Browsing by Title

Tavoitteenani on selvittää, millaisia kannanottoja paavi Paavali VI otti Vietnamin sotaan vuosina 1965–1973. Selvitän, miten paavi suhtautui sotaan, millaisia keinoja hän käytti tavoitellessaan rauhaa sekä millaisina hän näki sodan ratkaisut. Tarkastelen tutkimuksessani myös sitä, muuttuiko Paavali VI:n näkemys Vietnamin sotaan sen edetessä. Sen lisäksi tarkastelen sitä, kuinka valikoimani mediat suhtautuivat Paavali VI:n Vietnamin sotaa koskeneisiin kannanottoihin. Asetan tutkimustulokseni osaksi laajempaa kehystä Vietnamin sodan päättämiseksi tehdyssä työssä. Toteutan tutkimukseni tarkastelemalla Vatikaanin verkkosivuilla julkaistuja dokumentteja, joissa Paavali VI tavalla tai toisella linjaa suhtautumistaan Vietnamin sotaan tai siihen kiinteästi liittyviin teemoihin. Nämä dokumentit ovat yksityisiä kirjeitä, puheita, viestejä, kiertokirjeitä, rukouksia sekä ilmoituksia. Paavali VI:n dokumentteja, joita olen tutkimuksessani tarkastellut, on noin 40. Ne ovat pituudeltaan muutamasta virkkeestä yli 10 000-sanaisiin kannanottoihin. Toinen lähdeaineistoni ovat yhdysvaltalaiset sanoma- ja aikakausilehdet, joista tarkastelen välikoivin osin päivittäin julkaistua The New York Timesiä sekä viikoittain julkaistua katolilaista National Catholic Reporteria. Käsittelen tutkielmassani noin 80 lehtiartikkelia Analysoin lähteitäni laadullisesti. Tutkimukseni tuo esiin Paavali VI:n pitkäjänteisen panoksen rauhan saavuttamiseksi Vietnamissa. Tutkimukseni vuosina paavi otti monesti suoraan kantaa Vietnamin sodan päättämisen puolesta ja hänen selkeä tavoitteensa oli rauhan edistäminen alueella. Paavali VI käytti moninaisia keinoja tavoitteensa saavuttamiseksi ja käytti apunaan sekä rooliaan valtionpäämiehenä että katolisen kirkon hengellisenä johtajana. Paavali VI oli suoraan yhteydessä valtioiden päämiehiin ja vetosi yleisesti rauhan puolesta moneen otteeseen. Rauhantyö vaikuttaisi olleen Paavali VI:lle erittäin tärkeä tehtävä. Tämä tavoite huomattiin myös mediassa, minkä lisäksi myös Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon totesi rauhan olleen paavin elämän tarkoitus. Media oli kiinnostunut paavin kommenteista ja kannanotoista erityisesti vuosina 1965–1968. Myös sen jälkeen paavi ylitti monesti uutiskynnyksen, mutta kiinnostus ei ollut enää niin suurta. Tarkastelemani mediat tulkitsivat usein paavin ottaneen kantaa Vietnamin sotaan, vaikka Paavali VI ei välttämättä puhunut Vietnamista suoraan. Vaikka paavi pääsi useasti otsikoihin juuri Vietnamin sodan ja sen rauhantyön yhteydessä, suuri osa paavin rauhantyöstä ja vaikuttamisesta tapahtui kuitenkin niin kutsutuissa kulisseissa eivätkä ne omalla ajallaan päätyneet median käsiin.

