Browsing by Title

Inhibition of the cytochrome P450 enzymes is one of the most significant factors causing drug-drug-interactions, and thus one of the most important objects of study at preclinical drug development. CYP-inhibition can be either reversible or irreversible. Although different inhibition mechanisms are well known, their evaluation in vitro is still challenging. Thus, the development of more accurate and efficient in vitro methods is important and as a continuous target of interest. Immobilized enzyme microreactors (IMER) have presumably several advantages over traditional in vitro methods and have been presented as a promising tool for drug metabolism studies in vitro. The purpose of this work was to evaluate the suitability of a novel flow-through based immobilized enzyme microreactor in determining the CYP enzyme kinetic parameters. The developed immobilization protocol is based on attaching biotinylated human liver microsomes to a thiolene-based microreactor coated with Streptavidin. To validate the developed method, the activity of the CYP2C9 enzyme was assessed using the recommended model reaction by authorities, that is 4-hydroxylation of diclofenac. The enzyme kinetic parameters i.e., enzyme affinity (Km) and activity (Vmax), determined with the developed IMER were comparable to the values previously published in the literature and determined in static in vitro conditions. In addition, the inhibition of CYP2C9 enzyme by four model inhibitors (fluconazole, nicardipine, sulfaphenazole and miconazole), was examined by determining the IC50 (half-maximal inhibitory constant) values for each compound and by monitoring the reversibility of the CYP2C9 enzyme for 90 minutes after the inhibitor was removed from the feed solution. The IC50 values determined with the developed method for all inhibitors were well in line with previous publications, showing fluconazole (IC50 22 µM) to be the weakest inhibitor of CYP2C9 enzyme and the other examined inhibitors caused more potent inhibition (IC50 for sulfaphenazole 1.3 µM; IC50 for miconazole 1.3 µM; IC50 for nicardipine 0.67-1.1 µM). The reversibility of the CYP2C9 enzyme was examined by removing the inhibitor from the feed solution and monitoring the recovery of the enzyme activity via diclofenac 4-hydroxylation. Based on the results obtained with developed IMER, the inhibition of fluconazole and sulfaphenazole was reversible and thus well in line with previous studies. In contrast, on account of data obtained with IMER, inhibition by miconazole and nicardipine was not reversible, although these compounds have previously been reported to be reversible CYP2C9 inhibitors in vitro, which may be due to the strong aggregation tendency of these compounds. The study shows that the developed flow-through based IMER is well suited for studying inhibition of CYP enzymes However, to utilize the developed technology in CYP enzyme inhibition research, it’s applicability in determining enzyme inhibition should still be evaluated with more comprehensively with several CYP isoenzymes.

Kariekseen liittyvät toimenpiteet ovat yleisimpiä perushammaslääkärin tekemiä toimenpiteitä. Syvän karieksen hoito vaatii hammaslääkäriltä tarkempaa pohdintaa hampaan senhetkisestä tilasta ja mahdollisesta pitkäaikaisennusteesta. Tutkielman tarkoituksena oli perehtyä syvän karieksen hoitoa ja hoitovaihtoehtoja koskevaan kirjallisuuteen, jotta pystyttäisiin antamaan suositeltavat hoitolinjaukset syvän karieksen ja pulpaperforaatioiden hoitoon. Aineisto kerättiin PubMed ja Ovid Medline -tietokannoista, joiden lisäksi tietoa haettiin myös oppikirjoista ja Helsingin yliopiston Nelli-portaalin artikkelihausta. Kirjallisuuden perusteella syvää kariesta preparoidessa ei ole toivottavaa poistaa kaikkea kariesta yhdellä istunnolla, sillä hammasytimen (pulpan) paljastumisen riski on liian suuri. Vaiheittainen ekskavointi osoittautui hampaan ennusteen kannalta suotuisaksi preparointitekniikaksi. Pulpan välillisessä kattamisessa paikan saumojen tiiveys vaikutti enemmän kuin kaviteetin pohjalla käytetty materiaali. Kattamisaineen ominaisuudet korostuvat vasta pulpaperforaation yhteydessä, jolloin käytetty materiaali on suorassa kontaktissa pulpakudoksen kanssa. Suositeltava materiaali perforaation hoitoon on MTA (mineraalitrioksidiaggregaatti), joka antaa hoidolle paremman ennusteen kuin pitkään käytössä ollut kalsiumhydroksidi.

