Browsing by master's degree program "Master's Programme in History"

1920-luvulla alkanut rajaseututyö oli yhteiskunnallisesti merkittävä liike, jonka tavoitteena oli parantaa Suomen kaikkein syrjäisimpien alueiden elinoloja ja siteitä muuhun Suomeen. Kirkon rajaseututyö alkoi 1930-luvulla ja sen tavoitteena oli tuoda seurakuntatyötä alueille, joihin paikallisseurakuntien työ ei riittävällä tavalla yltänyt. 1990-luvulla toimintaympäristö oli oleellisella tavalla muuttunut, mutta kirkon järjestämä rajaseututyö jatkui edelleen. Jo aiempina vuosikymmeninä alkanut keskustelu työmuodon lakkauttamisesta tuli 1990-luvulla laman myötä ajankohtaiseksi ja vuonna 1995 kirkko päättikin luopua toimintamuodosta. Tämän tutkielman tavoitteena on luoda käsitys 1990-luvun kirkon rajaseututyöstä ja sen lakkauttamisprosessista. Menetelmällisesti tutkimus asettuu klassisen historiantutkimuksen perinteeseen. Tutkielman aineisto perustuu eri kirkollisten toimielinten arkistolähteisiin, ennen kaikkea Kirkkohallituksen arkistoon. Kirkon rajaseututyö oli 1990-luvulla edelleen vireää ja alueiden asukkaille merkityksellistä, vaikka rajaseuduilla oli lukuisia kielteisiä yhteiskunnallisia kehityskulkuja, kuten merkittävää poismuuttoa. Rajaseuduilla työskennelleet rajaseutupastorit olivat merkittäviä paikallisia toimijoita, joiden työote perustui kansankirkollisuuteen. Seurakuntatyö oli rajaseuduilla monipuolista kohdentuen eri sosiaalisiin ryhmiin. Rajaseutupastoreiden ohella rajaseututyötä toteuttivat rajaseutusisaret. Heidän työhönsä kuului edelleen sairaanhoidollinen diakoniatyö, vaikka aiemman tutkimuksen perusteella se oli työmuotona jo kirkossa päättynyt. Rajaseutusisarten työ kohdistui oleellisella tavalla myös laman sosiaalisten seurauksien lievittämiseen. Rajaseututyön lakkauttamistarve nousi kokonaiskirkon säästöpaineista, jotka olivat aiheutuneet 1990-luvun lamasta. Lakkauttaminen herätti suurta vastustusta asianomaisissa, mikä saattoi vaikuttaa siihen, että Kirkolliskokouksessa asiaa koskevasta äänestyksestä muodostui tiukka. Tämän tutkielman perusteella rajaseutujen käytännön todellisuudella ei ollut yhteyttä lakkauttamispäätökseen, vaan taustalla olivat kokonaiskirkon talouden sopeuttamistarpeet.

Denna avhandling behandlar Jalmari Jaakkolas propagandapublikation Suomen idänkysymys (sv. Finlands östproblem), som gavs ut år 1941. Bokens syfte var att motivera Finlands rätt till att göra anspråk på Östkarelen och Kolahalvön och forma ett Storfinland. Suomen idänkysymys fick sin början som ett tyskt beställningsarbete. Den tyska statsmakten hade våren 1941 framfört en önskan om att få en historiskt, geografiskt och etnografiskt motiverad sammanställning om Finlands gränsönskemål. Den finska statsmakten valde Jalmari Jaakkola, som var professor i historia vid Helsingfors universitet, till att förverkliga detta uppdrag. Han fick hjälp av ett antal aktiva medlemmar i Akademiska Karelen-Sällskapet. Resultatet av detta samarbete var först memorandumet ”Itä-Karjalan ja Kuolan kysymys” som cirkulerade i slutna kretsar i Tyskland under våren 1941. Hösten 1941 bearbetades memorandumet till en bok, Suomen idänkysymys, som gavs ut till den finländska allmänheten och översattes till svenska, tyska, engelska och franska. Avhandlingens centrala frågeställningar är vilka argument för ett Storfinland som presenteras Suomen idänkysymys och hur dessa harmoniserar med Jalmari Jaakkolas historiska uppfattningar han uttryckt i sina tidigare skrivelser. De gränskrav som Jaakkola ställde i sitt verk påverkade den finska och tyska statsmaktens förhandlingar om hur Sovjetunionens område skulle delas efter kriget i den mån att den tyska statsmakten gick med på att Finland skulle få förutom Östkarelen även Kolahalvön. Allt som allt var Suomen idänkysymys en del av en större helhet där den tyska statsmakten ritade om Europas gränser för att skapa ett nytt Europa efter att ha vunnit det andra världskriget. Ett Storfinland var en del av Tysklands gränsplaner. Efter att Tyskland och Finland förlorat andra världskriget tystades diskussionen om ett Storfinland ner. Jalmari Jaakkola höll resten av sitt liv låg profil om boken och tog avstånd till sin delaktighet i den krigstida Storfinlandpropagandan.

