suomessa. Ympäristövaikutusten arviointimenettelyn (YVA-menettely) sääntely perustuu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin 85/337/ETY tiettyjen julkisten ja yksityisten hankkeiden ympäristövaikutusten arvioinnista. Direktiivi implementoitiin Suomessa vuonna 1994 Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen (ETA-sopimus) liitteen XX velvoittamana. YVA-menettelyllä tarkoitetaan menettelyä, jossa selvitetään ja arvioidaan tiettyjen hankkeiden ympäristövaikutukset ja kuullaan viranomaisia ja niitä, joiden oloihin tai etuihin hanke saattaa vaikuttaa. Luonnonsuojelulain 65 §:n mukainen Natura-arviointi kohdistetaan niihin hankkeisiin, joilla saattaa olla merkittäviä heikentäviä vaikutuksia Natura-alueiden suojelutavoitteisiin. Arvioinnin keskiössä ovat luonnonsuojeluoikeudelliset seikat, jotka juontuvat luonto- ja lintudirektiiveistä. Kaavoitukseen liittyvä ympäristövaikutusten arviointi on taas osa alueiden käytön suunnitteluun liittyvää vaikutusten arviointia, jota koskevat säännökset löytyvät MRL:stä. YVA-menettelyllä, Natura-arvioinnilla ja kaavoitukseen liittyvällä vaikutusten arvioinnilla on laaja soveltamisala, joten yksittäisen hankkeen kohdalla voivat jopa kaikki näistä menettelyistä tulla sovellettavaksi. Tutkimuksessa tarkastellaan edellä mainittujen menettelyjen systematiikka, niiden suhdetta toisiinsa ja aineellisen lainsäädäntöön. YVA-direktiivillä on keskeinen rooli tässä tarkastelussa, koska se on luonut pohjan kaikelle EU-johdannaiselle ympäristövaikutusten arviointiin liittyvälle lainsäädännölle. Tutkimusaineisto koostuu oikeuskirjallisuudesta, artikkeleista ja oikeustapauksista. Oikeustapauksen ovat lähinnä Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisuja, koska näillä ratkaisuilla on ollut eniten merkitystä YVA-menettelyn tulkintaan ja kehitykseen. Myös korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuja käydään läpi. Lisäksi lähdemateriaalina on käytetty erilaisia ympäristöhallinnon selvityksiä ja ohjeita, sekä Euroopan komission ohjeita ja kannanottoja.

Tutkielmassa tarkasteltiin keskeisimpiä oikeudellisia sääntöjä, jotka vaikuttavat HIV-positiivisten hedelmöityshoitojen saamiseen. Tarkastelussa olivat kotimainen ja eurooppaoikeudellinen sääntely sekä kansainväliset ihmisoikeussopimukset. Työssä käsiteltiin myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä. Tutkimuskysymyksenä oli selvittää millaisia oikeudellisia näkökohtia HIV-positiivisten hedelmöityshoitoihin liittyy erityisesti perus- ja ihmisoikeuksien näkökulmasta. Tarkastelussa olivat erityisesti yhdenvertaisuus, ihmisarvon kunnioitus, lisääntymisoikeudet ja oikeus terveyteen sekä julkisen vallan velvoite turvata näiden toteutuminen. Työn metodi oli lähinnä ongelmakeskeistä lainoppia. Aiheen hallittu käsittely osoittautui monitahoiseksi ja työ vaati laajaa taustoitusta. Innoituksena työhön toimi eduskunnan oikeusasiamiehen tammikuussa 2013 antama ratkaisu, jossa syrjiväksi todettiin, etteivät HIV-positiiviset henkilöt olleet saaneet julkisessa terveydenhuollossa hedelmöityshoitoja. Oikeusasiamiehen mukaan erillisten laboratoriotilojen puute ei riittänyt hyväksyttäväksi syyksi erilaiseen kohteluun. Ratkaisun jälkeen kiireettömän hoidon yhtenäisiä perusteita päivitettiin ja tulevaisuudessa erityisiä laboratorio-olosuhteita vaativia hedelmöityshoitoja keskitetään. Tutkielmassa käytiin läpi vaihtoehtoina hoitojen saamiseen hoidot julkisessa ja yksityisessä terveydenhuollossa sekä hoitoihin hakeutuminen toiseen