Tämä tutkielma käsittelee Paavo Ravilan (1902–1974) ja Leonard Bloomfieldin (1887–1949) tieteenfilosofisia näkemyksiä ja heistä muodostunutta tutkijankuvaa. Työn näkökulma on oppihistoriallinen, ja sen tavoitteena on selvittää Ravilan ja Bloomfieldin teoreettisten näkemysten yhtäläisyyksiä. Työn pääasiallinen lähdekirjallisuus sisältää sekä kotimaista että kansainvälistä kielitieteen historiankirjoitusta. Aineistona on Ravilan ja Bloomfieldin teoreettisen tason kirjoitukset kielitieteestä ja tieteenfilosofiasta; näin ollen heidän kielitieteelliset tutkimuksensa jäävät työn ulkopuolelle. Työtä varten on käytetty myös arkistolähteitä sekä ulkomailta että Suomesta. Ravilan kansainvälisyyttä käsiteltäessä arvokasta aineistoa ovat varsinkin yhdysvaltalaisten yliopistojen arkistoista löytynyt kirjeenvaihto ja muu arkistomateriaali. Luvussa 2 esitellään yleistä kielitieteen historiaa 1800-luvulta 1960-luvulle. Luvussa 3 käsitellään Ravilan ja Bloomfieldin elämää ja uraa ja analysoidaan heistä muodostunutta tutkijankuvaa. Luvussa 4 käsitellään niitä tieteenfilosofisia kysymyksiä, joissa Ravilan ja Bloomfieldin ajatusten samankaltaisuus parhaiten tulee esille: empirismiä, positivismia, merkitystä, formalismia sekä synkronian ja diakronian suhdetta. Ravila ja Bloomfield painottivat empiristisen asennoitumisen tärkeyttä kielitieteessä erityisesti suhteessa aineistoon ja siitä tehtäviin päätelmiin. Lisäksi molemmat olivat positivisteja ja vastustivat siksi sellaisia selityksiä, joita ei voi perustella aineistosta käsin suorien havaintojen avulla. Myös molemmilla toistuva tieteellisyyden vaatimus on johdettavissa positivistisesta asennoitumisesta. Kielitieteen oppihistoriassa Ravilan ja Bloomfieldin tutkijankuva on erilainen varsinkin suhteessa merkityksentutkimukseen, mutta heidän kannanottojensa yksityiskohtaisempi tarkastelu osoittaa, että heidän näkemyksistään voidaan löytää yllättäviä samankaltaisuuksia. Myös synkronian ja diakronian suhdetta tutkittaessa voidaan havaita yhtymäkohtia: synkronistina pidetty Bloomfield ja diakronistina pidetty Ravila pitivät molemmat parhaana lähestymistapana kieleen synkronian ja diakronian yhdistävää tutkimusotetta. Vertailemalla Ravilan ja Bloomfieldin tieteenfilosofisia näkemyksiä voidaan havaita, että heidän käsityksensä kielitieteestä on monilta osin yhteneväinen. Lisäksi vertailu avaa mielenkiintoisia näkökulmia Ravilan suhteeseen suomalaiseen kielitieteeseen. Esimerkiksi positivismin mukainen metafysiikkavastaisuus erottaa hänet ajan eurooppalaisesta kielitieteestä ja toisaalta yhdistää häntä yhdysvaltalaiseen kielitieteeseen.

This thesis examines the police-military response to high levels of violence and crime in urban settings, in situations outside of official conflict. More specifically, this research takes a look at the most recent public security policy, the pacification policy (UPP), implemented in the favelas of Rio de Janeiro since the end of 2008. The purpose of the UPP is to install permanent police units in favelas, taking over control from militias and gangs, in order to tackle violence and crime. The UPP is praised for having adopted a different, development focused and permanent approach to policing and ensuring security in Rio, providing an excellent case study to examine what kind of legitimizations, representations and security discourses it entails. The general notion of no official conflict existing in Rio raises the question as to why there is a need to pacify – to bring peace - where there is no war: what is the rationale behind a military response in an officially peaceful context? Against this background, his research asks, what kind of discourses are used to justify and legitimize the policy and; whether the pacification policy involves a process of securitizing the favelas and their residents. The research adopts a critical constructivist framework with a critical security studies (CSS) approach. It specifically applies the theory of securitization as understood by the Copenhagen School, understanding the power that representations and discourses of security have in legitimizing policies and security actions. Securitization is about posing something as an existential threat to a specific referent object, in order to legitimize specific extraordinary measures or policies. This research employs Norman Fairclough’s critical discourse analysis (CDA) as its method. The research material consists of official documents and material produced by the UPP, speeches given by the Secretary of Security of the State of Rio de Janeiro as well as the official Facebook site of the UPP. In addition, two informative interviews were conducted with a local NGO and a municipal level social development program in order to acquire a deeper understanding of the overall approach towards the pacification policy within the city. The analysis reveals that there is an attempt to legitimize the pacification policy through discourses of a logic of emergency and by constructing threat images. The situation in the favelas before pacification is presented as chaotic and out of control, whereas the previous governments are portrayed as incompetent and lacking political will. These discourses serve as an ideal legitimization for the creation of the new and innovative pacification policy as the only solution to the emergency situation in Rio de Janeiro. The discourses employed to legitimize the pacification policy show a logic of securitization in portraying an existential threat, the violent and informal favela, to the survival of the formal city, which can only be saved through the pacification policy.

