Browsing by Title

Rajoitetun vastuun ja yhtiön erillisyyden periaatteet kuuluvat osakeyhtiöinstituution keskeisimpiin peruselementteihin. Nämä periaatteet voidaan poikkeuksellisissa olosuhteissa murtaa joko vastuun samastamisen tai erityislainsäädännön nimenomaisen määräyksen perusteella. Vastuun samastamisen tapauksessa edellytyksenä on, että yhtiöjärjestelyä on käytetty selvästi keinotekoisella ja moitittavalla tavalla, mistä on aiheutunut vahinkoa yhtiön velkojille. Myös useat erityislainsäädännön alaan kuuluvat poikkeukset on säädetty nimenomaan keinotekoisia järjestelyjä ja osakeyhtiömuodon väärinkäyttötilanteita silmällä pitäen. Tämä ei koske kuitenkaan kaikkia OYL:sta poikkeavia vastuusäännöksiä, vaan esimerkiksi kilpailulaki tuntee taloudellisen yksikön vastuun kielletystä kilpailunrajoituksesta. Säännös perustuu unionin oikeudessa vakiintuneeseen parental liability –doktriiniin, jonka mukaan emoyhtiö vastaa tytäryhtiönsä kilpailuoikeudellisesta rikkomuksesta, kun tytäryhtiö ei määrää itsenäisesti markkinakäyttäytymisestään. Tuoreessa unionin oikeuskäytännössä myös pääomasijoitusyhtiöitä on parental liability –doktriinin nojalla asetettu yhteisvastuuseen kilpailuoikeudellisista seuraamusmaksuista tilanteissa, joissa niiden hallinnoima rahasto on omistanut yhtiön (ns. portfolioyhtiön), joka on osallistunut kartelliin. Vastuu perustuu taloudellisen yksikön käsitteen tulkintaan. Unionin täytäntöönpanoasetuksen tai kilpailulain sanamuodon perusteella ei kuitenkaan ole lainkaan selvää, että käsite kattaisi myös pääomasijoitusyhtiön. Vaikka kilpailulain esitöissä todetaan, että samaan konserniin kuuluvat epäitsenäiset yhtiöt muodostavat taloudellisen yksikön ja OYL:n mukaan emoyhtiöksi on katsottava sellainen yhtiö, joka käyttää KPL 1.5 §:n mukaista määräysvaltaa suhteessa tytäryhtiöönsä, on kyseenalaista, soveltuuko kirjanpitoa varten laadittu KPL:n konsernimääritelmä optimaalisella tavalla erityislainsäädännön mukaisen vastuuarvion lähtökohdaksi. Pääomasijoitusyhtiö ja teollinen emoyhtiö eroavat toisistaan monella merkittävällä tavalla, eikä pääomasijoitusyhtiötä tulisi siten nähdä perinteisenä, KPL:n tarkoittamana konsernin emoyhtiönä määräysvallastaan huolimatta. Pääomasijoitusyhtiö ei teollisen emoyhtiön tavoin omista tytäryhtiön osakkeita vaan hallinnoi pääomasijoitusrahastoa, joka omistaa pääosin ulkopuolisten sijoittajien varoilla ostetut portfolioyhtiön osakkeet. Pääomasijoitusyhtiö omistaa osakkeet aina vain rajoitetun ajan tavoitellen voittoa sijoituksensa arvonnousun kautta. Sen sijaan teollisella emoyhtiöllä on pysyvälaatuisempi strateginen ja usein synergiaselitteinen intressi tytäryhtiönsä liiketoimintaan. Pääomasijoitusyhtiö ei myöskään lähtökohtaisesti osallistu portfolioyhtiönsä operatiiviseen päätöksentekoon vaan keskittyy strategisiin kysymyksiin. Nämä seikat sekä muut pääomasijoitustoiminnan erityispiireet huomioon ottaen pääomasijoitusyhtiötä ei tulisi kategorisesti rinnastaa konsernin emoyhtiöön, vaan erityislainsäädännön OYL:stä poikkeavien vastuumääräysten soveltuvuuden edellytyksiä tulisi tulkita tapauskohtaisesti antaen epäselvissä tilanteissa painoarvoa ennemminkin vastuun samastamisen edellytyksille kuin esimerkiksi kirjanpidosta tutulle konsernimääritelmälle. Parental liability –doktriinin mukainen vastuu ei ole riippuvainen pääomasijoitusyhtiön tuottamuksesta tai tietoisuudesta, joten yksin sen näkökulmasta kyse on ankarasta vastuusta. Tällaista vastuuta on vaikea perustella kilpailuoikeudelle tyypillisillä preventiivisillä syillä taikka taloustieteellisillä argumenteilla. Yleiseen määräysvallan käyttöön perustuva sanktiointi kannustaa teoriassa passiiviseen omistajuuteen, joka pahentaa agenttiongelmia ja aiheuttaa siten tehokkuus- ja hyvinvointitappioita. Lisäksi pääomasijoittajan eksogeeniset vastuuriskit hinnoitellaan tehokkailla markkinoilla riskipreemiona private equityn tuottovaatimukseen, jolloin uudessa markkinatasapainossa private equityn hinta nousee ja sen vaihdanta vähenee. Lisäksi pääomasijoittajilla on jo ilman henkilökohtaista vastuuta varsin vahva kannustin huolehtia portfolioyhtiöiden compliancesta, sillä sijoittajat vastaavat loppukädessä joka tapauksessa portfolioyhtiölle määrätystä seuraamusmaksusta menetetyn tuoton ja laskeneen jälleenmyyntiarvon kautta mainehaittoja unohtamatta. Pääomasijoitusyhtiön parental liability –doktriinin mukainen vastuu on hyvin ongelmallinen myös oikeusturvanäkökulmasta, etenkin laillisuusperiaatteen kannalta, eivätkä eurooppalaiset tuomioistuimet tai viranomaiset ole ottaneet sanktiointia koskevia oikeusturvaperiaatteita tai pääomasijoitustoiminnan erityispiirteitä riittävällä tavalla huomioon määrätessään pääomasijoitusyhtiöitä vastuuseen portfolioyhtiöidensä kartelleista vastoin yhtiöoikeuden perusperiaatteita. Vastuu lepää siis hataralla pohjalla.