EU-maahan. HIV-positiivisten tarve hedelmöityshoidoille voi periaatteessa johtua joko ongelmista hedelmällisyyden kanssa tai tarpeesta välttää tartunta HIV-negatiiviseen kumppaniin. Tehokkaan HIV-lääkityksen ansiosta tarvetta pelkästään tartunnan välttämiseksi annettaville hoidoille ei juurikaan ole. Perustuslain 19.3 § asettaa julkiselle vallalle velvoitteen terveyden suojeluun, mihin kuuluu myös tartuntatautien leviämisen estäminen. Julkinen valta voi toteuttaa tämän velvoitteen parhaiten panostamalla HIV:n lääkehoitoon ja riittävään testaukseen. Hedelmöityshoitojen tarjoaminen HIV-positiivisille liittyy osaltaan siihen, onko olemassa oikeudellisesti turvattu oikeus lisääntyä. Tutkielmassa todettiin, että tällainen oikeus on olemassa. Kyse ei kuitenkaan ole itsenäisestä oikeudesta, vaan oikeudesta, joka saa tukensa monista muista oikeuksista kuten yksityiselämänsuojasta sekä itsemääräämisoikeudesta. Se, missä määrin tämä oikeus vaatii julkiselta vallalta aktiivisia toimia, jäi oikeudellisen sääntelyn ja ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa tarkentumattomaksi. Hedelmöityshoitoja on päädytty tarjoamaan Suomessa osana terveyspalveluita, vaikka lapsettomuus ei ole sairaus. Tämän vuoksi palveluita järjestäessä on huomioitava myös yhdenvertaisuus. Yhdenvertaisuuden osalta työssä todettiin, ettei täydellistä yhdenvertaisuutta ole olemassakaan. Tämän vuoksi HIV-positiivisten hedelmöityshoidoista keskusteltaessa pitäisi voida ottaa huomioon myös resurssikysymykset, eikä jäädä pelkkään yhdenvertaisuusargumentaatioon. Samoja argumentaatio-ongelmia työssä liitettiin myös ihmisarvon kunnioitukseen, jonka yhteydessä pohdintaa laajennettiin myös sikiön oikeuksiin. Keskeisenä päätelmänä oli, että ihmisarvon kunnioitus voi saada täysin päinvastaisia merkityssisältöjä, eikä se sen vuoksi ole kovin hyödyllinen käsite argumentaatiossa.

Tutkielmassa käsitellään rajavalvontakeinoja tuoteväärennösbisneksen torjunnassa. Tutkielma käsittelee tullipysäytystilanteita ottaen huomioon tulliviranomaisten mahdollisuuden puuttua tuoteväärennöserien kuljetukseen sekä maastavienti- että maahantuontitilanteissa. Tärkeä asiakysymys on myös niin kutsutut transito-tapaukset ja erityisesti kauttakuljetustilanteita koskeva Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisu asiassa Nokia/Philips, jota on peilattu Suomen oikeuskäytännössä esiin tulleisiin tuoteväärennösten kauttakulkutapauksiin. Tutkielmassa pureudutaan lisäksi 1.1.2014 voimaan astuneen tuoteväärennösasetuksen 608/2013 mukanaan tuomiin muutoksiin sekä Euroopan unionissa vireillä oleviin uudistuksiin tavaramerkkidirektiivin ja -asetuksen valmistelussa. Yhtenä erityiskysymyksenä tutkielmassa on pidetty silmällä Internetin vaikutusta tuoteväärennöskaupassa. Tutkielmassa käydään läpi sekä tulliviranomaisten toimintamahdollisuuksia puuttua tällaisten pienten tuoteväärennöserien kauppaan: yksi olennainen kysymys tässä on muun muassa sen selvittäminen, miten tavaramerkkien territoriaalinen suoja suhtautuu Internetissä tapahtuviin loukkauksiin ja miten loukkaus voidaan territoriaalisesti todentaa. Tutkielman pääluvut jakautuvat ensinnä rajatoimenpiteiden ja tullimenettelyjen käsittelyyn, jonka jälkeen tutkitaan loukkausarviointiin liittyviä kysymyksiä ajankohtaisine oikeustapauksineen. Loukkausarviointia käsiteltäessä käydään läpi oppia tavaramerkin tehtävistä ja ydinsisällöstä. Kauttakuljetustilanteita on käsitelty tutkielman lopussa nimenomaisesti loukkausarviointiin liittyvänä kysymyksenä.

