Browsing by Title
Now showing items 30088-30107 of 32623
-
(2017)Under the Finnish Limited Liability Companies Act (624/2006) chapter 16 section one, a limited liability company (merging company) may merge into another limited liability company (acquiring company), in which event the assets and liabilities of the merging company are transferred to the acquiring company and the shareholders of the merging company receive shares in the acquiring company as merger consideration. The merger consideration may also consist of cash, other assets and future undertakings. In addition chapter 18 section one decrees that a shareholder with more than nine tenths (9/10) of all shares and votes in the company (redeemer) shall have the right to redeem the shares of the other shareholders at the fair price (right of squeeze-out). A shareholder whose shares may be redeemed (minority shareholder) shall have the corresponding right to demand that the shareholder’s shares be redeemed (right of sell-out). The decision of a merger by the general meeting must be made by qualified majority; A proposal that has been supported by at least two thirds (2/3) of the votes cast and the shares represented at the meeting. In the possible event of a majority shareholder being able to independently make the decision of a merger without the minority shareholders being able to take part in the decision by voting, the procedure does in reality resemble that of a redemption procedure. This study handles the question of whether the majority stockholder’s possibility of such fully independent decisions does in fact lead to the situation described and if so, could a merger in that case be unlawful under the regulations of protection for minority stockholders. At first the question is examined through broadly observing rights and principles involved in stockholding and the law-given mechanisms of protection for minority stockholders. The following part takes a closer look at the procedures involved. The final part of the study compares these procedures both in relation to each other and to the minority protection regulation. The final outcome of this study is that the de facto similarity in procedures between a merger and the redemption of minority stock cannot be fully ascertained. However, the procedure of a merger solely decided upon by a majority stockholder can be considered lawful in light of the minority protection regulations when the going price of the stock is evaluated through equal measures.
-
(2019)Tutkimuksessa käsitellään arkeologisten kenttätöiden valokuvadokumentointia ja tarkastellaan mahdollisuutta luoda vähimmäismääre arkeologisten kaivausten valokuvausdokumentoinnille. Tutkimus perustuu menetelmäkokeiluun, jonka periaatteella vähimmäiskuvamääre voidaan perustella. Kuvien perusteella alueista rekonstruoidaan kaivausalueet virtuaaliseen muotoon sekä tarkastellaan niiden mahdollisuutta arkeologisessa dokumentoinnissa sekä jatkotutkimuksessa. Tavoitteena on selvittää, voidaanko kaivausdokumentoinnilla saada objektiivisempaa dokumentaatiota tutkittavista kaivausalueista sekä voidaanko vähimmäismääreen kuvista luoda kolmiulotteisia malleja esimerkiksi jatkotutkimusta varten. Tämän lisäksi tutkimuksessa pohditaan arkeologisen dokumentoinnin digitalisoitumista, tehokkuutta sekä vertaillaan taso – ja profiilikarttojen digitoinnin tuloksia suoraan kolmiulotteisesta malleista tehtyihin karttoihin. Tutkimuksessa verrataan niin ikään älypuhelimien kuvien laatua järjestelmäkameroiden kuvien laatuun. Tämän avulla kartoitetaan älypuhelimien kameroiden käyttömahdollisuuksia valokuvadokumentoinnissa tulevaisuuden arkeologisessa kenttädokumentoinnissa.
-
(2023)Työsopimuslain (55/2001, TSL) 2:10:ssä säädetään, että jos työsuhteessa ei tule sovellettavaksi työehtosopimuslain nojalla sitova työehtosopimus eikä yleissitova työehtosopimus eivätkä työnantaja ja työntekijä ole sopineet työstä maksettavasta vastikkeesta, on työntekijälle maksettava tekemästään työstä tavanomainen ja kohtuullinen palkka. TSL 10:2:n mukaan, jos työsopimuksen ehdon soveltaminen olisi hyvän tavan vastaista tai muutoin kohtuutonta, ehtoa voidaan sovitella tai se voidaan jättää huomioon ottamatta. Työlainsäädännössä ei siten ole säädetty palkan määräytymisen perusteista, ja se onkin jätetty osapuolten sopimisen varaan, joko työsopimuksessa tai työehtosopimuksessa. TSL 2:7:n mukaan työnantajan on noudatettava vähintään valtakunnallisen, asianomaisella alalla edustavana pidettävän työehtosopimuksen (yleissitova työehtosopimus) määräyksiä niistä työsuhteen ehdoista ja työoloista, jotka koskevat työntekijän tekemää tai siihen lähinnä rinnastettava työtä. Työnantaja, joka on työehtosopimuslain (436/1946) nojalla velvollinen noudattamaan työehtosopimusta, jonka toisena sopijapuolena on valtakunnallinen työntekijöiden yhdistys (normaalisitova työehtosopimus), saa 1 momentissa säädetystä poiketen soveltaa tämän työehtosopimuksen määräyksiä. Vähimmäispalkat määräytyvät soveltuvien työehtosopimusten nojalla, mutta vähimmäispalkan käsitettä ei ole määritelty laissa, oikeuskäytännössä tai työehtosopimuksissa. Työehtosopimuksen mukainen palkka koostuu tavallisesti peruspalkasta, johon sisältyy työkohtainen palkanosuus ja henkilökohtainen palkanosuus. Lisäksi työehtosopimuksessa säädetään yleensä erilaisista korvauksia ja lisistä. Sen määrittely, minkä osien voitaisiin katsoa sisältyvän työehtosopimuksen mukaiseen vähimmäispalkkaan, ei ole yksiselitteistä. Tämän määrittely olisi tarpeen esimerkiksi työsuojelun valvontalakiin (44/2006) tulevan muutoksen soveltamisen kannalta. Lakiesityksessä ehdotetaan, että työsuojeluviranomainen voisi antaa kehotuksen asiassa, joka koskee työnantajan velvollisuutta maksaa vähintään lain ja yleissitovan työehtosopimuksen mukaista palkkaa, jonka peruste ja määrä ovat yksiselitteisesti todettavissa, ja jos palkan maksamatta jäämisestä johtuva haitta on vähäistä suurempi. Se, milloin on kyse vähäistä suuremmasta haitasta, ja milloin työehtosopimuksen mukaisen palkan peruste ja määrä ovat yksiselitteisesti todettavissa, jää tulkinnanvaraiseksi. Vähimmäispalkkaa koskee myös EU:n minimipalkkadirektiivi, joka annettiin vuoden 2022 lopulla. Direktiivin tarkoituksena on taata, että kaikki Euroopan unionin jäsenvaltiot takaisivat riittävän vähimmäispalkan, jotka voidaan asettaa joko kollektiivisella sopimisella tai lakisääteisillä määräyksillä. Direktiivi ei aiheuta ainakaan tällä hetkellä suuria toimenpidetarpeita Suomen vähimmäispalkkajärjestelmää koskien, sillä Suomessa työehtosopimusten kattavuus on laajaa ja järjestäytymisaste on korkea. Työn lopussa haetaan vertailukohdetta muiden Pohjoismaiden sekä Saksan järjestelmistä vähimmäispalkkasääntelyn toimivuutta sekä sen määrittelyä koskien. Johtopäätöksenä todetaan, että tällä hetkellä suurta tarvetta ei välttämättä ole vähimmäispalkkalain säätämiselle, sillä vielä tällä hetkellä korkean järjestäytymisasteen ja laajan työehtosopimusten kattavuuden ansiosta. Tilannetta on tarpeen kuitenkin tarkkailla, sillä työnantajajärjestöistä ilmenee jonkin verran kannatusta työehtosopimusten yleissitovuuden rajoittamiselle, mikä taas vähentäisi työehtosopimusten kattavuutta ja siten välillisesti voisi vaikuttaa työsuhteen vähimmäisehtoihin työntekijöiden kannalta negatiivisesti. Työehtosopimusten mukaisen vähimmäispalkan määritelmä kaipaisi sääntelyä, jotta sitä voitaisiin soveltaa työsuojeluviranomaisen toiminnassa.
