Browsing by Title

Previous studies have shown that outdoor activities are important for the child and outdoor environment is in many ways an ideal early childhood education environment. However the appreciation of outdoor playing has gone through inflation in small children's education. The emphasis on safety risks has made playgrounds plain and educators cautious. Children spend the free time more and more inside at the expense of the outdoor activities. It has been speculated that the children's healthy growth and development are at risk as a result of these social changes. Against this background, it is important to consider outdoor activities carried out in institutional early childhood education from the point of view of pedagogy. Day care staff is responsible for the well-being of children, the promotion of development and learning. Studies have given an indication that pedagogical knowledge is not used outside as it could be. The purpose of this study is to analyze the meanings of children's outdoor life and outdoor environment given by the kindergarten teachers, as well as the role of an adult during outdoor supervision. The goal is to survey good practices in promoting outdoor pedagogy. The research method used was theme interview with video tapings. The research environment was municipal day-care center. Outdoor activities was taped on video in the yard of the day-care center. Four kindergarten teachers was interviewed using semi-structured interview frame and video clips. Interview data was analyzed according to the principles of content analysis. Outdoor activities were seen as a vital part of the day and outdoor environment was seen as a good pedagogical environment. However it was felt that in reality the pedagogical skills is not often used outdoors. Safety and control was seen as specific tasks for adults related to outdoor activities. However, this important role was seen also as a limitation for the pedagogical usage of outdoor environment and children's freedom. Outdoor Environment provides a good ground for play, sports, exploration and interaction between children as well as between adult and child. Children's learning is holistic and adults should have similar roles outdoors than inside. Teaching and educational staff commitment to their work and a shared vision of the work community can promote outdoor pedagogy and change courtyard control culture.

Tutkielmassa selvitetään tilastollisten menetelmien avulla ulkolämpötilan vaikutusta sydän- ja verisuonitautien kiireellistä hoitoa vaativien sairaustapausten määrään. Aiemmassa tutkimuksessa on todettu, että sydän- ja verisuonisairauksien kuolleisuus lisääntyy sekä kuumalla että kylmällä säällä. Sairaustapausten osalta tutkimusnäyttö ei sen sijaan ole yksiselitteistä, joten uudelle tiedolle on perusteltu tarve. Ilmiön tutkiminen auttaa suunnittelemaan toimenpiteitä kylmyyden tai kuumuuden aiheuttamien terveyshaittojen ehkäisemiseksi sekä ennakoimaan vaihteluja terveyspalveluiden tarpeessa. Sairaustapauksia kuvaavana aineistona on aikasarja päivystyksen kautta alkaneiden sydän- ja verisuonitautien (ICD-10 tautiluokituksen luokka I) hoitojaksojen vuorokausimäärästä Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä. Aineisto saatiin Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta terveydenhuollon hoitoilmoitusrekisteristä. Lisäksi analyysissa käytetään European Climate Assessment & Dataset -palvelusta saatua aikasarjaa vuorokauden keskilämpötilasta sairaanhoitopiirin alueella. Molemmat aineistot kattavat vuodet 1987–2012. Lämpötilan ja hoitojaksojen määrän yhteyden selvittämiseksi aineistoon sovitetaan Poisson-regressiomalli. Estimoinnissa käytetään suurimman uskottavuuden estimaattoria ja mallinnuksessa huomioidaan mahdollisen ylihajonnan esiintyminen. Selitettävänä muuttujana on hoitojaksojen määrän logaritmi. Selittävinä tekijöinä ovat vuorokauden keskilämpötilan viivästetyt arvot 15 vuorokautta taaksepäin. Lämpötilan vaikutus oletetaan kahdessa osassa lineaariseksi. Koska vuorokausilämpötilojen aikasarja on voimakkaasti autokorreloitunut, tilastolliseen malliin asetetaan lämpötilan viivästettyjen arvojen regressioparametreille polynomirajoite. Näin malliyhtälöön jää vähemmän vapaita parametreja, ja lämpötilan viivästyneen vaikutuksen estimointi on helpompaa. Tilastollisen mallin muut selittävät tekijät ovat hoitojaksojen pitkän aikavälin trendiä kuvaava splinifunktio ja hoitojaksojen aikasarjan porraskohtia kuvaavat indikaattorimuuttujat sekä kuukautta, viikonpäivää ja vuosittain toistuvia juhlapäiviä kuvaavat indikaattorimuuttujat. Keskeinen tulos on, että sydän- ja verisuonitautien sairaustapausten määrä vähenee ulkolämpötilan noustessa. Esimerkiksi -20 asteen lämpötilassa hoitojaksojen määrän odotusarvo on 13,4 % suurempi kuin +20 asteessa. Paloittain lineaarisen mallin taitepisteen (16,5 astetta) alapuolella hoitojaksojen määrä laskee 0,23 % (95 %:n luottamusväli 0,11–0,35 %) lämpötilan noustessa yhdellä asteella. Taitepistettä korkeammissa lämpötiloissa yhden asteen nousu laskee sairaustapausten määrää 1,19 % (luottamusväli 0,68–1,72 %). Kylmyyden sairaustapauksia lisäävä vaikutus näyttää toteutuvan viivästyneesti vaikutuksen ollessa suurimmillaan 7–10 vuorokauden viiveellä. Tulosten perusteella ulkolämpötilan aleneminen lisää sairastavuutta ja terveyspalveluiden tarvetta sydän- ja verisuonisairauksissa. Toisaalta tulokset nostavat esiin ristiriidan, joka on havaittu muutamissa aiemmissakin tutkimuksissa: sydän- ja verisuonitautien hoitojaksojen määrä laskee kuumalla säällä, vaikka kuolleisuus samalla lisääntyy. Tämä saattaa viitata siihen, että kuumuus vaikuttaa ihmisen elimistöön eri tavoilla, joista osa on terveyden kannalta myönteisiä ja osa haitallisia. Tulokset antavat perusteen pyrkiä kylmään säähän liittyvien sairaustapausten ehkäisemiseen sekä selvittää kuumuuden terveysvaikutuksia tarkemmin.

