Browsing by Title

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan turvapaikkalainsäädäntöön tehtyjä lakimuutoksia siirtolaisuuskriisin ympärillä vuosina 2014–2018. Tutkielmassa kysytään, miten turvapaikkalainsäädännön tiukennukset tulivat mahdollisiksi siirtolaisuuskriisin ympärillä sekä miten turvapaikkajärjestelmän ja turvapaikanhakijoiden identiteettien artikulaatio vaikutti siihen. Tutkielmassa tarkastellaan myös, miten siirtolaisuuskriisi muutti turvapaikkajärjestelmän ja turvapaikanhakijoiden identiteettien artikulaatiota. Tutkielma pohjautuu aikaisempaan tutkimukseen, jonka mukaan siirtolaisuus on 2000-luvun lakihankkeissa turvallistettu Suomessa. Turvallistaminen tiivistetysti tarkoittaa, että tietty ryhmä ymmärretään eksistentiaalisena uhkana tietyn kohteen selviytymiselle. Tutkielmassa hyödynnetään kahta diskurssianalyyttista lähestymistapaa. Tutkielmassa aineistoa tarkastellaan Ole Waeverin, Barry Buzanin ja Jaap de Wilden turvallistamisen teoreettisen viitekehyksen avulla sekä Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen diskurssiteorian avulla. Analyysi jäsentyy Jason Glynosin ja David Howarthin diskurssiteoriaan perustuvan menetelmän kautta. Tutkielmassa tarkastellaan kolmea turvapaikkalainsäädäntöön tehtyä lakihanketta ennen siirtolaisuuskriisiä, sen aikana ja sen jälkeen vuosilta 2014, 2016 ja 2018. Ensimmäisessä hankkeessa esitetään muutoksia vapaaehtoisen paluun järjestelmään, toisessa turvapaikkamenettelyn oikeudellisiin kysymyksiin ja kolmannessa uusintahakemushankkeeseen. Turvallistamisen teorian viitekehystä sovelletaan turvapaikkajärjestelmään kohdistuvien uhkien tarkastelemiseen. Turvallistaminen sijoittuu siten poliittis-yhteiskunnalliselle sektorille ja kansalliselle tasolle, jota turvapaikkajärjestelmä ilmentää. Turvapaikkajärjestelmä ymmärretään tutkielmassa niin valtiollisena instituutiona kuin abstraktina yhteisönä, jolle aineistossa artikuloidaan oma identiteetti. Aineistossa turvapaikkajärjestelmää käsitellään säännönmukaisuuden ja kustannustehokkuuden diskurssien kautta. Turvapaikkajärjestelmän identiteettiä muodostetaan aineistossa toistuvien pyrkimysten kautta, sekä suhteessa turvapaikanhakijoihin, Laclaun termein ”konstituoivan toisen” kautta. Säännönmukaisuuden diskurssia uhkaavat turvapaikkalainsäädännön epäkohdat ja väärinkäyttö. Kustannustehokkuuden diskurssin uhkaksi artikuloidaan turvapaikanhakijoiden suuri määrä. Turvapaikanhakijoille artikuloidaan monimerkityksellinen asema, jossa turvapaikanhakijoiden subjektipositio ymmärretään 1) suojelupolitiikan kohteina 2) vapaaehtoisuuden ja väärinkäytön kautta 3) laittomasti maassa oleskelevina. Turvapaikanhakijoiden identiteetti suojelun kohteena ilmentää kansainvälisissä sopimuksissa artikuloitua pakolaisen asemaa. Sen sijaan väärinkäyttöön perustuva identiteetti ilmentää turvapaikanhakijoiden toimintaa, joka kulkee turvapaikkajärjestelmän säännönmukaisuuden ja kustannustehokkuuden diskursseja vastaan. Tutkielman argumenttina on, että turvapaikkalainsäädännön tiukennukset mahdollistuivat vastakkainasettelun avulla siten, että turvapaikanhakijat miellettiin säännönmukaisen ja kustannustehokkaan turvapaikkajärjestelmän häiriötekijöiksi. Siirtolaisuuskriisi syvensi vastakkainasettelua ja laajensi turvapaikanhakijoiden identiteetin artikuloinnin väärinkäyttöön perustuvaksi myös niiden hakijoita kohdalla, joiden turvapaikkamenettely oli vielä kesken.

