Browsing by Title

Väestön ikääntyminen vaikuttaa työeläkejärjestelmän tulevaisuuden rahoituspohjaan keskeisellä tavalla Suomessa. Aiheena väestön ikääntyminen on ajankohtainen, koska huoltosuhde on ollut jo pitkään heikkenemässä ja ennusteiden valossa samansuuntainen kehitys tulee myös jatkumaan. Työeläkejärjestelmä Suomessa perustuu osittain työssä käyvien maksamiin työeläkemaksuihin, joten työssä käyvien suhteellisen määrän väheneminen heikentää osaltaan työeläkejärjestelmän rahoituspohjaa. Työeläkejärjestelmä kohtaa rahoituksellisia ongelmia viimeistään vuoden 2050 jälkeen, mikäli väestö kehittyy ennusteiden mukaisesti. Tutkielma keskittyy identifioimaan väestön ikääntymisen välittymismekanismeja työeläkejärjestelmään Suomessa kirjallisuuteen pohjautuen. Syntyvyyden vähentyminen, elinajanodotteen pidentyminen ja työkyvyttömyyseläkkeiden kehitys ovat keskeisimpiä välittymismekanismeja, miten väestön ikääntyminen vaikuttaa työeläkejärjestelmään ja sen rahoitukselliseen kestävyyteen. Tutkielmassa tuodaan esille erilaisia skenaariolaskelmia ja ennusteita, miten mekanismit vaikuttavat tulevaisuudessa järjestelmään. Tutkielmassa havainnoidaan väestön ikääntymisen vaikutusta kolmessa erilaisessa työeläkejärjestelmämallissa. Mallit ovat puhdas jakojärjestelmä, täysin rahastoiva järjestelmä ja osittain rahastoiva järjestelmä. Havainnointi tehdään yksinkertaistetun kahden sukupolven limittäisten sukupolvien mallin avulla. Jos halutaan välttää väestön ikääntymisen seurauksena eläketurvasta leikkaaminen tai eläkemaksujen korottaminen, niin tutkielman perusteella työeläkejärjestelmään tulee toteuttaa uudistuksia, jotta eläkkeiden maksu voidaan turvata eläkeläisille myös tulevaisuudessa. Ennusteiden perusteella syntyvyyden lasku ja eliniän pidentyminen jatkuvat myös tulevaisuudessa. Väestöennusteiden tekemiseen liittyy paljon haasteita, koska ennusteet perustuvat usein ennalta päätettyihin oletuksiin, jotka eivät takaa saman kehityksen jatkumista tulevaisuudessa. Alkavien työkyvyttömyyseläkkeiden määrän kehityksestä on erilaisia arvioita melko vähän, joten se olisi hyvä aihe lisätutkimukselle, jotta voitaisiin arvioida tarkemmin sen merkitystä työeläkejärjestelmän rahoitukselliseen kestävyyteen.

Väestötutkimuksilla kerätään tietoja, joita ei rekistereistä saada. Tällaista tietoa ovat esimerkiksi väestön arviot terveydentilastaan, mielipiteet ja palveluiden tarpeen tyydyttyminen. Väestötutkimuksen taustalla on aina sopivalla otantamenetelmällä poimittu otos, jonka katsotaan edustavan tutkimuksen kohteena olevaa väestöjoukkoa. Valitettavasti tällaisten väestötutkimusten ja erityisesti tiedonkeruumenetelmänä kyselyä käyttävien tutkimusten vastauskato on ollut kuitenkin nousussa koko 2000-luvun alun. Tämä tarkoittaa, ettei edellä mainittu otos enää edustakaan tutkimuksen kohteena olevaa väestöä, jolloin tutkimuksesta saadut tulokset eivät välttämättä ole suoraan yleistettävissä alkuperäiseen perusjoukkoon. Tässä pro gradu -työssä käsitellään väestötutkimusaineiston tilastollisia kadonhallintamenetelmiä, joissa tavoitteena on tuottaa mahdollisimman luotettavia väestöä edustavia tilastollisia tunnuslukuja mahdollisesta vastauskadosta huolimatta. Työssä käsitellään vastauskatoa ensin otannan ja tiedonkeruumenetelmien näkökulmasta, jolloin vastauskadon muodostumiseen voidaan vaikuttaa. Empiirisen aineiston avulla kuvaillaan, millaista vastauskatoa kyselynä toteutetussa väestötutkimusaineistossa esiintyy ja tarkastellaan, millaisia tuloksia tilastollisilla kadonhallintamenetelmillä saadaan vastauskatoa sisältävästä aineistosta. Aineistona käytetään Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) Alueellisen terveys- ja hyvinvointitutkimuksen (ATH) vuonna 2010 kerättyä aineistoa. Lisäksi kadonhallintamenetelmissä hyödynnetään Suomessa hyvin saatavilla olevaa rekisteriperäistä tietoa Väestörekisterikeskukselta, Tilastokeskukselta ja Kansaneläkelaitokselta, minkä avulla saadaan arvokasta tietoa myös katoon jääneistä vastaajista. Tilastollisina kadonhallintamenetelminä tässä työssä käytetään Inverse Probability Weighting (IPW)- painotusmenetelmää, painotettua