Evil towards children means maltreatment and suffering caused by this. In Finland this concerned phenomenon is appeared as a wide and serious problem. The topic is significant also in teachers profession and it is noticed also in teacher education discourse, such are legislative texts and researches that discourses what teachers should possess. Nevertheless it is observed such a progression where, as an outcome, class teacher education has been detached from school reality. This shows up as a decontextualization and disciplinization of class teacher education. Side by this progression the professionalization and scientification has been confirmed and attached to these particular processes. The theoretic framework and concept of this master's thesis is based by Hannu Simolas (1995) doctoral thesis and researches after it, where he examined finnish teachership in educational state discourse. The ambition of this master's thesis was to find out how the content that discourses the evil towards children are externalized in class teacher educations curriculums. Material of this thesis was class teacher educations curriculums for years 2014 – 2015. Analysis of the material was made by using content analysis. The curriculums of class teacher educations nearly say nothing about the evil towards children. For this part the class teacher education has been decontextualized. It means it has detached from the context of evil that children faces. In the light of the teacher education discourse that appears in this thesis, can be proposed that class teacher educations can not answer the demands that perceives the knowing and understanding the evil towards children prominent for the contention of teachers profession.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan kannabiksen käyttäjien käsityksiä ja kokemuksia riippuvuudesta sekä kannabiksen käytön merkityksiä. Tavoitteena oli tutkia, miten kannabiksen käyttäjät itse määrittelevät kannabisriippuvuuden ja millaisena riippuvuus on näyttäytynyt heidän elämässään. Käyttäjien riippuvuuspuheen tueksi tutkielmassa selvitetään lisäksi, mikä motivoi käyttäjiä käyttämään kannabista, minkälaisia haittoja he liittävät siihen, ja miten he mahdollisesti kontrolloivat kannabiksen käyttöään. Laadullisin menetelmin toteutetun työn aineisto koostuu kuudesta kannabiksen aktiivikäyttäjälle tehdystä puolistrukturoidusta yksilöhaastattelusta, sekä viidestä kannabiksen käyttöä ja riippuvuutta käsittelevästä keskusteluketjusta, jotka on käyty internetissä Hamppu.net ja Päihdelinkki.fi –sivustoilla. Aineiston analyysissa hyödynnettiin sisällönanalyysin suuntaviivoja. Kannabiksen käyttäjät liittävät kannabikseen erilaisia itselleen tärkeitä merkityksiä, ja vain harvalle aineiston käyttäjälle kannabis on ainoastaan päihtymismielessä käytetty aine muiden päihteiden joukossa. Kannabista käytetään muun muassa luovan tilan tavoitteluun, rentoutumiseen sekä itselääkintään. Merkittävä määrä tutkimuksen kannabiksen käyttäjistä kertoo välttyneensä minkäänlaisilta riippuvuuskokemuksilta, mutta selvästi yleisimmin kannabisriippuvuudesta kerrotaan lievänä, niin sanottuna ongelmattomana riippuvuutena. Vastaavasti ongelmallisesta kannabisriippuvuudesta puhuu huomattava vähemmistö. Aineiston avulla päädytään tulokseen, että kannabiksen käyttäjien käsitys kannabisriippuvuudesta ei palaudu sellaisenaan lääketieteen diskurssin