Syvän laskimotukoksen ja keuhkoembolian verenohennushoito toteutetaan nykyisin ensisijaisesti suorilla antikoagulanteilla (direct oral anticoagulant, DOAC). Suurissa kliinisissä tutkimuksissa DOAC-hoidon on todettu epäonnistuvan 2-3 prosentissa, koska tukos on uusiutunut. Tämän monitapaustutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miksi syvä laskimotukos tai keuhkoembolia uusiutuu tai ei liukene käytettäessä suoriin antikoagulantteihin kuuluvia hyytymistekijä Xa:n estäjiä (FXaI) apiksabaania tai rivaroksabaania. Kymmentä FXaI-hoidon epäonnistumiseen johtanutta potilaskonsultaatiota tarkasteltiin takautuvasti potilastiedoista. Potilaista määritettiin useita eri laskimotukosriskipisteytyksiä. Lisäksi tutkittiin potilaiden tukostaipumus, veren hyytymisaktiivisuus eri ajankohtina sekä yksilöllisen jatkohoidon toteutus. Potilaat olivat keskimäärin nuoria (37,5 vuotta) ja heistä kuusi oli naisia. Kaikilla potilailla todettiin merkittäviä laskimotukoksen riskitekijöitä, vaikka alun perin usean potilaan indeksitukos vaikutti syntyneen ilman ilmeistä syytä. Seitsemällä potilaalla todettiin pitkäaikainen laskimoahtauma. Viidellä potilaalla se oli solislaskimossa (rintakehän yläaukileen oireyhtymä, TOS), yhdellä yhteisessä lonkkalaskimossa sekä yksi oli potilas pitkäaikaisesti alaraajahalvautunut. Useiden laskimotukoksen riskitekijöiden ja todettujen tukostaipumusten takia puolet potilasta saivat korkeita laskimotukoksen riskipisteitä, kun taas TOS-potilailla riskipisteet olivat matalia. FXaI-hoidon epäonnistuminen todettiin keskimäärin 97 päivän kuluttua hoidon aloituksesta ilman viitteitä lääkehoidon laiminlyömisestä. FXaI-hoidon epäonnistuessa fibriinin D-dimeeripitoisuudet todettiin mataliksi ja seuraavien hoidossa käytettyjen verenohennuslääkkeiden vasteet jäivät yhtä lailla vähäisiksi. Kahdeksalla potilaalla indeksitukos oli keuhkoembolia ja heistä kuudella diagnosoitiin krooninen tromboembolinen pulmonaalihypertensio FXaI-hoidon epäonnistumisen jälkeen. Yhteensä kahdeksan potilasta tarvitsi mekaanisia toimenpiteitä tukoksensa hoitoon. Hoitojen jälkeen kaikki potilaat ovat elossa ja hoito jatkuu henkilökohtaisesti suunnitellulla verenohennuslääkityksellä. Tulosten perusteella pitkäaikaista laskimoahtaumaa tulee osata epäillä nuorten potilaiden embolisten komplikaatioiden aiheuttajana. Lisäksi potilaan laskimotukoksen riskitekijät tulee kartoittaa perusteellisesti ennen syvän laskimotukoksen tai keuhkoembolian hoidon valintaa. Uusiutuneet tukokset vaativat verenohennushoidon yksilöllistä suunnittelua sekä tarkkaa seurantaa.

