Browsing by study line "Suomenkielinen opintosuunta"

Käsittelen tutkielmassani Eljas ja Aina Lönnrotin perheen suhtautumista Ainan vakavaan sairauteen, luutuberkuloosiin, perheen ja lähipiirin kirjeenvaihdon perusteella vuosien 1898 ja 1907 välisenä aikana. Tutkimuskysymykseni on, miten Lönnrotien perheessä suhtauduttiin sairauteen ja kuolemaan kirjoittamissaan kirjeissä. Lähestyn aihetta tutkimalla, miten kirjeissä kirjoitetaan terveydestä, puhutaan tulevaisuudesta ja millaisista asioista niissä ylipäätänsä kirjoitetaan. Selvitän myös Lönnrotin perheen uskonnollista ja maallista suhtautumista sairaudesta ja kuolemasta puhuttaessa. Maalliseen suhtautumiseen kuuluu esimerkiksi sairauden vaatimien käytännön järjestelyiden puoli, uskonnolliseen taas kirjeiden kirjoittajien vahva usko Jumalan johdatukseen asiassa kuin asiassa. Tutkimusmetodina olen käyttänyt kvalitatiivista metodia. Tutkielmani keskittyy tunne- ja terveyshistorian alueelle. Lähdeaineisto koostuu Lönnrotin suvun kirjeistä, jotka suku on luovuttanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Lähteiden tulkitsemisen tukena olen käyttänyt kirjallisuutta, joka käsittelee tuberkuloosin historiaa, terveyshistoriaa, tunnehistoriaa ja kirjeiden käyttämistä lähteinä. Ensimmäisessä luvussa käsittelen terveyspuhetta kirjeissä. 1900-luvun alussa terveys ei ollut yksityisasia vaan yhteisöllinen asia. Oli kyseessä oma perheenjäsen tai kaukaisempi tuttu, oli asiaankuuluvaa ja kohteliasta kysyä heti kirjeen alussa vastaanottajan ja hänen perheensä vointia. Tämän jälkeen siirryttiin kirjoittajan ja hänen perheensä terveysasioihin, ja vasta sitten muihin asioihin. Toisessa luvussa käsittelen sairauden kokemusta Lönnrotin perheessä. Aina Lönnrot joutui sairautensa takia pitkäksi ajaksi vuodepotilaaksi, minkä vuoksi hän koki yksinäisyyttä ja hänen elämänpiirinsä supistui. Hänellä oli paljon fyysisiä oireita, jotka aiheuttivat kärsimystä. Perhe yritti erilaisin keinoin helpottaa Ainan oloa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Perhe oli hyvin uskonnollinen, mikä näkyy sairauteen ja tulevaisuuteenkin suhtautumisessa. Kirjeissä korostuu ajatus siitä, miten Jumala tietää ihmistä paremmin, mikä on hänelle paras ja miten kaikki on Jumalan käsissä. Puheessa kuolemasta keskitytään taas sielun pelastumiseen.

Tutkielmassa tarkastellaan Australian Viktoriassa toimitetun Melbourne Punch -lehden kuvauksia naisasialiikkeen aktiiveista sekä toivotusta sukupuolirooleista. Tutkimuksessa tulkitaan viikoittain ilmestyneen aikakausilehden pilakuvia ja vitsejä vuosien 1890–1908 välillä, jolloin australialaisten naisten äänioikeustaistelua oli kiihkeimmillään. Australian liittovaltio perustettiin vuonna 1901 ja seuraavana vuonna hyväksyttiin valkoisen naisen äänioikeus liittovaltion vaaleissa. Viktoriassa perustettiin ensimmäinen australialainen naisten äänioikeutta ajava järjestö: Victorian Women’s Suffrage Society vuonna 1884. Kyseinen osavaltio oli kuitenkin viimeinen Australiassa, jossa naisille “myönnettiin” äänioikeus, vuonna 1908. Tässä tutkielmassa keskitytään Viktorian suffragitsien ja eri sukupuoliroolien representaatioon suositun aikakausilehden pilasivuilla. Tutkimuskysymyksiä ovat: Millaista mielikuvaa ja todellisuutta Melbourne Punch -lehti rakensi ja ylläpiti suffragisteista ja sukupuolirooleista? Miten Melbourne Punch kuvasi naisasialiikkeen äänioikeustaistelijoita? Oliko lehti selvästi puolueellinen äänioikeuskysymyksessä? Onko tarkasteluajanjaksolla nähtävissä muutosta suffragetteja koskevien pilakuvien sisällöissä? Näihin tutkimuskysymyksiin vastataan tutkimalla alkuperäislähteinä Melbourne Punch -lehden (1855–1900) ja nimenvaihdon jälkeen sitä seuranneen Punch-lehden (1900–1925) julkaisuja vuosien 1890–1908 välillä. Lehtien lisäksi alkuperäismateriaalina käytetään Viktorian parlamentin ylä- ja alahuoneen pöytäkirjoja 1890-luvulta, sekä muutamia aikavälin tärkeimpiä suffragettien asiakirjoja esimerkiksi Monster Petition -adressia (1891). Tutkielma esittää, että Melbourne Punch -lehti loi ja ylläpiti alentavaa mielikuvaa suffrageteista. Naisen tuli oli olla hyveellinen ja hiljainen, sekä sopia hänelle annettuun yhteiskunnalliseen muottiin. Sukupuolensa rajoja rikkoneet suffragistit stereotypisoitiin pilakuvissa epäonnistuneiksi naisiksi, jotka vaativat oikeuksia vain kiusatakseen miehiä. 1890-luvulla tällaiset “uudet naiset” järkyttivät patriarkaalista ylempää keskiluokkaa, ja lehti pelkäsikin naisten kääntyvän sukupuolena miehiä vastaan äänioikeuden saatuaan. Viktorian sisäisessä äänioikeuskeskustelussa Punch-lehti jatkoi karikatyyrisiä kuvauksia suffrageteista vielä liittovaltion ”yleisen äänioikeuden” voimaanastumisen jälkeen. Naista ei missään vaiheessa nostettu lehdessä miehen arvoiseksi poliittiseksi toimijaksi, vaan hän oli aina ensin sukupuolensa edustaja.