Hot Deck-imputointia ja moni-imputointia. Näillä menetelmillä saatuja tuloksia verrataan sekä keskenään, että estimaatteihin, jotka on tuotettu menetelmillä, jotka eivät huomioi vastauskatoa. Saatujen tulosten vertailukohtana käytetään myös rekisteriperäisiä tietoja tutkimusalueilta. Työssä todetaan, että kadonhallintamenetelmillä saadaan erilaisia tuloksia kuin tavallisilla analyysimenetelmillä. Eri menetelmillä saadut tulokset ovat kaikki samansuuntaisia, mutta erityisesti moni-imputoinnilla saadaan merkitsevästi eriäviä tuloksia kuin muilla menetelmillä. Analysoitaessa mitä tahansa aineistoa, jonka tulokset on tarkoitus yleistää väestöön, vastauskadon tutkiminen ja sen aiheuttaman mahdollisen harhan huomioiminen tuloksissa olisi ensiarvoisen tärkeää. Vastauskadon huomioiminen ja sen hallintamenetelmät ovat tärkeä osa väestötutkimusaineistojen käyttöä, jolloin kadon huomioimisen tärkeys ja sen hallintamenetelmien käyttökelpoisuus olisi hyvä olla tiedossa kaikilla tutkismaineiston käyttäjillä. Selkeästi dokumentoidut otantamenetelmät, mahdollisen kadon vähentämiseen pyrkiminen jo tiedonkeruuvaiheessa ja hyvät koko otokselle saatavissa olevat rekisteritiedot omalta osaltaan edesauttavat tehokkaiden kadonhallintamenetelmien käyttöä, joilla voidaan luotettavia väestöön yleistettävissä olevia tuloksia.

Systemet för utlämning mellan medlemsstaterna har skapats som en hörnsten i det straffrättsliga samarbetet mellan medlemsländerna i Europeiska unionen. Syftet har varit att göra utlämningsprocessen snabbare, enklare och effektivare jämfört med det tidigare bilaterala systemet. Systemet baserar sig på ett rambeslut som utgör ett centralt instrument för att förverkliga det straffrättsliga samarbetet. Medlemsländerna är förpliktade med hänsyn till rambeslutets syfte, men har utrymme i den nationella implementeringen. Utlämningssystemet möjliggörs av principerna om ömsesidigt erkännande och ömsesidigt förtroende vilket innebär att medlemsstaterna ska godkänna beslut av andra rättsmyndigheter inom unionen även om de avviker från den egna lagstiftningen. Det ska råda ömsesidigt förtroende för att varje medlemsstat uppfyller sina EU-rättsliga skyldigheter på ett ändamålsenligt sätt. Försummelsen är sanktionerad enligt grundfördragen. För att tillämpningen av rambeslutets syfte skulle kunna vara enhetligt inom området för frihet, säkerhet och rättvisa, får de nationella lagstiftningslösningarna för verkställande av europeisk arresteringsorder inte avsevärt avvika från varandra. De regleringslösningar för vägransgrunder vid verkställande av en europeisk arresteringsorder som implementerats och tillämpats i Norden står i fokuset i denna avhandling. Metodologin är rättsdogmatik och praktisk rättsjämförelse. Observationerna föreslår att den lagstiftande funktionen av principen om ömsesidigt erkännande har förverkligats på ett ändamålsenligt sätt i Norden. Den nationella implementeringen av vägransgrunder i de finska och svenska regleringslösningarna gynnar förverkligande av ömsesidigt erkännande vid utlämning i o m att tröskeln att tillämpa vägransgrunder är hög och de nationella domstolarnas prövningsmakt är förhållandevis liten. Vid jämförelse med den svenska regleringlösningen uppstod ett behov av fortsatt forskning om nya vägransgrunder enligt UtlämningsL i vissa situationer borde utvecklas för att främja legalitetsprincipen samt rättssäkerhet och förutsebarhet vid utlämning. Observationerna om tillämpningen av vägransgrunderna i respektive stat avslöjar att även den optimerande funktionen fungerar i väl. De nationella domstolarna är benägna att tillämpa ömsesidigt erkännande-gynnande tolkning och de tolkningslinjer som EUD skapat. Ett starkt antagande om människorättskränkning kan dock åsidosätta principen om ömsesidigt erkännande men tröskeln att tillämpa denna vägransgrund är hög. EUDs rättspraxis om tolkning av människorättskränkning i samband med EA har medfört att även de nordiska nationella domstolarnas tolkningslinje skiftat mot en mer människorättsvänlig riktning. Tillämpningen av vägransgrunderna i Norden är enhetligt med rambeslutets syften.