Työssä tutkitaan sitä, miten maiseman kokemusta rakennetaan yhdysvaltalaisessa kansallispuistossa, Crater Lakessa, Oregonin osavaltiossa. Olennaista on, miten suhde paikkaan muodostuu kävijöiden mielissä ja miten sitä puiston taholta pyritään rakenteellisesti hallitsemaan esimerkiksi puiston historian esittämisen keinojen avulla. Kansallispuistot ovat Yhdysvalloissa vahva kansallinen symboli, jolla on pitkä historia melko nuoressa valtiossa. Paikkaan liittyvien tarinoiden avulla rajataan symbolin merkitystä, sekä sitä, kenelle symboli ja sitä kautta paikka kuuluu. Aihetta tarkastellaan Crater Laken kansallispuistossa tehdyn etnografisen kenttätyön valossa ja se sidotaan laajempaan keskusteluun kulttuurihistoriallisiin kohteisiin suuntautuvasta turismista ja paikan autenttisuuteen liittyvistä kysymyksistä. Tutkielmassa esiin nousevia maiseman kokemuksen teemoja ovat erityisesti tarinat ja niiden esittäminen, maiseman fyysinen ulottuvuus sekä autenttisuuden merkitys. Yhdysvaltain kansallispuistojärjestelmä on syntynyt vastaamaan yhteisen kansallisen kulttuurin tarpeeseen, ja maisema on niissä luonnontieteellistä merkitystä tärkeämpi. Crater Lakessa tuodaan vierailijalle esiin kolme näkökulmaa maisemaan: historiallinen, myyttinen ja luonnontieteellinen. Kaikkia näitä tuetaan suullisella, visuaalisella ja painetulla materiaalilla. Luonnontieteellinen historia on voimakkaimmin läsnä, sillä se vastaa vierailijoiden tarpeeseen hahmottaa maisemaa parhaiten. Puistossa kerrottava historia on Yhdysvaltojen siirtolaisten historiaa. Tarinoiden yhteys historiaan näyttää Yhdysvalloissa kasvaneelle ihmiselle sen, millaiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen maisema halutaan liittää. Toisaalta hänelle tarjotaan myös mahdollisuutta katsoa maisemaa myyttisenä kokonaisuutena, mutta tämä maisema tuodaan esiin alkuperäisasukkaiden omaisuutena, johon on olemassa oikeus vain heidän kauttaan. Koska amerikkalaisten kokemus maisemasta on erilainen kuin alkuperäisasukkaiden, kyseessä on tarpeellinen erottelu, jolla amerikkalaisyleisö määrittelee itsensä maiseman edessä ja voi siten kokea olevansa osa Yhdysvaltoja. Ikuinen maisema on pysähtynyt joko visuaalisessa, luonnontieteellisessä tai historiallisessa kontekstissa. Siten maisema pystyy vastaamaan kansallisideologian moniin osiin. Maiseman pysähtyneisyys näkyy myös kuvissa, sillä romanttinen ja kollektiivinen turismin katse ovat Crater Lakessa olemassa rinnakkain. Monille turisteille on tärkeää saada järvestä valokuvia, joissa ei näy ihmisiä, sillä maiseman vetovoima perustuu sen koskemattomuuteen. Toisaalta myös palvelut ja sosiaalinen aspekti ovat tärkeitä, sillä ne mahdollistavat vaivattoman ja amerikkalaisille tutun viihtymisen kokemuksen. Etnografinen kenttätyö tutkielmaa varten on tehty elo-syyskuussa 2011 Crater Laken kansallispuistossa. Siihen on haastateltu puiston työntekijöitä, lähinnä puistonvartijoita, sekä puiston vierailijoita. Tämän ja havainnoinnin lisäksi aineistona on käytetty kansallispuiston tarjoamaa tietoa puiston historiasta ja luonnontieteellisistä ominaisuuksista.

The production of depth information of navigation charts is, despite significant developments in bathymetric surveying technology in the last decades, still mostly based on traditional manual methods. Even today the depth contours are generally digitized by hand and the chart soundings are individually selected from the dense bathymetric point data. With decreasing human resources these labor intensive methods have created a bottleneck in the Finnish Transport Agency's navigation chart production. The main goal of this study was to examine two different depth model surface smoothing methods in order to enable the automated production of quality depth contours. The methods used to smooth the depth model surfaces were navigationally safe Laplace-interpolation and Rolling Coin, a method developed specifically for this study. The properties and differences of the smoothed depth model surfaces were examined using surface differences (separation surfaces), deviation metrics and different neighborhood based indices describing local variations in the depth model surface. The suitability of the smoothing methods for automated depth contour generation was evaluated by creating automatically generated depth contours from the smoothed depth model surfaces and comparing these contours to the contours on the current navigation chart products. The comparison of the contours focused on evaluation of the number and lengths of the contours. Cartographic evaluation of the contours was not included in this thesis. Both depth model surface smoothing methods proved to be navigationally safe and promising in terms of automation of depth contour generation. The Rolling Coin method proved to be especially interesting and functional even in the generally troublesome narrow and dredged channels. The Finnish Hydrographic Office is going to take the Rolling Coin method for production use.