Valtion suvereniteetin mukaan valtiolla on lähtökohtaisesti oikeus päättää siitä, kuka saa tulla sen alueelle ja oleskella siellä. Valtion perusteena ulkomaalaisen maahantulon estämiselle voi olla esimerkiksi yleinen turvallisuus ja järjestys tai taloudelliset syyt. Taloudellisten syiden taustalla toimii etenkin ulkomaalaislaissa asetettu toimeentuloedellytys. Valtion suvereniteetti maahantulon estämisessä ei ole kuitenkaan ehdoton. Sitä rajoittavat erityisesti useat kansainväliset ihmisoikeussopimukset sekä EU-oikeus. Valtiolla voi siten olla velvollisuus jättää tavallisesti vaatimansa toimeentuloedellytys soveltamatta, jos se olisi ulkomaalaisen perhe-elämän suojan tai lapsen edun vastaista. Tutkielmassa arvioidaan ulkomaalaislain toimeentuloedellytyksen suhdetta lapsen etuun ja oikeuksiin perheenyhdistämisen tilanteissa. Tutkielmassa arvioidaan tilannetta erityisesti heinäkuussa 2016 voimaan tulleen ulkomaalaislain muutoksen osalta, jolloin toimeentuloedellytys laajennettiin koskemaan tietyin poikkeuksin myös kansainvälistä ja tilapäistä suojelua saavien perheenyhdistämistä. Lakimuutos perustuu Euroopan neuvoston perheenyhdistämisdirektiiviin 2003/86/EY. Suomi on implementoinut direktiivin jo vuonna 2006, mutta tällöin ei vielä otettu käyttöön direktiivin sallimia, nyt käyttöönotettuja perheenyhdistämisen tiukennuksia. Tutkielman metodi on lainoppi ja sen tehtävänä on siten tehdä tulkintakannanottoja voimassa olevan oikeuden sisällöstä. Tutkielmassa on hyödynnetty myös oikeusvertailun metodia, kun Suomen oikeustilaa on verrattu Ruotsiin ja Norjaan. Tutkielman lähteinä on käytetty perinteisiä sekä kotimaisia että kansainvälisiä lainopin lähteitä, eli oikeuskirjallisuutta, oikeuskäytäntöä ja lainvalmisteluaineistoa. Tutkielman ensimmäisenä tutkimuskysymyksenä on tarkasteltu sitä, millaiset kriteerit Suomen lainsäädännössä ja oikeuskäytännössä asetetaan, jotta toimeentuloedellytyksestä voidaan poiketa lapsen edun perusteella. Toisena kysymyksenä on tarkasteltu sitä, missä määrin Suomen oikeustila viimeisimmän lakimuutoksen jälkeen vastaa sen kansainvälisiä velvoitteita. Tässä tarkastelussa on huomioitu Yhdistyneiden kansakuntien yleissopimus lapsen oikeuksista eli lapsen oikeuksien sopimus, Euroopan ihmisoikeussopimus sekä Euroopan unionin oikeus. Tarkastelun keskiössä on pidetty lapsen etua ja oikeuksia. Lapsen oikeuksien sopimuksen lisäksi tutkielman tarkasteluun on valittu EIS, sillä perhe-elämän suojaa koskeva EIS 8 artikla on merkittävä lasten oikeus perheenyhdistämisasioissa. EIT on lisäksi antanut perheenyhdistämistä ja toimeentuloedellytystä koskevia ratkaisuja sekä tehnyt myös suoria viittauksia lapsen oikeuksien sopimukseen ja sen tulkintakäytäntöön. EIT on siten enenevässä määrin antanut lapsen oikeuksien sopimukselle merkitystä EIS 8 artiklan arvioinnissa. Viimeisimmän lakimuutoksen EU-perusteisuuden vuoksi Suomen oikeustilaa on arvioitu myös direktiivin lapsen edun kannalta merkityksellisen tulkinnan valossa. Tutkielman ensimmäisen tutkimuskysymyksen osalta havaittiin, että kynnys toimeentuloedellytyksestä poikkeamiselle lapsen edun perusteella on kansallisesti asetettu verrattain korkealle. Jotta toimeentuloedellytyksestä voidaan poiketa, edellytetään käytännössä erityisiä olosuhteita, kuten lapsen pitkäaikaista sairautta tai vammaa. Toisen tutkimuskysymyksen osalta vaikuttaa siltä, että Suomen oikeustila ei täysin vastaa sen kansainvälisiä velvoitteita. Ongelmia näyttää olevan erityisesti lapsen oikeuksien sopimuksen suhteen, mutta kyseenalaista on myös sääntelyn yhteensopivuus EIT:n asettaman toimeentuloedellytyksen kohtuullisuusvaatimuksen sekä EUT:n perheenyhdistämisdirektiiviä koskevan tulkinnan kanssa. Tutkielman loppupuolella esitetään myös de lege ferenda -kannanottoja siitä, miten tässä yhteydessä lapsen etu ja oikeudet voitaisiin huomioida tulevaisuudessa.