-
(2022)HELSINGIN YLIOPISTO VAHINGONKORVAUKSEN EDELLYTYKSET KILPAILUOIKEUDEN HAMPAISSA – SYY-YHTEYS KILPAILUOIKEUDELLISEN VAHINGONKORVAUKSEN KONTEKSTISSA Joona Riski OTM-maisterintutkielma Velvoiteoikeus Oikeustieteellinen tiedekunta Helsingin yliopisto Helmikuu 2022 Tiivistelmä Tiedekunta: Oikeustieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma Opintosuunta: Velvoiteoikeus Tekijä: Joona Riski Työn nimi: Vahingonkorvauksen edellytykset kilpailuoikeuden hampaissa – Syy-yhteys kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen kontekstissa Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: Helmikuu 2022 Sivumäärä: vii + 69 Avainsanat: kilpailuoikeus, vahingonkorvaus, kilpailuoikeudellinen vahingonkorvaus Ohjaaja tai ohjaajat: Katri Havu Säilytyspaikka: maisterintutkielmissa Helsingin yliopiston kirjasto Muita tietoja: n/a Tiivistelmä: Kilpailuoikeus on verraten uusi oikeudenala, jonka modernin muodon ajatellaan lähteneen 1800-luvun loppupuolelta Yhdysvalloista. Sen sijaan vahingonkorvausoikeus on erittäin vanha oikeudenala, joskin sen itsenäisestä asemasta voidaan keskustella tarkemmin. Uusi ja vanha kuitenkin kohtaavat kilpailuoikeudellisten vahingonkorvausten yhteydessä. Tässä tutkielmassa tutkitaan, miten vahingonkorvaukselle asetettua syy-yhteyden edellytystä on arvioitu kilpailuoikeudellisten vahingonkorvausten yhteydessä. Näkökulmaksi otetaan nimenomaan vahingonkorvausoikeudellinen lähestyminen syy-yhteyden käsitteeseen mutta vahvasti kilpailuoikeuden kontekstissa. Tutkielmassa käydään läpi syy-yhteydelle perinteisesti asetettuja edellytyksiä sekä arvioidaan niitä myös kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen näkökulmasta ja kilpailuoikeudellisten vahinkojen erityispiirteiden valossa. Tämän jälkeen tutkielmassa tarkastellaan, miten syy-yhteyden olemassaoloa tai sellaisen puuttumista on arvioitu oikeuskäytännössä kilpailuoikeudellisissa vahingonkorvaustapauksissa. Tältä osin nähdään, että syy-yhteys säilyttää kilpailuoikeudellisissa vahingonkorvaustapauksissa perinteiset piirteensä, mutta kilpailuoikeudellisessa kontekstissa syy-yhteyden arviointiin liittyy erityisiä piirteitä, erityisesti taloustieteellisen näytön roolissa vaihtoehtoisen tapahtumainkulun arvioimiseksi. Lisäksi syy-yhteys on kilpailuoikeuden kontekstissa erityisen vahvasti vuorovaikutuksissa vahingon edellytyksen kanssa. Tutkielman aihe on kilpailuoikeuden saralla siinä mielessä mielenkiintoinen, ettei syy-yhteyttä koskevaa kansallista sääntelyä sellaisenaan ole harmonisoitu Euroopan unionissa. Näin ollen tutkielmassa tarkastellaan myös, miten Euroopan unionin oikeus on vaikuttanut suomalaisen syy-yhteyden käsitykseen. Vaikutus havaitaan erityisesti siinä, että EU-oikeuden valossa syy-yhteydelle ei voida asettaa liian korkeita kriteerejä kilpailuoikeuden täyden tehokkuuden kustannuksella.
-
(2016)Tutkielman kohteena on vahingonkorvaus arvopaperimarkkinoiden väärinkäyttötilanteissa. Tarkasteltavina väärinkäyttötilanteina ovat sisäpiirintiedon väärinkäyttö, markkinoiden vääristäminen sekä tiedottamiseen perustuvat rikkomukset. Painotus tutkielmassa on jälkimarkkinoilla tapahtuvissa väärinkäytöksissä. Tutkielmassa arvioidaan vahingonkorvausoikeudellisten oppien ja periaatteiden soveltuvuutta arvopaperimarkkinoille ja edellytyksiä vahingonkorvausvastuun syntymiselle. Tutkielman premissinä on, että epäselvä vahingonkorvausoikeudellinen normisto on osittain johtanut vahingonkorvauksen marginalisoitumiseen arvopaperimarkkinaoikeudellisena seuraamuksena. Tarkasteltavana vahingonkorvausnormistona toimivat arvopaperimarkkinalain (746/2012, AML) 16 luvun vahingonkorvaussäännökset. Tutkielmassa arvioidaan myös vuonna 2012 toteutuneen arvopaperimarkkinalainsäädännön kokonaisuudistuksen onnistumista arvopaperimarkkinaoikeudellisen vahingonkorvausnormiston selkeyttämisessä. Tutkielman johtopäätöksenä on, ettei arvopaperimarkkinalain vahingonkorvausnormisto ainakaan muodosta estettä täydentävän normiston soveltamiselle. Oikeuskäytännöstä ja -kirjallisuudesta on myös pääteltävissä, että vaikkakin suoraa viittausta vahingonkorvausoikeudellisiin periaatteisiin ei aina tehdä, periaatteet kuitenkin selkeästi ovat arvopaperimarkkinaoikeudellisten vahinkojen analysoinnin ja tarkastelun taustalla. Näin on etenkin vahingonkorvauksen edellytysten osalta; vastuuperusteen muodostava teko tai olosuhde, korvattava vahinko sekä syy-yhteys edellä mainittujen välillä, ovat yhtäläisiä edellytyksiä niin arvopaperimarkkinaoikeudelle kuin yleiselle vahingonkorvausoikeudellekin. Haastavana yleisten periaatteiden soveltamista voidaan puolestaan pitää vahingon määrän määrittämisessä. Arvopaperimarkkinoiden luonteeseen kuuluvat ennakoimattomat kurssimuutokset, jotka ovat omiaan aiheuttamaan sijoittajille niin voittoja kuin tappioitakin. Haasteeksi muodostuu tällöin luonnollisten ja markkinaehtoisten muutosten erottaminen väärinkäytösten aiheuttamista muutoksista. Väärinkäytöksen aiheuttaman vahingon laskemiseen ei ole olemassa yksiselitteistä ratkaisua, mutta lainsäädännöstä ja kansainvälisestä käytännöstä on kuitenkin löydettävissä työkaluja vahingon määrää koskevaan argumentaatioon. Tällöin arvopaperimarkkinaoikeudellinen vahingon määrittäminen ei loppujen lopuksi eroa juurikaan yleisestä vahingonkorvausoikeudellisesta käytännöstä, jolle on tunnuksenomaista, että vahingon määrä viime kädessä määrittyy tapauskohtaisen argumentaation ja tulkinnan mukaan. Arvopaperimarkkinaoikeudellisen kokonaisuudistuksen voidaan myös todeta selkeyttäneen arvopaperimarkkinalain vahingonkorvausoikeudellista normistoa, vaikkakin säännökset yhä ovat paikoitellen tulkinnanvaraisia. Esitetty antaa kuitenkin perustetta kyseenalaistaa tutkielman premissin, jonka mukaan epäselvät säännökset olisivat syynä vähäiseen vahingonkorvausoikeudelliseen käytäntöön arvopaperimarkkinoilla. Tutkielman johtopäätöksenä onkin, että vahingonkorvausoikeuden marginalisoitumisen taustalla vaikuttavat enemmänkin prosessuaaliset seikat ja käytännön olosuhteet, kuin epäselvät materiaaliset säännökset.
-
(2024)Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten sijoittajan vahingonkorvaus jäsentyy kestävän rahoituksen kontekstissa ja miten vahingonkorvauksen oikeudellisessa arvioinnissa voidaan huomioida kestävää rahoitusta koskevan lainsäädännön tavoitteet ja erityispiireet. Kestävän rahoituksen lainsäädäntö on tuonut mukanaan paljon uusia tiedonantovelvoitteita yhtiöille ja rahoitustuotteiden tarjoajille. Tämä mahdollistaa sijoittajalle, voiton tavoittelun lisäksi, vastuullista liiketoimintaa edistävien sijoituskohteiden valinnan. Sijoittajan päätöksenteossa, voitontavoittelun tai riskitason määrittämisen rinnalle, on siis korotettu lainsäädännön tasolla kohteen vastuullisuuden valinta. Perinteinen vahingonkorvaus arvopaperimarkkinoilla ei huomioi tätä intressiä. Tutkielmassa tutkitaan keinoja, joiden avulla kestävän rahoituksen erityispiirteet voitaisiin huomioida myös vahingonkorvauksen kontekstissa. Tutkimuksessa käydään läpi millaiset tiedot voivat olla vahingonkorvauksen perusteena, kuka voi saada korvausta ja miten vahingon suuruus määritellään. Tutkimuksessa arvioidaan vahingonkorvauksen yleisiä edellytyksiä kestävän rahoituksen viitekehyksessä. Tutkimuksen keskeisinä tuloksina on, että kestävän rahoituksen kontekstissa, tiedottamisen virheellisyyttä arvioidessa, tulee pohjana käyttää SFDR:n, taksonomian sekä CSRD:n velvoitteita. Tiedon virheellisyyttä arvioitaessa on otettava huomioon tiedon saatavuus sekä tietoja antavan yhtiö toimet tietojen keräämiseksi. Kun määritetään vahingonkorvauksen suuruutta kestävän rahoituksen kontekstissa, on negatiivisen sopimusedun sekä vahinkohyödyn korvaaminen vahingonkärsijälle hyväksyttävämpää kuin perinteisessä arvioinnissa.
