Browsing by master's degree program "Kulttuuriperinnön maisteriohjelma"

Kaupunkikuvalla on tärkeä merkitys niin kaupungeille kuin niiden asukkaille. Kaupunkihallintojen tehtävänä on tiedetysti ohjata rakentamista erilaisin ohjein ja rakennusmääräyksin. Vähemmän on kuitenkaan tietoa siitä, miten kaupunkiasukkaat ovat osallistuneet kaupunkikuvan muodostamiseen rakennustensa julkisivujen arkipäiväisellä ylläpidolla. Millaisia ovat olleet heidän kaupunkikuvalliset arvonsa tai suhteensa rakennusperintöön? Entä miten käytettävissä olleet rakennusmateriaalit ovat vaikuttaneet julkisivujen ylläpitoon? Tavallisiin kaupunkiasukkaisiin ja materiaalihistorian vaikutuksiin keskittyvän mikrohistoriallisen tutkimuksen tavoitteena on laajentaa ymmärrystä kaupunkien rakennusperinnöstä. Yleisimmin asuintalojen julkisivuissa on uusittu ikkunoita ja niiden muotoja. Tarkastelen julkisivuikkunoihin yli sadan vuoden aikana tehtyjä muutoksia asunto-osakeyhtiömuotoisissa kerrostaloissa helsinkiläisessä Etu-Töölön kaupunginosassa, jonka kaupunkikuvan suunnittelussa Helsingin kaupunki on ollut alusta lähtien aktiivisesti mukana. 1900-luvun alussa perustettu kaupunginosa on nimetty yhdeksi valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä. Perehdyn ikkunoiden uusimista koskeviin ohjeisiin ja rakennuslupadokumentteihin ja tutkin eri aikoina toteutuneita ikkunoita valokuvista ja empiirisesti havainnoiden. Koska kirjallisia lähteitä asunnonomistajien kaupunkikuvallisista näkemyksistä on yleensä tallentunut vain niukasti, tukeudun olettamukseen, että arkkitehtonisia ja rakentamiseen liittyviä arvoja voi ilmaista myös visuaalisin ja materiaalisin keinoin. Taloyhtiöiden harjoittama julkisivuikkunoiden toistuva remontointi osoittautui toimenpiteeksi, jonka avulla asunnonomistajat pyrkivät vaalimaan rakennuksensa ja sen asuinyhteisön ominaispiirteitä ja rakennusperintöä. Samalla he osallistuivat omalta osaltaan kaupunkikuvan muokkaamiseen. Ikkunamuodoissa näkyivät selkeästi erilaiset ajassa esiintyneet, asumiseen ja rakennustyyleihin liittyneet ihanteet. Erityisen kiinnostaviksi osoittautuivat materiaalien, varsinkin lasin, vaikutukset muotoiluun.

Tutkielmassa tarkastellaan taiteellisen ja kuratoriaalisen tekijyyden jakautumista kolmessa komissioidun installaatiotaiteenteoksen esityksessä. Tapausanalyysien kohteena ovat Pilvi Takalan Close Watch (23.4.–27.11.2022) Suomen paviljongissa Venetsian biennaalissa, Chiharu Shiotan Äärirajoilla (27.10.2021–27.11.2022) Espoon modernin taiteen museossa EMMAssa ja Hans Op de Beeckin Hiljainen paraati (21.9.2022¬–26.2.2023) Helsingin Amos Rexissä. Jokaisessa esimerkissä käsitykset näyttelystä ja teoksesta voidaan nähdä ainakin osittain fuusioituneen keskenään. Tapausanalyysien kautta tutkielma tarkastelee millaisilla keinoilla installaatioteos tilanteena, jossa katsoja tulee aktiiviseksi osaksi teosta, on rakennettu ja kuka sen on rakentanut. Lisäksi tutkielma syventyy myös näyttelyrakenteiden ja tilasuunnittelun vaikutukseen osana taidekokemusta.Tutkielma hyödyntää keskeisenä aineistonaan näyttelyiden kuvalähteitä, ensikäden kokemukseen perustuvaa tietoa sekä näyttelyiden kuraattoreilta puolistrukturoitulla metodilla kerättyä haastatteluaineistoa tapahtumien kulusta. Laadullisissa tapausanalyyseissä vuorottelevat perinteinen näyttelyanalyysi sekä kuraattoreilta kerätty haastatteluaineisto. Tutkielmassa käy ilmi, että jokaisessa tarkastelun kohteena olleessa näyttelyssä tekijyys oli aina jossain määrin jaettua, mutta kuraattorin vaikutus vaihteli tapauskohtaisesti ja myös muiden taiteen esittämisen ammattilaisten, kuten näyttelymestareiden, rooli nousi esiin. Teokset hyödyntävät monenlaisia keinoja katsojan osallistamiseen ja immersioon, mutta kaikki tutkielman esimerkeistä kirjaimellisesti asettavat katsojan kooltaan suuren teoksen kehyksen sisään ja edellyttävät tilan läpi fyysisesti kulkemista ajallisen keston kautta kokonaisvaltaisen kokemuksen saavuttamiseksi. Haastatteluaineiston kautta tutkielma havainnollistaa monipuolisesti kuraattorin työtä installaatioteoksen komissioimisen ja ensiesittämisen parissa, sekä installaatiotaiteilijan valtaa museotilassa.