Kardinaali George Pell oli tutkimusajankohtana katolisen kirkon korkea-arvoisin virkamies, joka oli ollut syytettynä, tuomittu ja lopulta vapautettu lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Pellin hyväksikäyttösyyte oli jatkoa katolisen kirkon lähes 40 vuotta jatkuneelle hyväksikäyttöskandaalille. Pellin tapaus toi kuitenkin hyväksikäyttöskandaalin suoraan katolisen kirkon hierarkian sydämeen, Vatikaaniin. Vuonna 2019 Pell tuomittiin Victorian piirikunnan oikeusistuimessa Melbournessa kuudeksi vuodeksi vankeuteen kahden kuoripojan hyväksikäytöstä. Valituskierroksen jälkeen Australian korkein oikeus vapautti hänet huhtikuussa 2020. Pellin syyte ajoittui Australiassa ilmentyneeseen lasten hyväksikäyttöskandaaliin, jota oli asetettu tutkimaan puolueeton tutkimuselin Royal Commission into Institutional Responses to Child Sexual Abuse (RC). Royal Commission toimi vuosina 2013–2017. Sen tehtäviin kuului paljastaa institutionaaliset rakenteet, joiden puitteissa hyväksikäyttö oli tapahtunut. Lisäksi sen tuli antaa toimenpidesuositukset, jotka estäisivät hyväksikäytön tulevaisuudessa. Royal Commission antoi 21 toimintasuositusta myös katoliselle kirkolle. Niistä suuri osa koski kanonisen oikeuden muuttamista niin, ettei se mahdollistaisi hyväksikäyttöä. RC muun muassa vaati paavillisen salassapitovelvollisuuden poistamista hyväksikäyttöä koskevissa tapauksissa ja kaikkien tapausten ilmoittamista siviiliviranomaisille. National Catholic Reporter -lehti (NCR) on katolisen kirkon julkaisu, joka on tehnyt pioneeri papiston harjoittaman seksuaalisen hyväksikäytön uutisoinnissa. Vuodesta 1985 NCR on osallistunut aktiivisesti asian tiimoilta käytyyn keskusteluun ja vaatinut kirkolta toimenpiteitä tilanteen ratkaisemiseksi. Erityisesti lehden verkkojulkaisussa Pellin tapausta käsiteltiin laajasti. NCR:n toimittajakunnan lisäksi puheenvuoroja käyttivät erityisesti asiantuntijat, joista moni oli jo veteraani hyväksikäyttökeskustelussa. Pellin oikeudenkäynnin uutisointi liitettiin osaksi NCR:n pitkäaikaista hyväksikäyttöskandaalin vastaista työtä.