Tutkimus on historian maisterinohjelman opinnäytetyötutkielma, jossa tarkastellaan Suomen erikoispikajunaliikenteen historiaa. Erikoispikajunat olivat 1970-luvulta 1990-luvulle harjoitettua merkittävien kaupunkien välillä kulkevaa rautateiden nopeaa kaukoliikennettä, ns. intercity-liikennettä. Tutkielmassa taustoitetaan erikoispikajunaliikennettä sekä VR:n aseman että Suomen kaupungistumisen kautta. 1970-luvun alussa, kun erikoispikajunaliikenne alkoi, VR oli valtion virasto, mutta siltä alettiin vaatia yhä enemmän kannattavuutta toiminnassaan, kuten valtion omistamalta liiketoiminnalta muutenkin. 1960-luvulla Suomi oli kaupungistunut voimakkaasti, mikä vaikutti myös maan liikennetarpeisiin. Monessa Länsi-Euroopan maassa tapahtui 1950- ja 1960-luvuilla samanlaista kehitystä kuin Suomessa erikoispikajunien myötä 1970-luvulta lähtien: paikallisliikennettä vähennettiin ja huomio siirrettiin merkittävien kaupunkien välisiin yhteyksiin ja niiden parantamiseen. Erikoispikajunaliikenne asetetaan tässä tutkielmassa kansainväliseen kontekstiinsa. Tutkielmassa käsitellään Suomen erikoispikajunaliikennettä suhteessa yleiseen Suomen liikenteen kehitykseen. Lisäksi käsitellään erikoispikajunaliikenteen muuttuminen sen harjoittamisen aikana. Tutkielmassa käsitellään myös erikoispikajunaliikenteen poliittista kontekstia ja käsitellään suomalaisten poliitikkojen rautatieliikennenäkemyksiä erikoispikajunien aikana. Aiempaa erikoispikajunaliikenteeseen keskittyvää tutkimusta ei ole tehty. Tämän tutkielman lähteinä ovat etenkin Rautatiehallituksen arkiston asiakirjat Kansallisarkistosta.