Tarkastelen maisterintutkielmassani nobelisti Kazuo Ishiguron Klara and the Sun (2021) -romaania kriittisenä dystopiana. Romaani kertoo lähitulevaisuudesta, jossa geenimanipulaatio ja tekoäly ovat kehittyneet harppauksittain hallitsemattomassa tahdissa. Lähestyn aihetta kaksiosaisen tutkimuskysymyksen kautta: Miten Klara and the Sun -romaanissa hyödynnetään dystopian lajikonventioita, ja millaista on teoksen esittämä yhteiskuntakritiikki? Ishiguro tunnetaan tavastaan leikitellä erilaisilla lajikonventioilla, eikä Klara and the Sun ole poikkeus. Se ammentaa etenkin dystopiakirjallisuudesta, mutta myös esimerkiksi tieteisfiktiosta, kyberpunkista ja ecosickness fiction -perinteestä. Tutkielmani tavoite on analysoida tarkemmin sitä, millä tavalla romaanissa ammennetaan dystopian lajikonventioista, ja lisäksi valottaa sitä, miksi niin tehdään – toisin sanoen tarkastella yhteiskuntakritiikkiä, jota Ishiguro romaanissaan esittää. Lajikonventioiden hyödyntämisen tarkastelussa käytän teoreettisena viitekehyksenä Raffaella Baccolinin ja Tom Moylanin teoksessa Dark Horizons (2003) esittelemää viittä dystopiatekstin piirrettä. Nämä piirteet ovat: 1) tekstin alkaminen in medias res dystooppisesta maailmanjärjestyksestä, 2) tekstuaalisen vieraannuttamisen efekti, joka syntyy kerronnan suodattuessa dystooppisen maailman kyseenalaistavan henkilöhahmon läpi, 3) dystooppista maailmanjärjestystä vastustavan kertomuksen läsnäolo, 4) päähenkilön pyrkimys palauttaa kieli vapaaseen käyttöön ja 5) tekstin avoimuus, joka pitää yllä toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Analyysini tulos on, että romaanista on löydettävissä jokaiselle piirteelle jonkinlainen ilmenemismuoto, mutta kaikki piirteet toteudu yksi yhteen. Etenkään neljännelle piirteelle ei voi löytää suoraa vastinetta, sillä kertoja ja päähenkilö Klara on tekoälyrobottina dystooppisen yhteiskunnan tuote ja lisäksi kieltä ei vielä laajamittaisesti kontrolloida yhteiskunnassa. Vuosikymmenten saatossa Ishiguro on tullut tunnetuksi epäluotettavista kertojistaan. Myös Klara and the Sun -romaanin kertoja on epäluotettava naiiviutensa, ulkopuolisuutensa ja rajallisen tiedonkäsittelykykynsä vuoksi. Epäluotettava kerronta synnyttää teokseen vieraannuttavan efektin, ja tukeudun James Phelanin Living to Tell About It (2005) -kirjassa esittämiin ajatuksiin epäluotettavasta kerronnasta ja epäluotettavista kertojatyypeistä sitä tarkastellessani. Peilaan tutkielmassani dystopian yhteiskuntakritiikkiä Heather Houserin esittämään ecosickness fiction -perinteeseen ja Jean Baudrillardin ajatuksiin kulutusyhteiskunnasta teoksessa The Consumer Society (1970). Lisäksi analysoin Theoretical Perspectives on Human Rights and Literature (2012) -artikkelikokoelmaan tukeutuen ihmisoikeuksien toteutumista koskevaa kritiikkiä romaanissa. Kaiken kaikkiaan tutkimani romaanin yhteiskuntakritiikki tiivistyy eräänlaiseen teknopessimismiin: Ishiguro osoittaa eettisiä ongelmia jatkuvassa teknologisessa kehityksessä jälkikapitalistisessa yhteiskunnassa.