Pääkaupunkiseudun korkeakoulut tarjoavat runsaasti kansainvälisiä tutkinto-ohjelmia, pääasiassa englanninkielisiä maisteriohjelmia. Tässä pro gradussa tutkitaan, kuinka pääkaupunkiseudulle ulkomailta muuttaneet korkeakoulututkinto-opiskelijat ovat kotiutuneet. Laadullisen kyselytutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on käytetty luovan luokan tutkimuksissa esiintyvää pehmeiden sijaintitekijöiden käsitettä. Pehmeisiin sijaintitekijöihin kuuluvat viihtyisyys, kulttuuri ja vapaa-ajan mahdollisuudet, kaupunkiympäristö, sekä suvaitsevaisuus ja avoimuus. Kansainväliset opiskelijat ovat osa kansainvälistä luovaa luokkaa, tai huippuosaajien työvoimaa, josta kilpaillaan globaalisti. He ovat jo opiskeluaikanaan kuluttajia ja veronmaksajia ja voivat valmistuttuaan vaikuttaa muuttokohdemaansa aivovuodon ja kestävyysvajeen paikkaamiseen. Opinnäytetyössä kysytään, mikä houkuttelee kansainvälisiä korkeakoulututkinto-opiskelijoita opiskelemaan pääkaupunkiseudulle ja millaiset tekijät vaikuttavat heidän päätökseensä jäädä tai olla jäämättä asumaan sinne, eli kuinka he integroituvat. Aineistona on kymmenen puolistrukturoitua ulkomaalaistaustaisen pääkaupunkiseudun yliopistotutkinto-opiskelijan tutkimushaastattelua. Kahdeksaa käsitellään anonyymisti ja kaksi haastateltavista edustaa opiskelijajärjestöjä ja he esiintyvät asiantuntijahaastatteluissa nimillään. Haastatteluja on analysoitu teemoitellen ja esiin nousseet teemat on esitelty omissa luvuissaan. Tässä pro gradussa esitellään aihetta käsittelevää tutkimuskirjallisuutta ja verrataan haastattelujen tuloksia aiempiin tutkimuksiin. Tutkimuskirjallisuudesta selviää, että suurin osa kansainvälisistä maisteriohjelmista valmistuva ulkomaalaistaustainen opiskelija ei jää asumaan pääkaupunkiseudulle. Tutkimushaastattelujen ja -kirjallisuuden pohjalta todetaan, että suomen kielen osaaminen, tai sen puute on suurin yksittäinen vaikuttava tekijä ulkomaalaistaustaisten korkeakoulututkinto-opiskelijoiden integroitumiseen pääkaupunkiseudulla. Toinen integroitumiseen vaikuttava tekijä on perhe tai parisuhde. Näiden lisäksi kotiutumiseen vaikuttaa työllistyminen, mutta työn saaminen ilman suomen kielen taitoa on erittäin vaikeaa. Niin kutsutuilla pehmeillä sijaintitekijöillä ei vaikuta olevan kovin merkittävää osaa kotiutumisessa. Pääkaupunkiseudun viihtyisyyttä pidetään kuitenkin hyvänä, vaikka hintatasoa kalliina. Suurin vetovoimatekijä, joka vaikuttaa kv-opiskelijoiden hakeutumiseen pääkaupunkiseudulle, on opiskelujen maksuttomuus.