Parisuhdeväkivaltarikosten esitutkintaan, syyteharkintaan ja tuomioistuinkäsittelyyn liittyy monia haasteita, joita ei ilmene sellaisten väkivaltarikosten yhteydessä, joissa tekijä ja uhri eivät ole toisilleen läheisiä henkilöitä. Tämä johtuu siitä, että vastaajan ollessa asianomistajan läheinen, asianomistaja ei ole läheskään aina halukas edistämään rikoksen selvittämistä. Rikosasiassa vastaajan läheisellä on myös lähtökohtaisesti oikeus kieltäytyä todistamasta. Tämä asianosaisen läheiselle annettu oikeus perustuu yksityis- ja perhe-elämän suojaan sekä oikeudenkäynnissä esitettävän todistelun luotettavuuden turvaamiseen. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistus muutti merkittävästi asianomistajan asemaa oikeudenkäynnissä. Nykyisin asianomistaja voi olla oikeudenkäynnissä joko asianosaisen tai todistajan roolissa riippuen siitä, esittääkö hän vaatimuksia asiassa. Uudella jaottelulla on erityisesti merkitystä asianomistajan vaitiolo-oikeuteen sekä esitutkintamateriaalin hyödynnettävyyteen. Todistelu-uudistuksen yhteydessä OK 17:18.2:een lisättiin säännös, joka mahdollistaa vaatimuksia esittämättömän asianomistajan kieltäytymisoikeuden murtamisen, mikäli on syytä epäillä, ettei hän ole itse päättänyt vaitiolo-oikeuden käyttämisestä. Säännöksen tarkoituksena on ennen kaikkea estää se, ettei asianomistajaa voisi lähisuhdeväkivaltatilanteissa painostaa käyttämään vaitiolo-oikeuttaan. Aiemmin vastaava säännös ei ole ollut tarpeen, sillä ennen uudistusta oikeus kieltäytyä todistamasta ei koskenut asianomistajaläheisestä tämän todistajaläheiseen verrattuna erilaisen prosessuaalisen aseman takia. Jos asianomistaja oli kertonut tapahtumista esitutkinnassa, hänen esitutkintakertomuksensa oli poikkeuksetta hyödynnettävissä, vaikka hän ei enää oikeudenkäynnissä halunnut lausua asiassa mitään. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten oikeudenkäymiskaaren todistelua koskevan 17 luvun uudistukset ovat vaikuttaneet rikosvastuun toteutumiseen parisuhdeväkivaltarikoksissa ja kuinka toimivana lainsäädäntöä voidaan pitää parisuhdeväkivallan uhrin kannalta. Tutkielma on lainopillinen ja keskeinen lähdeaineisto koostuu lainsäädännöstä sekä lainvalmisteluaineistosta, oikeuskäytännöstä ja oikeuskirjallisuudesta. Tutkielmaa varten on hankittu hovioikeuden ratkaisuja, joissa on sovellettu uusia todistelusäännöksiä parisuhdeväkivaltarikoksissa. Hovioikeuden ratkaisukäytäntöä analysoimalla on pyritty hahmottamaan vallitsevaa oikeustilaa sekä osoittamaan mahdollisia lainsäädäntömuutoksen aikaansaamia ongelmia. Tutkielmassa on tarkoitus rakentaa asteittain täydentyvä kokonaiskuva parisuhdeväkivaltatapausten käsittelyyn liittyvistä haasteista