Tutkielmassa selvitetään Etsivän keskuspoliisin (EK) niin sanottuihin kulttuuriliberaaleihin 1930-luvulla kohdistamaa valvontaa. Kulttuuriliberaalit olivat Tulenkantajat-lehden ympärille ryhmittyneitä vasemmistointellektuelleja, jotka kritisoivat voimakkaasti oikeistohegemoniaan perustunutta yhteiskuntajärjestelmää sekä muun muassa puolustivat yhtäläisiä kansalaisoikeuksia. 1930-luvun kontrolloidussa yhteiskunnassa he joutuivat EK:n valvonnan ja kommunismiepäilyjen kohteeksi. Tutkielmassa selvitetään sitä, millaisia uhkakuvia EK näki kulttuuriliberaalien toimintaan liittyvän ja mihin se nämä arvionsa perusti. Lisäksi tarkastellaan sitä, millaisiin toimenpiteisiin EK arvioidensa perusteella ryhtyi. Kulttuuriliberaalien yksittäistapauksen kautta tarkastellaan EK:a kontrollipoliittisena toimijana. EK:n toimintaa arvioidaan erityisesti kansalaisoikeuksien ja kontrollipolitiikan välisen vastakkainasettelun näkökulmasta. Tutkimuksen keskeisimpänä lähdeaineistona ovat Kansallisarkistossa säilytettävät EK:n asiakirjat, joista tärkeimpiä ovat kulttuuriliberaalien henkilömapit sekä tulenkantajia ja kansanrintamaa käsittelevät asiamapit. Tutkimusnäkökulma on aatehistoriallinen; EK:n näkemysten selvittämisessä on kyse asioiden käsittämisen tutkimisesta. Kulttuuriliberaalien valvonnassa on vuosina 1934–1937 havaittavissa tietty kehityskulku. Vuoden 1934 kuluessa EK vähitellen kiinnostui kulttuuriliberaaleista, ja alkuvuoden 1935 aikana tämä kiinnostus vahvistui siinä määrin, että kulttuuriliberaalien voitiin sanoa joutuneen EK:n silmätikuksi. Kesästä 1935 alkaen EK alkoi epäillä kulttuuriliberaalien toimivan yhteistyössä kommunistien kanssa niin sanotun kansanrintaman muodostamiseksi. Vuonna 1936 EK:n arviot kansanrintamasta joutuivat julkisen tarkastelun alle, kun sen salaiset muistiot paljastuivat. Tästä seurasi kohu, sillä muistioissa luokiteltiin monia laillisia järjestöjä kommunistisiksi. Kulttuuriliberaalit olivat muistioiden mukaan vaarallisimpia kansanrintama-aatteen edistäjiä Suomessa. Sanomalehdissä EK:a kritisoitiin voimakkaasti ja sen epäiltiin saaneen liikaa valtaa sisäpolitiikassa. Sisäasiainministeri asetti komitean selvittämään EK:n toimintaa. Muistiokohu oli lopulta osasyynä jopa T.M. Kivimäen hallituksen kaatumiseen. Vastoinkäymisistä huolimatta EK uskoi vuonna 1937 vihdoin saaneensa todisteita arvioilleen kulttuuriliberaalien kommunistisuudesta. Vähitellen kävi kuitenkin selväksi, että EK:n toiminta oli tullut tiensä päähän. Vuoden 1937 lopulla toimintansa aloitti Valtiollinen poliisi (Valpo), ja seuraavan vuoden alussa EK:n pitkäaikainen päällikkö Esko Riekki erosi tehtävästään. EK nojautui toiminnassaan 1930-luvulla vallalla olleeseen tulkintaan, jonka mukaan kumouksellisen vasemmiston kohdalla oli perusteltua tinkiä kansalaisoikeuksista yhteiskunnan turvallisuuden takaamiseksi. Kulttuuriliberaalien tapauksessa EK leimasi ryhmän jäsenet nopeasti kommunisteiksi, vaikka sillä ei ollut pitäviä todisteita väitteidensä pohjaksi. EK oli 1930-luvulla merkittävä sisäpoliittinen vallankäyttäjä, ja se perusteli toimiaan kommunismin uhkaa korostamalla. Sisäpoliittisen ilmapiirin liberalisoitumisen seurauksena EK:n valta-asema heikentyi. EK:lla oli vaikeuksia sopeutua uuteen tilanteeseen, mikä näkyi muun muassa kansanrintamamuistioista syntyneessä kohussa.