Ulkomaalaisten työntekijöiden kokema työsyrjintä ja hyväksikäyttö on merkittävä ongelma, joka jää herkästi havaitsematta. Tutkielman aiheena on ulkomaalaisten työntekijöiden kokema työsyrjintä ja hyväksikäyttö tarkasteltuna erityisesti perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta. Työsyrjintään liittyen on runsaasti niin kansallista kuin kansainvälistä sääntelyä, jonka tarkoituksena on turvata työntekijän oikeuksia ja ehkäistä mahdollisia hyväksikäyttötilanteita, mutta kokemuksen mukaan vaikuttaa siltä, etteivät ne toimi riittävän tehokkaasti. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että ulkomaalaisilla työntekijöillä on korkeampi riski joutua hyväksikäytetyksi työmarkkinoilla, mikä tulisi huomioida paremmin työvoiman suojelussa ja sen ennaltaehkäisemisessä. Tutkielman tavoitteena on selvittää erityisesti lainopin ja oikeussosiologian metodein, millaisia ulkomaalaisiin työntekijöihin liittyviä perus- ja ihmisoikeusliitännäisiä ongelmia esiintyy työmarkkinoilla. Pyrin selvittämään eri perus- ja ihmisoikeuksien kautta sitä, minkälaisia käytännön haasteita työelämässä ulkomaalaiset työntekijät kokevat. Tarkoituksena on selvittää, kuinka yhdenvertaisuus toteutuu ulkomaalaisten työntekijöiden osalta ja kuinka syrjinnän kieltoa noudatetaan työelämässä. Tutkielman tavoitteena on selvittää se, mahdollistaako nykyinen lainsäädäntö tietyissä määrin ulkomaalaisten työntekijöiden hyväksikäyttöä laillisin keinoin ja mitä keinoja hyväksikäyttöön puuttumiseksi on nykyisellään. Lisäksi tutkielmassa selvitetään nykyisiä valvontakeinoja ja hyväksikäytön seuraamuksia sekä puuttumiskeinojen toimivuutta. Tutkielma osoittaa sen, että ulkomaalaisten kokema hyväksikäyttö on Suomessa merkittävä yhteiskunnallinen ongelma, jonka ehkäisemiseen ja puuttumiseen tarvitaan uusia ja kehittyneempiä keinoja. Tutkimusta ulkomaalaisten työntekijöiden kokemasta hyväksikäytöstä olisi syytä tuottaa lisää, jotta ilmiö ymmärretään paremmin ja sen haasteisiin voidaan puuttua tehokkaammin. Lainsäädäntö ei riittävästi nykyisellään suojaa ulkomaalaisia työntekijöitä hyväksikäytöltä, jolloin perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen vaarantuu. Lisäksi työsyrjinnän ja hyväksikäytön valvonnassa on haasteita ja ristiriitaisuuksia, sillä valvontatoimivalta on jakautunut riippuen siitä, tapahtuuko syrjintä työelämässä vai muilla elämän osa-alueilla. Viranomaisten toimintaa on kehitettävä ja hyväksikäyttötapaukset tunnistettava mahdollisimman aikaisessa vaiheessa esimerkiksi viranomaisten koulutuksia lisäämällä sekä valvontakeinoja ja -toimivaltaa selkiyttämällä.

Tutkielmassa käsitellään yhtiön ulkomailla syntyneiden tappioiden käyttömahdollisuuksia yhtiön asuinvaltiossa. Kun verosopimuksessa sovelletaan hyvitysmenetelmää, yhtiön ulkomaisen kiinteän toimipaikan tulot kuuluvat yhtiön veropohjaan yhtiön asuinvaltiossa. Tällöin myös ulkomailla syntyneet tappiot ovat suoraan vähennettävissä yhtiön asuinvaltiossa. Kun verosopimuksessa sovelletaan vapautusmenetelmää, on ulkomainen tulo vapautettu verosta yhtiön asuinvaltiossa, ja tällöin myös tappiot ovat lähtökohtaisesti vähennyskelvottomia. Jos yhtiö on perustanut toiseen valtioon tytäryhtiön, tytäryhtiö katsotaan juridisesti ja verotuksellisesti itsenäiseksi entiteetiksi, eikä tytäryhtiössä syntyviä tappioita pysty OECD:n malliverosopimuksen mukaan käyttämään muualla kuin tytäryhtiön asuinvaltiossa. Välittömän verotuksen alalla EU-oikeutta ei ole harmonisoitu. EU:n perussopimuksista johdettava EU-primäärioikeus soveltuu kuitenkin myös harmonisoimattomilla oikeudenaloilla, kuten tappiontasauksessa. SEUT 49 artiklan sijoittautumisvapauden nojalla yhtiö voi periaatteessa vaatia samanlaista verotuksellista kohtelua EU:n alueella ja kotimaassaan. Mikäli yhtiön on mahdollista tasata tappioitaan kotimaassa konserniavustuksella, tulisi mahdollisuus konserniavustukseen myöntää myös rajat ylittävissä tilanteissa, sillä muutoin ulkomaisia tytäryhtiöitä syrjitään kotimaisiin tytäryhtiöihin verrattuna. EU-tuomioistuin