Euroopan unionin ja Suomen tavoitellessa ilmastoneutraaliutta pyritään ottamaan käyttöön uusia kunnianhimoisia päästövähennyskeinoja, joista yksi on hiilidioksidin talteenotto, uudelleenkäyttö ja varastointi (CCUS). Suomessa erityisen kiinnostava vaihtoehto on kestävän biomassan poltosta vapautuvan biogeenisen hiilidioksidin talteenottoteknologioiden käyttöönotto erityisesti metsäteollisuuden pistelähteistä. Biogeenisen hiilidioksidin talteenotolla ja pysyvällä varastoinnilla (bio-CCS) voidaan mahdollistaa niin kutsuttuja negatiivisia päästöjä, joilla voidaan mahdollisesti korvata päästövähennystoimia muilla sektoreilla. Biogeenisen hiilidioksidin talteenotolla ja uudelleenkäytöllä (bio-CCU) voidaan valmistaa synteettisiä tuotteita ilman fossiilisia raaka-aineita biogeenisen hiilidioksidin korvatessa fossiilisen hiilen tuotteen valmistuksessa. Tutkielmassa keskitytään systematisoimaan ja tunnistamaan sääntelyn luomia kannustinmekanismeja juuri biogeenisen hiilidioksidin talteenottoteknologioiden käyttöönotolle. CCUS-arvoketjuihin kuuluu usein eri toimijoita, mutta tässä tutkielmassa tutkimuskysymyksiä lähestytään talteenottoa harkitsevan toimijan roolista. Lisäksi sääntelyä tarkastellaan sen perusteella, että huomioiko sääntely fossiilisen, biogeenisen ja ilmakehästä peräisin olevan hiilidioksidin alkuperän ja niiden erilaisen kohtelun kansainvälisissä kasvihuonekaasupäästöjen laskentasäännöissä. Lisäksi tutkitaan bio-CCUS-hankkeita koskevan sääntelyn kehitysmahdollisuuksia Suomessa ja EU:ssa niin, että sääntely kannustaisi laajamittaisesti talteenottoteknologioiden käyttöönottoon. Tutkimusaineistoon kuuluu voimassa oleva ja valmisteilla oleva EU-sääntely, kotimainen lainsäädäntö ja itsesääntelymekanismit, jotka ohjaavat yritysten käyttäytymistä ilmastoneutraaliuteen pyrkivässä Suomessa. Tutkimuskysymyksiä tarkastellaan erityisesti lainopin ja sääntelyteorian metodien avulla. Lisäksi tutkittaessa sääntelyn luomia liiketoimintaedellytyksiä CCUS-hankkeille, tulee aihetta tarkasteltua myös oikeustaloustieteen näkökulmasta. Tutkielmassa on havaittu, että EU:n alati kehittyvä ilmasto-oikeus ei vielä riittävästi kannusta biogeenisen hiilidioksidin talteenottoon. Merkittävimmät kannustinmekanismit löytyvät tällä hetkellä vapaaehtoisilta hiilimarkkinoilta. Biogeenisen hiilidioksidin uudelleenkäytön merkittävin kannustin on uusiutuvan energian direktiivissä, jossa on asetettu velvoitteita uusiutuvien synteettisten polttoaineiden käytölle.

Tämän tutkielman tarkoitus oli kehittää entisiä VAARA-tiedotteita eli nykyisiä LUOVA-tiedotteita, jotka ovat tärkeä osa Ilmatieteen laitoksen (IL) viranomaispalvelua. Meteorologi laatii tiedotteen katsoessaan säätilanteen voivan aiheuttaa vaaraa ihmisille tai omaisuudelle. Suurin osa tiedotteista koskee voimakkaita tuulia, sateita sekä ukkosia. Tiedotteet lähetetään parinsadan vastaanottajan viranomaisverkostolle sähköpostitse. Tutkimuksen tarkoituksena oli kehittää tiedotteita helpottamaan pelastuslaitoksia varautumisessa vaarallisiin säätilanteisiin ja auttaa meteorologeja arvioimaan sään vaikutuksia pelastustoimen työhön. Tutkimus keskittyi VAARA-tiedotteisiin sekä Pelastustoimen resurssi- ja onnettomuustilasto PRONTO:sta kerättyihin pelastustehtävätietoihin vuosilta 2008−2011. Tutkittaviksi valittiin viisi sääriippuvaista pelastustehtävätyyppiä. Tehtävätyypeittäin laskettiin päiväkohtaiset työtunnit, joita