riippuvuusmääritelmiin tai muihinkaan tiukkarajaisiin riippuvuuskäsityksiin. Useimmat käyttäjät puhuvat kannabisriippuvuudesta lisäksi varsin toisin tavoin kuin päihderiippuvuuksista puhutaan yleensä. Tarkasteltujen kannabiksen käyttäjien käsitys riippuvuudesta on hyvin laaja, ja riippuvuutta määritellään yllättävän vähän perinteisillä pakonomaisuuden tai itsekontrollin menettämisen käsitteillä. Sen sijaan aineiston käyttäjät kertovat kannabisriippuvuudestaan huomattavan usein neutraalein tai jopa positiivisin sanankääntein. Kannabisriippuvuutta ei nähdä väistämättä haitallisena asiana josta halutaan päästä eroon, vaan hyvään elämään ja kannabiksen käyttöön kuuluvana ulottuvuutena, jonka puitteissa hyödytään enemmän kuin menetetään. Käyttäjät eivät siten viittaa kannabisriippuvuudella aina niinkään oman kontrollin heikkenemiseen tai puuttumiseen, vaan kokemukseen siitä, että ilman kannabista ei syystä tai toisesta haluta elää. Itsekontrollin merkitys näyttäytyy kuitenkin käyttäjien puheen perusteella merkittävänä rajaviivana siinä, koetaanko omakohtainen kannabisriippuvuus ongelmattomana vai ongelmallisena. Oman kannabiksen käytön säännöstely nähdäänkin tässä mielessä hyvin tärkeäksi, sillä sekä runsaasta kannabiksen käytöstä aiheutuneiden haittojen että haitallisen riippuvuuden näennäinen mahdollisuus tunnistetaan laajasti. Suomalaisten aikuisten kannabiksen käytön yleistyttyä merkittävästi 2000-luvun aikana, huomion kiinnittäminen käytön syihin ja seurauksiin on tärkeää. Tutkimus pyrkii tuomaan lisävaloa erityisesti näihin seikkoihin nostamalla esiin käyttäjien omia ajatuksia aiheesta, mikä saattaa parhaimmillaan tarjota uusia näkökulmia esimerkiksi päihdetyön käytäntöihin tai ainakin avata keskustelua teemaan liittyen.

Tässä tutkielmassa tarkastelen Stephen Kingin romaanin Pet Sematary (1983) synnyttämää kauhun emootiota. Keskityn etenkin romaanin lapsihahmojen Gage Creedin ja Zeldan lukijassa herättämiin kauhun emotionaalisiin reaktioihin. Lähestyn tutkimusongelmaani kolmesta suunnasta, joista kaksi ensimmäistä keskittyy kauhuun emootiona ja lajina ja viimeinen kerronnan synnyttämään lukukokemukseen. Aloitan Pet Semataryn emotionaalisen vaikutuksen tutkimisen Noëll Carrollin teoksessaan The Philosophy of Horror (1990) esittelemän kauhun teorian valossa. Carrollin näkökulmaa hyödyntäen tarkastelen romaanin potentiaalisia hirviöhahmoja, sekä niiden synnyttämiä emotionaalisia reaktioita. Carrollin pohjalta päädyn väittämään, että Pet Semataryn kauhun emootion objekteina toimivat Gagen ja Zeldan lukijassa synnyttämät mielikuvat. Carrollin teoriasta poiketen esitän, että teoksen kauhun objektina ei toimi hirviö, vaan lukijan lapsuuden käsityksen rikkova mielikuva, jossa lapsi esitetään pahan esikuvana. Carrollin jälkeen siirryn Pet Semataryn tarkastelemiseen Tero Eljas Vanhasen väitöskirjassaan Shock Tactics and Extreme Strategies (2016) esittämien havaintojen pohjalta. Hyödynnän Vanhasen käsitystä emootioista kognitiivisten ja havainnoinnin teorioiden synteesinä ja muodostan kattavan kuvan Kingin romaanin emotionaalisesta ulottuvuudesta. Vanhasen näkemysten pohjalta tarkennan myös väitettäni Gagen ja Zeldan roolista Pet Semataryn lukijassa synnyttämän kauhun emootion objekteina. Esitän, että lapset toimivat teoksen shokkitaktiikkana, johon heidän kauhuelementtinsä myös perustuu. Nimitän tätä pahan lapsen shokkitaktiikaksi. Vanhasen