on tapauksessa Marks & Spencer (C-446/03) katsonut, että syrjintä on oikeuttamisperusteiden valossa sallittua. Syrjintä on kiellettyä vain silloin, kun tappiot katsotaan EU-tuomioistuimen tekemän rajanvedon mukaan lopullisiksi, eli silloin, kun yhtiö on käyttänyt loppuun mahdollisuudet tappioiden käyttämiselle sijoittautumisvaltiossa. Tosiasiallisesti edes vähennyskelvottomat tappiot eivät välttämättä ole EU-oikeuden mukaan lopullisia. Tapauksessa Krankenheim (C-157/07) katsottiin, että vaikka tappiot olivat vähennyskelvottomia, niitä ei kuitenkaan pidetty lopullisina. Tapauksessa Lidl Belgium (C-414/06) katsottiin lisäksi, että yhtiölle aiheutuva kassavirtahaitta, joka johtuu siitä, että tappiota ei voi vähentää niiden syntymävuonna, ei ole EU-oikeuden vastainen. Tapauksessa A Oy (C-123/11) EU-tuomioistuin katsoi, että yhtiön on näytettävä kansalliselle tuomioistuimelle, että tappiot ovat lopulliset, jotta ne saataisiin vähentää. Verovelvollisen yhtiön on tätä taustaa vasten vaikea arvioida, milloin lopulliset tappiot saadaan vähentää yksittäisessä tapauksessa. Tutkielmassa esitetään esimerkkitilanteita, miten yhtiön tappiontasaus suoritetaan kansallisten lakien ja verosopimuksien taustaa vasten. Suomen ja Ruotsin tappiontasaussääntelyt esitellään, ja tämän jälkeen näytetään esimerkkitilanteissa miten tappiot voidaan käyttää, kun suomalainen yhtiö sijoittautuu Ruotsiin kiinteän toimipaikan tai tytäryhtiön muodossa. EU-oikeudesta huolimatta ero tytäryhtiön ja kiinteän toimipaikan välillä on merkittävä, sillä kiinteän toimipaikan tappiot saadaan verosopimuksen hyvitysmenetelmä huomioiden käyttöön heti. Tytäryhtiömuodossa sijoittautunut yhtiö joutuu tyytymään EU-oikeuden epäselviin lopullisten tappioiden käyttöön liittyviin sääntöihin. Tutkielmassa otetaan erityistarkasteluun Suomen lainsäädännöstä löytyvä säännös, jonka mukaan kun ulkomainen kiinteä toimipaikka yhtiöitetään, sen tappiot palautuvat (emo)yhtiön tuloon Suomessa (TVL 123 b §). Säännös rajoittaa sijoittautumisvapautta, koska ulkomaista ja kotimaista kiinteää toimipaikka kohdellaan verotuksessa eri tavoin. Tapauksessa Nordea Bank (C-48/13) vastaavanlainen Tanskan laista löytyvä säännös katsottiin EU-oikeuden vastaiseksi. Tämän myötä Suomen laista löytyvä säännös TVL 123 b § on myös todennäköisesti EU-oikeuden vastainen, ja tätä säännöstä tulisikin EU-tuomioistuimen ratkaisun takia muuttaa. Tutkielmassa esitetään myös ajatuksia tappiontasauksen sääntelyn kehittämiseen liittyen. EU-tuomioistuimen lopullisten tappioiden käsite on jo muodostunut niin ongelmalliseksi, että sille on löydettävä varteenotettava vaihtoehto. Tällaisia vaihtoehtoja esitetään, ja näistä keskeisimmät ovat ulkomaisia tappioita koskevat recapture-säännökset, sekä CCCTB-direktiiviehdotuksessa esitellyt konsolidointisäännökset.

Tietoverkossa toteutetut omaisuusrikokset aiheuttavat esitutkintaviranomaisille haasteita sekä määränsä että laatunsa takia. Suomalaiset menettävät erilaisten verkkohuijausten uhreina kymmeniä miljoonia euroja vuosittain. Yhtä lailla järjestäytyneinä ryhminä kuin yksinkin toimivat rikolliset tahot kehittävät jatkuvasti uusia tapoja toteuttaa ulkomailta käsin taloudellisesti kannattavia rikoksia täysin ilman maantieteellisiä rajoituksia. Ulkomailla tehdyn rikoksen esitutkinnan toimittamisesta Suomessa säädetään esitutkintalaissa. Tutkielman tavoitteena on selvittää, milloin ulkomailla tehty, suomalaiseen Suomessa kohdistunut tietoverkkoavusteinen petos tai maksuvälinepetos tulee suomalaisen esitutkintaviranomaisen tutkittavaksi. Tarkastelu kohdistetaan siihen, miten petoksen ja maksuvälinepetoksen tunnusmerkistöjen erot, lainkonkurrenssikysymykset ja rikosnimikkeen valinta voivat vaikuttaa rikoksen tekopaikan määrittelemiseen ja sitä kautta esitutkinnan toimittamisharkintaan. Arvioitavaksi tulee myös esitutkintalain 3 luvun 8 §:ssä tarkoitettu tarkoituksenmukaisuusharkinta ja se, mikä viranomainen lopulta päättää ulkomailla tehdyn rikoksen esitutkinnan toimittamisesta.