During the last decade Berlin has become the unofficial cultural capital of Europe to artists from all over the world. Finnish artists alike have risen to the occasion to promote their work in Berlin – the city has become the highest concentration of Finnish artists after Helsinki. The media has been eager to showcase the influx of artistic Finns, but as of yet there is a lack of academic works written about the topic. This thesis examines both the economical and the social aspects of the Finnish field of cultural production in Berlin. The purpose is to find the reasons for Berlin’s recent rise to the spotlight of the cultural world and to identify how Finns cope with the economic challenges they face as expatriates. In addition to answering questions about livelihood and consumption, the thesis aims to identify the structure of the social networks of the respondents and to survey their identities and the possible changes they will undergo in response to facing a new environment. The theoretical framework is based on David Unruh’s typology of social worlds as well as Pierre Bourdieu’s concept of the field of cultural production. The majority of the data analysed in this thesis consists of fourteen interviews done in Berlin during the winter of 2013. The transcribed interviews have then been labelled and coded in order to reveal similarities and differences. Furthermore, abductive reasoning has been used as a method of analysis to provide technical and social scientific descriptions of the actors’ social lives. The results indicate that the livelihood of the Finnish field of cultural production in Berlin comes from several sources. In comparison with the artists working in Finland, the number of different grants given to those working in Berlin is significantly higher. The reasonable housing and consumer prices in Berlin work as pull factors for those who find it difficult to make it in Finland, though the main reasons for moving were the confined field of arts in Finland and the desire to create connections. The evidence suggests that the interviewees find it important to be part of the social world of the city. The livelihood of those operating in the Finnish field of cultural production in Berlin is mainly provided by the extensive grant system of independent Finnish foundations and state organisations.

Opinnäytetyön tavoitteena on selvittää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon diakoniatyön ruokapankkien asiakkaiden kokemuksia ruoka-avusta. Tutkimuskysymys on: Mitä diakoniantyön ruoka-apu merkitsee ruoka-avun asiakkaille heidän itsensä kokemana? Suomen evankelis-luterilaisen kirkon diakoniatyössä on jaettu hyväntekeväisyysruokaa taloudellisessa ahdingossa eläville henkilöille ja perheille jo 1990-luvulta alkaen. Kirkon ruoka-aputoimintaa on arvostelu siitä, että jakamalla hyväntekeväisyysruokaa se pitää yllä syrjäyttäviä rakenteita. Kirkon sisällä taas on koettu, että diakoniatyöstä on tullut hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkkojen paikkaaja. On tärkeää, että tässä keskustelussa kuullaan myös ruoka-avun asiakkaiden ääntä. Opinnäytetyön aineisto koostuu seitsemästä teemahaastattelusta, jotka toteutettiin syksyllä 2021 ja talvella 2022. Haastatteluihin osallistuneet henkilöt olivat pitkäaikaisia ruoka-avun asiakkaita kahdesta eri seurakunnasta Lapin maakunnan alueella. Haastattelut analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Tutkielmaa varten kerättiin myös toissijaista aineistoa haastattelemalla kahta tutkimusseurakunnan ruoka-avusta vastaavaa diakoniatyöntekijää. Haastattelujen lisäksi tutkimusaineistoa hankittiin osallistuvalla havainnoinnilla ruoka-aputoiminnassa. Havainnoista on kirjoitettu tutkimuspäiväkirjaa. Ruoka-apua haettiin akuuttiin ruoan tarpeeseen. Siitä oli muodostunut selviytymisstrategia, joka vähensi henkilöiden kokemaa ruokaturvattomuutta. Osa haastatelluista koki häpeää ja alemmuuden tunnetta joutuessaan turvatumaan ruoka-apuun. Sen sijaan säännöllisesti ruoka-apuun turvautuvat kokivat sopeutuneensa tilanteeseensa. Tärkeimmäksi seurakunnan tarjoamaksi tuen muodoksi koettiin aineellisen avun jälkeen henkinen tuki. Kohtaamiset diakonian vastaanotolla koettiin myönteiseksi; ne vahvistivat henkilön omanarvontuntoa ja kokemusta ”kunnon kansalaisuudesta”. Omakohtainen taloudellinen ahdinko ja siihen saatu apu motivoi ruoka-avun asiakkaita vapaaehtoistoimintaan. Ruoka-apua tarvitaan myös tulevaisuudessa. Jatkossa olisi tärkeää selvittää lasten kokemusta huono-osaisuudesta ja siitä, millaiseksi lasten elämän todellisuus muodostuu perheessä, jossa koetaan jatkuvaa ruokaturvattomuutta. Diakonit ovat taloudellisessa ahdingossa elävien ihmisten kohtaamisen ammattilaisia. Heille on kertynyt työssä saatua hiljaista tietoa ja arvokasta asiantuntijuutta, jota olisi tärkeä välittää tulevaisuudessa sosiaali- ja terveydenhuoltoalan henkilöstölle sekä seurakuntien työntekijöille.