Tässä pro gradu -tutkielmassani tarkastelen oopperatalohankkeesta Helsingin Sanomissa käytyä keskustelua ja sen suhdetta Suomen kulttuuripolitiikkaan vuosina 1964-1987. Oopperatalohanke oli vuosikymmeniä kestänyt projekti, jossa oli mukana useita suomalaisia kulttuurivaikuttajia. Tutkielmani tavoitteena on osoittaa, miten kulttuuripolitiikan kehitys näkyy kulttuuripoliittisista hankkeista käydyssä keskustelussa. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii Suomen kulttuuripolitiikan historia, joka jaetaan perinteisesti kolmeen vaiheeseen tai kulttuuripolitiikan pitkään linjaan. Tutkimuskysymykseni on: Miten oopperatalohankkeesta käyty keskustelu heijastaa muutoksia Suomen kulttuuripolitiikassa? Tarkastelen tätä aineistossa esitettyjen perustelujen ja esiin nousseiden vastakkainasettelujen avulla. Lisäksi perehdyn kulttuurivaikuttajien ja kulttuuritoimittajien rooliin keskustelussa. Tarkastelen myös keskustelun kehitystä suhteessa kulttuuripolitiikassa tapahtuneisiin muutoksiin. Tutkimusaineistona toimii 192 Helsingin Sanomissa vuosina 1964-1987 julkaistua artikkelia, joissa käsiteltiin oopperatalohanketta. Aineisto kattaa oopperatalohanketta käsittelevät pääkirjoitukset, pakinat, pilapiirrokset, mielipidekirjoitukset, henkilöjutut, arvostelut ja ilmiöjutut. Aihetta käsittelevät uutiset on rajattu tarkastelun ulkopuolelle. Aineiston analyysissa hyödynnän journalististen tekstityyppien määritelmiä. Lisäksi hyödynnän sekä määrällisiä että laadullisia menetelmiä. Keskeinen osa aineiston määrällistä analyysia on luokittelu, jonka perusteet avaan tutkielman luvussa kaksi. Tutkielman kolmannessa luvussa perehdyn laadullisia menetelmiä hyödyntäen kulttuurivaikuttajien ja kulttuuritoimittajien rooliin keskustelussa. Tutkielman neljännessä luvussa esittelen keskustelussa esiin nousseita vastakkainasetteluja sekä oopperatalohanketta puolustaneita ja vastustaneita perusteluja. Alkuperäislähteiden lisäksi tutkimuksen tukena ovat kotimainen ja kansainvälinen tutkimuskirjallisuus kulttuuripolitiikan historiasta sekä oopperatalosta aiemmin kirjoitetut historiikit. Tutkielmani osoittaa, että oopperatalohankkeesta käydyssä julkisessa keskustelussa esiintyi ajan kulttuuripolitiikalle tyypillisimpiä teemoja, kuten kulttuurin saavutettavuus, kulttuuridemokratia sekä matalan ja korkeakulttuurin erot. Keskustelu muotoutui kuitenkin pääasiassa hankkeen eri vaiheiden ympärille. Keskustelun teemoiksi nousivat kulttuuripolitiikka, kulttuurivaikuttajat, oopperatalohankkeen rahoitus, oopperatalon tontti ja oopperan puutteelliset työolosuhteet. Kulttuurivaikuttajien ja kulttuuritoimittajien rooli oopperatalohankkeesta käydyssä keskustelussa oli merkittävä ja he osoittivat tukensa hankkeelle. Oopperatalohankkeen puolesta esitetyt perustelut voi jakaa kulttuuripoliittisiin ja taiteellisiin perusteluihin. Taiteellisia perusteluja käyttivät erityisesti kulttuuritoimittajat ja kulttuurivaikuttajat. Kulttuuripoliittisia perusteluja esiintyi aineistossa kattavammin ja niiden lähtökohtana olivat ajan kulttuuripolitiikan keskeiset teemat. Lisäksi osoitan tutkielmassa, että aineistosta nousi esiin vastakkainasetteluja, mikä on tyypillistä kulttuuripoliittiselle keskustelulle. Vastakkainasetteluista huolimatta suhtautuminen oopperatalohankkeeseen oli positiivista ja yli puolet aihetta käsittelevistä artikkeleista kannatti hanketta.