Kuvailen tässä Pro gradu -tutkielmassa suomalaisten ja ranskalaisten yliopisto-opiskelijoiden syyllisyyteen, häpeään ja muihin minätietoisuusemootioihin liittyviä kokemuksia laadullisen temaattisen narratiivisen analyysin avulla. Painopiste on ihmissuhde- ja kulttuurien välisissä konteksteissa ja sosiaalisessa konstruktionismissa eli todellisuuden sosiaalisessa rakentumisessa vuorovaikutuksessa. Syyllisyyttä ja häpeää on tutkittu erityisesti kvantitatiivisilla menetelmillä, joten kvalitatiivinen tutkimusote on tässä kontekstissa perusteltu ja relevantti valinta. Syyllisyyttä ja häpeää tulisi lisäksi tutkijoiden mukaan tarkastella erityisesti ihmissuhdekontekstissa ja aiheesta on suhteellisen vähän aikaisempaa kahden individualistisen kulttuurin välistä tutkimusta, joten myös näkökulma on aiheen kannalta kiinnostava. Syyllisyys ja häpeä ovat minätietoisuusemootioita ja moraalisia emootioita. Minätietoisuusemootiot aktivoituvat erilaisissa sosiaalisissa ja moraalisissa konteksteissa onnistuneiden tai epäonnistuneiden itserepresentaatioiden sekä omien tai muiden arviointien seurauksena. Muita minätietoisuusemootioita ovat nolostuminen, nöyryytys, katumus, ylimielisyys ja ylpeys. Syyllisyys ja häpeä eroavat toisistaan syiden ja seurausten suhteen ja niihin liittyvä tutkimus on luonteeltaan ristiriitaista. Syyt erotellaan usein tapahtuman aiheuttajan, julkisuuden ja yksityisyyden sekä sen mukaan, tulkintaanko tapahtuma käyttäytymisen vai itsen syyksi. Useimmiten syyllisyyden nähdään liittyvän käyttäytymiseen ja häpeän itseen. Häpeä on yhdistetty useissa tutkimuksissa negatiivisiin seurauksiin, kuten välttämiskäyttäytymiseen, vihamielisyyteen ja psykopatologiaan ja syyllisyys empatiaan ja positiiviseen käyttäytymisen muutokseen. Kuitenkin myös häpeällä voidaan nähdä olevan positiivisia puolia. Kuvaan temaattisen narratiivisen analyysin avulla erilaisia sisällöllisiä narratiivisia teemoja. Painopiste on kertojien tekemissä tulkinnoissa omista henkilökohtaisista narratiiveistaan eli kokemuksistaan. Syihin liittyvät teemat ovat vastavuoroisuuden puute, moraalinen rikkomus ja epäonnistuminen ja seurauksiin liittyvät teemat kasvojen menetys ja stigma sekä positiivisuus. Syyllisyyttä ja häpeää kuvaillaan itseen ja käyttäytymiseen, julkisuuteen ja yksityisyyteen sekä erilaisiin syihin ja seurauksiin liittyen. Kertomuksissa kuvataan omien ja muiden arvioita sekä toimija- ja uhripositioita. Kulttuurien välisen kontekstin osalta keskityn vuorovaikutuksen rakentumisessa ilmeneviin Suomen ja Ranskan välisiin eroihin ja yhtäläisyyksiin. Aineistosta ei ole tulkittavissa individualististen ja kollektivististen kulttuurien välisten erojen kaltaisia perustavanlaatuisia eroja, vaan ne liittyvät hienovaraisempiin, kielellisiin ja kontekstuaalisiin vivahteisiin. Tutkielman voidaan tulkita osittain vahvistavan aikaisempien tutkimusten tuloksia erityisesti syyllisyyden ja häpeän ristiriitaisuuden osalta. Näkökulman laajentaminen vuorovaikutukseen ammatillisissa ihmissuhteissa ja tuntemattomien ihmisten kanssa saattaisi tuoda aiheelle lisäarvoa länsimaisten kulttuurien välisestä näkökulmasta. Myös minätietoisuusemootioiden eroihin keskittyvä tutkimus ja sukupuolten välisten erojen tutkiminen olisi tärkeää niin vuorovaikutuksellisesta kuin kulttuurisestakin näkökulmasta. Erityisesti kvalitatiiviselle syyllisyys- ja häpeätutkimukselle on tulevaisuudessa tarvetta nykyisen vallitsevan kvantitatiivisen tutkimuksen rinnalle.