Denna magisteravhandling undersöker hur pressen i Finland debatterade vapenvägrare och civiltjänstfrågan 1929–1931. Avhandlingen fokuserar främst på den debatt som uppstod om pacifisten och vapenvägraren Arndt Pekurinen (1905–1941) och hans vapenvägran som ledde till fängelsestraff 1929. Pekurinens vapenvägran väckte stor uppmärksamhet i Finland och avhandlingen fokuserar på pressdebatten som uppstod kring hans och andras vapenvägran. Syftet med avhandlingen är att se hur olika aktörer genom pressen uppfattade Arndt Pekurinen, vapenvägrarna och civiltjänsten. Det undersökta materialet består av tidningar och tidskrifter på finska. De finns digitalt tillgängliga på nätet i Finlands Nationalbibliotekets digitala samlingar. Tidningar som används är Suomen Sosiaalidemokraatti, Iltalehti och Ajan Sana och tidskrifter som används är Rauhaa Kohti och Suomen Sotilas. Suomen Sosiaalidemokraatti och Rauhaa Kohti var för en civiltjänst medan Iltalehti, Ajan Sana och Suomen Sotilas var emot civiltjänsten. Aarne Selinheimo, J. W. Tuura och Felix Iversen var de som skrev oftast i denna debatt. Pressmaterialet studeras komparativ så att kritiska och positiva synpunkter på Arndt Pekurinen, vapenvägrarna och civiltjänsten i debatten lyfts fram och jämförs. Avhandlingen behandlar denna debatt tematiskt med fokus på vapenvägrarna som aktivister, manligheten, utlandets påverkan och riksdagsdebatten om civiltjänsten. Undersökningen visar att debatten var mångsidig och att civiltjänstfrågan var ett känsligt ämne i Finland i och med rädslan för Sovjetunionen och kommunismen. Den här debatten fördes samtidigt som Lapporörelsen fick ett allt starkare grepp om det politiska klimatet i Finland. Lapporörelsen misshandlade Pekurinen 1930 och det debatterades i pressen. Sovjetunionen som hot mot Finland var det vanligaste argumentet som användes mot civiltjänsten. Det att utländska personer som fysikern Albert Einstein deltog i rätten till civiltjänst delade opinionerna i Finland. Debatten synliggör också rådande manlighetsideal. Vapenvägrarna uppfattades som män, modiga eller fega, förrädare eller martyrer. Avhandlingen visar att frågan om militär- och civiltjänst var oupplösligt förbunden med rådande normer och synpunkter på manligheten. Vapenvägrarna kritiserade eller försvarades för att inte ha kunnat uppfylla dessa normer. Riksdagsdebatten och civiltjänstlagen Lex Pekurinen visade att pressen följde med och debatterade den pågående lagändringen. Arndt Pekurinens protest mot Försvarsmakten bidrog till att frågan debatterades i offentligheten och till att en lag om civiltjänst stiftades i riksdagen 1931.

Kautta historian, aaveita ja kummituksia on usein pidetty enteinä epäonnesta ja lähestyvästä kuolemasta. Tämä tutkielma tarkastelee tapausta, jossa aaveita käytettiin tarkoituksellisesti loanheittokampanjassa, jonka tavoitteena oli varmistaa, että Canterburyn arkkipiispa William Laud (1573-1645) päätyisi teloitettavaksi. Arkkipiispa Laud nautti kuningas Kaarle I:n suosiota ja oli aikansa vaikutusvaltaisimpia henkilöitä Englannissa. Englannin sisällissodan syttyessä 1640-luvun alussa Laudin onni kuitenkin kääntyi ja hänet vangittiin ja teloitettiin maanpetturina. Laud hankki uransa aikana pitkän listan vihamiehiä, ja hänen tultuaan viimein vangituksi vuonna 1641 nämä viholliset pääsivät vapaasti julkaisemaan aggressiivisia Laudin vastaisia pamfletteja. Laudia vastaan hyökkääviä pamfletteja kirjoitettiin 1640-luvun alussa lukuisista eri näkökulmista, mutta tämä teksti keskittyy analysoimaan pamfletteja, jotka käyttivät aaveita retorisena keinona viestinsä vahvistamiseksi. Tutkielma käsittelee kuutta pääosin anonyymia vuosina 1641-45 julkaistua tekstiä, jotka ovat monilta osin hyvin tyypillisiä aikansa pamfleteiksi, mutta tarjoavat toisaalta kirjoittajiensa käyttöön ainutlaatuisen retorisen arsenaalin. Aavehahmoja satiirisissa teksteissään käyttävät Laudin vastaiset pamflettien kirjoittajat kykenivät esimerkiksi kuvaamaan teksteissään Laudin edesmenneitä liittolaisia tätä jyrkästi vastustamaan palaavina aaveina sekä esittämään arkkipiispan itsensä pilkallisessa valossa taikauskoisena ja harhaisena, ja tätä kautta uskonnollisena auktoriteettina täysin epäuskottavana. Laudin vastaiset aavekertomukset ovat sikäli historiallisesti mielenkiintoisia, että niitä tutkimalla on mahdollista tarkastella aaveiden ja kuoleman kulttuurihistorian, uuden ajan pamflettikirjallisuuden historian, sekä reformaation jälkeisten uskonnollisten konfliktien historian yhtymäkohtaa. Arkkipiispa Laudia säälimättä pilkkaavat satiiriset aavekertomukset osoittavatkin osaltaan niin poliittisesti latautuneiden pamflettien tehokkuutta kuin myös monitulkintaisten aavehahmojen mahdollisten narratiivisten käyttötarkoitusten laajaa kirjoa. Laudin vastaiset kummituskertomukset eivät tietenkään yksinään aiheuttaneet aikansa merkittäviä historiallisia mullistuksia, mutta ne olivat omalta osaltaan tehokkaita ja taitavasti rakennettuja yhteiskunnallisen vaikuttamisen välineitä.