Tämän tutkielman tavoitteena on valottaa 1900-luvun alun brittiläisten suffragettien ajatuksia kasvissyönnistä sekä tarkastella niitä tapoja, joilla kasvissyöntiä heidän keskuudessaan sukupuolitettiin vuosina 1909-1918. Tutkimuksen keskiössä on militantin Women’s Freedom League -yhdistyksen (tästä eteenpäin WFL) The Vote- lehdessä käydyt keskustelut kasvissyönnistä sekä siihen läheisesti liittyvä muu kirjoittelu aiheesta. Sukupuoli-käsitteen määrittelyssä on hyödynnetty Judith Butlerin teoriaa sukupuolen performatiivisuudesta sekä sen jatkuvasti muokkautuvasta rakenteesta. Tutkimuksen tarkoituksena on pohtia sukupuolen merkitystä kasvissyönnistä käydyissä keskusteluissa ja vastata kysymyksiin siitä, miten kasvissyöntiin ja myös sen vastakohtaan, lihansyöntiin, liitettiin ajatuksia feminiinisyydestä, maskuliinisuudesta sekä myös feminismistä. Lisäksi tutkielma tarkastelee kasvissyönnin asemaa WFL:n virallisessa toiminnassa. Tutkimuksessa analysoin sukupuoleen sekä feminiinisyyteen ja maskuliinisuuteen liittyviä käsitteitä, joita näiden kasvissyöntiin liittyvien kirjoitusten kautta nousee esiin tutkimuskirjallisuuden avulla. Aineistona toimi The Vote -lehden lisäksi myös muita WFL:n jäsenten tai toisten The Vote -lehdessä esiintyneiden naisten kirjoituksia kasvissyönnistä tai sitä sivuten. Tämän lisäksi vastapainona suffragettien kirjoituksille on käytetty Daily Mirror -lehteä sekä kahta miespuolisen kirjoittajan aikalaisteosta kasvissyönnistä. Osoitan tutkimuksessani, että kasvissyönti oli näkyvässä roolissa sekä WFL:n lehdessä että sen virallisessa toiminnassa, vaikkakaan ei voida olettaa sen olleen yhdistyksen enemmistöä edustava aate. Siinä missä kasvissyönti on jo aiemmissa tutkimuksissa yhdistetty suffragettien toimintaan, syventää tämä tutkimus ymmärrystä nimenomaan WFL:n sisäisestä kasvissyöntiaktivismista ja -kirjoittelusta. Tutkimuksen kautta ilmenee, että kasvissyönti oli näkyvää sekä WFL:n jäsenten keskuudessa kuin myös yhdistyksen hallinnollisella tasolla. Kasvissyönti oli huomattavassa asemassa WFL:n toiminnassa: yhdistyksen perustamat kahvilat ja ravintolat tarjoilivat periaatteellisista syistä pelkästään kasvisruokaa ja mainostivat myös kursseja joissa opetellaan kasvisruoan valmistamista. Myös WFL:n kaupallisessa toiminnassa nimenomaan kasvisruoan merkitys korostui. WFL tarjosi myös luentoja ja ruoanlaittodemonstraatioita aiheeseen liittyen. Kasvisruokavalioon liittyi keskeisesti oletus sen terveellisyydestä sekä myös sen potentiaalista kansakuntaa sivistävänä voimana, kun taas liha yhdistettiin aggressioon, alkoholismiin, erinäisiin sairauksiin sekä mahdolliseen moraaliseen rappioon. Siinä missä kasvissyönnin omaksumista kannustettiin terveyttä edistävänä ja sen potentiaalia köyhien yhteiskuntaluokkien ravintoarvoja parantavana tekijänä nostettiin esiin, oli WFL:n kasvissyönnistä käydyissä keskusteluissa ehdottomana periaatteena kasvissyönnin täysi vapaaehtoisuus sekä yksilön päätösvallan korostaminen. Kasvissyönnistä käydyissä keskusteluissa korostui myös yksilövastuu sekä ajatus ruohonjuuritason aktivismin tärkeydestä. Tutkimuksesta käy myös ilmi että kasvissyönti yhdistettiin voimakkaasti sukupuoleen, ja että jo ensimmäisen aallon brittiläisten feministien keskuudessa kasvissyönti liitettiin feministisiin ajatuksiin naisten ja eläinten aseman samankaltaisuudesta hyvin samoilla linjoilla kuin Carol J. Adams argumentoi 1990-luvun ekofeministisessä teoksessaan The Sexual Politics of Meat. Suffragettien keskuudessa kasvissyönnin nähtiin olevan erityisen merkittävä nimenomaan naisille ja sen edustavan askelta kohti laajempaa yhteiskunnallista tasa-arvoa. Kasvissyönti, ja toisaalta myös lihansyönti, liitettiin myös sukupuolitettuihin ajatuksiin patriotismista ja kansallisesta identiteetistä. Osoitan tässä tutkimuksessa, että suffragetit kävivät keskustelua lihaan liitetyistä kulttuurisista assosiaatioista ja torjuivat oletuksen lihasta maskuliinisena tai miehekkäänä ruokana. Samalla he hylkäsivät ajatuksen naisten oletetusti pienemmästä proteiinintarpeesta.