Browsing by Title

Tämä tutkielma kertoo Martin Niemöllerin näkemyksistä oikeaoppisesta kirkosta ja luterilaisen kirkon tilasta Gedanken über den Weg der christlichen Kirche -kirjan perusteella. Niemöller oli luterilainen pastori ja kuului toisen maailmansodan aikana vainonalaiseksi joutuneen Tunnustuskirkon johtohahmoihin. Niemöller vangittiin vuonna 1937 ja hän pohti kääntymistä katolilaisuuteen Sachsenhausenin keskitysleirissä 1939. Niemöller kirjoitti samana vuonna pohdinnoistaan teoksen Gedanken über den Weg der christlichen Kirche, joka on julkaistu vasta vuonna 2019. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, millaisena Niemöller näki oikeaoppisen kirkon ja millaisia ongelmia hän näki luterilaisella kirkolla olleen edellä mainitun teoksen perusteella. Tutkielman yksi painopiste myös on, millaisen osallistumisen kirja tarjoaa vuosien 1933–45 kirkkotaisteluun. Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Niemöller kaipaa teoksessaan vahvaa ja yhtenäistä kirkkoa, jonka hän uskoo löytäneensä katolisesta kirkosta. Niemöller irtautuu teoksessaan aikaisemmasta ajattelustaan, jonka mukaan Raamattu on kirkon ylin tuomari ja ihmisten mielipiteiden yläpuolella. Niemöllerin mukaan apostolinen traditio ja opetusvirka ovat keskeisimpiä auktoriteetteja kirkossa, jolloin apostolinen suksessio on oikeaoppisen kirkon takeena. Niemöllerin ekklesia on elävä, yhtenäinen ja ylikansallinen. Niemöller näkee katolisen kirkon dynaamisena ja elävänä yhteisönä, joka pystyy elävään opinmuodostukseen. Niemöller perustelee kantansa Raamatun avulla. Niemöller näkee luterilaisen kirkon ongelmina heikon opetusviran, huteran opillisen perustan, akateemisen teologian hajanaisuuden sekä maallisten vallankäyttäjien vahvan aseman kirkon toiminnassa. Niemöller näkee luterilaisen kirkon liukumisen natsimielisten saksalaiskristittyjen käsiin pikemminkin pitkäaikaisen kehityskulun tuloksena kuin pelkästään 1930-luvun ongelmana. Erityisen isona ongelmana Niemöller näkee maallisten ruhtinaiden vallassa olleet maakirkot ja kirkkojen paikallisen luonteen. Kuitenkin Niemöller näkee, että luterilaisessa kirkossa on olemassa myös todellinen kirkko ”epäkirkon sisällä”, niin kirjoittamisajankohtana kuin menneisyydessäkin. Teos tarjoaa myös näkökulman 1933–45 kirkkotaisteluun. Niemöller näkee edustamansa Tunnustuskirkon olleen todellinen kristillinen kirkko, joka tarjosi suojan sellaisille kristityille, jotka pakenivat protestanttisissa kirkoissa vallan saaneita natsimielisiä saksalaiskristittyjä. Niemöller pysyi uskollisena arvoilleen ja sanoutui irti saksalaiskristittyjen ekklesiasta, jossa Volk (kansa) oli ekklesiologinen perusta. Niemöllerin näkökulma myös on, että yhtenäinen kirkko pystyisi vastustamaan 1930-luvulla valtaan päässyttä natsi-ideologiaa hajanaista liittoumaa paremmin. Tällaisen kirkon hän uskoi löytäneensä katolisesta kirkosta, vaikka olikin protestantti. Teoksessaan Niemöller ilmaisee syvää turhautumistaan protestanttien oppiriitoihin. Niemöllerin kuvailema katolisen kirkon ihanne perustuu idealisoituun katoliseen kirkkoon, eikä se ota juurikaan kantaa katolisen kirkon ajankohtaisiin kysymyksiin. Teos on puheenvuoro vahvan ja elävän kirkon kaipuusta.