verrattiin tilastollisin menetelmin saman ajankohdan lämpötila-, sade-, lumi- ja tuulitietoihin. Tutkimusta varten tehtiin myös asiantuntijahaastatteluja sekä sähköpostikyselyjä, ja apuna käytettiin IL:n tekemiä käyttäjäkyselyjä. Tutkimuksessa havaittiin pelastuslaitoksien olevan hyvin tyytyväisiä tiedotepalveluun. Haastatteluissa peräänkuulutettiin eritasoisten varoituksien erottuvuutta, ja vakavimmista tilanteista tietoa toivottiin mahdollisimman aikaisin. Enemmän kaivattiin kuvausta ilmiön vaikutuksista ja todennäköisyydestä. Käyttäjät toivoivat voivansa rajata tiedotteita alueen mukaan. Tutkimuksen perusteella todettiin tiedotuskynnyksen olevan hyvä. Useimmat tiedotetut tilanteet erottuivat pelastustoimen työmäärissä. Poikkeuksen muodostivat huonosti ennustettavat tilanteet, kuten rankkasateet. Suurimmat puutteet havaittiin erittäin huonoa ajokeliä sekä erittäin korkeaa metsäpalovaaraa käsittelevissä tiedotteissa, jotka eivät olleet linjassa työtuntimäärien kanssa. Maastopaloista varoitettiin usein liian myöhään keskikesällä. Ajokelitiedotteiden laatimisessa tulisi kiinnittää enemmän huomiota lumisateisiin vilkkaasti liikennöidyillä paikoilla ja ajanjaksoilla. Rakennuspalojen havaittiin lisääntyvän kovien pakkasten yhteydessä, samoin kuin tarkastus- ja varmistustehtävien, jotka lisääntyivät myös ukkosilla. Vahingontorjuntatehtävät ovat enimmäkseen suoraan sään, kuten tuulen aiheuttamia. Näihin ilmiöihin varautumiseen tiedotteet antavat hyvät edellytykset etenkin talvisin. Kesäisin tiedotteita tulee jopa liian usein, mutta käyttäjät toivovatkin tiedotuskynnyksen olevan korkealla juuri näissä tilanteissa.

Tämän meteorologian pro gradu -tutkielman tarkoituksena on etsiä mahdollisia yhteyksiä sääparametrien ja kaukolämmön tuotannon välillä. Tutkielma perustuu Etelä-Suomen rannikolla sijaitsevan kaupungin kaukolämmön tuotantotietoihin vuosina 2015 – 2018 ja vastaavan ajanjakson säähavaintoihin kyseisellä paikkakunnalla. Tutkielmassa yhteyksiä etsitään tilastollisia menetelmiä käyttäen korrelaatio- ja regressioanalyysien avulla. Tulosten perusteella ulkoilman lämpötilan vaikutus lämmöntarpeeseen on suuri, mutta sen sijaan muiden sääsuureiden vaikutus on vähäistä. Lisäksi sosiaalisten vaikutusten, kuten lämmöntarpeen vuorokausi- ja viikonpäivävaihtelun huomioiminen on tärkeää. Lämmöntarpeen ennustaminen onnistuu parhaiten regressiomallin avulla, jossa huomioidaan sekä ulkoilman lämpötila että sosiaaliset vaikutukset. Lämmöntarpeen ennustetarkkuus parani huomattavasti mallin rajoittuessa pelkästään ns. lämmityskaudelle eli loka-maaliskuun väliselle ajanjaksolle. Mallin havaittiin epäonnistuvan erityisesti tilanteissa, joissa ulkoilman lämpötila muuttuu nopeasti. Ennustetarkkuuden parantamiseksi malliin tulisikin lisätä mallin hitauteen liittyvä komponentti. Tutkielma on tarkoitettu niin meteorologia- kuin insinööritaustaisille lukijoille. Meteorologiataustaisille lukijoille tutkielman tarkoitus on kertoa lyhyesti kaukolämpöjärjestelmistä ja niihin liittyvästä tekniikasta. Meteorologiasta tietämättömille lukijoille puolestaan on tarkoitus luoda kuva eri sääsuureista ja niiden välisistä yhteyksistä sekä säähavaintojen teosta että säänennustamisesta. Näin lukija saa myös käsityksen säänennustamiseen liittyvistä epävarmuuksista, jotka on hyvä tiedostaa kaukolämmöntarpeen arvioinnin perustuessa suurelta osin lämpötilaennusteeseen.