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää rahapelaamisen kulttuurihistoriaa suomalaisessa yhteiskunnassa erityisesti 1920–1940-luvuilla sekä niihin liittyvää sanomalehtiraportointia. Tutkin myös suomalaisten rahapeliyritysten, Veikkauksen ja RAY:n perustamista ja niiden saamaa vastaanottoa ja vähitellen kehittynyttä suurta asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Sanomalehtien rahapelaamiselle antama huomio tutkimassani aineistoissa oli alkuun hyvin kielteistä, mutta sitä yritettiin varsinkin sotavuosina parantaa vedoten yhteiseen hyvään. Käsitys ”yhteisestä hyvästä” on elänyt vahvasti pitkälle 2000-luvulle. Pääasiallisena tutkimuslähteenä on käytetty Kansalliskirjaston digitaalisesta palvelusta sekä Helsingin Sanomien Aikakone -palvelusta saatuja sanomalehtireportaaseja ja tutkimusmetodina niiden analysointia representaation kautta. Sanomalehtien valinnassa on otettu huomioon muun muassa julkaisujen koko, poliittinen asema sekä lehden levikkialue. Olen tutkielmassani tarkastellut artikkeleja yli 25 eri sanomalehdestä saadakseni mahdollisimman kattavan kuvan siitä, kuinka rahapelaaminen ilmeni ja otettiin vastaan eri puolilla Suomea. Suhtautumisessa rahapelaamiseen on havaittavissa selkeitä eroja esimerkiksi sukupuolten, väestöryhmien ja eri yhteiskuntaluokkien keskuudessa. Tutkimuksessani on käytetty myös lukuisia verkkolähteitä sekä tutkimuskirjallisuutta. Rahapelaaminen on ollut viime vuosina laajalti eri medioissa lähinnä kielteisesti uutisoituna, joten tutkimukseni osuu ajankohdaltaan mielenkiintoiseen aikaan. 1920–1940-lukuja voidaan pitää suomalaisen rahapelaamisen kehittymisen kannalta tärkeimpänä ajankohtana, koska silloin luotiin Veikkaus ja RAY, jotka samalla saivat monopolin rahapelitoiminnan harjoittamiseen. Tutkielmani johtopäätöksistä voidaan todeta, että rahapelaamisen kielteisiä puolia tuotiin selkeästi myönteisiä puolia enemmän esiin. Rahapelaaminen koostui myös normaalista, ei haitallisesta pelaamisesta, josta ei juurikaan uutisoitu. Kielteisten puolien esilletuomiseen lienee syynä ollut epäilevä ja jopa pelokas suhtautuminen rahapelaamiseen – tulisiko kaikki tuotto menemään vain yksityisille bisnesmiehille tarjoten kansalaisille vain ongelmia? Rahapelaaminen tuotti ihmisille monenkaltaisia huolia ja ongelmia, joita edelleen ratkotaan nyky-yhteiskunnassa.

Tiedekunta/Osasto – Fakultet/Sektion – Faculty Humanistinen tiedekunta Tekijä – Författare – Author Jussi Perttuli Työn nimi – Arbetets titel – Title ”Riittääkö vilja?” Ruokakriisin ratkaisut Uudenmaan läänin suomenkielisissä maalaiskunnissa vuosina 1917 - 1919 Oppiaine – Läroämne – Subject Historia Työn laji – Arbetets art – Level Maisterintutkielma Aika – Datum – Month and year Helmikuu 2021 Sivumäärä– Sidoantal – Number of pages 102 + liitteet (15 sivua) Tiivistelmä – Referat – Abstract Tarkastelen tässä maisterintutkielmassa elintarvikekriisin kehittymistä Suomessa vuosina 1917 – 1919. Näkökulmani on maataloustuottajien suhtautuminen peruselintarvikkeiden tarjontaan säännöstellyssä elintarviketaloudessa. Rajaan tutkimukseni koskemaan kulutuksellisesti ja ravintotaloudellisesti tärkeimmän ruoka-aineen viljan lunastusta korttitalouksille. Tuotantoalueena tarkastelussa on Uudenmaan läänin 21 suomenkielistä maalaiskuntaa. Suomalaiset saivat Venäjän maaliskuun vallankumouksen seurauksena vapaammat poliittiset oikeudet hoitaa maan sisäisiä asioita. Eduskunta sääti perustuslaillisessa järjestyksessä hyväksytyn ensimmäisen elintarvikelain. Se