-
(2007)Tutkielmassa on arvioitu kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta kartellien aiheuttaman ylihintatilanteen seuraamuksena Suomen oikeusjärjestyksessä sekä tarvetta rangaistusluonteisin vahingonkorvauksiin. EU:n komissio haluaa lisätä vahingonkorvausten käyttöä kilpailunrajoitusten seuraamuksena ja on ehdottanut kaksinkertaisia vahingonkorvauksia kartellitapauksissa. Esikuvana on Yhdysvaltain kilpailuoikeudessa käytetty kolminkertainen vahingonkorvaus. Yhdysvalloissa vahingonkorvauksen reaaliarvo on kuitenkin epäedullisten korkosäännösten takia huomattavasti Suomea heikompi, ja kumpikin järjestelmä näyttää päätyvän jotakuinkin samanlaisiin lopputuloksiin. Tämä kyseenalaistaa tarpeen rangaistusluonteisten vahingonkorvausten käyttöönottoon Suomessa. Korvauksen määrää voidaan Suomessa ankaroittaa helpoimmin nykyisen viivästyskorkojärjestelmän puitteissa, sillä rangaistusluonteiset korvaukset olisivat periaatteellisesti erittäin suuri muutos Suomen oikeusjärjestykseen. Suomessa kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta säännellään sopimusoikeudessa, vahingonkorvauslaissa ja kilpailunrajoituslaissa. Järjestelmä on jossain määrin hajanainen, mutta oikeudellisesti kattava. Yhdistettynä perusteettoman edun palautukseen ja ryhmäkanteeseen ei Suomen järjestelmään jää merkittäviä oikeudellisia aukkoja, mutta niiden soveltuvuus on toistaiseksi epäselvä. Järjestelmää voitaisiin kuitenkin parantaa tekemällä siitä yhtenäisempi, sillä tällä hetkellä se on varsin sirpaleinen. Suomen kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausjärjestelmän suurin heikkous näyttää oikeussääntöjen puutteen sijasta olevan epävarmuus niiden tulkinnasta. Tämä näkyy selvästi niissä harvoissa oikeustapauksissa, jotka on käyty julkisesti, sillä ne ovat olleet erittäin riitaisia. Ankarampia seuraamuksia enemmän tarvitaankin oikeuskäytäntöä, varmuutta sääntöjen tulkinnasta ja laajempi tietoisuus mahdollisuudesta vahingonkorvauksiin kilpailunrajoituksista. Toinen merkittävä este vahingonkorvausten yleistymiselle ovat käytännön syyt, kuten vahingon vähäisyys suhteessa kanteen vaatimaan vaivaan ja kuluriskiin sekä vaikeudet näytön hankkimisessa. Niihin oikeussäännöillä on mahdollista vaikuttaa vain rajallisesti. Tässäkään rangaistusluonteisista vahingonkorvauksista ei ole juuri apua. Kilpailuoikeudellinen vahingonkorvaus voi parhaimmillaan olla merkittävä lisä julkisoikeudelliseen seuraamusjärjestelmään, ja tämän tutkielman perusteella Suomella on hyvät oikeudelliset edellytykset sen laajempaan käyttöön. Oikeuskäytäntöä tai lainsäädäntöä kuitenkin tarvitaan tulkinnanvaraisten kohtien selkiyttämiseksi, jotta vahingonkorvaus voi lunastaa siihen asetetut odotukset.
-
(2022)Tutkielmassa tarkastellaan sitä, voiko vahingonaiheuttajan kanssa sopimussuhteessa oleva vahingonkärsijä halutessaan vedota sopimuksen vahingonkorvausta koskevien normien sijaan vahingonkorvauslakiin, ja jos näin on, millä perustein? Kysymys konkretisoituu niissä tilanteissa, joissa a) sopimus ei sisällä kattavia vahingonkorvausta koskevia sääntöjä, eikä näitä sääntöjä löydy myöskään sopimustyyppiä koskevasta erityislainsäädännöstä, b) sopimus ei sisällä kattavia vahingonkorvausta koskevia sääntöjä, eikä sopimustyyppiä kokevaa erityislainsäädäntöä ole lainkaan, jolloin sopimusvastuun sisältö määräytyy lakiin kirjaamattomien oppien mukaan, ja c) vahingonkorvauslain säännökset olisivat vahingonkärsijälle sopimusta edullisemmat. Asiasta on usean vuosikymmenen aikana kirjoitettu runsaasti eri suuntiin rönsyilevin argumentein, ja tutkielman tarkoituksena onkin ensin muodostaa aihetta käsittelevästä oikeustieteellisestä keskustelusta sellainen järkevä ja omaksuttava kokonaisuus, jota vasten tutkimuskysymyksen tarkempi tarkastelu on mahdollista. Oikeuskirjallisuuteen tutustuessa voi huomata, että useat oikeustieteilijät vaikuttavat päätyneen sopimusperusteisen ja sopimuksenulkoisen vastuun suhdetta pohtiessaan yhteneväiseen lopputulokseen; sopimussuhteessa vahingonaiheuttajan kanssa oleva vahingonkärsijä voi vedota vahingonkorvauslakiin silloin, kun vahinko on aiheutunut jotain sopimuksesta riippumatonta normia rikkomalla. Koska tämä on se lopputulos, johon monen aihetta käsitelleen oikeustieteilijän pohdinta tuntuu päättyvän, jää vastaus kysymykseen vahingonkorvauslain soveltamismahdollisuudesta sopimuspuolten välillä edelleen kovin suurpiirteiseksi. Tutkielman tarkoituksena onkin lainopillisin metodein jatkaa sen selvittämistä, mitä ovat nämä sopimuksesta riippumattomat normit, joiden rikkomisen johdosta sopimuspuoli voi joutua vahingonkorvausvastuuseen vahingonkorvauslain nojalla. Koska korkein oikeus on antanut ainoastaan suhteellisen harvoja ja suppeasti perusteltuja ratkaisuja, on oikeuskäytännöstä löydettävissä vain hyvin vähän argumentteja tutkimuskysymyksen tueksi. Tutkielmassa huomioidaan se, että oikeustila asian suhteen jää edelleen epäselväksi, eikä ehdottomia suuntaviivoja ole sille, millaista normia rikkoessaan sopimuspuoli voi joutua vastuuseen vahingonkorvauslain nojalla. Näin ollen sopimuksesta riippumattoman normin käsitettä pohditaan myös yhteiskunnassamme yleisesti esiintyvien sopimustyyppien, irtaimen kauppaa koskevien sopimusten sekä rakennusurakkasopimusten yhteydessä tarkoituksena selvittää, voisiko sopimuksesta riippumattoman normin vielä suurpiirteiseksi jäävää käsitettä tarkentaa sopimustyyppikohtaisen arvioinnin avulla.