Maailmantalouden integraation myötä verokilpailusta on tullut aiempaa tärkeämpi tutkimuskohde taloustieteissä. Kun tuotannontekijöiden — pääoman, yritysten ja työvoiman — kansainvälinen liikkuvuus kasvaa, ne voivat helpommin välttää verot. Talouden integraation takia kansallisvaltiot voivat joutua tekemään talouspoliittisia päätöksiä, joita ne eivät tekisi, jos tuotannontekijät eivät voisi liikkua maasta toiseen. Tutkielmassa tarkastellaan, mihin erilaiset mallit ennustavat verokilpailun johtavan. Perinteisissä neoklassisissa malleissa, kuten Zodrow'n ja Mieszowskin (1986) verokilpailun perusmallissa, verokilpailu johtaa liian alhaisiin pääomaveroasteisiin ja julkishyödykkeiden alitarjontaan. Verojen harmonisointi lisää näissä malleissa kaikkien maiden hyvinvointia. Ns. Leviathan-malleissa taas verokilpailu nähdään hyvänä asiana, sillä se tehostaa julkisten varojen käyttöä ja hillitsee päätöksentekijöiden oman edun tavoittelua. Vaikka tutkielmassa luodaan yleinen katsaus erilaisiin fiskaalisen kilpailun muotoihin, pääpaino on Baldwinin ja Krugmanin (2004) uuden talousmaantieteen mallin esittelyssä. Heidän mukaansa tilastot osoittavat, että klassiset mallit eivät pysty selittämään todellisuutta. Devereux et al:n (2002) tilastojen mukaan talouden integraatio ei ole johtanut yritysveroasteiden alentumiseen Euroopassa viimeisten 40 vuoden aikana. Baldwin ja Krugman (2004) tutkivat hyödykemarkkinoiden integraation vaikutusta verokilpailuun ja tuotannon sijaintiin. Malli poikkeaa klassisista malleista oleellisesti siinä, että kilpailu on monopolististä, tuotannon skaalatulot ovat kasvavat ja ulkomaankaupasta aiheutuu kustannuksia. Malli ennustaa, että kun kuljetuskustannukset ovat tarpeeksi alhaiset, yritykset keskittyvät vain yhteen maahan. Tuotannon kasaantumisen takia yrittäjä ansaitsee teollistuneessa ydinmaassa korkeampaa reaalipalkkaa, minkä ansiosta ydinmaa voi periä korkeampia veroja. Mallin mukaan verokilpailu ei siis välttämättä johdakaan kilpajuoksuun pohjalle veroasteissa. Lisäksi verojen harmonisointi voi vähentää joko toisen tai molempien maiden hyvinvointia. Jos Baldwin ja Krugman (2004) ovat oikeassa, yritysverojen harmonisointi Euroopassa ei ole suotavaa. Verokilpailua on kuitenkin tutkittu empiirisesti vielä niin vähän, että on liian aikaista vetää varmoja johtopäätöksiä. Lisäksi tilanne voi muuttua hyödykemarkkinakilpailun kasvaessa tai kuljetuskustannusten alentuessa.

Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella suomalaista muotiblogikulttuuria kriittisestä näkökulmasta ja pohtia syitä muotiblogien kirjoittamisen taustalla. Huomattava osa suomalaisista yksityishenkilöiden ylläpitämistä blogeista keskittyy kirjoittajansa vaatteiden, pukeutumistyylin sekä muiden kulutustottumusten esittelyyn. Ilmiö on kiinnostava, sillä sosiaalisen median nousun myötä keskustelu blogikulttuurista näyttää usein liittyvän blogien yhteiskunnalliseen potentiaaliin. Esimerkiksi maissa, joissa journalistinen vapaus on rajoitettu, yksityisten kansalaisten blogit ovat osoittautuneet tärkeiksi ilmaisukanaviksi. Työn keskeisenä lähtökohtana on ajatus, jonka mukaan muotiblogit liittyvät läheisesti itsensä esittämiseen ja eräänlaisen ideaalin verkkominän tai -identiteetin rakentamiseen. Muotiblogin tehtävänä on toimia kirjoittajansa minäesityksen näyttämönä. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1. Miksi muotiblogit ovat sellaisia kuin ovat? 2. Millä tavoin muotiblogien kirjoittajat esittävät blogeissa itseään? Tutkimuksen aineisto koostuu viiden suositun suomalaisen muotiblogin merkinnöistä aikavälillä 1.–14.2.2012. Blogimerkinnät sisälsivät sekä kirjoitettua tekstiä että valokuvamateriaalia. Aineistoa analysoitiin sekä laadullisen lähiluvun että kuva-analyysin keinoin. Muotiblogien kirjoittajat paljastavat blogeissaan kasvonsa, nimensä, ikänsä ja asuinpaikkansa. Nämä arkiset identiteetin määreet toimivat blogissa tuotetun minäesityksen rakenteellisena perustana. Blogimerkintöjen teksteissä käsitellään muodin, pukeutumisen ja kulutuksen lisäksi muita arkisen elämän osa-alueita. Blogeissa tuotettu minäesitys muodostuu pitkälti arkisen toiminnan kuvailun ja itsestä kerrotun tarinan kautta ja syvenee jokaisen julkaistun blogimerkinnän myötä. Kyseessä on kuitenkin eräänlainen lavastettu arki, sillä tosiasiassa bloggaaja paljastaa yleisölleen vain tarkoin rajatun osa-alueen virtuaalimaailman ulkopuolisesta elämästä. Kyse on ikään kuin tosi-televisio-ohjelmasta, jonka esiintyjä toimii samalla myös ohjelman kuvaajana, tuottajana ja leikkaajana pyrkimyksenään näyttää ohjelman päähenkilö mahdollisimman ihanteellisessa valossa. Erityisen selvästi tämä näkyy tarkasteltaessa blogeissa julkaistua kuvamateriaalia. Valokuvien tehtävänä on kuvata paitsi arkea blogia kirjoittavan henkilön perspektiivistä, myös kirjoittajaa itseään. Blogeissa julkaistut omakuvat esittävät kohteensa huoliteltuna ja harkitusti kameralle poseeraten. Valokuvien tarkoituksena on siten asukokonaisuuksien esittelyn sijaan pikemminkin esitellä vaatteiden kantajaa. Kirjoittajien pyrkimys rakentaa blogeissaan niin sanottu ideaaliminä tarjoaa osaselityksen siihen, miksi muotiblogit ovat sellaisia kuin ovat. Muita mahdollisia osaselityksiä ovat blogien teknologiset ominaisuudet sekä muotiblogikulttuurin kaupallistuminen, sillä yhä useampi muotibloggaaja hyötyy blogistaan taloudellisesti.

Ulkomaiset sijoitukset ovat merkittävässä roolissa Suomen kiinteistösijoitusmarkkinalla ja erikoissijoitusrahastot ovat yksi Suomessa laajalti käytetyistä kiinteistösijoittamisen muodoista. Pääosin kiinteistövarallisuuteen sijoittavat erikoissijoitusrahastot ovat kirjoittamisen hetkellä voimassa olevan lainsäädännön mukaan TVL 20a §:n edellytysten täyttyessä verovapaita rahastoja. Globalisoituvalla markkinalla kansainväliset tilanteet on otettava entistä tarkemmin huomioon, minkä johdosta Sanna Marinin hallitus on ottanut tavoitteekseen Suomen veropohjan tiivistämisen. Tämän tutkielman aiheena on yksi veropohjan tiivistämisen eteen selvitetyistä uudistamishankkeista – harvaomisteisiin pääosin kiinteistövarallisuuteen sijoittaviin erikoissijoitusrahastoihin sovellettavaksi ehdotettu läpivirtausmalli. Marinin hallituksen työstämän läpivirtausmallin olisi ollut tarkoitus tiivistää Suomen veropohjaa etenkin sellaisissa kansainvälisissä tilanteissa, joissa TVL 20a §:n soveltuessa Suomessa sijaitsevasta kiinteistövarallisuudesta saadut tulot jäävät Suomen verotusvallan ulkopuolelle. Suomessa sijaitsevasta kiinteästä omaisuudesta saatu tulo voi rajoitetusti verovelvollisen rahasto-osuudenomistajan kohdalla jäädä Suomen verotusvallan ulkopuolelle sellaisessa tilanteessa, jossa tulolähteen katsotaan olevan kiinteistön sijaan verovapaa erikoissijoitusrahasto. Ehdotetun läpivirtausmallin soveltuessa tulo olisi puolestaan nähty kiinteästä omaisuudesta saatuna tulona, jonka verottamiseen Suomella on oikeus. Tutkielmassa arvioidaan pääosin oikeusdogmatiikan keinoin läpivirtausmallin toimivuutta kokonaisuutena, sekä edellytyksiä sen implementoinnille. Tutkimuksen myötä ilmenneisiin epäkohtiin ehdotetaan myös mahdollisuuksien mukaan ratkaisuvaihtoehtoja. Etenkin läpivirtausmallin vaikutusarviointiin otetaan kantaa myös veropoliittisesta sekä oikeustaloustieteellisestä näkökulmasta. Läpivirtausmallin taustalla on kestävä ajatus Suomelle kuuluvan verotusvallan tehokkaammasta hyödyntämisestä, mutta tämä on tehtävä kestävällä ja tehokkaalla tavalla. Läpivirtausmallin on nähty olevan tähän varteenotettava vaihtoehto, mutta ongelmallisena näyttäytyvät etenkin tutkielmassa käsiteltävät mallin ehdotettu soveltamisala, mallin hallinnollinen taakka, sekä verovastuun jakautuminen mallin soveltuessa. Edellä mainitut ongelmakohdat huomioon ottaen läpivirtausmallin implementoiminen ei ole täysin mahdoton ajatus, mutta onnistuminen vaatisi kattavaa mallin jatkotyöstämistä. Suomen veropohjan tiivistämiseksi olisi kuitenkin perusteltua arvioida myös sijoitus- ja erikoissijoitusrahastojen verotuksen kokonaisvaltaisempaa uudistusta läpivirtausmallin sijaan.