Tutkimuksen kohde on vuodesta 1979 vuoteen 2016 toimineen Helsinki-Itäväylän Nuorkauppakamari ry:n vuosijuhla Itäväylän iltapäivä. Tarkastelen tutkimuksessa Itäväylän iltapäivän pitkää lounasta yhteisöllisenä, rituaalisia ja seremoniallisia elementtejä sisältävänä perinteisenä esityksenä. Kysyn, mikä merkitys juhlalla ja perinteillä oli osallistujille sekä mitä merkityksiä ja arvoja juhlassa välitettiin osallistujille. Vuosijuhlan muita osia, lounaan jälkeistä saunaa ja iltajuhlaa sekä Käätyjen kiillottajaisia, puheenjohtajien saunailtaa, tuon esiin siltä osin kuin niihin liittyvä aineisto tukee tutkielmaa kokonaisuutena. Tutkielman aineistoa ovat tekemäni haastattelut ja laatimieni kahden kyselyn vastaukset sekä yhdistyksen lehdet, historiikit ja pienoishistoriikkina toiminut laulukirja. Olen tuonut tutkimukseen mukaan myös omaa, 14 vuoden aikana kartuttamaani kokemusta Itäväylän iltapäivän osallistujana ja järjestäjänä. Tutkimusmenetelmänä sovellan teorialähtöistä sisällönanalyysia. Teoreettisena viitekehyksenä käytän Richard Schechnerin esitysteoriaa, jonka osalta sovellan myös siihen perustuvan mallin kolmea vaihetta analyysilukujeni rakenteena. Ensimmäisessä luvussa käyn läpi vuosijuhlan lähtökohtia. Siinä keskeinen käsite on keksitty perinne, joka määrittää muun muassa juhlan ajankohdan sekä sen osallistujat, ruoan ja etiketin. Toisessa luvussa käsittelen vuosijuhlaa rituaalisena ja seremoniallisia piirteitä sisältävänä esityksenä. Käyn läpi juhlapaikkaan, näyttämöön ja lounaan valmisteluihin sekä lämmittelyyn liittyviä asioita. Lounaan ohjelman osalta esittelen pres- eli puheenjohtajalaulujen perinnettä ja historiaa sekä van Gennepin ja Turnerin teoretisointiin pohjautuvia, siirtymäriiteiksi tulkittavissa olevia siirtymiä statuksesta toiseen. Näihin liittyvät myös symboliset esineet, kuten puheenjohtajan käädyt, sekä lounaan aikana ritualisoitu snapsien nauttiminen juomalaulujen tahdittamana. Kolmannessa luvussa, jälkivaikutuksissa, osallistumisen kautta syntyneet muistot, joita pres-laulut tallentavat, sekä palkinnot merkityksellisinä esineinä linkittyvät perinteiden merkityksen kasvuun, joka on tärkeää yhteisöllisyyden ja toiminnan jatkuvuuden kannalta. Yhdistyksen historiasta ja toimijoista, eritoten puheenjohtajista, kertovien laulujen yhteinen esittäminen, palkintojen jako ja puheet toimivat yhteisöllisyyden luomisen ja edistämisen moottoreina. Vuosijuhlan tarkoituksena oli kertoa menneestä vuodesta, palkita yhdistysaktiiveja ja vahvistaa yhdistyksen merkitystä jäsenten elämässä sekä tätä kautta myös heidän identiteettejään ja roolejaan yhdistyksen, Helsinki-Itäväylän, toimijoina. Vuosittain toistuvana perinteenä juhlaesitys ylläpiti ja loi yhteisöllisyyttä jäsenten ja entisten jäsenten välillä, mikä osaltaan paransi yhdistyksen olemassaolon edellytyksiä ja sen toiminnan jatkuvuutta. Svenska Klubbenilla pidetylle Itäväylän iltapäivän pitkälle lounaalle tultiin viettämään iloista joulukuun iltapäivää vanhojen ystävien ja uusien tuttavien kesken.