-
(2015)Arvopaperimarkkinalainsäädännön keskeisimpänä tavoitteena voidaan nähdä tehokkaiden pääomamarkkinoiden toiminnan turvaaminen ja sijoittajansuojan takaaminen. Arvopaperimarkkinat ovat lähtökohtaisesti toimivia vain silloin, kun osapuolet voivat luottaa markkinoiden puolueettomuuteen. Rahoitusvälineen markkinoiden vääristämisestä eli markkinamanipulaatiosta puhutaan silloin, kun säännellyllä markkinalla tai monenkeskisessä kaupankäyntijärjestelmässä vääristetään kaupankäynnin kohteena olevan rahoitusvälineen markkinoita. Manipulaation tunnusmerkistö on tarkoituksella jätetty joustavaksi ja avoimeksi johtuen markkinoiden nopeasti muuttuvasta luonteesta. Toisaalta taas markkinoiden tehokkuus vaatii taakseen normiston, jotta luotettavuus markkinoiden toimivuuteen voisi säilyä. Tasapainon hakeminen näiden kahden muodon, riittävän normiston ja riittävän säännösten avoimuuden välillä vaatii sitä, että markkinatoimijat ovat tietoisia niistä seuraamuksista, jotka tulevat sovellettavaksi silloin, kun normeja rikotaan manipulatiivisin toimin. Vahingonkorvausoikeuden merkitys kansallisessa arvopaperimarkkinaoikeudellisessa kentässä on ollut suhteellisen vähäistä. Tähän voidaan pitää yhtenä syynä sitä, että arvopaperimarkkinoilla tapahtuvien väärinkäytösten seuraamusjärjestelmä on rakennettu lähtökohtaisesti markkina- ja rikosoikeudelliselle pohjalle, jolloin vahingonkorvausoikeudellinen sääntely on jäänyt vähäisemmäksi, Toisaalta taas yksi arvopaperimarkkinalainsäädännön tavoitteista, sijoittajan suojaaminen, jäisi toteutumatta, jos siviilioikeudellinen suoja ei toteutuisi. Arvopaperimarkkinoilla tapahtuvissa väärinkäytöksissä on pidetty epäselvänä korvausvastuun suojaaman henkilöpiirin ulottuvuutta. Vastuu ei voi toisaalta ulottua liian pitkälle meneviin henkilörelaatioihin, mutta korvausvastuun tulisi kuitenkin ulottua niihin toimijoihin, jotka tekevät kauppaa manipulaation rasittamalla rahoitusvälineellä. Arvopaperimarkkinoiden kollektiivisesta ja anonyymistä luonteesta johtuen vahingonkorvausvastuun kohdentamista ei voida pitää yksinkertaisena, mutta tapauskohtaisten syy-yhteysharkinnan ja tehokkaiden oikeussuojakeinojen avulla myös yksittäisen sijoittajan tulisi saada riittävä suoja manipulaatiotilanteita vastaan. Näin tehokkaiden markkinoiden ja sijoittajien luottamuksen turvaamisen lähtökohtana tulevaisuudessa tulisi nähdä se, ettei arvopaperimarkkinaoikeudellinen kenttä olisi ainoastaan yleisen edun suojaama, vaan taustalla olisi hyvä nähdä myös ne edut, jotka ovat yksittäisen sijoittajan sijoituspäätöksiä ohjaavia seikkoja. Markkinoiden tasapainon ja niiden luotettavuuden kannalta olisi erityisen tärkeää taata osapuolten käyttöön riittävät ja tehokkaat oikeussuojakeinot. Jos yksittäinen sijoittaja ei voi vaatia vahingonkorvausta markkinamanipulaatiotilanteessa, on tämä omiaan luomaan epäluotettavuutta markkinoiden toimivuuteen. Sijoittajan näkökulmasta katsottuna ei ole järkevää, että tavanomaisen markkinariskin lisäksi sijoituspäätökseen kuuluisi riski tulla myös harhaanjohdetuksi ilman minkäänlaista mahdollisuutta vahingonkorvaukseen. Tutkielmassa tuodaan näin esiin erilaisia näkökulmia vahingonkorvausoikeudellisen suojan ja manipulaation välisestä suhteesta.
-
(2022)Oikeudesta oikeudenkäyntiin kohtuullisessa ajassa on keskusteltu 2000-luvun alusta lähtien. Oikeus kohtuullisessa ajassa tapahtuvaan oikeudenkäyntiin on jokaiselle kuuluva perus- ja ihmisoikeus, jonka toteutuminen ei ole Suomessa ollut toivotunlaista. Suomalaisia oikeudenkäyntejä leimaa niiden pitkäkestoisuus ja pitkäkestoisuuden haitoista ja syistä on käyty kriittistä keskustelua. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) Suomelle antamien langettavien tuomioiden myötä yksilön oikeussuojakeinoksi Suomessa säädettiin niin sanottu hyvityslaki, jonka perusteella hyvitetään rahahyvityksellä viivästymisestä aiheutunutta aineetonta vahinkoa. Hyvityslakia säädettäessä esitettiin, että muiden kuin aineettomien vahinkojen kuten taloudellisten, aineellisten vahinkojen korvaaminen jäisi edelleen vahingonkorvauslain yleissääntelyn varaan. Tässä vahingonkorvausoikeudellisessa tutkielmassa selvitetään ensin, voiko vahingonkorvauslain nojalla saada korvausta viivästyneen oikeudenkäynnin aiheuttamista taloudellisista vahingoista. Keskeinen vahingonkorvausoikeudellinen sääntely koskee julkisyhteisön vastuuta, josta säädetään vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:ssä. Tältä osin selvitetään, millaista on viranomaisen tuottamuksen arviointi ja miten viranomaisen, erityisesti tuomioistuimen toimintaan liittyvät ominaispiirteet vaikuttavat tuottamuksen arviointiin. Toiseksi tutkielmassa selvitetään, voivatko viivästymisen aiheuttamat lisääntyneet oikeudenkäyntikulut olla taloudellista vahinkoa ja tulla näin ollen korvatuksi vahingonkorvauslain perusteella. Tämän kysymyksen osalta tarkastellaan viivästyksen ja oikeudenkäyntikulujen yhteyttä sekä vahingon käsitettä. Tutkielmassa havaittiin, ettei aiheesta tehty aiempi tutkimus on vähäistä. Varsinaisesti oikeudenkäyntikulujen korvaaminen vahinkona vaikuttaa tuntemattomalta aiheelta, josta ei ole myöskään kotimaista oikeuskirjallisuutta saatavilla. Tutkielmassa on käytetty lähteenä saatavilla olevaa aihetta jokseenkin sivuavaa vahingonkorvausoikeudellista kirjallisuutta sekä virallislähteitä ja esimerkiksi Suomen asianajajaliiton kannanottoja. Tutkielmassa havaittiin, että oikeudenkäyntikuluja ei ole pidetty vahinkona viivästystapauksissa. Näin ollen vastuu kuluista on jäänyt asian hävinneelle osapuolelle. Toisaalta tutkielmassa kuitenkin pohdittiin, olisiko oikeudenkäyntikulut luettavissa korvattavaksi vahingoksi. Esimerkkinä esitettiin EIT:n Tanskalle antamat ratkaisut, joissa oikeudenkäyntikulujen korvaaminen oli katsottu tehokkaaksi oikeussuojakeinoksi. Tutkielmassa myös todettiin, että hyvityslain myötä Suomeen saatiin EIT:n vaatimusten mukainen oikeussuojakeino, jonka mukaisia hyvitysratkaisuja on tehty paljon. Itse ongelmaan eli oikeudenkäyntien viivästymisiin hyvityslailla ei ollut vaikutusta. Sen sijaan hyvityslakiin on kohdistunut kriittisiä kannanottoja liittyen siihen, että sen myötä itse ongelma ja sen syyt jäävät vaille huomiota. Kaikkiaan viivästymisongelman ratkaisuna vaikuttaisi eri kannanottojen perusteella olevan ennakolliset toimet kuten toiminnan uudelleenjärjestelyt, mutta myös parempi resursointi.
-
(2016)Sisäpiirikaupoissa sisäpiirintiedon haltija hyödyntää kaupan osapuolten välistä informaatioepäsymmetriaa omaksi tai toisen eduksi. Sisäpiirikaupat muodostavat merkittävän väärinkäytösten ryhmän markkinoilla. Ne uhkaavat sijoittajien yhdenvertaisuutta markkinoilla ja vähentävät markkinoilla vallitsevaa luottamusta. Sisäpiirikaupat eivät rajoitu vain julkisen kaupankäynnin piirissä käytyyn osakkeiden kauppaa, vaan muodostavat keskeisen väärinkäytösten ryhmän myös vakioitujen johdannaisten kaupankäynnissä johdannaispörssissä sekä vähemmän säännellyillä OTC- (over the counter) johdannaismarkkinoilla. Johdannaismarkkinoiden onkin kirjallisuudessa tunnistettu olevan erityisen haavoittuvia markkinoilla tapahtuville väärinkäytöksille. Arvopaperimarkkinalain (519/2016, AML) 16:1:n vahingonkorvausvastuun mukaan tahon, joka on aiheuttanut markkinoiden väärinkäyttöasetuksen (MAR) sisäpiirikaupan kiellon vastaisella tuottamuksellisella menettelyllä vahinkoa toiselle, on korvattava tällainen vahinko. Vahingonkorvauksella kompensoidaan sijoittajien väärinkäytösten seurauksena kärsimiä vahinkoja markkinoilla ja ylläpidetään markkinoiden luottamusta. Tutkielmassa tarkastellaan AML 16:1:n vahingonkorvausvastuun syntymistä sisäpiirikaupan kiellon vastaisen menettelyn seurauksena johdannaismarkkinoilla. Vahingonkorvausvastuun syntyminen sisäpiirikaupan seurauksena aiheutetusta vahingosta kotimaisilla johdannaismarkkinoilla on toistaiseksi ollut epäselvää. Tutkimus jakautuu kolmeen osaan. Tutkimuksen ensimmäisessä osassa esitellään tutkimusaihe, tutkimuksen tarkoitus ja metodologia. Toisessa luvussa keskitytään tarkastelemaan vahingonkorvauksen asemaa rahoitusmarkkinoilla, johdannaiskaupankäyntiä sekä johdannaisten sisäpiirikauppaa. Kolmannessa luvussa tarkastellaan vahingonkorvausoikeudellisten edellytysten, tuottamuksen ja syy-yhteyden, täyttymistä; korvausvastuun rajoittamista erityisesti markkinatehokkuuden näkökulmasta sekä Oikeustoimilain (228/1929) oikeustoimen pätemättömyysperusteiden soveltumista johdannaismarkkinoille sisäpiirikaupan yhteydessä. Kiinnostavaksi tarkastelun kohteeksi nousee erityisesti vahingonkorvausoikeudellisen teon ja vahingon välisen syy-yhteysedellytyksen täyttyminen. Tulkinnassa painotetaan markkinalähtöistä tulkintaa.