Sääriluun avomurtuma on vaikea vamma, jonka hoitomahdollisuudet ovat lisääntyneet erilaisten kielekekorjausten kehityksen myötä. Kielekkeellä tarkoitetaan verisuonitettua kudossiirrettä, jonka avulla voidaan peittää kudospuutos. Tutkimuksen tarkoituksena on raportoida ja analysoida kielekekorjausten käyttöä sekä onnistumista avosäärimurtumapotilaiden hoidossa HUS Töölön sairaalassa. Retrospektiiviseen potilasasiakirjatutkimukseen sisällytettiin kaikki (n=79) vuosina 2009-2017 hoidetut potilaat. Potilaista miehiä oli 57 ja naisia 22. Potilaiden iän mediaani oli 42 vuotta, ja useimmilla heistä ei ollut pitkäaikaissairauksia. Avomurtumien vakavuus arvioitiin Gustilo-luokituksen mukaisesti. Murtuma hoidettiin definitiivisesti levytyksellä, ydinnaulauksella tai ulkoisella fiksaattorilla. Primaarisia kielekkeitä tehtiin 84 kappaletta, ja näistä paikallisia kielekkeitä oli 46 ja mikrovaskulaarisia kielekkeitä 38. Paikallisista kielekkeistä käytetyimmät olivat soleus ja gastrocnemius, mikrovaskulaarisista taas latissimus dorsi ja ALT. Potilaista 74 sai Clavien-Dindon luokitukseen perustuen komplikaation. Vaikeisiin komplikaatioihin (Clavien-Dindo ≥ IIIb) johti tilastollisesti merkitsevästi todennäköisemmin vamman korkea Gustilo-luokka ja mikrovaskulaarinen kieleke. Yleisin komplikaatio oli kielekkeellä peitetyn vamma-alueen infektio, jonka sai 51 potilasta. Primaarikielekkeen osittaisen tai täydellisen menetyksen takia tehtiin sekundaarinen pehmytkudospeitto 23 potilaalle joko ihonsiirrolla, tai uudella paikallisella tai mikrovaskulaarisella kielekkeellä. Paikallisista kielekkeistä 72% ja mikrovaskulaarisista 74% onnistui ilman sekundaarisia pehmytkudospeittotoimenpiteitä. Osteomyeliitti todettiin kahdeksalla potilaalla. Sääriamputaatio tehtiin kahdelle potilaalle. Yksi potilaista kuoli primaarivammojensa vuoksi. Luutumattomuus todettiin 30 potilaalla, joista 26 joutui uusintaleikkaukseen. Sääriavomurtumien kielekekorjaukset ovat haastavia ja komplikaatioherkkiä toimenpiteitä, joiden avulla raaja saadaan kuitenkin yleensä pelastettua. Hoitopäätöksiä tehdessä tulee huomioida potilaan aiempi terveydentila ja vamman laatu, sillä ne vaikuttavat merkittävästi saavutettavaan lopputulokseen.

The external nutrient load of the Archipelago Sea weakens the state of the sea. Gypsum is applied to fields in the catchment area because it has been found to reduce phosphorus leaching from fields. Gypsum treatment of fields is organised by the the Centre for Economic Development, Transport and the Environment (ELY) of Southwest Finland through "KIPSI-hanke" (GYPSUM Project). Participation in gypsum treatment is free of charge for farmers. To achieve water protection objectives, more farmers in the area should participate in gypsum treatment. I study what factors that influence the participation of farmers in the catchment area in gypsum treatment of their fields. The underlying motivation for this study was to promote gypsum treatment of fields and improve the state of the Archipelago Sea. My research is a qualitative interview study. My interview data consists of nine farmer interviews. In my analysis, I also use scientific and social research literature and other sources. I compare the interviewees' perceptions of the effects of gypsum with the information presented in the natural science literature. On the other hand, I will unpack social phenomena and events that affect farmers' perception of gypsum treatment and their activities. According to my observations, farmers' participation is influenced by knowledge about gypsum treatment, or the lack of thereof. Also, farmers' perceptions of the effects of gypsum treatment affect their participation decisions. Yield and yield impacts are at the heart when a farmer decides on participation in gypsum treatment, even though gypsum treatment is free of charge for the farmer. Based on my results, farmers' participation in gypsum treatment of their fields is promoted by available solid, experience based, research data on effects of gypsum, especially on the effects on yields. Agricultural advice also proved to be a factor influencing participation in gypsum treatment. At least some farmers would receive information on gypsum treatment of fields as part of other agricultural advice. According to my research, agricultural advisors' knowledge of the effects of gypsum was variable and partly incomplete. According to my research, expert and active gypsum advice would promote participation in gypsum treatment. The historical tensions between rural and urban areas, as well as tension between the implementors and targets of environmental projects, have an impact on farmers' attitudes towards the KIPSI-hanke. From the point of view of the rural population, unjust and top-down environmental projects will also hamper future projects if the design of projects does not consider the involvement of the rural population as participants of the projects, not only as targets of measures.