Uskontotieteen etnografinen tutkielmani tarkastelee elävien ja kuolleiden ihmisten välisiä yhteyksiä 2000-luvun Suomessa. Työn pääkohteena on kysymys siitä, miten läheisensä menettäneet ihmiset voivat kokea yhteyttä kuolleeseen lähiomaiseensa oman eletyn ruumiin kokemuksensa kautta? Tarkemmin tarkastelen tutkielmassa tapoja, joilla yhteys vainajaan rakentuu, ilmenee ja pysyy yllä omaisten ruumiin kokemuksessa ja sen kautta. Työssä läheisensä menettäneen ihmisen yhteyden kokemuksesta kuolleeseen omaiseensa käytetään termiä vainajayhteys. Tutkielma hyödyntää teoreettisena työkalunaan ruumiinfenomenologista filosofiaa, jossa eletyllä ruumiilla tarkoitetaan elävää, aistivaa ja havaitsevaa kehoa niin kuin se yksilön omassa jokapäiväisessä kokemuksessa hahmottuu. Yhtaikaa eletty ruumis on myös yksilön maailmassa olon lähtökohta, jossa ihmisten välisyys eli intersubjektiivisuus sekä vuorovaikutus toisiin tapahtuvat. Monikenttäisen tutkielmani aineistona ovat kahdeksan suomalaisen lähiomaisensa menettäneen naisen haastattelua. Lisäksi hyödynnän työssä muistiinpanojani, joita olen kirjoittanut vierailuistani haastateltavien kodeissa, käynneistäni haastateltavien kuolleiden omaisten haudalla ja kuolinpaikalla. Tämän ohella tutkielma-aineisto muodostuu havainnoinnistani Facebook-muistoryhmissä, sekä kahden haastateltavan verkossa kirjoittamasta omaisensa kuolemaa käsittelevästä blogista. Tutkielma osoittaa, miten aineistossa omaisensa menettäneiden ihmisten yhteys vainajaan ilmeni, rakentui sekä pysyi yllä heidän ruumiin kokemuksessaan. Tärkeimpänä työn huomiona oli tällöin, miten vainajaan tuntemasta yhteydestään kertoessaan ilmaisivat aineiston omaiset vainajan yhtaikaa elävän ja olevan olemassa osana omaa ruumiistaan sekä sen kokemuksia, toimintoja ja aistimuksia. Havainto vahvisti myös aineiston kokemusten kytköstä tutkielmassa teoreettisesti hyödynnettyyn ruumiinfenomenologiseen filosofiaan, kokemusten painottaessa omaisten eletyn ruumiin ja ihmisten välisyyden merkitystä heidän maailmassa olemisensa lähtökohtana. Ymmärrys omaisen eletyssä ruumiissa olemassa oloaan jatkavasta vainajasta tuli esiin tavassa, jolla kuolleen läheisen koettiin elävän osana omaisen elintoimintoja kuten verenkiertoa, hengitystä tai sydämen sykettä. Samalla vainajayhteys rakentui osaksi eletyn ruumiin kokemusta kun vainajan ymmärrettiin elävän jonkin omaisen arvokkaan, omalle olemassa ololle keskeisen kehon kohdan osana. Yhtälailla myös omaisen yhteyden kokemusta vainajaan ilmaisevat tunteet paikallistuivat omaisen ruumiiseen, jolloin erityisesti sydän korostui kehollisten ihmisten välisiä yhteyksiä ilmaisevien tunnekokemusten keskuksena. Omaiset toivat ilmi, miten heidän tässä hetkessä hahmottuvan ruumiin kokemuksensa olemista ohjaavat suuntaviivat olivat muodostuneet jo menneisyydessä, suhteessa vielä silloin eläneeseen vainajaan, suunnaten yhä tässäkin hetkessä omaisten tapaa olla maailmassa ja ymmärtää todellisuutta. Keskeisintä oli, miten omaisille vainajan läsnäolo ja vaikutus tässä tietyllä tavalla rakentuneessa ruumiillisessa todellisuudessa ei ollut kadonnut tämän kuoleman myötä. Näin omaisten eletty, -historiaan ja aikaan suhteessa oleva-, ruumiin kokemus välitti monenlaista tietoa vainajan jatkuvasta olemassaolosta siinä vielä nykyisyydessäkin. Kehon kokemuksen tuottamaa ymmärrystä yhteydestä vainajaan syntyi erityisesti aistihavaintojen myötä, jolloin tulkitsin työssä aistimisen