astui voimaan 2.6.1917. Sen antoi Tokoin senaatille laajat valtuudet järjestellä elintarvikesäännöstelyä. Siihen kuului mahdollisuus viljan pakkolunastukseen sekä hintasäännöstely. Elintarvikehuollon käytännön työ organisoitiin hoidettavaksi paikallisella tasolla lääneissä ja kunnissa. Niissä toimivat luottamuseliminä kesäkuusta 1917 alkaen lääninkomiteat ja elokuusta 1918 uudistetun elintarvikelain myötä läänin elintarviketoimistot sekä kunnissa elintarvikelautakunnat. Niiden palveluksessa oli virkamiehiä ja toimihenkilöitä. Vastaan tässä maisteritutkielmassa kahteen pääkysymykseen: mitkä seikat johtivat maailmansodasta johtuneen elintarvikepulan kiristymiseen Suomessa vuosina 1917 – 1919 ja miten se ilmeni Uudenmaan suomenkielisissä kunnissa. Merkittävin osatekijä elintarvikehuollon toimivuuden kannalta maan omavaraisuusvaatimuksen olosuhteissa oli elintarvikkeiden hankinta tuottajilta sekä niiden edelleen ohjaaminen kunnan korttitalouksien käyttöön ja kunnan ulkopuoliseen kulutukseen. Viljantuottajien valmius nykyaikaiseen kaupalliseen toimintaan oli vuonna 1917 heikko. Viljanluovuksia kulutuskeskusten kuluttajille alettiin ensimmäisen kerran vakavasti peräänkuuluttaa vuoden 1917 sadosta tuonnin tyrehdyttyä täysin ja, kun varastot oli kulutettu loppuun. Kriisvuosien 1917 ja 1918 sadonkorjuu kohtasi vaikeuksia. Luovutukset kulutuskeskuksiin ja armeijalle siirtyivät pitkälle seuraavan vuoden puolelle. 1910-luvulla maataloudessa elettiin kasvinviljelyn kehittämisen murroskautta. Uudenaikaisempi maanviljely oli vasta oven takana. Käsitys Uudenmaan maatalouden elintarvikkeiden toimituskyvystä oli ristiriitainen. Kulutusmaidon tuotanto ja sen suora toimittaminen kulutuskekuksiin oli kannattavuudeltaan ylivoimaista. Viljan tuotanto läänin ruokittaviin suhteutettuna oli alhainen ja kuluttajat olivat lähellä. Ruuanhakuretket ja salakauppa olivat yleinen ilmiö Uudellamaalla. Analysoin toisen tutkimuskysymyksen osalta kahta asiaa: elintarvikeviranomaistoiminnan johdonmukaisuutta ja viljan saamista paremmin lunastettua yleiseen kulutukseen. Läänin toimitsijat pyrkivät rakentamaan huollon toimivuutta joustavaksi. Pakkoa käytettiin kuntien elintarvikelautakuntia kohtaan harvoin ja se jäi uhkailun asteelle. Kuntien asema oli hyvinkin itsenäinen. Kunnallispolitiikassa vaikuttaneiden henkilöiden, ollen paljon maanviljelijöitä, toiminnalla oli suuri merkitys maalaiskunnan kyvystä järjestää elintarvikehuolto. Elintarvikekriisin hallintaan saamiseksi kului kaksi vuotta syksystä 1917 syksyyn 1919. Sen mahdollisti lopulta sodan päättyminen Euroopassa. Suomessa kriisin laukeaminen sai alulle innostuksen maatalouden laajamittaiseen uudistamiseen ja johti elintarvikkeiden huoltovarmuuden rakentamiseen sotien välisenä aikana. Tutkielman ensisijaisena lähteinä ovat Uudenmaan läänin elintarvikeviranomaisten ja Kansanvaltuuskunnan Elintarvikeosaston arkistot sekä lisäksi taloutta koskevia aikalaistutkimusjulkaisuja. Ensimmäisen maailmansodan ajan elintarvikekriisin vaikutuksista Suomessa on sadan vuoden aikana julkaistu paljon erilaista tutkimusta ja yleisempää historiakirjallisuutta. Näitä olen hyödyntänyt työni taustoituksessa. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Elintarvikehuolto, Uudenmaan läänin suomalaiset maalaiskunnat, ensimmäinen maailmansota, elintarvikekriisi 1917 – 1919, elintarvikelautakunta, läänin elintarviketoimisto, viljantuottajat, viljanluovutus, säännöstelytalous, elintarvikekriisi, elintarvikesäännöstely Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Keskustakampuksen kirjasto Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information