Tämä tutkielma käsittelee pääsanan jäljessä esiintyviä demonstratiiveja Vologdan ja lähialueiden vepsän murteissa ja paikallisissa pohjoisvenäjän murteissa, joiden lisäksi aineistoon kuuluu myös Novgorodin tuohikirjeet 900 1400-luvuilta. Taustana on substraattiteoria, jonka mukaan runsas pääsanan jälkeisten demonstratiivien X-to käyttö pohjoisvenäjän murteissa on syntynyt murrealueen alkuperäisten suomalais-ugrilaisten kielten kontaktivaikutuksesta, koska esimerkiksi vepsän kielessä käytetään runsaasti pääsanan jälkeisiä demonstratiiveja X-se ja X-ne. Tutkielma alkaa johdannolla, jossa selostan itämerensuomalaisten ja pohjoisvenäläisten kontaktien historiallista taustaa keskittymällä Novgorodin ja itämerensuomalaisten kansojen asuttamien lähialueiden historiaan. Lisäksi käsittelen typologisessa mielessä demonstratiivin ja artikkelin suhteita informaatiorakenteen peruskäsitteisiin kuten määräisyyteen, topikaalisuuteen ja temaattisuuteen, jotka toimivat tutkimukseni pohjana. Sitten jatkan relevanttien kielitieteellisten teorioiden esittelyllä, jossa pohdin erilaisia aiheeseen liittyviä ajatuksia muun muassa kielen muutoksen, kielikontaktin, areaalikielitieteen ja sosiolingvistiikan näkökulmista. Sen jälkeen esittelen tutkimushistoriaa, jossa esittelen muiden tutkijoiden ajatuksia sekä vertailevan fennougristiikan että slavistiikan puolella. Näiden tietojen pohjalta lähden tarkastelemaan aineistoani kolmesta mainitusta kielimuodosta. Aineiston käsittelyssä esittelen ensin aineistoon liittyviä taustatietoja, minkälaisia ovat informantit, tekstien määrä ja tyylit sekä minkälaisia ongelmia tulee vastaan vertaillessani näiden kolmen kielimuodon aineistotekstejä. Sitten esittelen esimerkkitapauksia, jotka olen poiminut aineistosta. Seuraavaksi esittelen näiden esimerkkitapausten luokittelukriteerit, joita kehittelen aiempien tutkimusten menetelmien pohjalta. Nämä metodit sovellan aineiston analyysiin, jonka lopputuloksia esittelen sen jälkeen tilastomenetelmällisesti. Tutkielman lopussa käytän omia tietojani keskustelemaan teoreettisella tasolla tutkielman alussa esitettyjen teorioiden ja aiempien tutkimusten kanssa. Teoreettisen keskustelun tuloksena olen selvittänyt, että pohjoisvenäjän murteiden runsas pääsanan jälkeisten demonstratiivien käyttö ei ole suomalais-ugrilaisten kielten kontaktivaikutusta, koska tämä piirre ei ole leimaava suomalais-ugrilainen piirre. Sen sijaan rakenteen on täytynyt syntyä sekä vepsässä että pohjoisvenäjän murteissa yhteisin voimin viime vuosisadoilla tapahtuneiden kontaktien tuloksena. Vahvistavan argumentin saan Muinais-Novgorodin slaavilaisesta kielimuodosta, josta todistan tässä tutkielmassa, että pohjoisvenäjän nykymurteiden kaltaista demonstratiivin käyttöä ei ole käytössä. Tutkimukseni tuo myös mahdollisuuden väittää, että kyseinen tutkittava rakenne voisi olla Pohjoisvenäjän alueen yhteinen areaalipiirre, joka on havaittavissa vepsän ja pohjoisvenäjän murteiden lisäksi myös karjalassa, permiläisissä kielissä ja Venäjän saamelaisissa kielissä.