teoksen avulla esitän, että pahan lapsen shokkitaktiikalla on mimeettisiä, aleettisia, tunnistavia, sekä transgressiivisia piirteitä Pet Semataryssa. Vanhasen teoriasta etenen James Phelanin teoksessaan Experiencing Fiction (2007) esittämään teoriaan kerronnan progressiosta. Progressiolla Phelan tarkoittaa kerronnan tekstuaalisten ja lukijallisten dynamiikkojen synteesiä. Phelanin mukaan progression sekä kerronnan arvioinnin pohjalta on mahdollista luoda käsitys teoksen lukijassa synnyttämästä lukukokemuksesta. Phelanin esimerkkiä noudattaen rekonstruoin Pet Semataryn kerronnan progression ja viimein analysoin pahan lapsen shokkitaktiikan vaikutuksia romaanin lukukokemukseen. Koen, että Vanhanen ja Carroll tarjoavat yhdessä erinomaisen näkökulman kauhuteoksen synnyttämien emotionaalisten reaktioiden tarkastelemiseen. Phelanin käsitys progressiosta taas selkeyttää kertomuksen muodon ymmärtämistä, mikä on erittäin tärkeää Stephen Kingin kaltaisen kauhukirjailijan teoksia tutkittaessa. Tulevan tutkimuksen onkin hedelmällistä kehittää välineitä kauhukirjallisuuden eettisen ulottuvuuden tutkimiseen, sillä kauhun transgressiivisesta luonteesta johtuen sitä tulee käsitellä eri menetelmillä kuin muiden genrejen edustajia.

Tutkielman tarkoituksena oli selvittää minkälainen oli se lainvalmistelun prosessi, joka päättyi vuoden 1936 lastensuojelulain säätämiseen. Mitkä seikat johtivat kyseisen lain säätämiseen, kuinka siihen liittyivät niin sanottujen pahantapaisten lasten hoidon ja kasvatuksen järjestäminen ja mitä tässä kehityksessä merkitsi vuonna 1940 säädetty laki nuorista rikoksentekijöistä. Lastensuojelulainsäädännön synty ja kehitys sijoittuvat 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen ja tarjoavat mielekkään kohteen oikeushistorialliselle tutkimukselle, koska ajanjakson yhteiskunnallinen liikehdintä ja murtuvat rakenteet muodostavat kiintoisan tapahtumakentän lastensuojelulainsäädännön syille, taustatekijöille ja tarkoituksille. Tarkastelun kohteena työssä olivat erityisesti ne tarkoitukset ja syyt, joita lastensuojelulain ja nuoria rikoksentekijöitä koskevan erityislainsäädännön säätämiselle oli. Tutkimuksessa selvitetään ensisijassa sitä lainvalmistelun prosessia, joka päättyi vuoden 1936 lastensuojelulain säätämiseen ja toisekseen sitä muutosta, joka tapahtui lain voimassaoloaikana pahantapaisten lasten laitossijoituksissa. Tutkimuksen aineisto koostui lastensuojelun historiaa käsittelevistä tutkimuksista, kirjallisuudesta, komiteamietinnöistä sekä lasten laitossijoituksia koskevista tilastotiedoista vuosilta 1892–1975. Virallisaineiston ja kirjallisuuden perusteella selvitettiin sitä, ketkä tai mitkä tekijät vaikuttivat lainsäädäntöjen syntyyn ja tilastojen avulla pyrittiin analysoimaan minkälaiseksi laitoshuolto tosiasiallisesti muodostui ja mitä muutoksia sijoitusperusteissa tapahtui tarkastelun kohteena olevien vuosien aikana. Tutkimuksessa selvitettiin, kuinka lastensuojeluideologia on saanut alkunsa toisaalta tarpeesta järjestää orpojen ja köyhien lasten huolto ja toisaalta tarpeesta saada häiriköivät, rikoksia tekevät tai muutoin pahantapaiset lapset suojelun ja kasvatuksen piiriin. Lastensuojelu perustui alkuun hyväntekeväisyydelle, ennen kuin se institutionalisoitui ja tuli valtion ja kuntien vastuulle. Tutkimuksessa kävi ilmi myös se, kuinka ainutlaatuinen Pohjoismainen nuorisorikosoikeusjärjestelmä on.