Suomen Naisten Huoltosäätiö perustettiin lokakuussa 1944 ja sen tarkoituksena oli jatkaa Lotta Svärd -järjestön harjoittamaa huolto- ja avustustyötä sekä auttaa lottakomennuksilta siviilielämään palaavia lottia. Lotta Svärd -järjestö perusti huoltosäätiön juuri ennen järjestön lakkauttamista Moskovan välirauhan ehtojen mukaisesti marraskuussa 1944. Huoltosäätiön tarkoituksena oli sen sääntöjen mukaan avustaa sodan vuoksi toimeentulonsa, huoltajansa tai terveytensä menettäneitä naisia ja lapsia sekä kristillisessä hengessä kotien isänmaan puolesta toimineita naisia. Tutkimukseni tarkoituksena on selvittää säätiön toimintaa seuraavien tutkimuskysymysten kautta: minkälaista avustusta Suomen Naisten Huoltosäätiö myönsi vuosina 1945–1952? Keille avustusta myönnettiin? Miksi avustusta ei aina myönnetty? Millaisessa elämäntilanteessa avustusta hakeneet elivät sotien jälkeisessä Suomessa ja millaisiin asioihin avustusta haettiin? Tutkimukseni keskeisin lähdeaineisto on Suomen Naisten Huoltosäätiölle lähetetyt avustushakemukset. Avustushakemuksien kautta olen voinut tarkastella sekä säätiön avustustoimintaa että avustusta hakeneita henkilöitä. Avustushakemuksien lisäksi olen tutustunut Suomen Naisten Huoltosäätiön toimintakertomuksiin ja kokouksien pöytäkirjoihin. Olen käyttänyt tutkimuksessani laadullista ja määrällistä tutkimusmenetelmää. Suomen Naisten Huoltosäätiö myönsi avustuksia sairasavustuksina, ammattiopintoavustuksina ja henkilökohtaisina avustuksina. Myös säätiön ylläpitämien lepokotien rooli avustustoiminnassa oli merkittävä. Suurin syy avustusten antamiselle oli sodan aikana alkanut sairaus ja usein niistä johtuva työkyvyttömyys. Koulutusavustuksia myönnettiin muun muassa sodan keskeyttämien opintojen loppuun saattamiseksi. Moni avustusta hakeneista oli vaikeassa elämäntilanteessa sotien jälkeisessä Suomessa, jossa lähes kaikesta oli pula. Suomen Naisten Huoltosäätiön myöntämillä avustuksilla oli suuri merkitys niitä saaneille.

Maisterintutkielmassani tarkastelen Helsinkiin sijoitetun venäläisen sotaväen julkaisemia ja toimittamia sanomalehtiä 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeisenä aikana. Helmikuun vallankumous oli Venäjän historian murroskohta, joka toi mukanaan uusia mahdollisuuksia ja poliittisia muutoksia, joiden vaikutukset yltivät yhteiskunnan jokaiselle tasolle. Helsinkiin sijoitetun sotaväen keskuudessa nämä vaikutukset näkyivät erityisen hyvin Pietarin läheisyyden, sekä Suomen sodasta hiukan erillään olevan aseman takia. Venäläinen sotaväki oli olennainen osa helsinkiläistä katuvaa ensimmäisen maailmansodan aikana ja neuvostoja perustettaessa vuonna 1917 heidän poliittinen merkityksensä ja läsnäolonsa kasvoivat huomattavasti. Venäläissotilaiden arki ei kuitenkaan ollut ainoastaan politiikkaa, vaan heidän elämäänsä värittivät Helsingin viihdetarjonta ja koulutusmahdollisuudet, jotka nähtiin keinona parantaa ihmisten elintasoa. Tutkin sanomalehtien sisällön perusteella, miten eri lehdet käsittelivät Venäjän ja Suomen poliittisia tapahtumia ja ilmapiiriä vuonna 1917, sekä tarkastelen Helsingin venäläisten sotilaiden arkea. Lähdeaineistonani toimivat Helsingissä julkaistut Helsingin sotilas- ja työläisneuvoston virallinen lehti Izvestija, sekä viisi paikallista puoluelehteä, jotka edustivat poliittiselta suuntaukseltaan Venäjän sosiaalidemokraattisen työväen puolueen kahta suuntausta, menševikkejä ja bolševikkeja, sekä sosialistivallankumouksellista ja vasemmistososialistivallankumouksellista puoluetta. Käyn läpi näiden lehtien vaiheita ja tuon esille niiden sisällön keskeisiä piirteitä, vertaillen niitä samalla keskenään. Helsingin venäjänkieliset sanomalehdet toimivat poliittisena massamediana, joilla pyrittiin sekä välittämään tietoa, että rakentamaan mielikuvia ja muokkaamaan mielipiteitä. Samaan aikaan ne kuvasivat vuoden 1917 vallankumouksien venäläisille mukanaan tuomia poliittisia ja arkisia mahdollisuuksia.