olleen tutkielman omaisille vainajayhteyden olemassaolosta viestivä kehollisen tietämisen väline. Keskeistä oli, miten aistiminen yhdistyi aineistossa ihmisten välisiin suhteisiin sekä niiden ylläpitoon, jolloin omainen pystyi kehonsa kautta eri tavoin aistimaan vainajan läsnäoloa elämässään ja ympäristössään. Samalla omasta ruumiin kokemuksesta lähtöisin olevat aistielämykset kytkivät kuolleen läheisen entistä lujemmin omaisen kehon osaksi ja tekivät tämän olemassaolon siinä vielä selväpiirteisemmin koettavaksi.

Tiivistelmä Tiedekunta: Humanistinen tiedekunta Koulutusohjelma: Kulttuuriperinnön maisteriohjelma Opintosuunta: Uskontotiede Tekijä: Jenna Kuronen Työn nimi: Kääntymisen kaltaisuus muutosprosessissa kohti vegaanista ruokavaliota Työn laji: Syventävien opintojen tutkielma Kuukausi ja vuosi: Marraskuu 2021 Sivumäärä: 64 sivua. Liitteet 2 sivua. Avainsanat: Narratiivisuus, konversio, kääntyminen, muutosprosessi, vegaaninen ruokavalio Ohjaaja tai ohjaajat: Titus Hjelm Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto – Helda / E-thesis (opinnäytteet), ethesis.helsinki.fi Tiivistelmä: Tutkielma käsittelee kääntymisen kaltaisuutta kertomuksissa muutoksesta kohti vegaanista ruokavaliota. Äkillinen muutos vegaaniseen ruokavalioon liitetään usein uskonnollisen kääntymisen kaltaisia piirteitä. Nämä käsitykset juontavat juurensa varhaisesta konversiokäsityksestä. Tutkielmani tavoitteena on osoittaa, että myös modernilla uskonnollisella kääntymisellä voi olla yhteyksiä vegaanisen muutosprosessin kanssa, jossa keskeistä on yksilön toimijuus. Tutkimuskysymykseni on: minkälaista kääntymisen kaltaisuutta esiintyy muutosprosessissa kohti vegaanista ruokavaliota? Teoreettisena taustana tutkielmassa toimii uskonnollisen konversioperinteen tutkimukset, jotka muodostavat tutkielman konversiomallin. Konversiomallin mukaan yleisin tapa liikkua kohti uskonnollista konversiota on edelleen tyypillisen kääntymyskertomuksen mukainen jatkumo, joka etenee ahdistuksesta parempaan elämään. Ihmisten aktiivisuus ja henkilökohtaiset motivaatiot ovat kuitenkin lisääntyneet, ja niillä on yhdessä yksilöiden taustojen kanssa merkittävä vaikutus siihen, minkälaiseksi konversiopolku muodostuu. Narratiivisessa tutkielmassani aineistona toimii kahdeksan haastattelua. Narratiivisen menetelmän avulla tarkastelen, miten haastateltavat kertovat muutosprosessistaan kohti vegaanista ruokavaliota. Kertomusten sisällä tarkastelen haastateltavien nimeämiä tapahtumia ja kokemuksia sekä niiden vaikutusta muutokseen. Tutkielmastani selviää, että haastateltavien kertomuksissa korostuvat ristiriitaiset kokemukset ja elämän käännekohdat sekä sosiaaliset suhteet. Haastateltavien muutoskaarista ilmenee, että kertomusten lopputulokset määrittyvät pitkälti alkuperäisen motivaation kautta. Kertomusten kaarissa korostuvat vapauden, oman itsensä kokemisen ja parhaan mahdollisen elämäntavan teemat. Haastateltavien muutoskertomuksissa on yhteisiä piirteitä modernin konversiotutkimuksen kanssa, kuten ympäristön merkitys, tyytymättömyys valtakulttuurin ruokasysteemiin ja alttius muuttaa elämäntilanteita käännekohdissa. Tutkielma on yksi ensimmäistä teoksista, jonka tarkoituksena on ymmärtää uskonnollisen konversion suhdetta ruokavaliota koskevassa elämäntapamuutoksessa. Tutkielmani toimii alkuna toivottavasti kasvavalle tutkimusperinteelle, jossa keskitytään yksilöiden merkitysten rakentumiseen ruokavalion avulla.