Tekstiili- ja vaatetusteollisuus (teva) on perinteikäs ja historiallisesti merkittävä teollisuudenala, jolla oli pitkään vankka rooli suomalaisten työllistäjänä. Suomalainen tevateollisuus oli rakentunut vahvasti sukupuolittuneen työnjaon varaan ja alan työtehtävät oli jaoteltu naisten ja miesten tehtäviin. Halpa naistyövoima toimi kotimaisen teollisuuden valttina, joka houkutteli ulkomaisia teva-alan yrityksiä siirtämään tuotantoaan edullisempien työvoimakustannusten perässä Suomeen. Nykyistä globalisaatiota edelsi ”uusi kansainvälinen työnjako”, joka sai alkunsa 1970-luvulla. Se merkitsi työvoimavaltaisten tuotantovaiheiden siirtämistä teollisuusmaista kohti maita, joissa työvoima oli halpaa. Halvan työvoiman maiden kilpailuetu johtui muun muassa alhaisista palkoista, voimattomista ammattiliitoista ja investointi- ja veroetuuksista. Suomalaisessa tekstiili- ja vaatetusteollisuudessa kehitys näkyi muun muassa ulkomaisten yritysten vetäytymisenä, minkä lisäksi kotimaista tevateollisuutta nakersi vaatteiden ja tekstiilien halpatuonti maista, joissa tuottaminen oli vielä Suomeakin edullisempaa. Tutkin maisterintutkielmassani millä tavoin tekstiili- ja vaatetusteollisuudessa tapahtunut kansainvälisen työnjaon muutos vaikutti alan työntekijöihin Suomessa vuosien 1975 ja 1989 välillä ja kuinka he itse suhtautuivat kehitykseen. Selvitän, mitkä tekijät vaikuttivat halpatuonnin kasvuun markkinoilla ja millaisia toimenpiteitä lisääntyvää tuontia vastaan tehtiin. Kysyn lisäksi, kuinka yhteiskunnassa vallalla olleet asenteet naisista, heidän työnteostaan sekä heille sopivista rooleista vaikuttivat alan palkkaukseen ja tevateollisuuden pelastamiseksi tehtyihin toimenpiteisiin. Tarkastelen matalapalkkaisten tekstiili- ja vaatetusteollisuuden naistyöntekijöiden asemaa myös osana ammattiyhdistysliikettä. Vastaan tutkimuskysymyksiini laadullisen sisällönanalyysin avulla. Alkuperäislähteinäni käytän Tekstiili- ja Vaatetustyöväen Liitto Teva ry:n jäsenlehtiä. Esitän tutkielmassani, että kansainvälisessä työnjaossa tapahtuneet muutokset vaikuttivat voimakkaasti ja läpileikkaavasti suomalaiseen tekstiili- ja vaatetusalaan ja sen työntekijöihin. Vastatakseen kiristyvään kilpailuun suomalainen tevateollisuus pyrki erikoistumaan ja panostamaan laatuun. Taistelu halpatuontia vastaan oli kuitenkin vaikeaa, sillä edullisen tuotannon taustalla vaikuttivat halpatuotantomaiden alhaiset työvoimakustannukset, jotka juonsivat juurensa puutteellisiin työntekijöiden oikeuksiin. Suomalaiset tevatyöntekijät suhtautuivat halpatuonnin kasvuun pelokkaasti ja katsoivat sen uhkaavan sekä heidän omaa työllisyyttään että koko teollisuudenalan tulevaisuutta. Yhtenä halpatuonnin epäreiluimmista piirteistä pidettiinkin sitä, että se iski pahasti alaan, joka oli matalapalkkainen ja naisvaltainen. Kehityksessä keskeistä roolia näyttelivät myös kauppa ja kuluttajat, jotka tekemillään valinnoilla vaikuttivat tekstiili- ja vaatetusteollisuuden työllisyystilanteeseen Suomessa.