Tutkielmassa tarkastellaan oikeusdogmatiikan ja oikeusvertailevan metodin avulla vähemmistö- ja enemmistöosakkeenomistajan välistä intressikonfliktia kiinalaisissa listayhtiöissä. Lisäksi työssä vertaillaan vähemmistö- ja enemmistöosakkeenomistajan intressikonfliktin hallintaan kehitettyä sääntelyä Kiinan ja Suomen välillä. Aihetta tarkastellaan vähemmistöosakkeenomistajan oikeudellisen aseman kannalta. Tutkielmassa esitetään myös kannanottoja jatkotutkimuksen ja sääntelyn kehittämisen tarpeista. Kiina on siirtymätaloutena kokenut muutamassa vuosikymmenessä nopean ja perustavanlaatuisen muutoksen sosialistisesta suunnitelmataloudesta kohti omanleimaista kapitalistisen markkinatalouden ja valtion kontrolloiman komentotalouden yhdistelmää. Kiinaa ei pidetä länsimaisessa mielessä demokraattisena oikeusvaltiona, ja maan oikeusjärjestelmässä nähdään olevan useita ongelmakohtia. Listayhtiön, ja sen osakkeenomistajan toimintaympäristö on Kiinassa huomattavan erilainen verrattuna Suomeen. Tutkielman kysymyksenasettelu ja aiheen tarkastelu pohjautuvat osaltaan tähän vertailumaiden tosiasiallisen oikeustilan eroihin. Lisäksi tarkastellaan tämän tosiasiallista oikeustilaa koskevien eroavaisuuksien vaikutusta vähemmistö- ja enemmistöosakkeenomistajan intressikonfliktiin. Vähemmistö- ja enemmistöosakkeenomistajan välistä intressikonfliktia tarkastellaan erityisesti sopimusverkkoteorian ja päämies-agenttiteorian kannalta. Tarkastelu liitetään myös osakeyhtiön tarkoituksen analysointiin vertailumaiden välillä. Suomessa sopimusvapautta ja periaatekeskeisyyttä korostava osakeyhtiölaki nostaa osakkeenomistajat keskeiseksi yhtiön intressiryhmäksi. Kiinassa osakeyhtiön tarkoitus, ja kysymys siitä, minkä intressiryhmän riskienhallintaan yhtiöoikeudellisten säännösten tulisi puuttua, on huomattavan erilainen Suomeen verrattuna. Osakeyhtiö on historiallisesti nähty Kiinassa lähinnä valtioon liitännäisenä toimijana. Uudistuksista huolimatta suhtautuminen osakeyhtiön tehtävään yhteiskunnassa, ja sen kautta myös osakeyhtiön toiminnan tarkoitus on huomattavan erilainen verrattuna Suomeen. Lisäksi Kiinassa yhteiskunnan erityispiirteet, kuten laaja valtion ja sen taustalla vaikuttavan Kiinan kommunistisen puolueen, harjoittama listayhtiöiden ja muun yhteiskunnan kontrolli vaikuttaa vähemmistö- ja enemmistöosakkeenomistajan intressikonfliktiin. Tutkielmassa havaitaan, etteivät länsimaisessa yhtiöoikeusajattelussa kehitetyt teoriat osakeyhtiöstä, ja siihen liittyvistä intressikonflikteista vastaa sitä kuvaa, mikä välittyy kiinalaisesta oikeustilasta. Lisäksi osakeyhtiön eri intressiryhmien oikeudellista asemaa koskeva sääntely eroaa varsin periaatteellisella tavalla vertailumaiden välillä. Myös tapa toteuttaa sääntelyä eroaa sääntelyteknisesti varsin perustavanlaatuisella tavalla vertailumaiden välillä. Tutkielmassa havaitaan, että molempien vertailumaiden lainsäädännössä on pyritty vastaamaan vähemmistö- ja enemmistöosakkeenomistajan välisen intressikonfliktin hallinnasta aiheutuvaan sääntelytarpeeseen. Valitut sääntelyratkaisut eroavat vertailumaiden välillä. Suomessa keskeisenä sääntelykeinona on osakeyhtiölain yhdenvertaisuusperiaate, ja siihen liittyvät säännökset. Kiinalaisesta säädösmateriaalista on havaittavissa sekä yhdenvertaisen kohtelun vaatimusta painottavia säännöksiä että enemmistöosakkeenomistajalle asetettuja erityisiä velvoitteita, jotka ulkoisesti viittaavat common law -perinteestä kumpuaviin enemmistöosakkeenomistajan fidusiaarivelvoitteisiin. Kiinan osalta huomattavan erilainen oikeuskulttuuri ja oikeustodellisuus kuitenkin asettaa näiden oikeudellisten siirrännäisten toimivuuden epävarmaksi. Kiinan kohdalla vähemmistöosakkeenomistajan oikeusturvan kannalta oikeusjärjestelmän puutteiden lisäksi ongelmalliseksi muodostuu osin ristiriitainen, säädöshierarkialtaan ja oikeudelliselta velvoittavuudeltaan epäselvä ja varsin kasuistinen sääntelykokonaisuus.