Tutkielman tarkoituksena on pyrkiä selvittämään, millaisia seikkoja oikeustieteellisessä syyntakeisuusarvioinnissa tulisi ottaa nykyisenkaltaisessa mallissa huomioon. Vastuun erilaisia piirteitä pyritään tutkielmassa myös hahmottamaan psykopatian käsitteen avulla siten, että arvioidaan myös psykopaattien rikosoikeudellista vastuuta. Lisäksi tutkielman tarkoituksena on selvittää oikeustieteen ja oikeuspsykiatrian suhdetta niin käytännössä kuin nykyisen lainsäädännön valossa. Näkökulma tutkielmassa on ensisijaisesti voimassa olevasta oikeudesta lähtevä eli menetelmänä lainopillinen. Syyntakeisuusarviointeja koskevissa aiemmissa empiirisissä tutkimuksissa on noussut esiin huoli etenkin alentuneen syyntakeisuuden soveltamisalan kaventumisesta mielentilatutkimuksissa. Erityisesti suhtautuminen on muuttunut erilaisten persoonallisuushäiriöiden osalta. Arvioinnissa tapahtuneen muutoksen ongelmana on, että syyntakeisuuden alaa on laajennettu lääkäreiden päätöksellä ja ilman julkista tai oikeustieteellistä keskustelua. Lähtökohtana tulisikin pitää, että syyntakeisuusarvioinnin sisällön tulisi olla oikeustieteessä määritelty, eikä oikeustieteen tulisi automaattisesti omaksua esimerkiksi psykiatrisia kriteerejä. Tarkoituksena on välttää syyntakeisuusarvioinnin linjamuutokset ilman rikosoikeustieteen ja yksilön oikeuksien huomioimista. Syyntakeisuusarvioinnin on täytettävä syyllisyysperiaatteen ja oikeudenmukaisuuden vaatimukset, joista poikkeaminen yksilön vahingoksi tulisi avoimesti perustella. Lisäksi arvioinnin tulisi vastata rikosoikeudellisia rankaisemisen tavoitteita, eli olla yhtenevä vallitsevan rangaistusteorian kanssa. Toisaalta ihmisarvon kunnioittaminen edellyttää, että syyntakeisuuden alaa ei kavenneta liian suppeaksi, vaan huomioidaan myös yksilöt sairaudesta tai häiriöstä huolimatta toimijoina. Nämä seikat kuitenkin rajoittavat mahdollisuutta perustella rankaisemista preventiivisin syin. Lisäksi tämän tutkielman valossa Suomessa rangaistusteoriana vallitsevat välillinen yleispreventio sekä syyntakeisuusarvioinnissa keskeinen sovitusteoria edellyttävät, että syyntakeisuuden kynnysehtona on moraalinen toimijuus ja sitä kautta moraalinen vastuu. Koska välillisessä yleispreventiossa rangaistus on moite, ja tämä edellyttää myös rikosoikeuden säännöksiltä moraalista sisältöä, on myös johdonmukaista, että moraalinen toimijuuden merkitys rikosoikeudelle nähdään laajana. Moraalisen vastuun käsityksen tulisikin sisältää sekä kyky ymmärtää moraalisten toimintaperusteiden olemassaolo että kyky motivoitua moraaliperusteiden mukaiseen toimintaan. Rikosoikeudellinen vastuu siis edellyttää tässäkin mielessä normatiivista kyvykkyyttä. Koska rikosoikeudellisen vastuun katsotaan Suomessa edellyttävän syvää moraalista ymmärrystä, on myös psykopaatit kliinisesti havaittujen puutteidensa perusteella katsottava ainakin alentuneesti syyntakeisiksi. Toisaalta heidän haastavuutensa rikosoikeudelle auttaa myös rajaamaan, mitä syyntakeisuusarvioinnissa ei tule huomioida. Syyllisyysperiaatteeseen tukeutuvasta syyntakeisuusarvioinnista voidaan erottaa yhteisön etuja korostava vaarallisuusarviointi, jonka kautta voidaan täyttää myös välillisen yleisprevention tehokkuuden edellyttämät preventiiviset tarpeet. Syyntakeisuusarviointiin oikeudenmukaisuuden ja syyllisyysperiaatteen valossa ei tällöin kuulu myöskään henkilön persoonan arviointi. Kielletyn teon tekijän vaarallisuutta mahdollisesti osoittavat piirteet tulisikin arvioida osana yhteisön suojaamiseksi tarkoitettua vaarallisuusarviointia. Toisaalta vastausta siihen, mihin ymmärrys- ja sääntelykyvyn rajat asetetaan ei tämän tutkielman perusteella voida antaa, vaan ohjenuorat pysyvät hyvin arvioinnin sisältöä rajaavalla tasolla. Konkreettinen rajojen määrittäminen onkin näiden rajoitteiden mukainen ja perusteltu kriminaalipoliittinen arviointi. Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntö on myös ollut syyntakeisuuden rajojen osalta suppeaa ja se on keskittynyt hyvin poikkeuksellisiin tapauksiin. Oikeustieteen linjan ja perusteluiden selkiyttämisen kannalta myös uusi oikeuskäytäntö olisi tervetullutta.