Tiivistelmä: Maisterintutkielmani tarkoitus on avata Israelin ja Palestiinan taiteen kansallisten myyttien ja symbolien käyttöä alueen taiteessa. Käsittelen maa-alueeseen liittyviä naissymboleita ja uhrin ja urhon myytien ilmentymiä. Tutkimustapauksinani käytän muun muassa Sigalit Landaun suolatöitä, Anisa Ashkarin ja Raeda Saadehin performansseja, Adi Nessin ja Michail Hallaqin pietatöitä ja Ismail Shammoutan ”Madonna” maalauksia. Tulen tutkimaan asiaa Roland Barthesin teorian avulla, joka jakaa myytin kohtaamisen ja käytön kolmeen eri tapaan. Tapa yksi on myyttiä tuottava, tapa kaksi on sen huomaava ja analysoiva ja tapa kolme on sitä sokeasti kuluttava. Havaittavissa on myös mahdollinen uusi tapa, eli myyttiä ”pakeneva” tapa. Tämä tapa on reaktio tavalle kaksi. Yhdistän havaitun Barthesin myytin kohtaamisen tavan hermeneuttisen kehään ja spiraaliin. Erityisesti spiraalin avulla kykenen selvittämään myytin mahdollisia totaalisia ja relatiivisia käyttötapoja. Myytin käyttötavasta ja sen hermeneuttisesta asemasta voi myös versoa yhteisen synteesin mahdollisuus. Termillä totaalinen tarkoitan asiaa, joka voi tuoda vakautta, mutta voi olla samalla sitova. Termillä relatiivinen tarkoitan asiaa, joka on eteenpäin vievä ja reflektoiva, mutta samalla voi olla tyhjyyttä luova. Siinä missä reflektointi uudistaa myyttistä kenttää, voi se myös luoda tyhjyyttä. Vastaavasti voivat jäykät myyttirakenteet tukahduttaa muutoksen ja ne voivat pitää yllä heikkoa ja kärsivää yhteiskuntaa. Taideteoksessa voi olla samaan aikaan relatiivisuutta ja totaalisuutta, koska ne palvelevat eri lailla oman yhteisönsä sisällä ja suhteessa vastapuoleen. Yhdellä objektilla voi olla monta eri symbolista merkitystä ja tulkintaa. Etnografiset elementit ja diasporaelementit ilmenevät usein relatiivisesti, kun ne on aseteltu vastapuolta ja hegemoniaa vastaan. Yhteisön sisällä ne helposti ilmenevät totaalisina ja ylläpitivät tiukkoja myyttirakennelmia. Israelin sisällä postsionistinen ajattelu haastaa hegemonista tilannetta ja purkaa sen myyttejä. Palestiinan sisällä, poliittisen epävakauden vuoksi, myytit palvelevat yhteisöä ylläpitävänä rakenteena. Universaali kuvakieli ja taidehistorialliset referenssit palvelevat kiinnikekohtana länteen. Ne luovat globaalisti kielen, jonka avulla myös poliittinen viesti on selkeästi ymmärrettävä (sosialistinen realismi ja kristillinen ikonografia) Jossain tapauksissa universaali kieli voi olla myös etnografinen ilmentymä. Yhteydellä antiikkiin korostetiin oman kansan maanomistusoikeutetta ja sen historiallisia juuria. Tutkielmani antaa ongelmasta alustavan kuvan, mutta toivon sen luovan keskustelua myyttien käytön mahdollisuuksista ja rajoituksista.