-
(2020)Tutkielman tarkoituksena on pohtia vahingonkorvausoikeudellisten oppien ja periaatteiden soveltumista oikeudenkäymiskaaren (4/1734, OK) 7 luvun 11 §:n (1065/1991) mukaiseen vahingonkorvausasiaan ja edellytyksiä säännöksen mukaisen vahingonkorvausvastuun syntymiselle erityisesti konkurssitilanteessa. OK 7:11:n mukaan hakijan, joka on tarpeettomasti hankkinut turvaamistoimen, on korvattava vastapuolelle turvaamistoimesta ja sen täytäntöönpanosta aiheutunut vahinko ja asiassa aiheutuneet kulut. Tutkielman keskiössä on tyyppitilanne, jossa tarpeettomasti hankitusta turvaamistoimesta aiheutuu turvaamistoimiasiassa vastapuolena olleen yhtiön konkurssi. Lisäksi tutkielmassa pohditaan konkurssiin ajautuneen yhtiön osakkeenomistajalle aiheutunutta seurausvahinkoa. Tutkielman käsittely on rajattu OK 7:1:n ja OK 7:2:n mukaisiin takavarikoihin. Ensinnäkin tutkielmassa pyritään yhtäältä erottelemaan turvaamistoimista aiheutuneita vahinkoja tarkastelemalla oikeuskäytäntöä ja -kirjallisuutta ja toisaalta systemaattisesti jäsentelemään ilmenneiden vahinkojen korvaamisen edellytyksiä OK 7:11:n kontekstissa. Tämän ohessa tarkastellaan, mitä haasteista vahingonkorvausvastuun toteutumiselle tilanteessa ilmenee. Tutkielmassa havaittiin, että turvaamistoimista aiheutuneiden vahinkojen korvaamisen yhteydessä aiheutuu epävarmuutta erityisesti differenssiopin mukaisen vahingon määrittämisen yhteydessä. Toiseksi tutkielmassa pyritään arvioimaan vahingonkorvausvastuun toteutumista konkurssitilanteessa eli silloin, kun turvaamistoimen vaikutuksen seurauksena on aiheutunut turvaamistoimiasian vastapuolen konkurssi. Konkurssiin asettamisen myötä voimaan astuvilla oikeusvaikutuksilla on oma merkityksensä OK 7:11:n mukaiseen kanneoikeuteen, mikä edelleen vaikuttaa vahingonkorvausvastuun toteutumiseen konkurssitilanteessa. Konkurssin myötä ensisijainen asiavaltuus siirtyy konkurssipesälle, eli pesä tekee ensimmäisen arvion siitä, ryhtyykö se OK 7:11:n mukaisessa asiassa oikeudellisiin toimenpiteisiin. Velallisella taas on toissijainen asiavaltuus. Tutkielmassa arvioitiin niin konkurssipesän kuin velallisenkin intressejä OK 7:11:n mukaisessa vahingonkorvausasiassa oikeudellisiin toimenpiteisiin ryhtymiseen sekä sitä, toteutuuko vahingonkorvausvastuu tällöin. Luonnollisena jatkumona edellisestä aihepiiristä päädytään arvioimaan sitä, voiko konkurssiyhtiön taustalla oleva osakkeenomistaja saada sille välillisesti aiheutuneen vahingon korvatuksi. Ensiksi tarkastellaan OK 7:11:n soveltamisalaa omistajan näkökulmasta ja tämän jälkeen tarkastellaan vahingonkorvauslain (412/1974) asettamia edellytyksiä omistajalle aiheutuneen varallisuusvahingon korvaamiseksi. Vahinkoa arvioidaan myös kolmannelle aiheutuneen vahingon näkökulmasta. Tutkielmassa havaittiin, että varallisuusvahinkojen korvausedellytykset ovat jääneet epämääräisiksi ja siten aiheuttavat tutkielman tyyppitilanteessa sekä muissakin yksittäistapauksissa tulkinnanvaraisuutta. Myös kolmannelle aiheutuneiden vahinkojen kohdalla korvausperusteet kaipaisivat selkiyttämistä.
-
(2022)Yhä useammat toimialat ovat riippuvaisia digitaalisista palveluista, minkä takia myös tietomurrot ja muut tietoturvahaasteet tulevat yleistymään. Tietomurto voi aiheuttaa yksilölle merkittäviä taloudellisia ja sosiaalisia vahinkoja, joista henkilöllä on oikeus saada korvaus EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen mukaisesti. Tässä lainopillisessa tutkielmassa selvitetään tietosuoja-asetuksen mukaista rekisterinpitäjän vahingonkorvausvastuuta rekisteröityä kohtaan tietomurtotapauksissa. Tutkielmassa käsitellään rekisterinpitäjän tietoturvavelvoitteita ja vahingonkorvausvastuun edellytyksiä sekä sitä, miten toteutetut tietoturvatoimenpiteet vaikuttavat rekisterinpitäjän korvausvastuuseen. Tietosuoja-asetuksen 82 artiklan mukaan yksilöllä on oikeus saada rekisterinpitäjältä ja henkilötietojen käsittelijältä korvaus vahingosta, joka on aiheutunut tietosuoja-asetuksen rikkomisesta. Tietomurroissa tietosuoja-asetuksen rikkominen merkitsee usein tietoturvatoimenpiteiden, eritoten tietosuoja-asetuksen 32 artiklan mukaisten asianmukaisten teknisten ja organisatoristen toimenpiteiden laiminlyömistä, joten vahingonkorvausvastuun syntymisen kannalta tulee harkita sitä, onko tietoturva ollut asianmukaista. Asianmukainen tietoturvan taso vaatii rekisterinpitäjältä tapauskohtaista arviointia, jossa huomioidaan kunkin käsittelytilanteen erikoispiirteet. Tutkielmassa on tuotu esiin, että rekisterinpitäjän vahingonkorvausvastuuseen tietomurtotapauksissa liittyy useita monitulkintaisia kysymyksiä. On esimerkiksi epäselvää, mikä on tietosuoja-asetuksen mukaisen vahingonkorvausvastuun vastuumuoto ja millä perusteilla vastuusta voi vapautua. Toisaalta epäselvää on, mitä tarkoitetaan teknisten ja organisatoristen toimenpiteiden asianmukaisuudella. Koska EU-tuomioistuin ei ole vielä antanut oikeustilaa selkeyttäviä ratkaisuja aiheesta, tulkinnanvaraisiin kysymyksiin on haettu vastauksia oikeuskirjallisuudesta sekä EU-jäsenvaltioiden tuomioistuinten ja tietosuojaviranomaisten ratkaisukäytännöstä. Selvää on, että tietosuoja-asetus asettaa rekisterinpitäjälle korkeatasoiset tietoturvavelvoitteet, sillä rekisterinpitäjä on viimesijaisesti vastuussa käsittelyn lainmukaisuudesta. Tutkielmassa on tultu siihen lopputulokseen, että rekisterinpitäjä ei pysty varmuudella estämään vahingonkorvausvastuun syntymistä tietomurtotilanteissa. Koska tietomurrot johtuvat usein yleisistä haavoittuvuuksista tietoturvajärjestelmissä, organisaatioiden toteuttamilla tietoturvatoimenpiteillä on kuitenkin suuri merkitys vahingonkorvausvastuun kannalta, sillä tietoturvatoimenpiteet ehkäisevät tietomurtoja ja pienentävät tietomurrosta aiheutuvaa vahinkoa.