Tutkielman teemana on vähemmistöosakkeenomistajan asema osakeyhtiön osakkeiden vaihdannassa. Keskeisenä tutkimuskysymyksenä on selvittää, miten oikeusjärjestyksemme eri oikeudenalojen normit sääntelevät osakkeiden vaihdantaa erityisesti tilanteissa, joissa osakkeita ostava määräävä osakkeenomistaja tai ulkopuolinen taho on hankkimassa määräysvaltaa osakeyhtiössä. Käänteisesti tutkimuksen kohteena ovat siten myös määräävän osakkeenomistajan tai ulkopuolisen osakkeiden ostajan velvollisuudet vähemmistöosakkeenomistajia kohtaan. Tutkielma koostuu johdannon ja johtopäätöksien lisäksi neljästä pääluvusta. Näistä ensimmäisessä käydään läpi vähemmistönsuojan – ja koko osakeyhtiölain – taustalla olevat teoreettiset mallit, kuten päämies-agentti – teoria, sopimusverkkoteoria ja institutionaalinen teoria. Tämän lisäksi tehdään lyhyt katsaus osakeyhtiö- ja arvopaperimarkkinalain periaatteisiin sekä oikeusperiaatteiden yleiseen merkitykseen siviilioikeudessa. Kolmannessa luvussa keskitytään osakeyhtiöoikeudellisen yhdenvertaisuusperiaatteen sisällön ja soveltamisalan selvittämiseen. Neljännessä luvussa puolestaan käydään läpi osakkeiden vaihdantaan liittyvä sääntely arvopaperimarkkinalain näkökulmasta. Lisäksi vertaillaan arvopaperimarkkinaoikeudellista yhdenvertaisuutta osakeyhtiöoikeudelliseen yhdenvertaisuuteen ja esitellään oikeustaloustieteellisiä argumentteja tasapuolisen kohtelun puolesta ja vastaan. Viidennessä luvussa keskitytään vähemmistöosakkeenomistajan asemaan sopimusoikeudellisesta näkökulmasta sekä määräävän osakkeenomistajan fidusiaarisiin velvollisuuksiin vähemmistöosakkeenomistajia kohtaan. Pääasiallinen metodi on oikeusdogmatiikka eli tavoitteena on tulkita ja systematisoida vähemmistönsuojaan liittyvien normien sisältöä ja soveltamisalaa. Oikeusdogmatiikan lisäksi on käytetty oikeustaloustieteelliseksi luokiteltavia lähteitä sekä oikeusvertailevia argumentteja erityisesti pohjoismaiseen ja angloamerikkalaiseen oikeuskäytäntöön ja oikeuskirjallisuuteen perustuen. Osakkeiden vaihdannan sääntelyyn vaikuttaa huomattavasti se, onko kohdeyhtiö listattu vai ei. Listattujen yhtiöiden osakkeiden vaihdanta on arvopaperimarkkinalaissa yksityiskohtaisesti säänneltyä, kun taas listaamattomassa yhtiössä sovellettavaksi tulevat osakeyhtiöoikeudelliset ja velvoiteoikeudelliset normit. Erityisesti osakeyhtiöoikeudellisen yhdenvertaisuusperiaatteen tulkinnasta ja soveltamisalasta on oikeuskirjallisuudessa esitetty erilaisia kantoja. Oikeuskirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä on esiintynyt tulkintoja, joiden mukaan yhdenvertaisuusperiaate voi tulla sovellettavaksi myös osakkeenomistajien välisessä relaatiossa. Osakeyhtiölain 1:7:n yleislausekkeella on lisäksi yhteys osakkeenomistajan lojaliteettivelvoitteeseen, jonka on esitetty ulkomaisten esikuvien mukaisesti asettavan velvoitteita määräävälle osakkeenomistajalle osakkeiden vaihdannan tilanteissa, joissa vähemmistöosakkeenomistajan edut on otettava huomioon. Tutkielmassa esitetään, että lojaliteettiperiaatetta tulisi soveltaa vain erittäin poikkeuksellisissa tilanteissa pienyhtiöissä, mutta OYL 1:7:n yleislausekkeen voitaisiin tulkita soveltuvan myös määräävään osakkeenomistajan toimenpiteisiin hänen ollessaan tosiasiallisesti yhtiön johdossa. Oikeuskäytännöstä ilmenee, että listaamattoman yhtiön osakkeiden vaihdannassa sopimusoikeudellinen sääntely antaa samantyyppistä suojaa vähemmistöosakkeenomistajalle esimerkiksi sisäpiiritiedon hyväksikäytön osalta kuin AML. Listatussa yhtiössä osakeyhtiöoikeudellinen ja arvopaperimarkkinaoikeudellinen yhdenvertaisuus voivat tulla samanaikaisesti sovellettaviksi. Oikeuskirjallisuudessa ja ratkaisukäytännössä on esitetty, että kummankin normin tavoite on pitkälti sama, jonka vuoksi ne vaikuttavat toistensa tulkintaan. OYL 1:7 saattaa kuitenkin olla joustavampi tietyissä tilanteissa. Ratkaisukäytännöstä ilmenee lisäksi, että oikeusperiaatteita ei tulkita pelkästään sanamuodon mukaisesti, vaan tilanneherkästi osana kokonaisjärjestelyä. Vaikuttaa siis siltä, että yhtiö- ja arvopaperimarkkinaoikeudellisissa tapauksissa oikeudelliseen harkintaan vaikuttaa huomattavasti se, miten kokonaisjärjestely vaikuttaa vähemmistöosakkeenomistajan asemaan. Näin ollen yhdenvertaisuutta voidaan loukata, jos järjestely on kokonaisuudessaan myös vähemmistön edun mukainen.