Eusebius Kesarealaisen Kirkkohistoria on yksi merkittävimpiä lähteitä varhaisen kristinuskon historiasta. Eusebius oli itse nuorta kristinuskoa ravistelleiden Diocletianuksen vainojen ja niitä seuranneen nk. konstantinolaisen käänteen silmin näkijä. Tästä huolimatta tutkimuksessa on oltu kiinnostuneempia Eusebiuksen kirkon ja valtion suhteita koskevasta ajattelusta ja Kirkkohistorian syntyvaiheista kuin siitä, miten hän teoksessaan tulkitsee vainoja. Ainoastaan professori W. Tabbernee on esittänyt näkemyksen siitä, miten Eusebiuksen näkemys vainoista kehittyi, mutta tämä hänen teoriansa ”vainojen teologian kehityksestä” ei ole saanut vastinetta akateemisessa keskustelussa. Tässä tutkielmassa kysytäänkin, miten Eusebius tulkitsi vainoja ja kestääkö Tabberneen esittämä teoria tulkinnan kehityksestä tarkastelun Kirkkohistorian tekstin valossa. Koska Kirkkohistorian syntyprosessista käyty akateeminen keskustelu on tiivistynyt siihen, miten kirjoittaminen ajoittuu suhteessa Eusebiuksen oman ajan vainoihin, on tutkielmassa otettu kantaa myös tähän kysymykseen. Akateemista keskustelun perusteella voidaan olettaa, ettei Eusebius aloittanut Kirkkohistorian kirjoittamista ennen vainojen alkua vuonna 303. Hän aloitti lopulta kymmenen kirjaa käsittäneen teoksensa kirjoittamisen aikaisintaan 310-luvulla. Eusebius joutui kuitenkin valtakunnan tilanteen muuttuessa seuraavien vuosien aikana muokkaamaan teoksensa viimeisiä kirjoja ennen kuin se sai lopullisen asunsa vuonna 326. Kirjoittaessaan Eusebius myös muokkasi perinteisen antiikin historiankirjoituksen palvelemaan omaa tarkoitustaan eli puolustamaan kristinuskoa. Tämän takia Eusebiuksen tekstiä tuleekin tarkastella esimerkkinä varhaiskristillisestä apologiasta. Tabbernee esitti Eusebiuksen vainojen tulkinnan muuttuneen sinä aikana kun hän kirjoitti Kirkkohistorian. Hän kuvasi nämä muutokset kolmena vaiheena, joiden merkittävin ero oli se, miten Eusebius esitti ”jumalallisen koston” koituvan kristittyjen vainoajille. Tässä näkyi Tabberneen mukaan selvä ero siinä, kuinka alkuun ”kosto” osui vain juutalaisiin ja vasta Eusebiuksen oman ajan kuvauksessa roomalaisiin. Hän ei kuitenkaan ota huomioon teoksen apologista luonnetta eikä hänen argumentaationsa kestä kriittistä tarkastelua Kirkkohistorian tekstiä vasten. Juutalaisten kärsimysten kuvauksella on teoksessa selkeä apologinen funktio. Roomalaisten vainoajien kohtaloiden kuvauksessa Eusebius puolestaan käyttää raamatullista mallia, jossa kuninkaiden elämä ja kuolema tulkitaan sen perusteella, miten he suhtautuivat Jumalaan. Vaikka Tabberneen teoria Eusebiuksen ajattelun kehittymisestä ei osoittaudu kestäväksi, jää Eusebiuksen esittämään vainojen tulkintaan ristiriita kahden Kirkkohistoriassa löytyvän näkökulman välillä. Toisaalta Eusebiuksen mukaan vainot olivat Jumalaa vastustavien voimien hyökkäystä kirkkoa kohtaan, toisaalta taas Jumalalta itseltään tuleva rangaistus kirkolle sen synneistä. Tätä ei kuitenkaan Tabberneen tavoin tarvitse pitää tekstissä näkyvänä jäänteenä Eusebiuksen ajattelun eri vaiheista