Pro gradu -tutkielmassani käsittelen jatkosodan urheilutoimintaa. Jatkosodan asemasotavaiheen, loppuvuodesta 1941 alkukesään 1944, aikana suomalaiset sotilaat käyttivät vapaa-aikaansa monin eri tavoin, muun muassa urheillen. Tutkielmassa käytän lähteinä sodan ajan urheilulehdistä Työväen Urheilulehteä sekä Suomen Urheilulehteä, tiedotuskomppanian miesten (tk-miesten) raportteja rintaman urheilukilpailuista, urheilu-upseerien papereita ja sodan aikaista kirjeenvaihtoa sekä ohjeistusta. Näiden aineistojen pohjalta rakennan laajan kuvan urheilutoiminnan laajuudesta, sen syntymisestä, monipuolisuudesta ja vaiheista vuosina 1941–1944. Aiheesta aikaisemmin kirjoitettu sota- ja urheiluhistoriaan liittyvä tutkimuskirjallisuus tukee hyvin tutkimustani. Uutena asiana esitän urheilutoiminnan laajuuden asemasotavaiheen aikana sekä toiminnan monipuolisuuden esimerkiksi monien eri urheilulajien kautta. Monet sotilaat kuluttivat aikaa monilla eri tavoilla asemasodan aikana, he kirjoittivat kirjeitä kotiin, lukivat sanomalehtiä, tekivät puhdetöitä tai urheilivat. Asemasodan liikkumattomat linjat ja muuta sota-aikaa vähäisemmät taistelutehtävät mahdollistivat vapaa-ajan hyötykäytön erilaisten harrastusten parissa. Liikunnalla sekä hyvällä fyysisellä kunnolla oli pitkät perinteet Suomessa, sillä jo 1900-luvun alussa urheilulla ja liikunnalla oli merkittävä rooli suomalaisessa yhteiskunnassa. Vasta itsenäistynyt valtio näki nuoressa ja hyvinvoivassa kansassa mahdollisuuden hyvän kansakunnan rakentamiseen. Sisällissodan jälkeen suojeluskunnat, ja kesällä 1918 perustettu armeija ottivat myös liikunnan sekä urheilun osaksi koulutustaan. Nuoret miehet saivat asevelvollisuuden yhteydessä opastusta liikunnassa, ja tämän lisäksi monet miehet harrastivat urheilua myös vapaa-aikanaan joko työväen tai Suomen urheiluliiton joukkueissa ja jaostoissa. 1900-luvulla urheilu oli osa arkielämää eivätkä ottelut tai kisat loppuneet edes sotavuosien aikana. Suomalaiset rintamasotilaat harrastivat urheilua myös rintamien välittömässä läheisyydessä ja vaikeissa olosuhteissa asemasodan aikana. Urheilutoiminta alkoi kehittyä sotamiesten keskuudessa, koska taistelukosketukset viholliseen vähenivät ja sitä kautta syntyneen vapaa-ajan merkitys alkoi kasvaa. Ensimmäisiä urheilukilpailuita pidettiin jo syksyllä 1941, mutta laajemmin toiminta lähti käyntiin vasta alkuvuonna 1942. Toiminta kattoi suuren määrän eri lajeja, mistä hyvänä esimerkkinä on Karhumäen urheilukisat talvi- ja kesälajeissa. Kilpailuissa oli mukana lukuisia eri lajeja, joiden kilpailuihin otti osaa satoja miehiä. Urheilutoiminta laajeni entisestään, kun sodan johdossa alettiin laatimaan kilpailukäskyjä ja suunnitelmia urheilun laajamittaiseksi toteuttamiseksi ympäri rintaman. Urheilu oli hyvä fyysinen harrastus, jonka avulla miehet pidettiin sekä henkisesti että fyysisesti taistelukunnossa. Kun urheilutoiminta nostatti mielialaraporttien mukaan yhteishenkeä, oli urheilulla suuri merkitys miesten viihdytyksessä ja kouluttamisessa jatkosodan aikana. Rintamilla kaikki miehet eivät urheilleet, mutta liikunta ja erilaiset massasuoritukset kuten hiihto- tai juoksukisat, joihin kaikki määrättiin osallistumaan, toivat liikunnan monen sotilaan arkeen rintamaelämässä. Innokkaimmat miehet harrastivat liikuntaa päivittäin ja ottivat osaa lukusiin eri kilpailuihin. Urheilutoiminnan osalta vuodet 1942 ja 1943 olivat kaikkein vilkkainta aikaa, sillä eri lajeissa kilpailtiin aina pienistä yksiköiden sisäisistä kilpailuista armeijakuntien ja armeijoiden välisiin suurkilpailuihin. Suurissa kilpailuissa ratkaistiin kunkin alueen parhaat urheilumiehet ja niissä tuloksetkin saattoivat nousta lähelle rauhanajan tasoa. Urheilu oli monelle tuttu harrastus kotirintamalta, joten sotaan lähteneiden miesten mukana kilpailut siirtyivät Laatokan rannoille ja Itä-Karjalan metsiin. Liikunnan ja urheilun harrastaminen loppui kesäkuun 1944 alussa,trNeuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksensä, joka lopulta mursi suomalaisten puolustuslinjan. Lapin sodassa ei sen erilaisen luonteen takia ollut enää laajaa urheilutoimintaa. Monet miehet osallistuivat urheilukilpailuihin jatkosodan aikana, ja erilaisia kisoja pidettiinkin tuhansia erilaisia aina arki-illan yleisurheilusta koko viikonlopun kestäviin monien lajien suurkisoihin. Sodan johdon asettamat tavoitteet urheilun harrastamisesta vapaa-ajalla toteutuivat, ja suomalaiset sotilaat saivat harrastaa lajiaan, harjoitella tuleviin kisoihin tai ottaa osaa korsujen välisiin jalkapallo-otteluihin. Suomalainen urheiluelämä ei loppunut täydellisesti sotavuosien aikana, vaikka vaikea tilanne asetti sille omat haasteensa.