rikosprosessissa. Tutkielman keskeinen lopputulos on, että parisuhdeväkivaltarikosten osalta rikosvastuun toteuttamista voidaan pitää nykyisin haastavampana tehtävänä kuin ennen tehtyjä lainmuutoksia. Tilanne ei kuitenkaan ole niin huono, kuin mitä aluksi pelättiin, vaikkakaan ideaalina vallitsevaa oikeustilaa ei voida pitää. Voimassa oleva lainsäädäntö edellyttää toimiakseen aktiivista otetta rikosprosessin eri vaiheiden toimijoilta, jotta rikosvastuun toteuttaminen onnistuu. Tutkielman loppuosassa on myös esitetty de lege ferenda -kehitysehdotuksia voimas-sa olevan lainsäädännön suurimpiin ongelmakohtiin. Mielenkiintoista on myös nähdä, asettaako vuonna 2015 voimaantullut Istanbulin sopimus lainsäätäjälle paineita tiukentaa lähisuhdeväkivaltaa koskevaa sääntelyä, sillä sopimus velvoittaa jäsenvaltioita muun muassa aktiivisesti ehkäisemään ja vähentämään lähisuhdeväkivaltaa sekä saattamaan väkivallan tekijöitä rikosoikeudelliseen vastuuseen teoistaan.

Jokaisen perus- ja ihmisoikeus on, että häntä koskeva oikeudenkäynti tapahtuu kohtuullisen ajan kuluessa. Rikosprosessioikeuden alaan kuuluvassa tutkielmassa tarkastellaan joutuisuuden merkitystä ja oikeudenkäynnin viivästymisen haittoja sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen EIS 13 artiklan uuden tulkinnan vaatimuksia ihmisoikeussopimuksen jäsenvaltioille. Toiseksi pohditaan, millainen oikeussuojakeino on tehokas EIT:n oikeuskäytännön perusteella, sekä millä tavalla oikeudenkäynnin viivästyminen voidaan tehokkaasti hyvittää rangaistusta määrättäessä. Tutkielmassa käsitellään hyvityslain sisältöä etenkin EIT:n EIS 6(1) artiklaa koskevan oikeuskäytännön perusteella. Vielä selvitetään hyvityslain tehokkuutta EIS 13 artiklan asettamien vaatimusten suhteen, sekä lain vaikutusta oikeudenkäyntien viivästymiseen ja käydään läpi hyvityslain mahdollisesti ongelmallisia kohtia. Lyhyesti tarkastellaan myös sitä, mitkä seikat selittävät osaltaan oikeudenkäyntien pitkää kestoa Suomessa, ja näkökulmaa laajennetaan vielä hyvityslain ulkopuolelle jääviin perus- ja ihmisoikeusloukkauksiin sekä niiden mahdolliseen korvattavuuteen. Tutkielmassa todettiin, että EIT on todennut hyvityslain EIS 13 artiklan mukaisesti tehokkaaksi valtionsisäiseksi oikeussuojakeinoksi. Varsinaiseen ongelmaan eli oikeudenkäyntien liialliseen kestoon lailla katsottiin olevan hyvin rajattu ja pieni vaikutus. Hyvityslaki myös sisältää joitakin ongelmallisia kohtia. Esimerkiksi esitutkinnassa ja syyteharkinnassa tapahtunut viivästys on kategorisesti hallituksen esityksessä rajattu lain soveltamisen ulkopuolelle. Tutkielmassa havaittiin, että hyvityslain soveltamisalan ulkopuolelle jäävä esitutkinnassa tai syyteharkinnassa viivästynyt