Tutkielmassa nostan esiin amerikkalaisen taiteilija Cy Twomblyn (1928–2011) kuvataiteellisessa tuotannossa esiintyviä ilmiöitä, joita voisi luonnehtia ”katoamisiksi”. Ajatus katoamisesta toimii tutkielmassani yläkäsitteenä yhtäältä kuvan ja sen kannattelemien ilmiöiden verhottuna läsnäolona, toisaalta kuvan ja kokijan suoraviivaisen yhteyden hetkellisenä taukoamisena. Tutkielma esittää tulkintoja kysymykseen siitä, millä tavoin Twomblyn kuvataide herättää kokijassa tuntemuksia kohteen hetkellisesti katoavasta luonteesta. Hetkellisyys tarkentuu edelleen temporaalisuuden käsitteeseen, jossa oleelliseksi nousevat niin kuvatilan kerroksellisuus kuin jälkien rytminen liike ja siinä tapahtuvat keskeytyksetkin. Tulen siten huomioimaan, kuinka tunne verhotusta läsnäolosta rakentuu, missä se ilmenee ja millainen arvo sillä on kuvien vastaanottamisessa. Otan käsittelyyn kuvapinnan materiaalisuuden suhteessa aineettomaan – toisin sanoen, huomion näistä katoamisista kehkeytyvän poissaolon tähdellisyyden. Twomblyn tuotanto on erittäin psykologista ja täten kokijalleen haastavaa. Kuvat vihjailevat ja ehdottavat, mutta vain hämmentääkseen – yksiselitteiseltä vaikuttava viittaus on ainoastaan johtolanka johonkin moniulotteiseen. Twombly tulkitsi antiikin perintöä hyvin enigmaattisella tavalla, omaa aikaansa unohtamatta. Aiheeni myötä olen rajannut aineistoni pääasiallisen analyysin kohteeksi vuosien 1968–1979 välillä syntyneet, Orfeuksen mytologiaa sivuavat teokset. Myytin ympärille punoutuu ajatuksia katoamisesta ja näkemällä todentamisesta, jotka kulminoituvat tutkielman keskeisissä teemoissa. Siten ajatus orfisuudesta viittaa tässä tutkielmassa sekä maalauksissa esiintyvään Orfeus-aiheeseen että ilmiöön, jossa jokin ei näyttäydy suoraan katseelle. Erityiseen tarkasteluun nousevat Veil of Orpheus (1968) ja Orpheus (1979). Toissijaisena aineistonani toimii Rainer Maria Rilken (1875–1926) runokirja Sonetit Orfeukselle (Die Sonette an Orpheus) (1923), jonka tehtävä on tukea tulkintaani nimenomaista myyttiä käsittelevissä taideteoksissa. Hyödynnän havainnoinnin kautta tapahtuvia päätelmiä esittämistäni asetelmista ja niiden keskinäisestä dynamiikasta. Tutkielma osoittaa, että Twomblyn teokset kantavat pääpiirteittäin kahdenlaista katoamista. Yhtäältä katoaminen tapahtuu merkitysten poissaolona tai niiden välittymisen hetkellisenä taukoamisena, toisaalta kuvan materiaalisuuden huokoisuutena ja sen väleihin katoavana eetterinä. Tutkielma tähdentää Twomblyn kerroksellisen kuvatilan muiston ja myytin paikkana. Aiheen yhteydessä tähdelliseksi nousevat taidehistorioitsija Georges Didi-Hubermanin kuvan syvää luonnetta tulkitsevat lähestymistavat. Myytin kätkeminen muokkaa silmälle näyttäytyvän poissaolevuuden läsnäoloksi abstraktion kautta. Tutkielma vahvistaa, ettei temporaalisuuden käsite kiinnity ainoastaan ajallisiin instansseihin, vaan liikehdintään eri olomuotojen välillä. Abstrahoituneisuudessaan taiteilijan tuotanto esiintyy hetkellisenä, jolloin mikään ei ole vakiintunutta vaan jatkuvassa liikkeessä. Toisinaan materiaalisuudeltaan häilyvien kuvien temporaalisuus laajenee hetkellisyyden yli.