tai ratkaisemattomana ristiriitana. Kun Eusebiuksen ajattelua tai hänen tekstejään pyritään ymmärtämään, on vastausta etsitty ajan politiikasta tai filosofiasta. Eusebius piti itseään kuitenkin ensisijaisesti raamatuntutkijana ja vaikka hänet nykyisin tunnetaankin Kirkkohistorian kirjoittajana, on hän tehnyt varsinaisen elämäntyönsä tutkimalla kristinuskon pyhiä tekstejä. Eusebius ei todennäköisesti nähnyt ristiriitaa esittämiensä vainojen tulkintojen välillä, eikä hän pyrkinyt ratkaisemaan jännitettä. Pikemminkin kyse oli hänelle luonnollisesta asiasta. Eusebius ajatteli Raamatun muodostavan ratkaisun koko historiaa ja siksi tulkitsi myös oman aikansa tapahtumia Raamatusta löytyvien esimerkkien avulla. Tulkintansa vainoista Jumalalta tulevana rangaistuksena Eusebius liittää suoraan Jerusalemia 580-luvulla eKr. kohdanneesta hävityksestä kertoviin raamatunkohtiin. Näissä tulkitaan katastrofin olleen Jumalan rangaistus israelilaisille heidän synneistään, vaikka vieraat kansat, joiden kautta rangaistus tuli olivat samalla Jumalan kansan vihollisia. Nämä raamatunkohdat todistavat sen, että Eusebius tulkitsi vainoja Raamatun avulla ja saattoi siksi esittää tulkintoja, jotka muista lähtökohdista ja ilman hänen historiallisen taustansa huomioonottamista vaikuttavat ristiriitaisilta.

I maj år 1944 hade andra världskriget pågått i Europa i närmare fem år. Frankrike ockuperades till stora delar av Tyskland, med vars hjälp Finland krigade mot Sovjetunionen. Under kriget, i maj 1944, reste Herman Gummerus (f. 1877 d. 1948, professor i historia vid Helsingfors universitet) från Finland till Frankrike för att föreläsa. Målet med den här avhandlingen är att undersöka varför Gummerus reste till Frankrike, vad han föreläste om och i vems intresse det var att han åtog sig resan. Gummerus förde dagbok under hela sin resa och skrev baserat på dagboken en bok, som aldrig publicerades på grund av sin starkt tyskvänliga ton. I denna studie granskas resedagboken, bokkorrekturet och även två föredragsmanuskript som Gummerus alternerade mellan då han föreläste. Han föreläste i tio städer i juni och juli år 1944; Vichy, Lyon, Moulins, Clermont- Ferrand, Avignon, Nîmes, Béziers, Toulouse, Paris och Berlin. En kvalitativ analys av materialet visar att den primära orsaken till att Gummerus åtog sig resan verkar vara att han ville varna fransmännen om farorna med kommunism och hejda den germanofoba inställningen som spred sig i Frankrike. Gummerus resa finansierades av den tyska legationen i Paris och av det franska kollaborationssällskapet Groupe de Collaboration, som också stod värd för föredragen. Föredragsresan var således i Tysklands intresse. Gummerus agerade ändå i eget namn och tog inte order från Tyskland. Han hade kämpat emot Ryssland och Sovjetunionen i hela sitt liv och kände att det var hans plikt att hejda landets inflytande. Gummerus var inte en anhängare av den nationalsocialistiska ideologin, men samarbetade med många som var det eftersom de hade ett gemensamt mål - att hejda bolsjevismens framfart. Föredragen fick inte den uppmärksamhet Gummerus hade hoppats på och kort efter att han återvänt till Finland slöt landet fred med Sovjetunionen.