rikosasia, jossa ei lopulta nosteta syytettä, ei toisin kuin lain esitöissä on perusteltu vaikuta kovin harvinaiselta tilanteelta. Tutkielmassa päädyttiin suosittamaan, että esitutkinnan ja syyteharkinnan viipymisen hyvittämisestä tulisi säätää laissa. Nykyinen käytäntö asettaa vahingonkärsijät eriarvoiseen asemaan riippuen muun muassa siitä, mitkä ovat heidän tietonsa esimerkiksi mahdollisuudesta hakea korvausta Poliisihallitukselta. Samalla voitaisiin säännellä muiden perus- ja ihmisoikeusloukkausten korvaamisesta. Tutkielmassa havaittiin edelleen, että toinen hyvityslain ongelmallinen kohta liittyy asianomistajan oikeudenkäynnin viivästymistä laskettaessa oikeudenkäynnin alkamisajankohtaan. Hyvityslain 5 §:n mukaisesti oikeudenkäynnin katsotaan asianomistajan osalta alkavan vasta siitä hetkestä, kun hänen vaatimuksensa tulee tuomioistuimessa vireille. Ihmisoikeustuomioistuimen EIS:ta koskevassa oikeuskäytännössä oikeudenkäynnin katsotaan EIS 6 artiklan soveltuessa kuitenkin alkavan jo siitä, kun asianomistaja on esittänyt korvausvaatimuksensa, esimerkiksi rikosilmoitusta tehdessään tai esitutkinnassa. Ristiriidan katsottiin olevan ongelmallinen paitsi siksi. että hyvityslain tarkoituksena on, että viivästyneen oikeudenkäynnin asianosainen saisi kansallisesti vastaavan hyvityksen kuin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta EIS 6 artiklan nojalla ja lain perusteluissa on nimenomaan korostettu sitä, että oikeudenkäynnin kestoa ja viivästymistä arvioitaessa tulee ottaa huomioon ihmisoikeustuomioistuimen EIS 6(1) artiklaa koskeva vakiintunut ratkaisukäytäntö, myös siksi, että mainittujen ajankohtien välinen ero voi tapauskohtaisesti olla jopa useita vuosia. Perustuslain 21 §:n mukainen oikeus oikeudenkäyntiin ilman aiheetonta viivytystä koskee kuitenkin kaikkia asianosaisia, myös asianomistajaa. Asianomistajan rangaistusvaatimuksen osalta oikeudenkäynnin laskemisen tulisi alkaa siitä, kun hän rikosilmoitusta tehdessään tai esitutkinnassa ilmoittaa vaativansa rangaistusta. Tutkielmassa osoitetaan, että hyvityslaki on tehokas oikeussuojakeino ihmisoikeussopimuksen 13 artiklan tarkoittamassa mielessä, mutta laki sisältää joitain ongelmallisia kohtia ja lisäksi laki itsessään ei ole ratkaisu oikeudenkäyntien viivästymisen ongelmaan. Laki ei myöskään näytä jouduttaneen oikeudenkäyntejä. Lisäksi koska oikeudenkäynnin kohtuuttoman keston korvaaminen jälkikäteen ei usein tosiasiallisesti poista pitkittyneen prosessin aiheuttamaa kärsimystä tulee oikeudenkäytön kehittämisen painopisteen olla ongelman alkulähteillä, eli oikeudenkäyntien viivästymisen ehkäisemisessä ja oikeudenkäytön nopeuttamisessa muita perusoikeuksia kuitenkaan vaarantamatta.