Tutkielmassa tarkastellaan uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetukseen liittyvää yhteiskunnallista keskustelua Helsingin Sanomissa. Keskustelua on käyty yleisesti niin opetuksen merkityksestä, sisällöstä, tavoitteista kuin luonteestakin. Viime vuosina keskeisin kysymys on kuitenkin liittynyt siihen, miten katsomusaineiden opetus tulisi käytännössä toteuttaa suomalaisissa kouluissa. Opetus toteutetaan Suomessa niin kutsuttuna oman uskonnon opetuksena, mutta sen tilalle on ehdotettu esimerkiksi kaikille yhteistä uskontotietoa. Erilaisten ratkaisuvaihtoehtojen puolesta ja niitä vastaan on esitetty monenlaisia argumentteja. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, minkälaisia näkökulmia aineistossa esitetään katsomusaineiden opetuksesta, miten niitä perustellaan ja ketkä ovat äänessä. Tavoitteena on arvioida myös median vaikutusta keskusteluun. Tutkielman aineisto koostuu Helsingin Sanomien verkkoarkistossa julkaistuista uutisartikkeleista, mielipidekirjoituksista, pääkirjoituksista ja kolumneista aikavälillä 2012–2020. Aineiston analyysimenetelmänä toimii teoriaohjaava sisällönanalyysi. Analyysin pohjalta voidaan todeta, että katsomusaineet nähdään niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta tarpeellisina oppiaineina. Tutkielman aineistossa niiden keskeisimpinä tavoitteina pidettiin katsomuksellista yleissivistystä, monikulttuurisuuteen liittyvää tietotaitoa, suvaitsevaisuuden ja yhteisöllisyyden edistämistä, arvokasvatusta sekä katsomuksellisen identiteetin rakentumista. Opetuksen luonteeseen liittyen korostettiin objektiivisuutta ja rakentavaa dialogia. Aineistossa kannatusta saivat erityisesti kolme erilaista opetuksen toteuttamistapaan liittyvää ehdotusta. Ensimmäisen mukaan suomalaisissa kouluissa tulisi siirtyä kaikille oppilaille yhteiseen katsomusaineeseen, mitä perusteltiin etenkin monikulttuurisuuteen liittyvillä teemoilla. Toisen ehdotuksen mukaan kouluissa tulisi pitäytyä nykyisessä oman uskonnon opetusmallissa, mitä perusteltiin erityisesti vähemmistöjen oikeuksilla. Kolmannen mukaan kouluissa olisi järkevintä siirtyä näiden välimalliin eli osittain yhteiseen opetukseen, joka on ollut jo useamman vuoden ajan käytössä esimerkiksi Kulosaaren yhteiskoulussa Helsingissä. Lisäksi aineistossa ehdotettiin elämänkatsomustiedon avaamista kaikille oppilaille valinnaiseksi aineeksi sekä uskonnon opetuksen lakkauttamista tai integroimista muihin oppiaineisiin.