Elinkeinonharjoittajat joutuvat joissakin tilanteissa maksamaan ulkomaista arvonlisäveroa ostaessaan tavaroita tai palveluja toisesta EU-jäsenvaltiosta. Ulkomaista arvonlisäveroa ei voi vähentää kotimaan arvonlisäverotuksessa, vaan se on haettava takaisin kohdevaltion veroviranomaisilta ulkomaisen arvonlisäveron palautusmenettelyssä. Arvonlisäveron palautusmenettely on ollut voimassa Euroopan unionissa vuodesta 1981 alkaen, mutta sitä uudistettiin merkittävästi vuoden 2010 alussa muuttamalla vanha paperimenettely sähköiseen muotoon ja uudistamalla muitakin menettelyn yksityiskohtia. Uudistuksella haluttiin tehdä palautusmenettelystä nykyaikaisempi, yksinkertaisempi ja nopeampi sekä palautuksia hakeville elinkeinonharjoittajille että niitä maksaville veroviranomaisille. Sähköisessä arvonlisäveron palautusmenettelyssä hakemus jätetään hakijan sijoittautumisjäsenvaltion veroviranomaisen ylläpitämään sähköiseen portaaliin, josta se välitetään edelleen palautusjäsenvaltion veroviranomaiselle käsiteltäväksi. Hakemus on jätettävä määräajassa ja sen on täytettävä EU-direktiivissä säädetyt edellytykset. Sähköisessä palautusmenettelyssä hakemuksen liitteeksi ei edellytetä alkuperäisiä laskuja, mutta hakemuksessa on annettava yksityiskohtaiset tiedot ostettujen tavaroiden tai palvelujen myyjistä sekä hankintojen laadusta. Palautusjäsenvaltion veroviranomainen voi tarvittaessa pyytää hakijalta lisätietoja päätöksen tekemiseksi. Mikäli palautusjäsenvaltion veroviranomainen hyväksyy hakemuksen ilman lisätietopyyntöä, sen on maksettava arvonlisäveron palautus hakijalle neljän kuukauden kuluessa hakemuksen vastaanottamisesta. Myöhässä maksettavalle palautukselle on suoritettava korkoa. Arvonlisäveron palautusmenettelyn uudistuksella onnistuttiin nykyaikaistamaan menettelyä ja myös yksinkertaistamaan sitä joiltain osin. Hakijoille merkittävimmät parannukset uudessa menettelyssä ovat palautusten nopeutuminen aiempaan verrattuna ja alkuperäisten laskujen vaatimuksesta luopuminen. Monia jo vanhassa menettelyssä koettuja ongelmia ei kuitenkaan uudistuksessakaan pystytty ratkaisemaan, ja toisaalta sähköinen menettely toi mukanaan myös monia uudenlaisia ongelmia. Monet ongelmista johtuvat siitä, että sähköistä palautusmenettelyä sääntelevä direktiivi jättää useita menettelyn yksityiskohtia jäsenvaltioiden kansallisen sääntelyn varaan, mikä johtaa hyvin vaihteleviin käytäntöihin eri jäsenvaltioissa. Menettelyn suurimpia ongelmia hakijoiden näkökulmasta ovat palautusjäsenvaltion kansallisen sääntelyn perusteella määräytyvät vähennysoikeudet rajoitukset, jotka vaihtelevat huomattavasti eri jäsenvaltioissa, sekä palautusjäsenvaltioiden erilaiset kielivaatimukset. Hakemuksen laatiminen on uudistuksen jälkeenkin melko työlästä, kun jokaisesta laskusta on annettava hakemuksessa hyvin yksityiskohtaiset tiedot ja hankintojen laatua kuvaavat koodit on osattava valita yli 160 eri koodin joukosta. Uusi sähköinen palautusmenettely on tuonut mukanaan myös kokonaan uuden ongelmakentän, joka liittyy sähköisten järjestelmien toimintaan. Jokaisella jäsenvaltiolla on oma sähköinen järjestelmänsä ja niiden yhteen sovittamisessa on esiintynyt runsaasti teknisiä ongelmia, jotka ovat vaikeuttaneet palautusten hakemista. Monet elinkeinonharjoittajat kokevat näistä syistä ulkomaisen arvonlisäveron palautusten hakemisen hankalaksi ja työlääksi. Vaikka arvonlisäveron palautusmenettelyn uudistus saatiin pitkän ja vaikean uudistusprosessin jälkeen vuoden 2010 alussa viimein toteutettua, menettely kaipaisi edelleen joitakin muutoksia ja tarkennuksia eri jäsenvaltioiden käytäntöjen yhtenäistämiseksi. Arvonlisäveron palautusmenettelyn kehittäminen ei kuitenkaan liene EU:ssa lähitulevaisuuden asialistalla, joten helposti saatavilla olevan, luotettavan ja ajantasaisen tiedon tarjoaminen palautusmenettelyn tueksi on tärkeää. Euroopan komission ja viime kädessä myös jokaisen yksittäisen jäsenvaltion tehtäväksi jääkin palautusmenettelyn tehokkaan käyttämisen edellytyksistä huolehtiminen siten, että elinkeinonharjoittajan arvonlisäveron vähennysoikeus myös toisista jäsenvaltioista turvataan asianmukaisella tavalla.