Tässä tutkielmassa tarkasteltiin pitkäkestoisen hengellisen väkivallan esiintymistä uskonnollisissa yhteisöissä sekä yhteisöjen jäsenten että ryhmien hengellisten auktoriteettien kautta. Tutkielmassa tutkittiin sitä, millaisissa muodoissa ja miksi pitkäkestoista jopa vuosikymmeniä kestävää mielenhallintaa, manipulointia ja kontrollointia ilmeni uskonnollisten yhteisöjen vallankäytössä. Lisäksi analysoitiin kyseisten yhteisöjen vallankäyttäjien profiileja ja selvitettiin heidän auktoriteettiasemaansa suhteessa yhteisön jäseniin. Tutkimus toteutettiin sähköpostihaastatteluina. Aineistoa kerättiin lehti- ja Internet-ilmoitusten avulla. Ensisijaisena tutkimusaineistona oli 49 kirjettä. Kirjeitä saapui yhteensä 17 eri yhteisöstä. Informantteina oli sekä lahkoistaan irtautuneita että yhä mukana olevia jäseniä. Yhtä yhteisöä lukuun ottamatta vastaukset saapuivat kristillisistä tai kristillisperäisistä yhteisöistä. Primääriaineiston lisäksi tutkimuksessa käytettiin jonkin verran erilaisiin uskonnollisiin yhteisöihin kuuluneiden henkilöiden elämäkerrallisia teoksia sekä muutamia lainauksia tutkimuksen teemoihin liittyviltä Internet-sivustoilta. Työn viitekehyksenä käytettiin Hannu Lauerman kokoamaa yhteenvetoa uskonnollisten lahkojen vaarallisiksi katsotuista piirteistä. Lauerma muotoili kyseisen aineiston Uskontojen uhrien tuki ry:n luettelon pohjalta täydentämällä sitä omilla havainnoillaan sekä muista lähteistä saaduilla esimerkeillä. Lisäksi työssä käytettiin Suomen Mielenterveysseuran työryhmän laatimaa luetteloa uskonnollisten yhteisöjen eettisistä periaatteista. Väljästi käytettynä teoreettisena viitekehyksenä sovellettiin Leon Festingerin kognitiivisen dissonanssin teoriaa. Festingerin teorian pääsisältönä oli toteamus, että ihminen pyrkii tasapainoon ja välttämään ristiriitaa karttamalla tai vähättelemällä sitä aiheuttavia ihmisiä, tapahtumia, asenteita ja informaatiota. Analyysiluvut jakautuivat kolmeen aihepiiriin. Ensimmäisessä tulosluvussa käsiteltiin kontrollointia ja jäsenten manipulointia käytöksen, ajatusten, tunteiden sekä informaation kautta. Toisessa tulosluvussa kuvattiin auktoriteetin alaisuudessa elämistä ja nostettiin esille teemoja, joiden kautta manipuloinnin esiintyminen informanttien yhteisöissä selkeimmin näkyi. Kolmas tulosluku keskittyi yhteisöjen vallankäyttöön sekä anonyymin auktoriteetin että yhteisöjen näkyvien vallanpitäjien kautta. Aineistosta oli selvästi havaittavissa, että pitkäkestoista uskonnollisten yhteisöjen säännöistä ja oppirakenteista lähtöisin olevaa kontrollointia ja manipulointia esiintyi jokaisen informantin kirjeessä. Osassa yhteisöjä kontrollointia oli vain pienessä sektorissa kun se toisissa kattoi lähes kaikki elämän alueet. Kontrolloinnin välineitä olivat syyllistäminen, pelottelu sekä opit, joiden kyseenalaistaminen tuotti jäsenille ahdistavia ristiriitaisia kokemuksia. Leon Festingerin teoriaa soveltamalla voitiin havaita, että tarkoituksella tai tarkoituksettomasti luodut oppirakenteet olivat tehokas väline yksilön sitomiseksi kontrolloivaan yhteisöön. Informanttien joukossa oli useita henkilöitä, jotka kokivat syvää ahdistusta yhteisöissään. Osa informanteista havaitsi ryhmän harjoittaman mielenhallinnan vasta yhteisöstä irtauduttuaan. Jotkut eivät kyenneet pelkojensa takia irtautumaan lahkosta, vaikka oireilivat psyykkisesti ja pahimmassa tapauksessa heillä oli jopa itsetuhoisia ajatuksia. Yleisesti informantit olivat sitä mieltä, että hengellistä väkivaltaa harjoittavien yhteisöjen aktiivijäsenet eivät kyenneet näkemään ongelmia. Sen sijaan irtautuneita syyllistettiin, painostettiin ja tuomittiin.