Vähemmistö-omistusosuuden hankinnalla tarkoitetaan tilannetta, jossa ostavan yritys hankkii kohdeyrityksestä omistusosuuden, joka on vähemmän kuin 50% yrityksen osakekannasta. Vähemmistö-omistusosuus voidaan määritellä myös omistusosuudeksi, joka ei suoraan omistuksen määrän perusteella ole riittävä antamaan ostavalle yritykselle määräysvaltaa kohdeyrityksessä. Vähemmistö-omistusosuudet voidaan jakaa kahteen luokkaan sen perusteella tuottavatko ne ostavalle yritykselle määräysvallan kohdeyrityksessä. Sulautuma-asetuksen (Neuvoston asetus 139/2004/EU) perusteella määräysvallan voidaan katsoa siirtyvän ainoastaan tilanteissa, joissa ostava yritys hankkii kohdeyrityksen määräysvallan tai jaetun määräysvallan, tai mikäli näissä tapahtuu merkittäviä muutoksia. Sulautuma-asetuksen soveltamisala on kuitenkin rajoittunut koskemaan niitä tilanteita, joissa määräysvallan voidaan katsoa siirtyneen osapuolten välillä pysyvästi. Kyseinen vaatimus on omiaan rajaamaan merkittävän osa vähemmistöosakkeenomistuksien hankintaan liittyvistä tilanteista asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle. Tässä tutkielmassa tarkoituksenani on tarkastella vähemmistöosakkeenomistuksia suhteessa EU:n vallitsevaan yrityskauppavalvontajärjestelmään ja tarkastella erityisesti määräysvallattomiin vähemmistöomistusosuuksiin liittyviä erityiskysymyksiä. Tutkielmassa käsitellään myös määräysvaltaa osakeyhtiössä, määräysvallattomien osakkeenomistuksien kilpailuhaittoja, sekä EU:n nykyisen yrityskauppavalvontajärjestelmän soveltuvuutta niiden haittojen arviointiin ja haittoihin puuttumiseen. Tutkielmassa pyritään vastaamaan erityisesti seuraaviin tutkimuskysymyksiin: Mitkä tekijät tulee ottaa huomioon arvioitaessa määräysvallan siirtymistä osana vähemmistöosuuden hankintaa? Mistä tekijöistä määräysvallattomien vähemmistöomistusosuuksien suurimmat kilpailuhaitat muodostuvat? Onko EU:n nykyinen yrityskauppavalvontajärjestelmä kykenevä arvioimaan ja kontrolloimaan määräysvallattomiin vähemmistöomistusosuuksiin liittyviä kilpailuhaittoja? Tulisiko EU:n yrityskauppavalvonnan soveltamisala ulottaa myös määräysvallattomien vähemmistöosakkeenomistuksien hankintaan? Aiheen syvällisempi analysointi, kartoittaminen sekä tutkimuskysymyksiin vastaaminen edellyttää laajalti EU:n voimassaolevan oikeuden ja koko oikeusjärjestelmän systemaattista tulkintaa ja jäsentelyä. Tämä pitää sisällään niin primäärinormiston perustamissopimuksien relevanttien 101 ja 102 artiklojen kuin suoraan sovellettavan sekundäärinormiston analyysin ja tulkinnan. Unionin sekundäärinormistosta suuressa roolissa tutkimuksessa on myös relevantti ratkaisukäytäntö, josta erityisesti komission päätöskäytännöllä on ollut merkittävä rooli määräysvallan käsitteen muotoutumisessa Euroopan unionin oikeudessa. Tutkielmaan sisältyy myös lainopin osana de lege ferenda -tutkimusta, ja se pyrkii vastaamaan yrityskauppavalvontajärjestelmän nykytilan kehittämistä koskeviin kysymyksiin. Tutkielman keskeiset johtopäätökset ovat seuraavat: Vähemmistöosakkeenomistuksen mukana siirtyvää määräysvaltaa arvioitaessa ei voida tyytyä pelkästään arvioimaan oikeudellisen määräysvallan olemassaoloa mahdollisen omistuksen prosenttiosuuden keinoin, vaan huomioon tulee pyrkiä ottamaan mahdollisimman laajasti järjestelyn reaalimaailman kilpailuvaikutukset. määräysvallattomien vähemmistöosakkeenomistuksien suurimmat kilpailuhaitat taasen eivät aiheudu