-
Vahingonkorvausvastuu työnantajan liikesalaisuuksien oikeudettomasta käyttämisestä ja ilmaisemisesta (2020)Tutkielman tavoitteena on selvittää työntekijän ja entisen työntekijän vahingonkorvausvastuuta tilanteissa, joissa työntekijä on luvallisesti työsuhteensa perusteella saanut tietoonsa työnantajan liikesalaisuuksia, ja tämän jälkeen hän oikeudettomasti ilmaisee tai käyttää niitä. Yhtenä keskeisenä kysymyksenä on uuden liikesalaisuuslain (595/2018) korvausvastuuta koskevan 11 §:n vaikutuksen arvioiminen liikesalaisuuden loukkauksen kärsineen työnantajan näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastellaan myös työntekijän uuden työnantajan mahdollista yhteisvastuuta vahingon korvaamisesta, kun liikesalaisuuksia on käytetty tai ilmaistu uuden työnantajan hyväksi. Tutkimusmetodi on lainopillinen. Työntekijän yleinen salassapitovelvoite perustuu työsopimuslakiin, liikesalaisuuslakiin ja rikoslakiin. Työsopimuslain ja liikesalaisuuslain mukainen salassapitovelvoite on pääosin yhtenäinen ja voimassa vain työsuhteen aikana, kun tietoja ei ole hankittu oikeudettomasti. Rikoslain nojalla yrityssalaisuuden rikkomiseen (RL 30:5) on kuitenkin mahdollista syyllistyä vielä kahden vuoden ajan työsuhteen päättymisen jälkeen. Lakisääteisen salassapitovelvoitteen lisäksi tutkielmassa käsitellään työntekijän sopimusperusteista salassapitovelvoitetta ja korvausvastuuta sen rikkomisesta. Liikesalaisuuslaki sisältää työntekijän salassapitovelvoitteen lisäksi kiellon oikeudettomasti käyttää tai ilmaista liikesalaisuutta, kun liikesalaisuuden tietoonsa saanutta sitoo liikesalaisuuden käyttämistä tai ilmaisemista rajoittava sopimus tai velvoite (LSL 4.2 § 4 kohta). Sopimus voi olla esimerkiksi työntekijän salassapitosopimus ja velvoite muussa laissa asetettu salassapitovelvoite. Kyseinen viittaussäännös mahdollistaa liikesalaisuuslain mukaisten oikeuskeinojen käyttämisen myös näiden muiden lakien ja sopimusten mukaisten salassapitovelvoitteiden rikkomistapauksissa. Viittaussäännöksen vuoksi rajan lakisääteisen ja sopimusperusteisen rikkomisen välillä voidaan katsoa hämärtyneen. Liikesalaisuuden loukkaustapauksissa ei tyypillisesti ole tuomittu suuria vahingonkorvauksia. Vahingon toteennäyttäminen on useissa tapauksissa vaikuttanut muodostuneen esteeksi korvauksen saamiselle, ja tästä syystä tutkielmassa käsitellään jonkin verran myös näyttökysymyksiä. Samasta syystä sopimussakkojen käyttö salassapitosopimusten ja -lausekkeiden yhteydessä on yleistä. Työntekijän työnantajalleen aiheuttaman vahingon korvaamisen osalta sovelletaan rajoitettua korvausvastuuta (TSL 12:1.3, VahL 4:1.1), jolloin korvausvastuu sovitellaan työntekijän tuottamuksen asteen mukaisesti. Työntekijöiden salassapitosopimusten yhteydessä sovituille sopimussakoille ei ole asetettu lakisääteistä rajaa, mutta niitä saatetaan jälkikäteisesti kohtuullistaa. Liikesalaisuuslain ja sen hyvitystä ja vahingonkorvausta koskevan 11 §:n voidaan arvioida helpottavan liikesalaisuuden haltijoiden mahdollisuuksia kattavaan korvaukseen loukkaustapauksissa. Keskeisiä parannuksia aiempaan verrattuna ovat mahdollisuus käyttöhyvitykseen oikeudettoman käyttämisen perusteella, vaikka vahinkoa ei olisi aiheutunut, ja loukkaajan saaman hyödyn ottaminen huomioon korvausta määrättäessä. Nämä uudistukset saattavat ratkaista vahingon ja sen määrän näyttämiseen liittyviä ongelmia. Uusi työnantaja saattaa työntekijän ohella olla toissijaisena tiedonsaajana yhteisvastuussa työntekijän entisen työnantajan liikesalaisuuden loukkauksesta aiheutuvan vahingon korvaamisesta TSL 3:4.3:n ja LSL 4.4 §:n nojalla. Vastuu voi syntyä, kun työnantajan olisi vähintäänkin pitänyt tietää tietojen käyttämisen tai ilmaisemisen olevan oikeudetonta. Oikeuskirjallisuudessa on arvioitu työnantajalla olevan ainakin jonkinasteinen selonottovelvollisuus työntekijän salassapitovelvoitteista tämän entistä työnantajaa kohtaan.
-
(2021)Yritysten yhteiskunnallinen asema on murroksessa. Olemme vähitellen siirtymässä puhtaasta voiton maksimoinnista kohti mallia, jossa yrityksillä katsotaan olevan voiton maksimoinnin ohella jonkinasteinen vastuu yritystoiminnan sosiaalisista, taloudellisista ja ympäristöllisistä vaikutuksista. Tätä vastuuta voidaan kutsua yritysvastuuksi. Yritysvastuu on perinteisesti ollut melko vapaaehtoista ja sääntelemätöntä, mutta viime vuosina sitä on alettu yhä enenevässä määrin sääntelemään oikeudellisesti sitovin säännöksin. Yhtenä esimerkkinä yritysvastuun sääntelystä voidaan mainita Ranskassa vuonna 2017 säädetty loi sur la devoir de vigilance, jonka tarkoituksena on saada yritykset tunnistamaan ja hallinnoimaan arvoketjuissaan ilmeneviä ympäristö- ja ihmisoikeusriskejä. Loi sur la devoir de vigilance asettaa tietyt kriteerit täyttäville yrityksille kokonaisvaltaisen velvollisuuden noudattaa asianmukaista huolellisuutta yritystoiminnan negatiivisten ympäristö- ja ihmisoikeusvaikutusten selvittämiseksi ja ehkäisemiseksi. Tätä velvollisuutta voidaan kutsua huolellisuusvelvoitteeksi. Huolellisuusvelvoitteen noudattamisen tehostamiseksi yrityksille on asetettu vahingonkorvausvastuu niistä vahingoista, jotka olisivat olleet vältettävissä huolellisuusvelvoitteen asianmukaisella noudattamisella. Vastaavanlainen lainsäädäntöehdotus on parhaillaan valmisteltavana Euroopan komissiossa, joten aiheeseen liittyvälle oikeuspoliittiselle tutkimukselle on tarvetta juuri tällä hetkellä. Pyrin tutkielmassani tarkastelemaan huolellisuusvelvoitteen noudattamisen tehostamiseksi liitettävää vahingonkorvausvastuuta yhtäältä sen mahdollisen preventiivisen vaikutuksen ja toisaalta vahingonkärsijöiden oikeuksiin pääsyn näkökulmasta. Tavoitteena on tutkia vahingonkorvausvastuuta keinona edistää yritysvastuuseen liittyvän sääntelyn tavoitteita, joita ovat esimerkiksi ympäristö- ja ihmisoikeusloukkausten vähentäminen sekä vahingonkärsijöiden asianmukainen kompensointi. Nostan tutkielmassani esille useita vahingonkorvausvastuun elementtejä, jotka voivat oikeustaloustieteen valossa potentiaalisesti edistää preventiivistä vaikutusta negatiivisten ympäristö- ja ihmisoikeusvaikutusten suhteen. Preventiivisen vaikutuksen tehostamiseksi lainsäätäjän tulisi kiinnittää huomiota esimerkiksi vahingonkorvausvastuun laajuuteen, todistustaakkaan sekä mahdolliseen vastuunrajoitukseen, jonka perusteella yrityksillä olisi mahdollisuus vapautua korvausvastuusta, mikäli yritykset pystyvät osoittamaan, että ne ovat noudattaneet kaikkea asiaankuuluvaa huolellisuutta välttääkseen vahingon aiheutumisen. Huolellisuusvelvoitteen noudattamisen tehostamiseksi säädettävän vahingonkorvausvastuun osalta on myös korostettava mahdollisia esteitä vahingonkärsijöiden oikeuksiin pääsylle, sillä nämä esteet pahimmassa tapauksessa vesittävät lainsäädännön tavoitteiden asianmukaisen toteutumisen. Nostan tutkielmassani esille erityisesti näyttötaakkaan liittyvät kysymykset, oikeudenkäyntikulut sekä kansainvälisen yksityisoikeuden lainvalintasäännöt. Tutkielmani keskeisenä johtopäätöksenä on se, että huolellisuusvelvoitteen noudattamisen tehostamiseksi säädettävällä vahingonkorvausvastuulla on paljon potentiaalia yritystoiminnasta aiheutuvien negatiivisten ympäristö- ja ihmisoikeusvaikutusten vähentämiseksi sekä vahingonkärsijöiden kompensaation edistämiseksi. Lainsäätäjän olisi kuitenkin hyvä kiinnittää huomiota tutkielmassani esille nostettuihin seikkoihin, jotta lainsäädännön tavoitteiden toteutuminen voitaisiin varmistaa mahdollisimman hyvin.