Tässä tutkielmassa tutkimuksen kohteena ovat päästökauppa, sen kustannustehokkuus sekä markkinaepätäydellisyyksien vaikutus päästökaupan toimintaan taloustieteellisestä näkökulmasta. Tutkielman tavoitteena on tarkastella päästökaupan perusteita teoreettisesti ja selvittää, onko päästökauppa toimivin ja kustannustehokkain menetelmä päästöjen kontrolloimiseksi. Lisäksi tutkitaan, miten markkinavoima ja epävarmuus vaikuttavat päästökaupassa mukana olevan yrityksen tuotantoon ja päästöjen vähentämiseen. Tutkielma pohjautuu vuonna 2010 hyväksyttyyn kandidaatin tutkielmaani, jota olen tässä yhteydessä laajentanut ja muokannut pro gradu –tutkielmaan sopivaksi. Aiemmat osat työstä perustuvat pääasiassa taloustieteen kirjallisuudessa esiin nousseisiin näkökohtiin. Nyt kerätty uusi aineisto sisältää lähinnä vuoden 2000 jälkeen julkaistuja artikkeleja, painottuen suurimmaksi osaksi viime aikaisimpiin tutkimuksiin. Kaikki tutkielmassa käytettävät matemaattiset mallit perustuvat yrityksen voiton maksimoinnille. Päästökaupan tavoitteena on tuottaa yhteiskunnan haluama vähennys päästöihin mahdollisimman kustannustehokkaasti. Päästökauppa johtaa kustannustehokkaaseen lopputulokseen, kun yritykset saavat itse minimoida päästöjen vähentämisen kustannukset. Päästöihin yritykset voivat vaikuttaa investoimalla tehokkaampaan puhdistusteknologiaan, vähentämällä tuotantoa tai käymällä kauppaa päästöluvilla. Kaupankäynnin seurauksena muodostuva päästöluvan hinta ja yrityksen rajapuhdistuskustannukset ohjaavat yrityksiä valintojen tekemisessä. Kiintiökauppajärjestelmien kustannustehokkuutta käsitellään tutkielmassa pääosin Tietenbergin (2006) julkaisun pohjalta. Tulosten perusteella päästöjen kustannustehokas vähentäminen riippuu saasteiden leviämisestä ja ympäristöön kasautumisesta. Päästöjen kasautuessa päästökontrollia on jatkuvasti kiristettävä. Kaikki kolme kiintiökauppajärjestelmää johtavat oikein mitoitettuna kustannustehokkaaseen lopputulokseen. Ohjauskeinojen keskinäinen vertailu osoittaa, että päästökauppa on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kustannustehokkain keino päästöjen vähentämiseen kuin määrärajoite tai päästövero. Päästökaupan kustannustehokkuus ja siitä saatavat hyödyt perustuvat oletukseen tuotanto- ja päästölupamarkkinoiden täydellisyydestä. Reaalimaailmassa markkinat toimivat kuitenkin epätäydellisesti, joten ehto kustannustehokkuudelle voi jäädä toteutumatta. Kaikki kolme työssä esiteltävää markkinaepätäydellisyyttä heikentävät päästökaupan toimintaa. Transaktiokustannukset ja epävarmuus laskevat muun muassa päästökaupan volyymia ja markkinavoima yritysten kannustin investoida puhdistusteknologiaan. Päästökaupan toiminnan parantamiseksi järjestelmästä tulisi luoda mahdollisimman joustava ja yksinkertainen sekä sillä tulisi olla selkeät ja pysyvät säännöt. Päästöluvat olisi paras jakaa huutokauppaamalla ja kaupankäynnin luvilla tulisi olla yksinkertaista ja nopeaa. Markkinoiden kilpailullisuutta pitäisi edistää ja julkisen vallan tulisi puuttua markkinoiden toimintaan mahdollisimman vähän. Täydellisen kilpailun päästölupamarkkinoita tutkitaan Baumolin ja Oatesin (1988) päästöveroa ja päästötukea käsittelevien mallien pohjalta. Täydellisen kilpailun mallin tarkastelu osoittaa, että ominaispäästökertoimen ja päästöluvan hinnan kasvu lisäävät päästöjen puhdistamista ja laskevat tuotantoa. Tuotoksen hinnan nousu johtaa päinvastaisiin tuloksiin. Päästöjen määrä vähenee päästöluvan hinnan kasvaessa ja lisääntyy tuotannon hinnan noustessa. Markkinavoiman vaikutusta yrityksen tuotantoon ja päästöjen puhdistamiseen tutkitaan Hintermannin (2011) oligopolimallin avulla. Saatujen tulosten perusteella tuotoksen ja päästöluvan hinnat vaikuttavat seuraajayrityksen tuotantoon ja päästöihin samoin kuin täydellisen kilpailun mallissa. Johtavan yrityksen tuotanto ja päästölupien kysyntä määräytyvät päästölupien alkujaon perusteella. Jos johtava yritys saa päästölupia alkujaossa liikaa, se manipuloi tuotoksen ja päästöluvan hintaa ylöspäin, minkä seurauksena tuotanto vähenee ja päästöjä vähennetään liian vähän suhteessa täydellisen kilpailun tilanteeseen. Jos johtava yritys saa päästölupia alkujaossa liian vähän, tilanne muuttuu päinvastaiseksi. Manipuloinnin seurauksena seuraajayrityksen kustannukset nousevat ja toiminta vaikeutuu sekä päästökaupan tehokkuus laskee. Tuotoksen ja päästöluvan hinnan epävarmuuden vaikutuksia yrityksen tuotantoon ja päästövähennysinvestointeihin tutkitaan Ollikan ja Ollikaisen (2007) tutkimusten pohjalta. Mallin perusteella tuotoksen hinnan epävarmuus saa riskiä kaihtavan yrityksen tuottamaan ja investoimaan vähemmän kuin varmassa tilanteessa. Päästöluvan hinnan epävarmuus saa riskiä kaihtavan päästölupien ostajan tuottamaan vähemmän ja myyjän enemmän kuin varmassa tilanteessa. Jos tuotannonrajakustannukset ovat suuremmat kuin kaupankäynnin rajakustannukset, on päästölupien ostajalle optimaalista investoida enemmän ja myyjälle vastaavasti vähemmän kuin varmassa tilanteessa. Jos kaupankäynnin rajakustannukset ovat suuremmat kuin tuotannon rajakustannukset, muuttuu tilanne päinvastaiseksi. Tuotoksen ja päästöluvan hintojen yhtäaikainen epävarmuus saa riskiä kaihtavan päästölupien ostajan tuottamaan ja investoimaan enemmän kuin varmassa tilanteessa. Myyjän osalta tulos riippuu vallitsevasta markkinaehdosta. Tutkimuksessa käsiteltävät CFC-yhdistekauppa ja Happosadeohjelma ovat esimerkkejä onnistuneista päästökauppaohjelmista. Euroopan unionin päästökauppajärjestelmä on sitä vastoin kaikista suurin ja merkittävin. Päästökauppaohjelmien avulla on saavutettu merkittäviä päästövähennyksiä ja kustannussäästöjä. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että päästökauppa on kustannustehokkain keino päästöjen kontrolloimiseksi, etenkin suurten saastuttaja määrien ja globaalien päästöjen tapauksessa ja samalla se kannustaa yrityksiä kehittämään ympäristöystävällisempää tuotantoteknologiaa.

Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää kuinka suomalaiset päästökaupan alaiset prosessi- ja energiateollisuuden yritykset ovat oppineet päästökaupan käytännöt, kuinka he kokevat päästökaupan muutokset ja tulevaisuuden. Lisäksi yrityksiltä kysyttiin mielipiteitä ajankohtaisimpiin ilmastopolitiikan kysymyksiin. Päästökauppa on murroksessa markkinavakausvarannon ja neljännelle kauppakaudelle tulevien muutosten takia. Tutkimus toteutettiin kyselytutkimuksena, joka lähetettiin tammikuussa 2019 kaikille suomalaisille päästökaupan alaisille yrityksille, joilla oli vuonna 2017 todennettuja päästöjä. Näitä yrityksiä oli 131 ja heistä 49 vastasi kyselyyn määräaikaan mennessä, vastausprosentti oli näin ollen noin 37 prosenttia. Kyselytutkimuksen tuloksia verrattiin aiemman samankaltaisen tutkimuksen (Heikkinen ja Ollikainen, 2015) tuloksiin. Kysymykset pidettiin suurimmaksi osaksi samoina kuin aiemmassa kyselyssä, jotta vastaukset olisivat mahdollisimman vertailukelpoisia. Ilmastopolitiikka-osion kysymykset päivitettiin sopimaan paremmin ilmastopolitiikan nykytilanteeseen. Kyselytutkimuksen tulokset analysoitiin käyttäen Microsoft Office Excel -taulukkolaskentatyökalua. Tulokset osoittivat, että päästökaupan merkitys yrityksille on kasvanut. Yritykset odottavat päästöoikeuden hinnan nousevan tulevaisuudessa ja siten päästökaupan merkityksen kasvavan entisestään. Energiateollisuuden yritykset ovat olleet prosessiteollisuuden yrityksiä aktiivisempia päästövähennystoimien toteuttamisessa vuoden 2014 jälkeen. Tämä luultavasti johtuu erilaisista kannustimista, esimerkiksi prosessiteollisuuden ilmaiseksi saamat päästöoikeudet voivat vähentää kannustimia päästöjen vähentämiseen. Sekä prosessi- että energiateollisuuden yritykset olivat sitä mieltä, että Suomen tulisi vähentää fossiilisia kasvihuonekaasupäästöjään vuoteen 2050 mennessä noin 85 prosenttia ja kasvattaa hiilinieluja, jotta Suomi olisi hiilinegatiivinen yhteiskunta vuoteen 2050 mennessä. Molemmat toimialat sulkisivat fossiiliset polttoaineet pois energiantuotannosta viimeistään vuoteen 2040 mennessä. Yritysten mielestä fossiiliset polttoaineet korvaava energia tulisi pääosin tuottaa ydinvoimalla.

Tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin päästökauppamarkkinoita ja päästöoikeuksia unionin arvopaperimarkkinasääntelyn näkökulmasta. Tarkoituksena on systematisoida päästökauppaa koskevat erinäiset säännökset sekä nykyiset markkinatrendit selkeäksi arvopaperimarkkinaoikeudelliseksi kokonaisuudeksi. Tutkimusmenetelminä käytän sekä lainoppia että oikeustaloustiedettä. Päästökaupalla tähdätään mahdollisimman kustannustehokkaisiin päästövähennyksiin. Tämä tavoite pyritään saavuttamaan siten, että markkinat ohjaisivat yrityksiä tekemään päätökset päästöoikeuksien ostamisen ja päästövähennysten välillä. Ideana on, että yritykset, joille päästövähennysten tekeminen on edullisempaa verrattuna päästöoikeuden hintaan, leikkaisivat päästöjään päästöoikeushankintojen sijaan. Energian ja päästöoikeuksien erittäin nopea hintojennousu sekä unionissa vireillä olevat ilmastopoliittiset lainsäädäntöhankkeet ovat kuitenkin herättäneet keskustelua päästökaupan ja sen markkinoiden toimivuutta kohtaan. Markkinat ovat ainakin tähän asti toimineet odotusten mukaisesti, mutta päästökaupan tulevaisuuden suuntaviivat ovat vielä epäselvät. Päästökauppamarkkinoille on virrannut paljon uusia finanssialan toimijoita, jotka ovat sekä vauhdittaneet kaupankäyntiä että sitoneet itseensä huomattavan määrän markkinoiden päästöoikeuksista. Jos päästökattoa eli päästöoikeuksien kokonaismäärää aiotaan laskea nopeutetusti ja nykyinen kaupankäyntitrendi jatkuu, markkinatilanne saattaa muuttua ennakoimattomalla tavalla, mahdollistaen markkinoiden väärinkäytön. Nykyinen sääntelykehikko taikka päästökauppatoimijat eivät välttämättä ole kyvykkäitä vastaamaan tällaiseen muutokseen.

Tutkimuksen tarkoitus on määritellä pääsuunnittelijan vastuu erityissuunnittelijaa kohtaan rakennuttajavetoisessa jaetussa suunnittelussa. Rakennuttajavetoisessa jaetussa suunnittelussa pää- ja erityissuunnittelijat eivät ole keskenään sopimussuhteessa, vaan ainoastaan kukin tahollaan rakennuttajaan. Suunnittelijat tekevät kuitenkin hankkeen alusta asti keskenään yhteistyötä. Pää- ja erityissuunnittelijan tehtävät rakennuttajaa kohtaan ovat toisistaan riippuvaisia ja voivat olla osin myös päällekkäisiä. Pääsuunnittelijan tehtävien virheellisestä täyttämisestä voi ensinnäkin aiheutua vahinkoa suoraan erityissuunnittelijalle. Toiseksi pääsuunnittelijan suoritushäiriö voi aiheuttaa erityissuunnittelijalle vahinkoa myötävaikuttamalla erityissuunnittelijan rakennuttajaan kohdistuvaan virhevastuuseen. Suunnittelijoiden vastuu yhteisesti aiheutetusta vahingosta voi tietyin edellytyksin olla solidaarista. Pääsuunnittelijan osuuteen liittyvää erityissuunnittelijan takautumisoikeutta voidaan perustella yleiseen takautumisoikeuteen ja perusteettoman edun palautukseen liittyvillä näkökohdilla. Aihepiiriä on siitä huolimatta käsitelty myös sopimusperusteisen vahingonkorvausvaatimuksen perusteena, sillä kummankin konstruktion soveltuvuus on riippuvainen pääsuunnittelijan korvausvastuusta rakennuttajaa kohtaan, eikä siten tule automaattisesti kyseeseen, vaikka vahinko olisikin yhteisesti aiheutettu. Yhteistä tutkimuksessa käsitellyille vahingonkorvausvaatimustyypeille on se, että ne perustuvat oikeuteen vedota sellaiseen sopimukseen, jossa vetoaja itse ei ole osapuolena. Kysymys on oikeussystemaattisesti vaikea, sillä vahinko on sopimusperusteinen, ja sopimuksen oikeusvaikutukset rajoittuvat lähtökohtaisesti sen osapuoliin. Sopimusperusteisia vahinkoja ei voi korvata sopimuksenulkoisenkaan normiston mukaisesti. Kysymystä on arvioitava tapauskohtaisesti reaalisten argumenttien valossa. Välittömän sopimussuhteen ylittävä vastuu voitaneen tietyin edellytyksin hyväksyä kaikkien tutkimuksessa käsiteltyjen vaatimusten osalta. Pääsuunnittelijan korvausvastuu erityissuunnittelijaa kohtaan riippuu kuitenkin viime kädessä siitä, täyttyvätkö sopimusperusteisen korvausvastuun edellytykset. Etenkin suunnittelijoiden välisen suoritushäiriön muodostuminen on kriittinen tekijä korvausvastuun kannalta. Vahingonkorvausvaatimus muodostanee kuitenkin korvausvastuun, jos vahinkoa koskeva vastuu voidaan tapauskohtaisen harkinnan jälkeen sallia. Yhteisesti aiheutettuun vahinkoon perustuvan vahingonkorvauksen määrä sen sijaan saattaa laskea hyvinkin merkittävästi erityissuunnittelijan oman tuottamuksen vuoksi. Kaiken kaikkiaan pääsuunnittelijan vastuu erityissuunnittelijaa kohtaan on epäselvä ja siitä voi aiheutua ongelmia etenkin rakennuttajaan kohdistuvan yhteisvastuun kannalta. Olisi suositeltavaa määritellä osapuolten vastuiden rajat selkeästi sopimusteitse. Toisaalta voidaan pyrkiä muodostamaan suunnitteluorganisaatio rakenteeltaan vaihtoehtoisella, oikeussystemaattisesti helpommin jäsennettävällä tavalla.