Opinnäytetyöni tarkastelee eurooppalaisen kulttuurin kannalta keskeistä kommunikaatiovälinettä, painettua kirjaa, ja sen kansainvälistä luonnetta ja liikkumista. Teemaan perehdytään helsinkiläisen Gustaf Otto Waseniuksen (1789-1852) kirjakaupan toiminnan avulla keskittyen tarkastelemaan ulkomaisen kirjallisuuden tuomista Suomeen 1800-luvun alkupuolella. Tutkielma käsittelee ensisijaisesti itse kauppiastoimintaa: mitä kirjakauppayhteyksiä Waseniuksella oli sekä miten ja keiden ehdoilla ne toimivat. Näiden kysymysten ohessa pohdin myös itse kirjojen välityksellä tapahtunutta tiedonvälitystä. Työn tavoitteena on paljastaa, minkälaisia suomalaisten kirjakauppiaiden ja lukijoiden kirjallisuudenhankinnan sekä lukemisen kontekstit ja resurssit olivat 1800-luvun alkupuolella. Tutkielman lähteinä on käytetty Waseniuksen kirjakaupan kirjeitä ja kuitteja sekä sensuuriviranomaisten arkistoja. Tutkielmani jakautuu kolmeen osaan. Ensiksi paneudun Waseniuksen kauppaverkoston syntyyn ja sen esittelyyn: Waseniuksen kansainväliset yhteydet keskittyivät kolmelle kulttuurialueelle. Ruotsista hän sai kirjoja kaikilta merkittäviltä kustantajilta, kauppiailta sekä itsenäisesti toimivilta kirjailijoilta. Saksankielisen kulttuurin tarjontaa Wasenius pystyi hankkimaan Leipzigin kansainvälisten kirjakauppiaiden avulla. Ranskalaisen kirjallisuuden osalta Wasenius omasi toimivat yhteydet Pariisin kirjakauppiaisiin. Sen sijaan Brittein saaret jäivät vielä Waseniuksen kontaktiverkoston ulkopuolelle, samoin myös Pietarin huomattava kulttuurikeskus. Tämän jälkeen keskityn yhteyksien toimintaan. Wasenius solmi kauppakumppaniensa kanssa yleiseurooppalaisen komissionääri-sopimuksen, jonka valtuuttamana hän sai myydä kunkin ulkomaisen kauppiaan tuotteita liikkeessään. Ensiksi tarkastelen kauppiaiden välisten etäisyyksien ylittämistä. Aikakauden kuljetustavat huomioonottaen suuret etäisyydet eivät Waseniuksen kirjojen hankintaa juuri haitanneet, vaan suurkauppiaana hän pystyi käyttämään aikansa parhaat resurssit lähetystensä kuljettamiseen. Toiseksi pohdin aikakauden kauppiastoimintojen ja kulttuuripiirteiden vaikutusta kirjakauppaan. Waseniuksen toiminta kirjakauppiaana perustui taloudellisen voiton tavoittelulle, mikä tarkoitti mm. sitä, että lähetysten sisältö määrättiin etukäteen hyvin tarkasti. Ennen Suomeen saapumistaan kirjoilla piti olla varma ostaja, minkä Wasenius useimmiten varmisti ennakkotilausluetteloin ja etumaksuin. Kolmanneksi esiin nousevat 1800-luvun alun poliittiset tapahtumat, jotka osaltaan, kauppiaan silmiin kaikkein näkyvimmin, vaikuttivat kirjojen tuontiin. Sensuurin piti periaatteessa estää useiden satojen vaarallisena pidetyn kirjan levittäminen ja lukeminen Suomessa, mutta Wasenius ei suinkaan lopettanut kiellettyjen kirjojen tuontia, vaan salakuljetti sensuroitavia teoksia jatkuvasti liikkeeseensä myytäväksi. Suomalaiset viranomaiset hyväksyivät usein tämänkaltaisen toiminnan, joten venäläistä sensuuriasetusta tai hallintoa ei juuri kunnioitettu. Vertailu eurooppalaiseen kirjakauppatoimintaan osoittaa Waseniuksen omanneen erittäin hyvät kansainväliset suhteet. Tämä kuitenkin johtui niin kirjakauppatoiminnan keskittymisestä harvojen kauppiaiden käsiin kuin myös oman kustannustoiminnan vähyydestä. Tiedonvälityksen kehityksen ja kulttuurihistorian kannalta Waseniuksen kansainvälinen toiminta osoittautuu noudattelevan vielä vanhan eliittikulttuurin muotoja, mutta kirjakauppainstituution kehittyminen aivan uudenlaiseen kukoistukseen valmisteli jo kansallisen kulttuurin nousemista lähivuosikymmeninä.