Tutkimus käsittelee uhkakuvien rakentamista Suomen, Ruotsin ja Viron poliittisen johdon kuvaamina 90-luvun puolivälissä. Vertailevalla analyysilla kartoitetaan, millaisia eroja ja yhteneväisyyksiä uhkakuvien kehyksissä ilmenee, ja millaista turvallisuuskäsitystä ne edustavat. Tulkitsemalla puhetapoja selvitetään uhkakuvien merkityssisältöjä ja perusteita niiden poliittiseen käyttöön. Uhkakuvia tarkastellaan historian, viholliskuvien, identiteettipolitiikan, sosiokulttuurisen kontekstin ja intressien valossa. Tutkimuksessa sovelletaan laadullista sisällönanalyysia ja diskurssianalyysia. Analyysi pohjaa turvallisuus- ja uhkakuvateoriaan sekä sosiologisiin näkökulmiin. Aineistona käytetään Ulkoministeriön arkiston dokumentteja ja asiakirjoja, turvallisuuspoliittisia virallisjulkaisuja ja poliittisten päättäjien puheita. Jarno Limnéllin tutkimus ”Suomen uhkakuvapolitiikka 2000-luvun alussa” (2009) ja Sverker Oredssonin teos ”Svensk Oro: Offentlig fruktan i Sverige Under 1900-talets Senare Hälft” (2003) ovat keskeisiä hyödynnettäviä tutkimuksia. Venäjä, lähialueiden epävakaus, alueelliset konfliktit, asevarustelu, ympäristöongelmat, järjestäytynyt rikollisuus ja pakolaisuus muodostavat aineiston pohjalta keskeisimmät uhkakuvat. Suomen ja Ruotsin uhkapuhunnan eroavaisuudet näkyvät laajuudessa ja sävyssä. Suomea ja Viroa yhdistää identiteettipoliittinen motiivi. Venäjällä on merkittävä rooli jokaisen uhkaymmärryksessä, myös uusien uhkien suhteen. Läntisen Euroopan normit yhtenäistävät uhkakuvia, ja kansalliset turvallisuuskäsitykset näkyvät merkityseroissa. Uhkakuvia hallitsee historiallisten tottumusten ja muuttuneen maailman välinen jännite, jossa turvallisuutta tehdään uudelleen. Muutoksen vastinparina on perinteisten turvallisuusmääritteiden jatkuvuus, sotilaallis-poliittiset uhkat. Epävarmuuden tuntemusta käytetään vahvasti uhkien perustelussa. Uhkakuvien diskursiivisella laajentamisella turvallisuuspolitiikka sopeutetaan muuttuneeseen kontekstiin.