Tutkielman tehtävänä on selvittää mitä saarnanvalmistus on homileettisten teorioiden mukaan ja miten se jakautuu eri osa-alueisiin. Tämän lisäksi tutkitaan miten nämä saarnanvalmistusprosessia kuvaavat teoriat ja niiden eri osa-alueet näkyvät painetussa saarna-aineistossa. Saarnan valmistamiseen liittyvä prosessi jakautuu kolmeen osaan: eksegeetiseen analyysiin, homileettiseen analyysiin ja nykytilanneanalyysiin. Saarna-aineiston jokaisesta saarnasta löytyi piirteitä näistä kolmesta analyysistä. Ekseegettinen analyysi näkyi saarna-aineistossa raamatun ajankuvan ja kulttuurihistoriallisen taustan kuvauksena, päivän raamatuntekstin referointina sekä Raamatun suorina lainauksina. Homileettinen analyysi taas näkyi dogmaattisten aiheiden käsittelynä, liturgiaan ja sakramentteihin nivoutumisena sekä kirkkovuoden ajankohdan huomioimisena. Nykytilanneanalyysi näkyi saarnoissa nykyajan kuvauksena, ajankohtaisten teemojen ja uutisotsikoiden käsittelynä, retoristen tehokeinojen käyttönä sekä nykyhetken ja evankeliumin julistuksen välille rakennettuna siltana. Aineistona tutkimuksessa käytettiin suomalaista ja ulkomaista homileettista kirjallisuutta 1940-luvulta 2010-luvulle, tärkeimpinä muun muassa Yrjö Sariolan Johdatus homiletiikkaan, Martin Lönnebon Homiletik ja Raija Vartiaisen toimittama Saarnaa sanaa. Kirjallisuuden lisäksi tutkimuksessa käytettiin saarna-aineistoa, jonka saarnat koottiin painetuista saarnakokoelmista ja pappisliiton jäsenlehdistä.

Ihmisten säästämistä motivoi muun muassa varautuminen eläkeikää varten. Toinen tärkeä syy säästämiselle on valmistautuminen ennalta odottamattomiin tulevaisuuden menoihin. Säästämällä ja toisaalta ottamalla lainaa yksilöt voivat myös tasata kulutustaan elinkaarensa aikana. Säästönsä yksilöt voivat sijoittaa riskipitoisempiin osakkeisiin tai vähemmän riskillisiin joukkovelkakirjoihin. Riskillisiin kohteisiin sijoittaessaan yksilöt luonnollisesti odottavat sijoitukselleen parempaa tuottoa. Sekä säästämisasteen että säästöjen osakepainon on havaittu vaihtelevan paljon yksilön tulojen mukaan. Osakkeiden korkeasta riskipreemiosta huolimatta ihmiset sijoittavat säästöistään niihin pienemmän osan, kuin mitä perinteiset elinkaarisäästämismallit ennustavat. Tutkielmassani pyrin selvittämään, pystyvätkö käyttäytymistaloustieteen mallit perinteisiä malleja paremmin selittämään ihmisten elinkaarisäästämistä sekä säästöjen allokaatiota. Tutkimuksen toisessa luvussa esittelen kahden periodin perusmallin, Modiglianin ja Brumbergin (1954) elinkaarimallin sekä Carrollin (1997) puskurisäästämismallin. Tämän luvun on tarkoitus esitellä perusmalli sekä antaa työkaluja seuraavissa luvuissa esiteltävien mallien käsittelyyn. Kolmannessa luvussa käyn läpi malleja, joissa yksilön hyötyfunktioon on tuotu tottumustermi mukaan. Malleissa yksilöiden tottumus muodostuu aikaisempien periodien tottumuksen, oman kulutuksen tai yksilöä ympäröivien ihmisten kulutuksen mukaan. Tässä luvussa käyn tarkemmin läpi sekä Gomesin ja Michaelidesin (2003) että Polkovnichenkon (2003) tottumusmallit. Seuraavassa luvussa tarkastelen Binswangerin (2010) mallia, jossa yksilön rationaalisuutta tulevaisuuden päätöstä tehdessä on rajoitettu. Tässä mallissa yksilö ei siis ensinnäkään osaa ottaa huomioon kaikkia mahdollisia maailmantiloja päätöstä tehdessään, eikä toisaalta pysty keskittymään kaikkiin tavoitteisiinsa samanaikaisesti. Malli on kahden periodin malli ja siinä on mukana myös elementtejä tottumusmalleista. tutkimuksessa havaitaan, että tottumusmallit eivät pysty mallintamaan yksilöiden elinkaarisäästämistä ja säästöjen alhaista osakepainoa. Tottumusmalleissa yksilöt sijoittavat varallisuudestaan liian suuren osan osakkeisiin empiirisiin havaintoihin verrattuna. Tämän lisäksi he osallistuvat osakemarkkinoille liian aikaisessa vaiheessa. Tämä siitäkin huolimatta, että Gomesin ja Michaelidesin (2003) mallissa on mukana osakemarkkinoille liittymisestä koituva maksu. Tottumusmallit kuitenkin onnistuvat perinteisiä malleja paremmin kuvaamaan yksilöiden eri elämän vaiheiden säästämispäätösten suhteellisia muutoksia. Binswangerin (2010) tavoitemalli pystyy tarkastelemistani malleista parhaiten kuvaamaan yksilöiden työtulojen ja säästöjen osakepainon välistä yhteyttä. Tavoitemalli antaa myös yhden selityksen sille, miksi pienituloiset eivät juuri osallistu osakemarkkinoille. Tässä mallissa kuten käsittelemissäni tottumusmalleissa ei kuitenkaan ole otettu huomioon muun muassa asunnon omistamista eikä hajautetun osakesalkun muodostamisesta koituvia kuluja. Osakkeista on siis malleissa saatettu tehdä liian houkuttelevia.