-
(2020)Tämän tutkimuksen tutkimustehtävänä on selvittää vahingonkorvausvelan vanhentumisen katkaisutoimen vähimmäissisältö. Tutkimuksessa tarkastellaan sekä sopimus- että sopimuksenulkoiseen vastuuseen liittyvää katkaisutoimea. Lähteinä on käytetty vanhentumislain esitöitä, oikeuskäytäntöä sekä kotimaisen oikeuskirjallisuuden ohella Ruotsin oikeuskirjallisuutta. Tärkeinä osakysymyksinä tutkielmassa käsitellään vanhentumisaikojen alkamista korvausvelkojen osalta sekä yleistä yksilöintivaatimusta. Tutkimuksen alkupuoliskolla on tavoitteena antaa lukijalle kokonaiskuva siitä, mitä kaikkea katkaisutoimi pitää sisällään ja mitä seikkoja sen taustalla on nähtävissä. Kun katkaisuinstituutio ja sen taustalla olevat tekijät ovat tulleet tutuiksi, tarkastelu siirtyy tutkimuksen ytimeen, eli korotettuun yksilöintivaatimukseen. Tutkimuksessa tuodaan samalla esille vanhentumislain tavoitteita sekä velkojan että velallisen katsantokannalta. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön tulkintaa korotetun yksilöintivaatimuksen suhteen verrataan lopulta näihin tavoitteisiin. Samalla on tarkoitus antaa kokonaiskuva siitä, onko vallitseva oikeuskäytäntö linjassa vanhentumislain tavoitteiden kanssa korotetun yksilöintivaatimuksen tulkinnassa. Tutkimuksessa on siten pyritty antamaan kritiikkiä korkeimman oikeuden ratkaisukäytännölle silloin, kun siihen on ollut perustellusti aihetta. Vanhentumislain tavoitteissa on nähtävissä sekä velkojan että velallisen suojaa ilmentäviä tavoitteita, jotka näyttävät olevan osittain jännitteisessä suhteessa korotetun yksilöintivaatimuksen tulkinnassa. Tutkimustuloksena on huomattu, ettei korotettu yksilöintivaatimus ole niin ankara kuin vanhentumislain sanamuoto antaa ensisilmäyksellä kuvan. Korotetun yksilöintivaatimuksen vähimmäissisältö on nähtävissä alentuneen entisestään viimeisimmän ennakkopäätöksen seurauksena. Tutkimuksen edetessä on tullut havaituksi, että olennaisin piirre korotetun yksilöintivaatimuksen arviointiin vaikuttavana tekijänä on osapuolten asiantuntemustaso. Mikäli velkojan asiantuntemustaso on korkealla, edellytetään helposti tarkempaa yksilöintiä. Mikäli taas velallisen asiantuntemustaso on korkealla, korotettu yksilöintivaatimus on käytännössä alhaisempaa.
-
(2023)Tekijänoikeuden haltijan keskeisin oikeussuojakeino on oikeus vaatia kompensaatiota tekijänoikeuden loukkauksen aiheuttamasta vahingosta, sillä tekijänoikeuden keskeisin sisältö on sen sisältämä taloudelliset oikeudet. Oikeudenhaltija voi vaatia kompensaatiota teoksen tekijänoikeuslain vastaisesta käytöstä tekijänoikeuslain 57 §:n perusteella kahdella eri tapaa. Oikeudenhaltija voi vaatia joko hyvitystä tai vahingonkorvausta, joista hyvityksellä on ensisijainen asema suhteessa vahingonkorvaukseen, minkä seurauksena tekijänoikeudellisen vahingonkorvauksen funktio, sen perusteella korvattavien vahingonkorvauksien määrä ja soveltaminen ovat jääneet vähälle huomiolle, eikä näistä aiheista ole selvyyttä. Tässä tutkielmassa pyritään selvittämään, miten ja mihin tekijöihin perustuen määritetään tekijänoikeuslain 57 §:n 2 momentin perusteella suoritettavan vahingonkorvauksen määrä. Kysymykseen lähdetään vastaamaan ensin systematisoimalla tekijänoikeuslain 57 §:n 2 momentin soveltamisala, selvittämällä hyvityksen ja vahingonkorvauksen suhde ja asettamalla tutkittavan momentin vahingonkorvausoikeuden kontekstiin, jotta esimerkiksi soveltuvat vahingonkorvausoikeudelliset periaatteet voidaan määrittää. Tämän jälkeen määritetään soveltuvat vahingon määrän määritysmetodit ja muut vahingon määrän määritykseen vaikuttavat tekijät. Tutkielmassa päädytään siihen, että tekijänoikeuslain 57 §:n 2 momentin soveltamisala on laaja, eikä siitä ole poissuljettu mitään vahinkoa, kunhan kyseinen vahinko saadaan näytettyä toteen. Tutkielmassa saadaan kuitenkin hahmotettua ja systematisoitua eri kategorioihin momentin perusteella yleisesti korvattavissa olevat vahingot, joita ovat esim. puhtaat taloudelliset vahingot, markkinahäiriö, kärsimys ja tilapäisenä haittana pidettävät psyykkiset haitat. Lisäksi tutkielmassa käsitellään sitä, kuinka hyvityksen olemassaolo ja hyvityksen määrä yhdessä vahingonkorvausoikeudellisten periaatteiden, kuten täyden korvauksen periaate ja rikastumiskielto, vaikuttavat TekL 57 §:n 2 momentin perusteella suoritettavan vahingonkorvauksen määrän määräytymiseen ja sen lopulliseen määrään. Tutkielmassa havaitaan, että hyvitys tekee mainittujen vahingonkorvausoikeudellisten periaatteiden soveltamisesta vaikeaa ja että hyvityksen määrä tulisi tapauskohtaisesti huomioida vahingonkorvauksen määrää määritettäessä. Kärsimyksen ja tilapäisen haitan perusteella korvattavien rahasummien määrän todetaan määräytyvän lähtökohtaisesti Henkilövahinkoasiain neuvottelukunnan suositusten sisältämien taulukoiden mukaisesti, kun taas puhtaiden taloudellisten vahinkojen määrää säännönmukaisesti arvioidaan oikeudenkäymiskaaren 17:2.3:n mukaisesti. Molemmille vahinkoryhmille määritetään kuitenkin vaihtoehtoinen vahingon määrän määritystapa, joksi valikoituu differenssioppi ja hahmotetaan oikeuskäytäntöön pohjautuvia ohjeita vahingon määrän määrittämisen tueksi. Keskeisiksi haasteiksi vahingon määrän määrityksessä hahmotetaan vahingon ja sen määrän toteen näyttämisen vaikeus, oikeudenhaltijoiden motivaation puute vaatia vahingonkorvausta, oikeuskäytännön puute ja TekL 57 §:n 2 momentin heikko asema. Tämän seurauksena tutkielman lopussa ehdotetaan vahingonkorvausmekanismin kaventamista ja hyvityksen soveltamisalan laajentamista, jotta hyvitys tulevaisuudessa kattaisi kaikki ne vahingot, joihin tekijänoikeuslain 57 §:n 2 momenttia vielä säännönmukaisesti sovelletaan
-
(2017)Kollektiivisen oikeussuojan kontekstiin sijoittuva tutkielmani käsittelee vahingon määrän osoittamista joukkokanteissa kahdesta näkökulmasta, jotka ovat vahingon määrän osoittaminen joukkokanteissa voimassaolevan oikeuden mukaan sekä joukkokanteita tehostavien vahingon määrän osoittamista koskevien kehitysehdotusten esittäminen. Vahingon määrän osoittamista koskeva kysymys saattaa muodostua joukkokanteissa oikeuksiin pääsyn hidasteeksi, sillä täyden korvauksen periaate ja todistustaakkasääntöjen lähtökohdat edellyttävät, että jokainen kantaja osoittaa tälle aiheutuneen vahingon määrän erikseen. Suomen voimassaolevassa oikeudessa ei ole säännöstä, joka koskisi nimenomaisesti vahingon määrän osoittamista joukkokanteissa. Joukkokanteisiin voi kuitenkin tulla sovellettavaksi oikeudenkäymiskaaren (1.1.1734/4) 17:2.3:n arviointivaltuussäännös, jonka mukaan jos yksityisoikeudellisen saatavan määrästä ei ole saatavissa uskottavaa näyttöä taikka se olisi saatavissa vain vaikeuksin tai asian laatuun nähden kohtuuttomilla kustannuksilla tai kohtuuttomalla vaivalla, tuomioistuin arvioi määrän. Kyseistä säännöstä on sovellettu esimerkiksi tutkielman empiiriseen aineistoon kuuluvissa kilpailuoikeudellisissa vahingonkorvauskanteissa. Tutkielmassani tulen kuitenkin siihen johtopäätökseen, ettei kyseinen säännös ole oikeuden ennakoitavuuden näkökulmasta riittävä. Tutkielman loppuosiossa esitettävät voimassa olevan oikeuden de lege ferenda -kehitysehdotukset perustuvat muiden oikeusjärjestysten antamiin esimerkkeihin. Punnittavia kehitysideoita ovat rangaistusluonteisen vahingonkorvauksen hyväksyminen, korvausmäärien standardisointi ja yhteisen vahingonkorvaussumman hyväksyminen, tuomioistuimen arviointivaltuussäännöksen soveltamisalan laajentaminen joukkokannetapauksiin, olemassaolevien välineiden soveltaminen kollektiivista oikeussuojaa edistäen sekä vahingon määrää koskevien suositusten laajempi käyttäminen.