Kiinnostus syysrapsin (Brassica napus L.) viljelyä kohtaan on kasvanut Suomessa tasaisesti viime vuosina. Syysrapsin satopotentiaali on korkea verrattuna kevätkylvöisiin öljykasvilajikkeisiin, mutta vaatimus aikaisesta kylvöajankohdasta sekä haastavat talvehtimisolosuhteet hidastavat viljelyalan lisäämistä. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli kerätä kokemuksia syysrapsin viljelytekniikoista suomalaisissa olosuhteissa, joista tutkittua tietoa on toistaiseksi melko vähän saatavilla. Tiedon hankkimista varten perustettiin elokuussa 2014 yksivuotinen kenttäkoe Inkooseen, Västankvarnin koetilalle, jossa tutkittiin kuuden eri perustamismenetelmän eli muokkaus- ja kylvömenetelmien yhdistelmän soveltuvuutta syysrapsin viljelyyn hiesusavimaalla. Vertailtavia koejäseniä olivat: kyntö, kultivointi, lautasmuokkaus, suorakylvö, jankkurikylvö ja harjukylvö. Kokeen aikana mitattiin jatkuvatoimisesti maan kosteutta ja lämpötilaa 10 cm syvyydessä sekä sademäärää, ilman lämpötilaa ja maan pinnan lämpötiloja. Lisäksi koeruuduilla mitattiin maan tiiviyttä penetrometrin avulla ja tehtiin taimitiheys- sekä juuristomittauksia. Elokuun 2014 runsaat sateet Västankvarnissa (yht. 247 mm) vaikeuttivat kenttäkokeen perustamista ja edistivät etanoiden aiheuttamia taimituhoja. Etanoiden aikaansaamat kasvustotappiot olivat niin suuria, että joidenkin koeruutujen kasvustot tuhoutuivat lähes täydellisesti. Muilla koeruuduilla kasvustot jäivät epätasaisiksi ja harvoiksi. Kunnollisia kasvustomittauksia ei ollut mahdollista tehdä, eikä koeruuduilta kannattanut korjata satoa vertailua varten. Lisätutkimusta, jossa kasvustoja ja satomääriä pystyttäisiin mittaamaan, tarvittaisiin ainakin jankkurikylvön soveltuvuuden varmistamiseksi syysrapsin perustamiseen. Maan ominaisuuksiin kohdistuneiden mittausten perusteella jankkuroinnin ja syysrapsin kylvön yhdistäminen samalla ajokerralla vaikuttaisi olevan hyvä vaihtoehto syysrapsin perustamiseen. Jankkuroitu maa kuivui nopeammin kuin muilla vertailukohteilla varsinkin syyskauden mittausten perusteella ja jankkurointi myös vähensi maan penetrometrivastusta kylvörivin kohdalta jankkurointisyvyyteen (30 cm) asti kyntöanturan murtumisen seurauksena. Suorakylvetty maa pidätti kosteutta muita koetekijöitä paremmin, mutta oli sateisina jaksoina kaikkein märintä 10 cm syvyydessä. Kynnetyn ja kevyesti muokatun maan välillä ei havaittu sellaisia eroja jatkuvatoimisten eikä maan tiiviysmittausten perusteella, jotka puoltaisivat esimerkiksi kyntöä kultivointia parempana vaihtoehtona tai toisinpäin.