Pahnueentasaus tarkoittaa porsaiden siirtämistä suurin piirtein saman ikäisestä pahnueesta toiseen. Tasauksen tarkoituksena on saada aikaiseksi pahnueita, joissa porsaat ovat mahdollisimman tasakokoisia ja kullakin emakolla on imetettäviä porsaita korkeintaan toimivia nisiä vastaava määrä. Pahnueentasaus on nykyisin melko yleinen toimenpide käytännön sikataloudessa, mutta tasaukseen liittyvät käytännöt vaihtelevat hyvin paljon eri tilojen välillä. Aikaisempien tutkimusten mukaan pahnueentasaus voi vaikuttaa negatiivisesti hyvin moniin porsaiden kasvuun ja käyttäytymiseen liittyviin tekijöihin. Kuitenkin näitä negatiivisia vaikutuksia on havaittu pääasiassa vain yli vuorokauden ikäisille porsaille tehtyjen siirtojen yhteydessä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää syntymän jälkeisen vuorokauden aikana suoritetun pahnueentasauksen vaikutuksia emakon ja porsaiden käyttäytymiseen. Koe-eläiminä oli 19 emakkoa, jotka jaettiin kahteen ryhmään; tasatut ja tasaamattomat. Tasattujen ryhmässä oleville emakoille siirrettiin kolme korkeintaan vuorokauden ikäistä, keskikokoista porsasta toiselta samaan aikaan porsineelta emakolta ja siirretyt porsaat merkittiin tunnistettavilla kuvioilla. Siirretyt porsaat ja pahnueen alkuperäiset porsaat olivat poikkeuksetta syntyneet saman vuorokauden sisällä. Tasaamattomien ryhmässä olevien emakoiden pahnueesta taas merkittiin kolme satunnaisesti valittua, keskikokoista porsasta. Molempien ryhmien pahnueita videoitiin 24 tunnin jaksoissa. Tasattuja pahnueita videoitiin tasauspäivänä sekä 10. päivänä siirron jälkeen ja tasaamattomia 1. ja 10. päivänä syntymästä. Videoilta tarkkailtiin pelkästään imetyksiin liittyviä tapahtumia. Rekisteröitäviä muuttujia olivat onnistuneiden imetyksien kesto ja lukumäärä, epäonnistuneiden ja keskeytettyjen imetysten määrä, porsaiden synkronointi imetysten aikana, emakoiden lopettamien imetysten osuus kaikista imetyksistä, merkittyjen porsaiden osallistuminen imetyksiin, merkittyjen porsaiden paikka eri nisälohkoilla maidontulon hetkellä, emakon ja merkittyjen porsaiden väliset kärsäkontaktit sekä emakon porsaisiin kohdistamat hyökkäykset ensimmäisen tarkkailupäivän aikana. Siirtopäivänä tasatuissa pahnueissa oli onnistuneita imetyksiä enemmän kuin tasaamattomissa (p < 0,05), tasattujen pahnueiden porsaat vaihtoivat nisälohkoa useammin kuin verrokkiryhmän porsaat (p < 0,09; vain heikko tilastollinen suuntaus) ja siirretyt porsaat osallistuivat imetyksiin harvemmin kuin tasaamattomien pahnueiden merkityt porsaat (p < 0,05). Kaikkien edellä mainittujen muuttujien suhteen tilanne kuitenkin tasoittui päivään 10. mennessä, jolloin ryhmien välillä ei enää havaittu eroja (p > 0,1). Porsaiden sijoittumisessa eri nisälohkoille ei havaittu eroa ryhmien välillä siirtopäivän aikana (p > 0, 1), mutta päivänä 10. tasatut porsaat käyttivät selvästi useammin keskimmäistä nisälohkoa verrattuna tasaamattomiin porsaisiin (p = 0,01) kun taas tasaamattomat porsaat sijoittuivat tasattuja useammin etulohkolle (p < 0,05).