-
(2017)Tämän pro gradu – tutkielman tehtävänä oli tutkia evankelis-luterilaiseen kirkkoon liittyneiden aikuisten syitä liittymiseen ja kokemuksia kirkon jäsenyydestä. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös sitä, minkälainen elämänkatsomuksellinen tausta liittyneillä oli ollut ennen kirkkoon liittymistä sekä sitä, miten liittyneet olivat rakentaneet uskonnollisuuttaan kirkon jäseninä. Tämä tutkimus on laadullinen tutkimus. Tutkimusaineisto koostui teemahaastatteluista sekä kirkkoon liittyneiden kirjoituksista. Tähän tutkimukseen osallistui kolmetoista henkilöä, joista kymmenen oli naisia ja kolme oli miehiä. Tutkimuksen kohderyhmä koostui eri-ikäisistä kirkkoon liittyneistä henkilöistä eri puolilta Suomea. Aineiston analysoinnin menetelmänä tässä tutkimuksessa käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Sisällönanalyysin avulla liittyneet ryhmiteltiin aluksi ensisijaisten tai tärkeimpien liittymissyidensä perusteella ryhmiin. Nämä ryhmät olivat: 1. käytännöllisistä syistä liittyneet, 2. uskonnollisista ja hengellisistä syistä liittyneet sekä 3. yhteisöllisistä ja sosiaalisista syistä liittyneet. Tämän jälkeen ryhmien liittyneitä koskeva aineisto ryhmiteltiin sisällönanalyysin avulla. Teemoista muodostuneet pääluokat koskivat uskonnollista ja elämänkatsomuksellista taustaa, liittymistä sekä jäsenyyttä ja uskonnollisuutta. Tutkimustuloksista esimerkiksi selvisi, että suurin osa tähän tutkimukseen osallistuneista oli liittynyt kirkkoon uskonnollisista ja hengellisistä syistä. Tutkimukseen osallistuneista suurin osa oli liittynyt kirkkoon ensimmäistä kertaa aikuisena ja suurin osa oli käynyt kirkkoon liittyessään myös aikuisrippikoulun. Liittyneiden elämänkatsomukselliset taustat olivat moninaiset ja jokainen heistä oli kokenut uskonnollisuutensa muuttuneen elämänsä aikana. Uskonnollisista ja hengellisistä syistä kirkkoon liittyneiden ryhmässä suurin osa oli kuulunut aikaisemmin muuhun uskonnolliseen yhteisöön. Lähes kaikki liittyneistä uskoivat Jumalaan. Liittyneet pitivät tärkeinä asioina kirkossa erityisesti evankeliumin sanomaa, auttamistyötä, vapautta ja yhteisöllisyyttä. Tässä tutkielmassa sovellettiin Danièle Hervieu-Légerin analyysia sosiouskonnollisten identifikaatioiden dimensioista kuvaamaan liittyneiden uskonnollisuutta. Ristiintaulukoimalla dimensioita liittyneillä havaittiin viisi sosiouskonnollista identifikaatiota, jotka olivat yhteisöllinen, traditionaalinen, humanitaarinen, humanistinen ja kulttuurinen identifikaatio.
-
(2024)Vähittäiskauppaketjut ovat vähitellen siirtäneet omia kanta-asiakasohjelmiaan digitaalisiin älypuhelimiin ladattaviin sovelluksiin. Tämä digitalisaation mahdollistama muutos tarjoaa vähittäiskauppaketjuille uusia keinoja toteuttaa omia asiakasuskollisuusohjelmiaan ja yksi näistä keinoista on pelillisyyden lisääminen kanta-asiakassovelluksiin. Tässä kontekstissa pelillistämisellä tarkoitetaan pelillisiin komponentteihin, kuten kilpailuihin ja saavutuksiin perustuvia palkitsemisia. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, voidaanko pelillisten kanta-asiakasohjelmien avulla luoda tyytyväisempiä ja täten uskollisempia asiakkaita. Tutkimus tarjoaa sen toimeksiantavalle vähittäiskaupanalan yritykselle selityksen siitä, kuinka kanta-asiakasohjelmien pelillistämisellä rakennetaan asiakaskokemusta ja täten - uskollisuutta. Lisäksi tutkimus auttaa ymmärtämään, kuinka sovellusta voitaisiin kehittää, jotta nämä tekijät pääsisivät kehittymään entisestään. Tutkimuksen aineisto kerättiin sähköisellä kyselylomakkeella toimeksiantajan kanta-asiakassovelluksen kautta. Lomakkeen kysymykset koostuivat kahdeksasta monivalintakysymyksestä sekä kahdesta avoimesta kysymyksestä, joiden tekstimuotoiset vastaukset ovat tämän tutkimuksen pääosassa. Tutkimuksessa käytettiin pääasiassa laadullisia menetelmiä, mutta suuresta aineistosta (n= 73 380) johtuen analyysiin sisällytettiin myös määrällisiä elementtejä. Analyysimenetelminä käytettiin kvantifiointia, määrällistä sisällön erittelyä sekä teemoittelua, jotka helpottivat laajan aineiston käsittelyä sekä mahdollistivat sen objektiivisen käsittelyn. Avoimien vastausten perusteella löydettiin kolme selkeästi toistuvaa teemaa: tarjoukset, viihdyttävyys ja tyytymättömyys. Tulokset osoittavat, että suurin syy käyttää pelillistettyä etusovellusta on sen mahdollistamat tarjoukset, jotka saavat asiakkaan palaamaan sovellukseen kerta toisensa jälkeen. Kuitenkin tyytymättömyyttä tarjousten tasoon sekä sovelluksen käyttökokemukseen esiintyy jonkin verran. Toisaalta sovelluksen pelilliset elementit koetaan selkeästi myös viihdyttävinä niiden johtaessa jännittävämpään ja hauskempaan asiakaskokemukseen. Tällöin ominaisuudet ruokkivat käyttäjien niin kutsuttua sisäistä motivaatiota, joka johtaa kohti vahvempaa asiakasuskollisuutta. Tulosten mukaan sovellus siis aikaansaa vahvempaa asiakasukollisuutta mutta, mikäli uskollisuuden tasoa halutaan korottaa entisestään, tulee asiakaskokemusta parantaa esimerkiksi toimintojen nopeuttamisella ja tarjousten parantamisella esimerkiksi personoinnin keinoin.
Now showing items 30088-30107 of 32623