Tavoitteet Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin suomalaiseen huoltoriita- tai rikosprosessiin osallistuvien henkilöiden posttraumaattisia stressioireita sekä erilaisten oikeudenkäyntiä koskevien ajatusten koettua häiritsevyyttä. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, kuinka voimakasta stressioireilua osallistujat kokivat ja oliko sukupuolella, oikeudenkäyntityypillä, avun hakemisella tai aiemmalla oikeudenkäyntikokemuksessa merkitystä sen suhteen, kuinka voimakkaita oikeudenkäyntiin liittyviä stressioireita tai oikeudenkäyntiin liitettyjen ajatusten häiritsevyyttä koettiin. Lisäksi selvitettiin, miten osallistujien stressioireilua voidaan selittää oikeudenkäyntiä koskevien ajatusten häiritsevyydellä. Menetelmät Tutkimuksen aineisto (n = 45) koostui lakiasiaintoimiston asiakkaista, jotka olivat osallistumassa rikosoikeudenkäyntiin tai lapsen huoltoa, asumista ja tapaamisoikeutta tai näiden oikeuksien täytäntöönpanoa koskevaan oikeudenkäyntiin. Oikeusprosessiin liittyvää traumaperäistä stressioireilua mitattiin IES-R-asteikolla sekä osallistujan subjektiivista oikeusprosessistressin kokemusta mittaavalla 4-portaisella asteikolla. Oikeudenkäyntiä koskevien ajatusten häiritsevyyden mittaamiseksi luotiin kysely, joka sisälsi 21 osiota. Tutkittavissa muuttujissa havaittavia eroja sukupuolen, oikeudenkäyntityypin, aiemman oikeudenkäyntikokemuksen ja psykososiaalisen avun hakemisen suhteen tutkittiin riippumattomien otosten t-testeillä. Vaihtelua stressioireilussa ennustettiin osallistujien oikeudenkäyntiä koskevien ajatusten koetulla häiritsevyydellä ja sukupuolella käyttäen lineaarista regressioanalyysia. Tulokset ja johtopäätökset Vastaajat kokivat korkeita oikeusprosessiin liittyviä traumaperäisen stressihäiriön oirekuvaan sopivia oireita. Naiset kokivat oikeudenkäyntiä koskevat ajatukset keskimäärin miehiä häiritsevimmiksi. Oikeudenkäynnin tyyppi, osallistujan aiempi oikeudenkäyntikokemus tai psykososiaalisen tuen piiriin hakeutuminen eivät luoneet tilastollisesti merkitseviä eroja osallistujien kokemassa stressissä. Oikeudenkäyntiä koskevien ajatusten häiritsevyydellä ja sukupuolella havaittiin interaktiovaikutus stressioireisiin: naisilla ajatusten häiritsevyys oli voimakkaammin yhteydessä stressioireisiin kuin miehillä. Sukupuolella oli stressioireiluun myös itsenäinen päävaikutus. Tutkimuksen perusteella oikeusprosessi aiheuttaa oikeudenkäyntityypistä riippumatta siihen osallistuvalle merkittävää stressiä ja erityisesti naisilla oikeudenkäyntiä koskevat ajatukset ovat yhteydessä stressioireiden tasoon.