Tutkielma tarkastelee säästöhenkivakuutuksen edunsaajamääräyksen ja testamentin välistä suhdetta. Edunsaajamääräyksiä koskevat säännökset ovat vakuutussopimuslain (VakSopL, 28.6.1994/543) 6 luvussa, ja testamentin laatimista ja tulkintaa koskevat perintökaaren (PK, 5.2.1965/40) 10-14 luvuissa. Kummallakin määrätään, miten jokin tietty omaisuuserä jakautuu perittävän kuoleman jälkeen, ja niiden perinteinen tarkoitus on ollut perittävän tahdon toteuttamisen lisäksi turvata läheisten toimeentulo. Säästöhenkivakuutuksen edunsaajamääräys ja testamentti ovat molemmat määräyksiä kuoleman varalta (mortis causa). Lisäksi niitä yhdistää yksipuolisuus. Koska ne ovat määrääjän yksipuolisia tahdonilmaisuja, niitä on ensisijaisesti tulkittava niin, että lopputuloksen voidaan olettaa vastaavan määräyksen antajan tahtoa. Vakuutussopimuslain esitöiden (HE 114/1993 vp) mukaan edunsaajamääräyksen tulkinnassa noudatetaan samoja periaatteita kuin testamentin tulkinnassa perintökaaren 11:1 mukaan. Tämän tutkielman pääkysymys on, millä tavoin testamentin ja edunsaajamääräyksen suhde käy ilmi. Päästäkseni pääkysymyksen äärelle, tutkin näiden määräysten omaleimaisia piirteitä. Tutkin myös sitä, mitkä muut oikeudelliset intressit on otettava huomioon edunsaajamääräystä tai testamenttia tehtäessä, ja miten ne vaikuttavat näihin määräyksiin. Tutkin testamenttiin ja henkivakuutukseen vaikuttuvia sivullissuhteita, ja tarkoitukseni on tätä kautta tuoda esiin testamentin ja edunsaajamääräyksen määräämisen rajat. Henkivakuutuksen edunsaajamääräyksen ongelmatilanteita voivat olla erityisesti PK 7:4 mukaiset ylisuuret henkivakuutusmaksut sekä PK 3:1 mukaisesti puolisonsa perinyt leski ja ensin kuolleen puolison toissijaiset perilliset. Ongelmatilanteita koskevaa oikeuskäytäntöä on niukasti, joten oikeuskäytännön lisäksi tuon tutkielmassani esiin lautakuntien (FINEn Vakuutuslautakunta ja Sijoituslautakunta) ratkaisusuosituksia tuomioistuimen ulkopuolisena riidanratkaisijana. Tutkimukseni tavoitteena on tarkastella myös syitä sääntelyn taustalla. Käyn läpi edunsaajamääräyksen ja testamentin tulkinnan ongelmatilanteita. Tutkin myös, millä tavoin testamentti voi vaikuttaa edunsaajamääräyksen tulkintaan. Lisäksi pyrin selvittämään, miten oikeustilaa tulisi selkeyttää nykyisestä. Aloitan tutkielmani perehtymällä taustoihin ja aiheen valintaan johdantoluvussa. Perehdyn testamenttiin tarkemmin luvussa kaksi, ja käyn läpi testamentin funktiota, muotovaatimuksia ja tulkintasääntöjä. Luvussa kolme keskityn säästöhenkivakuutukseen ja erilaisiin edunsaajamääräyksiin, eli VakSopL 50 §:n mukaisiin yleisiin edunsaajamääräyksiin sekä erityiseen, nimeltä mainittuun edunsaajamääräykseen. Luvussa neljä tarkastelen testamenttia ja säästöhenkivakuutuksen edunsaajamääräystä rinnakkain nostaen esiin niiden yhtäläisyyksiä ja eroja. Käyn läpi määräyksiin vaikuttavia sivullissuhteita ja toisaalta sitä, mitä kyseisillä määräyksillä on mahdollista määrätä. Luvussa viisi perehdyn tulkintaa koskeviin ongelmiin sekä oikeuskäytäntöön ja lautakuntien ratkaisusuosituksiin. Luvussa kuusi keskityn henkivakuutuskorvauksen verokohteluun. Tutkielmani päättyy luvun seitsemän johtopäätöksiin ja luvun kahdeksan loppusanoihin.