Tässä pro gradu-työssä tutkin Argentiinan vuoden 1976 sotilasvallankaappauksen ja sitä seuranneen el Proceso de Reorganización Nacionalin (PRN) nimellä tunnetun sotilasdiktatuurin aatteellista pohjaa ja toimintaa. Kysymyksenasetteluni on kaksiosainen ja työn ensimmäisessä luvussa keskityn käsittelemään, miten sotilasjohto itse oikeutti vallankaappauksensa ja millaisella aatemaailmalla he koettivat luoda legitimiteetin sotilashallinnolle ja sen toiminnalle. Lisäksi pohdin, miksi tällainen argumentaatio autoritaarisen ja ei-demokraattisen vallan puolesta oli mahdollista. Tutkielman toisessa osiossa keskeinen kysymykseni on, miten regiimi toimi tämän aatteellisen viitekehyksen puitteissa. Tässä erityisenä fokuksenani on toiminta likaisena sotana tunnetun valtioterrorin ja repression ajanjakson aikana. Ajallinen rajaukseni on sotilashallinnon alkuvuodet eli vuoden 1976 vallankaappaus ja valtioterrorin aktiivisimmat vuodet 1976–1978. Tärkeimpänä lähteenäni tutkiessani sotilashallinnon aatteellista pohjaa ja vallanoikeutusta on sotilashallinnon tuottama dokumenttikokoelma, josta löytyy asiakirjat muun muassa hallinnon tavoitteista ja poliittisista perusteista. Likaista sotaa ja juntan toimia tutkiessani tärkeimpinä lähteinäni toimii totuuskomission loppuraportti Nunca más sekä asevoimien toimintamanuaalit. Näiden lisäksi olen tulkintoja tukevana lähdemateriaalina hyödyntänyt kahta muistelmateosta, juntan säätämiä lakeja sekä Yhdysvaltojen ulkoministeriön digitaalisesta arkistosta löytyviä aineistoja. Sotilasjohto pyrki oikeuttamaan kaappauksensa ja legitimoimaan valtansa useiden syiden kokonaisuudella, jonka taustalla vaikutti muun muassa kansallisen turvallisuuden doktriini ja ajatus asevoimien institutionaalisesta luonteesta. Kansallisen turvallisuuden doktriini tarjosi aatepohjan, jonka mukaan asevoimien valta on oikeutettua, mikäli kansallinen turvallisuus on uhattuna sisältä päin tulevan vihollisen toimesta. PRN argumentoikin kumouksellisuuden olevan suuri uhka Argentiinalle ja vain asevoimien pystyvän vastaamaan tähän uhkaan. Lisäksi juntta vetosi sotilashallinnon olevan institutionaalinen vallanpitäjä, joka kohoaa henkilökeskeisyyden ja myrskyisän politiikan yläpuolelle. PRN:ää voi kuvata byrokraattisautoritaariseksi regiimiksi, sillä sotilashallinto koetti rakentaa legitimiteettiään sillä, että byrokraattinen ja institutionaalinen valta on pragmaattista ja järkevää ja sillä saadaan maahan järjestys. Lisäksi sotilasjohto käytti kristillistä, nationalistista ja konservatiivista arvomaailmaa tukemaan hallintonsa legitimiteettiä. Sotilashallinnon aatemaailma kansallisen turvallisuuden doktriinista institutionaaliseen valtaan laitettiin käytäntöön ennen kaikkea likaisessa sodassa. Sotilasjohto oli argumentoinut vastaavansa kumouksellisuuden uhkaan, mutta todellisuudessa likaisessa sodassa oli kyse laajasta valtioterrorista. Kansallisen turvallisuuden doktriinin ajatusten mukaisesti sotilasjohto näki ”sisäisen vihollisen” laajana konseptina ja aloitti systemaattisen terrorin kaikkia sellaisia henkilöitä kohtaan, jotka se näki aktiivisina tai potentiaalisina hallinnon vastustajina ja diktatuuri jätti jälkeensä 30 000 kadonnutta henkilöä. PRN:n likaisen sodan taktiikka pohjasi salaiseen ja suunnitelmallisesti hajautettuun toimintaan, joka kuitenkin oli systemaattista ja tarkan institutionalisoitua. Likaista sotaa käytiin myös muilla rintamilla ja hallinnon ja talouden toiminta valjastettiin sotilashallinnon tavoitteita tukemaan. Argentiinassa oli ollut pitkään epävakaa tilanne ja sotilasjohto oli rauhassa valmistellut kaappausta ja miettinyt miten oikeuttaa autoritaarinen ja repressiivinen sotilasvalta. Kaappauksen koittaessa he kytkivät argumentit maan tilanteeseen ja syventynyt kriisi mahdollisti kaappauksen onnistumisen. Myös kylmän sodan konteksti toimi taustatekijänä kaappaukselle ja sen rintamalinjat tarjosivat sotilashallinnolle mahdollisuuden vedota kumouksellisuuden uhkaan ja esittää laaja valtioterrori vastasissisotana