Kansainvälistyminen on merkittävä osa suomalaisten arkea eikä mikään oikeudenala ole varsinaisesti immuuni kansainvälistymiselle. Kansainvälistyminen on johtanut lisäksi entistä suurempaan määrään kansainvälisluonteisia velkasuhteita, joissa osapuolet ovat sijoittuneet eri maihin. Jokaiseen velkasuhteeseen liittyy kiinteänä osana vanhentuminen. Suomen oikeudessa vanhentumista yleislakina sääntelevässä velan vanhentumisesta annetussa laissa ei ole säännöksiä kansainvälisten tilanteiden varalta. Tämän työn tarkoituksena on tutkia sitä, miten ulkomainen menettely katkaisee sellaisen velan vanhentumisen, johon sovelletaan Suomen lakia. Tutkielman tavoitteena on muodostaa kokonaiskuva siitä tilanteessa, joka Suomen oikeusjärjestyksessä tällä hetkellä vallitsee ulkomaisten menettelyjen katkaisuvaikutuksen osalta. Tavoitteena on lisäksi muodostaa käsitys siitä, minkälainen oikeustila tältä osin vallitsee Ruotsin, Norjan ja Tanskan laeissa ja yhdessä näiden ja eräiden muiden kansainvälisten lainsäädäntöinstrumenttien kanssa tehdä johtopäätökset siitä, minkälainen tilanne Suomen lain mukaan olisi kannattavin. Työn aihepiiristä ei ole kirjoitettu merkittävästi Suomen oikeuskirjallisuudessa. Tutkiminen pohjautuu olemassa olevan kirjallisuuden lisäksi muiden Pohjoismaiden oikeuden voimassa olevaan sisältöön, niiden esitöihin ja oikeuskirjallisuuteen. Lisäksi työssä tarkastellaan kahta kansainvälistä periaatekokoelmaa ja yhtä vanhentumista koskevaa yleissopimusta. Metodina työssä on käytetty lainopillista metodia ja praktista oikeusvertailua. Nämä metodit yhdessä muodostavat parhaan mahdollisen pohjan aiheen tutkimiselle. Työn tarkoituksena on keskittyä vanhentumislain tulkintaan ja systematisoimiseen eikä kattavaan oikeusvertailuun Pohjoismaiden kesken. Vanhentumislainsäädännöt Suomessa ja muissa Pohjoismaissa (pl. Islanti) ovat melko yhtenevät. Pääperiaatteet ovat samat ja eroja on ainoastaan yksityiskohtien tasolla. Kansainväliset tilanteet on nimenomaisesti huomioitu lain tasolla Ruotsissa ja Norjassa. Näissä maissa ulkomainen menettely tunnustetaan kuin kansallinen edellyttäen, että menettelylle on ollut olemassa pätevä syy. Kansainväliset instrumentit perustavat pääpiirteiltään Pohjoismaiden oikeutta vastaavan systematiikan, jossa merkittävimpänä erona on vanhentumisen katkaiseminen velkojan puolelta. Velan vanhentumisen tavoitteiden ja funktioiden sekä Pohjoismaiden kansallisen oikeuden ja kansainvälisten instrumenttien sisällön vertailun myötä johtopäätöksenä esitetään, että ulkomainen menettely tulisi tunnustaa Suomessa tiettyjen edellytysten vallitessa. Ulkomaiselle menettelylle tulisi olla perusteltu syy, joka voi olla sopimuksesta tai laista tuleva pakottava tai vapaaehtoinen oikeuspaikkasäännös tai välityssopimus. Ulkomainen menettely keskeyttää vanhentumisen kuitenkin vasta silloin kun asiassa on toimitettu tiedoksianto velalliselle, eikä silloin kun menettely tulee vireille, vaikka lain sanamuodon mukaan näin tulisi olla. Velkojan tulisi katkaista vanhentuminen vapaamuotoisesti siihen saakka, kunnes tiedoksianto tapahtuu. Vanhentumisnormiston periaatteiden ja tarkoitusten nojalla tällaista lain sanamuodosta poikkeavaa menettelyä voidaan pitää hyväksyttävänä. Kansainvälisiä tilanteita varten tulisi lisätä vanhentumislakiin nimenomaiset säännökset. Vanhentumislaissa tulisi määritellä tuomioistuinkäsite siten, että se kattaisi myös ulkomaiset tuomioistuimet sekä lakiin tulisi lisätä menettely, jossa velkojalla on velvollisuus ilmoittaa ulkomaisen menettelyn aloittamisesta velalliselle. Tällöin oikeudellisen katkaisemisen vanhentumisen keskeyttävä oikeusvaikutus syntyisi jo tällä ilmoituksella, eikä vasta tuomioistuimen tiedoksiannolla.