Tämän pro gradu –tutkielman päätarkoituksena on selventää nykyistä oikeustilaa törkeiden pahoinpitely- ja raiskausrikosten osalta. Törkeän pahoinpitelyn (RL 21:6) ja törkeän raiskauksen (RL 20:2) kvalifiointi- eli ankaroittamisperusteet ovat monelta osin saman sisältöiset, minkä vuoksi ne ovat varsin hyvin vertailtavissa. Lainopillista metodia hyödyntäen vastataan myös kysymykseen, tulevatko kaikenlaiset moitittavat seksuaalirikoksina pidettävät teot tuomittavaksi RL 20 luvun nojalla, vai onko osa- ja kokonaisuudistusten muovaamassa seksuaalirikoslainsäädännössämme aukkoja. Tutkimusaineistoon kuuluu lähes 300 tuoretta hovioikeuden pahoinpitely- ja raiskaustuomiota. Vuoden 1889 laissa säädetyt pahoinpitely- ja raiskausrikostunnusmerkistöt ovat muuttuneet olennaisella tavoin niin moraalisten näkemysten avarruttua kuin lainsäädäntötekniikan kehityttyä. Rikoslain voimassaolon alkuaikoina tunnusmerkistöt olivat avoimia ja rangaistavuuden perustana sovellettiin seurausvastuuoppia. Myös näkemys päärikoksena pidettävästä rikoksesta erosi nykyisestä. 2000-lukua lähestyttäessä erityisesti seksuaalirikoksia alettiin pitää yhä moitittavampina, mikä näkyy raiskauksen tunnusmerkistön kehityksessä: aviomiehen omistusoikeus suojeltavana oikeushyvänä muuttui uhrin seksuaaliseksi itsemääräämisoikeudeksi. Pahoinpitelysääntelyä on tähän päivään saakka pidetty varsin toimivana kokonaisuutena, mutta seksuaalirikokset aiheuttavat alituisesti kriittistä keskustelua: tutkimuksen tekemisen aikana säädettiin uusi RL 20:7b törkeästä lapsenraiskauksesta ja oikeusministeriössä aloitettiin seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistukseen pyrkivä selvitystyö. Pahoinpitelystä voidaan tuomita niin fyysisen väkivallan kuin väkivallatta aiheutetun ruumiillisen tai psyykkisen vamman perusteella. Pahoinpitelyä koskeva oikeuskäytäntö on varsin vakiintunut, ja soveltamisen apuna voidaan yhä käyttää alkuperäisen rikoslain esitöitä ja sitä koskevia ennakkoratkaisuja. Pahoinpitely voi kvalifioitua törkeäksi kolmella eri perusteella: teolla aiheutetaan vakava seuraus, teko on erityisen raaka tai julma, tai teossa käytetään hengenvaarallista välinettä. Edellytyksenä on lisäksi kokonaistörkeyden täyttyminen. Myös törkeän pahoinpitelyn soveltaminen on yhtenevää, joskin erityisesti termit ”hengenvaarallinen tila” ja ”teräaseeseen rinnastettava väline” aiheuttavat rajanvetotilanteissa tulkintavaikeuksia. Raiskauksesta tuomitseminen edellyttää kolmen tunnusmerkistötekijän täyttymistä: käsillä on oltava 1) seksuaalinen 2) sukupuoliyhteys, joka on 3) saavutettu pakottamalla tai toisen avutonta tilaa hyödyntäen. Hovioikeuskäytäntö osoittaa, ettei tunnusmerkistön soveltamiseen liity juurikaan ongelmia, mutta oikeuskirjallisuudessa ja julkisuudessa on puhuttu tätäkin enemmän sukupuoliyhteyden ja avuttoman tilan määritelmien laajentamisesta. Törkeä raiskaus kvalifioituu törkeäksi samoin perustein kuin pahoinpitely, minkä lisäksi on säädetty kaksi uutta kvalifiointiperustetta ja täydennetty sekä tekotapaan että välineeseen liittyvää perustetta. Hovioikeuskäytännön perusteella voidaan tehdä johtopäätös, jonka mukaan seksuaalirikoslainsäädäntömme on varsin aukoton; suurimmat ongelmat liittyvät näyttöä sekä rangaistuksen mittaamista koskeviin kysymyksiin. Tutkimuksen lopussa verrataan nykyistä oikeustilaa poliisin tilastoista muodostettuun raiskauksen tyyppitilanteeseen. Kantaa otetaan muun muassa tekopaikkaan, henkilöiden väliseen suhteeseen sekä uhrin ikään ja suostumukseen vastattaessa kysymykseen, tulisiko lainsäädäntöä yhä kehittää raiskauksen ominaispiirteitä huomioiden. Huomiota kiinnitetään myös tuomioistuinten käyttämän pro et contra –perustelumetodin laatuun.