Suomessa pääsääntöisesti riita-asian oikeudenkäynnin hävinnyt osapuoli joutuu korvaamaan voittaneen osapuolen kohtuulliset ja tarpeelliset oikeudenkäyntikulut kokonaan. Toisaalta tästä ns. täyden korvauksen periaatteesta on olemassa useita poikkeuksia. Mikäli asianosainen on esittänyt useita vaatimuksia, joista osa on ratkaistu hänen ja osa vastapuolen hyväksi, tai mikäli asianosaisen yksittäinen vaatimus on hyväksytty ainoastaan osaksi, osapuolet joutuvat lähtökohtaisesti pitämään omat oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan. Edellä mainittua lopputulosta kutsutaan vakiintuneesti ”kulut kuittiin” -ratkaisuksi. Tässä tutkielmassa syvennytään osavoittoja koskevan OK 21:3:n monimutkaiseen sisältöön ja erityisesti sitä koskevaan oikeuskäytäntöön. Oikeudenkäyntikulut ovat riita-asian osapuolille merkittävä osa asian kokonaisuutta. Pahimmillaan oikeudenkäyntikulut nousevat nykyään niin suuriksi, että ne voivat ylittää huomattavasti itse pääasian intressin. Merkitykseensä nähden oikeudenkäyntikuluista on kirjoitettu prosessioikeudellisessa tutkimuksessa verrattain vähän. On perusteltua väittää, että oikeudenkäyntikulujen lopullista jakautumista koskeviin säännöksiin tulisi kiinnittää enemmän huomiota. Oikeudenkäyntikuluilla on suuri merkitys oikeuden saavutettavuuden periaatteen toteutumisen kannalta. Tämä tutkielma perustuu käräjäoikeuksien oikeuskäytäntöön vahingonkorvausjutuissa, joissa kantajan vaatimukset menestyvät osittain. Tutkielman näkökulmana on erityisesti kantajan eli vahingonkärsijän oikeussuojan toteutuminen. Tutkielmassa kysytään, miten oikeudenkäyntikulut tosiasiassa jakautuvat nykyisen oikeuskäytännön mukaan tilanteissa, joissa kantaja voittaa vain osan vaatimuksestaan. Kysymykseen vastataan empiirisen oikeustutkimuksen sekä oikeusdogmatiikan metodein. Tutkielmassa on kuusi lukua, joista ensimmäisessä esitellään tutkimuskysymys sekä –metodi. Toisessa ja kolmannessa luvussa syvennytään oikeudenkäyntikulusääntelyyn yleisesti sekä osavoittotilanteita koskeviin säännöksiin. Neljännessä luvussa käydään läpi empiirisen aineiston havainnot. Viidennessä luvussa käsitellään oikeudenkäyntikuluja vahingonkorvausoikeudellisesta näkökulmasta, ja kuudennessa luvussa esitetään tutkielman johtopäätökset. Tutkimuksen myötä havaitaan nykyisen oikeuskäytännön olevan epäyhtenäistä ja siten ongelmallista. Käräjäoikeuksien pitäisi pystyä tekemään johdonmukaisempia oikeudenkäyntikuluratkaisuja osavoittotilanteissa. Tutkimuksen kohteena olevasta oikeuskäytännöstä havaitaan väärän lainkohdan soveltamista, perusteluiden puuttumista jopa kokonaan sekä epäloogisia johtopäätöksiä. Erityiseksi ongelmaksi nousee kuluratkaisujen huomattavan puutteellinen perustelukäytäntö. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin yksi tärkeimmistä vaatimuksista on tuomion perusteluvelvollisuus. Kun oikeudenkäyntikuluratkaisulla on huomattava tosiasiallinen merkitys osapuolille, tulisi kuluratkaisu perustella yksityiskohtaisesti. Viimeiseksi tutkielman johtopäätöksissä esitetään, että nykyistä oikeudenkäyntikuluja koskevaa lainsäädäntöä tulisi erityisesti osavoittotilanteiden osalta päivittää. Vahinkoa aiheuttaneen osapuolen tulisi lähtökohtaisesti joutua korvaamaan ainakin osa kanteeseen pakotetun vahingonkärsijän oikeudenkäyntikuluista. Tuomioistuimille tulee luonnollisesti jättää riittävästi harkintavaltaa kuluratkaisujen tekemiseksi, mutta nykyinen harkintavalta on ongelmallisen laajaa. Oikeuskäytäntö on niin epäyhteneväistä, että osapuolilla ei ole tosiasiallista mahdollisuutta ennakoida kuluratkaisua monimutkaisissa tapauksissa, joissa osavoittotilanteet ovat nykyään todennäköisiä.