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen vuoden 1918 sisällissodan aikaista järjestyksen ylläpitoa punaisessa Helsingissä. Tutkimuskohteenani on Helsingin miliisilaitos. Tutkielmani ensimmäisessä osassa keskityn punaisena hallituksena toimineen Suomen kansanvaltuuskunnan järjestysvaltapoliittisiin tavoitteisiin, tavoitteiden saavuttamiseen ja Helsingin järjestysvaltakoneistoon keväällä 1918. Miliisilaitos ja punakaarti vastasivat Helsingin turvallisuudesta vallankumouksen aikana. Syvennyn myös näiden kahden järjestysvaltaelimen keskinäiseen kommunikointiin. Tutkielmani toisessa osassa käsittelen sisällissodan vaikutusta rikollisuuteen ja miliisilaitoksen tutkimia tyypillisiä rikoksia. Osoitan tutkielmassani, että levottomat ajat ja järjestysvaltapoliittiset ongelmat välittyivät vallankumousajan lainvalvontaan. Hallinnolliset epäselvyydet jakoivat jarjestysvallan kahtia, mikä haittasi jokapäiväistä järjestyksenpitoa. Tukeudun tutkielmassani aiempaan monipuoliseen tutkimukseen ja arkistolähteisiin. Hyödynnän eri arkistoista koottua hallinnollista lähdemateriaalia, johon kuuluu pöytäkirjoja, julistuksia, raportteja, määräyksiä, tiedusteluja ja tiedonantoja. Aiemmin tutkimuksen ulkopuolelle jääneet miliisipiirien päivittäiset raportit valaisevat kevään 1918 miliisilaitoksen arkea. Käsittelen tutkielmassani myös digitaalisessa muodossa löytyviä aineistoja kuten Kansallisarkiston valtiorikosylioikeuden asiakirjoja Helsingin miliisipäälliköstä, laki- ja asetuskokoelmaa sekä sanomalehtiarkistoa. Tutkielmassani hyödynnän kvalitatiivista ja kvantitatiivista tutkimusotetta. Vertailen Helsingin järjestyksen tilaa muihin punaisiin paikkakuntiin ja laajemmin ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan. Punainen hallitus tukeutui muiden valtioiden tapoihin järjestää virkavaltakoneistoa. Monissa järjetykseen liittyvissä haasteissa vallankumousajan Helsinki ei poikennut muista sota-ajan eurooppalaisista kaupungeista. Helsingin järjestysvaltakeskustelu avaa kansainväliselle tutkimukselle väylän tarkastella ylirajaisia toimintamalleja paikallisella tasolla. Suomen kansanvaltuuskunnan tavoite oli luoda luja järjestysvalta punaisille alueille. Virkavaltakoneisto järjestettiin kunnallisesti, mikä horjutti lujan järjetysvallan luomista. Punakaarti sai Helsingissä vahvan otteen järjestyksenpidosta. Miliisilaitoksen miehistöä vahvistettiin ja koulutettiin kevään 1918 aikana, mutta miliisilaitos ei onnistunut saavuttamaan monopoliasemaa järjestysvaltapolitiikassa. Erityisesti pidätystilanteet ja vankien säilyttäminen aiheuttivat ristiriitoja elinten välille. Miliisilaitoksen keskeisin tehtäväkenttä sijoittui kuitenkin kaupungin katujen turvaamiseen. Ensimmäisen maailmansodan aikana rikollisuus laski ympäri Eurooppaa, mutta Suomen osalta vain hetkellisesti. Levottomat ajat 1917‒1918 kasvattivat rikollisuustilastoja. Vallankumouksen aikana rikollisuus sen sijaan vaikuttaa