varsinaisten yrityskauppojen tavoin markkinoiden liiallisesti keskittymisestä tai suoranaisesti oman vahvaksi muodostuneen asemansa väärinkäyttämisestä, vaan niiden luomista epänormaaleista markkinaolosuhteista, ja normaalista markkinaolosuhteesta poikkeavan toimintaympäristön vaikutuksista yritysten rationaaliseen ja säännönmukaiseen käyttäytymiseen ja toimintaan kyseisillä markkinoilla. Voidaan myös pitää jokseenkin selvänä, että Euroopan unionin yrityskauppavalvontajärjestelmään ja regulaatioon liittyy nykyisessä muodossaan ongelmia. Mikäli tavoitteena on järjestelmä, jonka aiheuttama hallinnollinen taakka on oikeassa suhteessa sillä saavutettaviin hyötyihin nähden, on ensin ymmärrettävä määräysvallattomien vähemmistöosakkeenomistuksien aiheuttamien kilpailuhaittojen todellinen suuruusluokka. Näin ollen voidaan todeta lisäselvityksen olevan tarpeen ennen uusien lainsäädäntömuutosten implementoimista. Mikäli järjestelmää päädytään uudistamaan, uuden mallin keskeinen tavoite tulisi mielestäni olla määräysvallattomista vähemmistöosakkeenomistuksista aiheutuvien hyvinvointitappioiden minimoiminen tehokkaalla ja suhteellisuusperiaatteen mukaisilla keinoilla.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä on suurentunut riski sairastua psyykkisesti ja fyysisesti verrattuna heteroihin ja cissukupuolisiin. Terveyseroja selitetään vähemmistöstressin teorialla. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt altistuvat vähemmistöstressin kautta ylimääräiselle krooniselle stressille, jolla on epäedullisia vaikutuksia terveyteen. Vähemmistöstressin taustalla ovat sosiaaliset normit heteroseksuaalisuudesta ja cissukupuolisuudesta. Vähemmistöstressi muodostuu vaiheittain. Distaaliset stressitekijät ovat objektiivisesti stressiä aiheuttavia tilanteita tai asenteita (syrjintä, väkivalta, ennakkoluulot). Proksimaaliset stressitekijät (varuillaanolo, syrjintäkokemusten jatkuva toistuminen mielessä, identiteetin salaaminen) muodostuvat, kun vähemmistöön kuuluva alkaa ennakoida ja pelätä syrjintäkokemuksia. Proksimaaliset stressitekijät syntyvät distaalisten vaikutuksesta, mutta riippuvat lisäksi syrjityn omasta kokemuksesta. Viimeinen vaihe on yksilön itseensä kohdistama syrjintä. Vähemmistöstressi voi vaikuttaa myös ihmisiin, jotka eivät ole henkilökohtaisesti kokeneet syrjintää Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvilla on suurentunut riski masennukseen, ahdistukseen, syömishäiriöihin, kehonkuvaongelmiin, stressihäiröihin, itsetuhoisuuteen sekä itsemurhan yrityksiin. Erityisesti riski itsetuhoisuuteen on suuri. Vähemmistöillä on lisäksi suurempi riski fyysisiin sairauksiin, kuten infektioihin, astmaan sekä sydän- ja verisuonisairauksiin. Vähemmistöstressi voi näkyä terveydelle haitallisena käytöksenä, kuten päihteiden käyttönä sekä seksuaalisena riskikäyttäytymisenä. Vähemmistöstressi vaikuttaa eri tavoin eri vähemmistöryhmiin. Nuoret seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvat ovat erityisen haavoittuvia. Vähemmistöstressi koskettaa myös muita vähemmistöryhmiä (kuten etniset vähemmistöt ja vammaiset). Vähemmistöstressiä vastaan on erilaisia yksilöllisiä ja yhteisöllisiä suojakeinoja. Vähemmistöstressistä kärsiviä voidaan auttaa vähentämällä proksimaalisia stressitekijöitä, esimerkiksi tukemalla itsensä hyväksymisessä. Lisäksi tulisi vähentää distaalisia stressitekijöitä vaikuttamalla vähemmistöstressin juurisyihin yhteiskunnassa.