Tutkimus käsittelee Suomessa tapahtunutta nopeaa synnytyskulttuurin muutosta, jossa tavallisesta yksityisestä elämäntapahtumasta oli tulossa laitoksessa tapahtuva naisen ruumista säätelevä tapahtuma, johon nähtiin kuuluvan riskejä. Tämä muutos tapahtui Suomessa osana terveydenhuollon ja sairaalaverkoston kehittymistä sotien jälkeisenä aikana. Tuona ajankohtana synnytys ruvettiin laskemaan lääketieteen piiriin. Synnytys medikalisoitui ja sen mukana naisen ruumis alistettiin lääketieteen ja yhteiskunnan raskautta ja synnytystä säätelevälle vallalle. Tutkimuksessa hahmotetaan niitä keskusteluja, joita erityisesti naisten terveydenhuollon ammattilaiset, kätilöt sekä naistentauteihin ja synnytyksiin erikoistuneet lääkärit, kävivät tuona murrosaikana omissa ammattilehdissään. Tutkimuksen aihe on liitetty löyhästi hyvinvointivaltion rakennusprojektiin ja terveydenhuollon järjestelmän rakentamiseen. Tutkimuksen tavoite on tutkia minkälaisia diskursseja synnytysalan ammattilaiset käyttivät teksteissään koskien laitossynnytyksiä ja synnytyslaitoksia. Tässä tutkimuksessa kiinnostus on kohdistettu erityisesti perusteludiskursseihin ja siihen, millaisia argumentteja lääkärit ja kätilöt käyttivät synnytyskulttuurin muutoksen edistämiseksi. Tutkimuksen osapainotus on vallankäytön havaitsemisessa lähdeaineistosta, erityisesti synnytyksen ammattilaisten kirjoituksissaan ilmentämän biovallan havaitseminen. Suomessa kotisynnytysten määrä alkoi toisen maailmansodan jälkeen laskea nopeasti laitossynnytysten noustessa. Tarkasteltava tutkimusjakso rajautuu vuosien 1935–1959 välille, jolloin Suomen sairaalaverkostoa lähdettiin rakentamaan valtion johdolla. Vasta näiden sairaaloiden rakentamisen jälkeen oli jokaisella suomalaisella synnyttäjällä teoreettinen mahdollisuus synnyttää laitoksessa. Suomessa synnytyspaikan siirtyminen kodeista laitoksiin tapahtui noin kymmenen vuotta myöhemmin kuin Ruotsissa ja Yhdysvalloissa, mutta samalla nopeudella. Vuonna 1940 vain noin 30 % synnytyksistä tapahtui synnytyslaitoksissa kun vuonna 1960 noin 90 % synnytyksistä tapahtui laitoksessa. Laitossynnytysten määrä kolminkertaistui Suomessa 20 vuodessa. Siirtyminen kotisynnytyksistä laitossynnytyksiin tapahtui asteittain ja eri tahtia maaseudulla ja kaupungissa. Tästä muutoksesta voidaan erotella kolme suurta siirtymäkautta. Ensimmäinen tapahtui 1920- ja 1950-lukujen välillä. Tämän siirtymäkauden huippu saavutettiin 1930-luvulla. Ensimmäiselle muutoskaudelle leimallista oli kotisynnytyksessä avustamisen siirtyminen maallikkokätilöiltä kunnallisten, koulutettujen kätilöiden käsiin. Toisessa siirtymävaiheessa synnytykset siirtyivät kodeista laitoksiin. Tämä tapahtui suurimmalta osin 1940-luvun ja 1960-luvun välillä. Kolmas synnytyksen siirtymävaihe alkoi 1960-luvulla ja jatkuu edelleen. Tässä vaiheessa synnytyksiä ruvettiin keskittämään yhä suurempiin ja teknologisesti varustellumpiin yksikköihin, joissa synnytyksissä mukana on myös lääketieteen spesialisteja, kuten esimerkiksi nukutus- ja synnytyslääkäreitä. Nämä kolme vaihetta ovat osittain päällekkäisiä eivätkä niinkään toisiaan seuraavia