laskeneen hetkeksi, mutta tilastojen puutteiden vuoksi lukuihin on suhtauduttava varauksella. Koko vuoden korkeaan rikollisuuteen hetkellinen aleneminen ei vaikuttanut. Miliisit tutkivat sota-ajan kaupunkielämään liittyviä rikoksia, joista tyypillisimpiä olivat elintarvike- ja alkoholirikokset. Samojen ongelmien kanssa kamppailtiin myös muualla Euroopassa. Vallankumousajan brutaalia puolta heijastavat väkivaltarikokset. Kansanvaltuuskunnan ja miliisilaitoksen keskeisenä tavoitteena oli torjua mielivaltaisuuksia, mutta torjunta jäi lähinnä julistuksiin. Henkirikollisuuden torjuntaa hankaloitti punakaartilaisten osallisuus murhiin ja kaartin haluttomuus ehkäistä terroritekoja. Helsingin järjestysvaltapolitiikka kaatui epäselviin toimintaohjeisiin ja vastuun jakautumiseen eri organisaatioille. Järjestysvaltapolitiikan epäonnistuminen ei kuitenkaan johtanut täydelliseen sekasortoon kaupungilla, sillä rikollisuutta torjuttiin ja rikoksia tutkittiin mahdollisuuksien rajoissa kuten muinakin vuosina.

Kansainvälistä kaupunkien välistä toimintaa on tutkittu jonkin verran. Toimintaa kaupunkinäyttelyn näkökulmasta Helsingin osalta ei ole tutkittu aiemmin laajemmin. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaista kaupunkikuvaa Helsingistä pyrittiin viemään ulkomaille Helsinki-näyttelyn avulla 1960-luvulla sekä mikä oli Helsinki-näyttelyn tarkoitus 1960-luvun aikana. Tutkimuksessa on käytössä Helsingin kaupunginarkistosta löytyvät Helsinki-näyttelyn sekä Helsinki-näyttelytoimikunnan asiakirja kokonaisuudet, joita ei ole digitoitu. Aineistoa on runsaasti usealla eri kielellä, joita käännettiin suomeksi eri käännösohjelmien avulla. Aineistot käsiteltiin niin kuin ne ovat Helsingin kaupunginarkistossa arkistoituna eli kronologisessa järjestyksessä, mutta tutkielma on käsitelty temaattisesti. Helsinki-näyttelyä vietiin vuosien 1965–1970 välisenä aikana useisiin kaupunkeihin Euroopassa sekä Yhdysvalloissa niin, että näyttelytoiminta painottui vahvasti Keski-Euroopan kaupunkeihin. Helsinki-näyttely esitteli monipuolisesti Helsinkiä useiden visuaalisten tapojen kautta huomioiden kohdekaupungin yleisön. Näyttelyn näkyvyyden edistämiseksi mainonta sekä näyttelyn vastaanoton seuranta olivat tärkeässä osassa toimintaa. Suhteiden muodostamista tapahtui kaupunkinäyttelyn suunnittelun aikana sekä itse Helsinki-näyttelyn avajaisten yhteydessä eri kaupunkien delegaatioiden toimesta. 1960-luvulla näyttelyn avulla haluttiin antaa Helsingistä pääasiassa läntisten maiden kaupunkeihin kuvaa kasvavana, kehittyneenä, innovatiivisena, puolueettomana, monipuolisena, laadukkaan arkkitehtuurin sekä länsimaiset arvot omaavana kaupunkina. Helsinki-näyttelyn tarkoituksena oli pääasiassa esitellä monipuolisesti Helsinkiä mahdollisimman laajasti ulkomailla. Näyttelyn avulla onnistuttiin tekemään Helsingistä tunnetumpi ulkomaalaisissa kaupungeissa. Kaupungin tunnettavuuden kasvattaminen, tiedon levittäminen ja uuden oppiminen sekä kansainvälisten kaupunkisuhteiden muodostaminen olivatkin tärkeässä osassa kaupunkinäyttelyn tavoitetta.