Tutkimukseni on aineistolähtöinen ja kulttuurihistoriallinen kuvaus 1900-luvun alun maaseudun arjesta. Tutkin omavaraisten pientilojen arjen rytmejä ja kirjoittajien kokemuksia muistitietoaineistoa hyödyntämällä. Aineistoni on Seurasaari-lehdessä julkaistu, Kansallismuseon kansatieteellisen osaston kysely numero 10, maaseudun työvuosi, josta olen poiminut satunnaisotannalla 18 vastausta. Kysely on vuodelta 1963. Olen tarkastellut aineistoani lähiluennan menetelmällä. Tutkielman teoreettisessa kehyksessä kulttuurihistoriallinen arjen kuvaus yhdistyy kulttuurianalyysin kanssa. Tutkielmalleni olennaisia käsitteitä ovat arki ja modernisaatio. Arjen tutkimuksella voidaan saada tietoa siitä, millaisia vaikutuksia sosiaaliset ja kulttuuriset muutokset tuottavat yksilöiden elämässä mikro- ja makrotasoilla. Modernisaatiossa otetaan käyttöön uusia teknologioita ja ajatusmalleja, jotka koskevat kulttuuria ja yhteiskuntaa. Tutkimustulokseni perusteella omavaraisten pientilojen arki rakentui ruoantuotannon ympärille muodostaen erilaisia rytmejä. Rytmit ajoittivat ja jäsensivät työtä ja arkea. Ruokailut ja kahvittelut tauottivat työpäiviä. Arjessa tarvittiin suunnitelmallisuutta ja kykyä ennakoida tulevaa. Arkisten rytmien taustalla vaikuttivat muun muassa työtehtävät, vuodenajat, valo ja lämpötilat sekä sosiaaliset käytännöt. Omavaraistaloudessa vapaa-aikaa ei eroteltu työnteosta. Syksystä kevääseen työpäivää jatkettiin sisätiloissa puhde- ja käsitöitä tehden. Vuodenajat ja ympäröivä luonto loivat arjen ja työvuoden rakentumisen kehyksen. Maanviljelystä elantonsa saaneiden henkilöiden tuli osata tarkkailla luontoa ja sen muutoksia ajoittaakseen työtehtäviä. Työhön tarvittavat opit saatiin kotoa. Työhön ja arjen rytmeihin liittyi käytännön kautta kehittyneitä työtapoja ja myytillisiä uskomuksia. Kirjoittajat eivät erottele käytännöllistä ja myytillistä ajattelua toisistaan. Yhdessä työskentely lisäsi yksitoikkoisten ja raskaiden työtehtävien mielekkyyttä. Yhteisön jäsenten keskinäinen arvostus määräytyi taitojen, nopeuden ja työteliäisyyden kautta. Aineistosta on tulkittavissa yhteisöllisyydellä olleen vahva asema arjen merkityksellistäjänä. Omavaraisilla pientiloilla elettiin tiiviisti ympäröivän yhteisön kanssa. Arki rajoittui pienyhteisöjen sisälle, joten talkoot ja työnjuhlat olivat tervetullutta vaihtelua arkiseen elinpiiriin. Talkoihin liittyi sosiaalisia käytäntöjä ja kilpahenkeä. Ennen modernisaation mukanaan tuomaa koneellistumista työ maatiloilla oli fyysistä. Talonpoikaiskulttuurissa arvostettiin työteliäsyyttä. Työn fyysisyys ja ajan kerroksellisuus näkyvät muisteluissa kehollisina ja eloisien muistojen välittäminä kuvauksina arjesta ja työnteosta. Modernisaatio ja koneellistuminen muuttivat omavaraisten pientilojen arjen rytmejä ja kyläyhteisöjen merkitystä.

Tutkimus käsittelee maailmanperintöä ja keskittyy sakraalirakennuksiin jaettuna rakennusperintönä. Käsittelen kahta uskonnollista rakennusta, Istanbulin Hagia Sofiaa ja Córdoban moskeija-katedraalia. Ne sijaitsevat rajapinnoilla ja ovat kumpikin tahollaan kokeneet uskontokunnan muutoksen valloitussotien yhteydessä. Niihin liittyy myös museaalinen funktio. Esiin tulee rakennusten kerroksellinen identiteetti, viime aikojen keskustelu niiden käytöstä ja omistuksesta sekä niiden asema jaettuna kulttuuriperintönä, sakraalitiloina ja maailmanperintökohteina. Molemmat rakennukset ovat UNESCOn maailmanperintölistalla 1980-luvulta asti. Mitä arvoja ja kiistakysymyksiä on nostettu esiin, ja miten maailmanperintöajattelu suhteutuu uskonnollis-poliittiseen keskusteluun? Miten maailmanperintöä voidaan hyödyntää poliittisesti? Onko sakraalirakennusten yhteiskäyttö uskontojen kesken mahdollista? Lähtökohtaisesti taidehistoriallinen tutkielma liikkuu oppiaineen rajoilla mediantutkimuksen, rakennusarkeologian, uskontotieteen ja poliittisen historian suuntaan.