periodeja. Tutkimusmetodina on käytetty diskurssianalyysiä ja tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimii Michel Foucault’n kehittämä biovallan teoria. Aineisto on kerätty terveydenhuoltoalan ammattilehdistä, lääketieteellisestä aikakauskirja Duodecimista ja Kätilölehdestä. Yhteensä kirjoituksia on 48 ja niiden kirjoittajat ovat suurimmaksi osaksi lääkäreitä sekä muutama kätilö. Tutkimus etenee induktiivisen logiikan avulla. Aineisto on rajattu ja kerätty tutkimusongelman pohjalta ja siitä kerätyt diskurssit on luokiteltu, analysoitu ja lopuksi liitetty tutkimuksen teoreettiseen viitekehykseen. Diskurssit on jaoteltu yläkategorioihin, jotka ovat: synnyttäjään tai syntyvään lapseen viittaavat diskurssit, synnytyslaitoksiin viittaavat diskurssit, synnytyksen ammattilaisiin viittaavat diskurssit sekä biovaltadiskurssi. Synnytyspaikkakeskustelun yleisten linjojen hahmottamiseksi tutkimukseen on sisällytetty vain sellaisia diskursseja, jotka vastaavat tutkimuskysymykseen sekä esiintyivät aineistossa useammin kuin kerran. Tutkimuksen tuloksista nousivat esiin eritoten perusteludiskurssit, joita esiintyi eniten diskurssikategoriassa koskien synnyttäjiä ja syntyviä lapsia. Niillä perusteltiin synnytyspaikkojen rakentamisen ja määrän lisäämisen tarvetta. Perusteluna käytettiin synnyttäjän taustaa, ikä ja kotioloja, laitossynnyttämisen turvallisuutta ja sen vastaparina kotisynnyttämisen riskejä sekä kuolleisuuden vähentämisen mahdollisuutta. Kirjoittajat nojautuivat tutkittuun tietoon, tilastotietoon sekä lääkärien ja kätilöiden omakohtaisiin kokemuksiin kirjoittaessaan synnytyssijojen perustamisen puolesta ja yrittäessään edistää synnytyskulttuurin muutosta. Synnytyslaitoksiin viittaavat diskurssit ovat diskursseja, joissa yleensä lääkärit kirjoittavat perusteluja sille, miksi synnytyspaikkoja ja -laitoksia pitäisi Suomessa rakentaa lisää. Synnytyspaikkojen rakentaminen muodostui siis myös omaksi diskurssikseen, jolla kirjoittajien mukaan pystytään tehostamaan äitiyshuoltoa. Synnytyksen ammattilaisiin viittaavat diskurssit kertoivat kätilöiden ja lääkärien muuttuvasta asemasta synnytyksen hoitajina. Biovallankäyttöä löytyi kaikkien kategorioiden diskursseista, mutta ne liittyivät aina johonkin muuhun diskurssiin, kun biovaltadiskurssi edusti pelkästään valtaa ja vallankäyttäjäksi asettumista. Vallankäyttäjän asemaan asettuivat aineistossa nimenomaan lääkärit. He kantoivat huolta uuden ja terveen sukupolven elämän suojelemisesta sekä halusivat antaa opastusta jolla edistettäisiin äitien asemaa, oma-aloitteisuutta ja tahtoa huolehtia itse omasta ja lapsensa terveydestä. Tutkimuksen aineiston valossa odottavat ja synnyttävät äidit voidaan nähdä 'väestönä' ja 'potilaina' sekä tuottavina 'ruumiina', ei niinkään yksilöinä joilla on tunteet ja toiveet. Puheet synnytyslaitosten rakentamisesta leimaavat koko tutkittua keskustelua. Myös biovaltadiskursiivinen ote menee läpi koko aineiston, lääkärit arvottavat, lajittelevat ja neuvovat synnyttäjiä ja näiden synnytysapua mielessään biovallalle tyypillinen huoli kansakunnan jatkuvuudesta ja terveydestä.