Abstract The topic of this study is strength of character education applied to pre-school education. The purpose of this study was to examine, did understanding of the concepts perseverance, self-regulation and compassion increased during strength of character education intervention. Analysis and interpretation sought to clarify, whether these character strength concepts can be used as a tool in preschool everyday life. For example, the abstractness of character strength words, subjects young age and poor Finnish language skills can pose challenges to the use of character strength words. There were several Finnish speakers who spoke a second language and children with special developmental and learning characteristics. Children's age also influences linguistic development, the construction and understanding of concepts. Character strengths are based on positive psychology. Positive pedagogy is the application of positive psychology in practice. The goal is individual and meaningful teaching that supports the holistic development, personality and happiness of the individual. Character strengths are among many other qualities and abilities that have a positive impact on learning. They can be taught and learned just like any other skill. Studies show that positive psychology increases well-being and happiness. Most strength research, such as identifying strengths and influencing strengths on happiness and success, focuses on adults. In the work of fostering learning and well-being in kindergarten and school, the examination of strengths and resources are now limited. There is a clear need for positive education and pedagogy, but the debate about strengths, and especially the conscious and systematic teaching of these concepts, has been little. This study was conducted (executed) as a qualitative action study. The baseline for the three-week intervention was Uusitalo-Malmivaara´s and Vuorinen´s (2016) research and Huomaa hyvä! character strength teaching material, which they have developed for a Finnish school. The strength of character education intervention was used to test the teachability of Huomaa hyvä! character strengths in pre-school education. Efforts were made also to change the culture of the preschool group into a philosophy of positive pedagogy. The data was collected by interviewing six 6-year-old children. The research material collected in the semi-structured interview was analyzed by means of theory-based content analysis. The results showed that the understanding of each subject increased with each of the three concepts during the character education intervention, regardless of language and cultural background or learning challenges. The amount and quality of definitions and examples given by children vary to some extent. In practice, children learn to recognize strengths so well that they can be used as a tool in everyday life in preschool and systematically practiced. They identified strengths more in their everyday lives outside of preschool after the intervention. Thus, they were able to apply the new knowledge they learned in the preschool to different contexts in practice which indicates that understanding learning has happened. The concept of compassion was best adopted by children and self-regulation was the most challenging to adopt. Authentic learning environments and hands-on exercises positively influenced on learning.

The purpose of this thesis is to examine what aspects of their everyday life sixth-grade pupils find important. The second research question aims to find out what kind of experiences pupils have on a tool named Positive CV and the teaching of character strengths. The pupils have attended an intervention piloting Positive CV earlier the same academic year. The study was conducted as a case study. The data consists of five group interviews, where the interview method was a semi structured theme interview. The interviewees were pupils from a sixth grade class of a school in Southern Finland that took part in the Positive CV intervention earlier the same academic year. The data was analysed by applying Grounded theory method. The interviewees’ important aspects of everyday life were family, friends, free time, and school. According to the results of this research, the sixth graders considered teaching of character strengths and the Positive CV tool to be a welcomed addition to school. With the help of these, the pupils’ self-knowledge improved. The PCV tool also enabled the recognition of wide ranging knowledge. The results support the idea of the developmental ecosystem model of education, which suggests that the entire network of social interaction of pupils should be taken into consideration when planning on educational conventions. Teaching of character strengths and Positive CV could offer practical tools to promote well-being in schools as demanded in the curriculum and legislation. Learning happens in social interaction, and the recognition of the entire social network of pupils could support the well-being of pupils, both in and outside of school settings.

Tavoitteet Aiemmissa tutkimuksissa on todettu unen olevan olennaista muistin kannalta. Nykyisten teorioiden mukaan pitkäkestoinen muisti konsolidoituu unen aikana, eli se muuttuu tilapäisestä pysyväksi. Tämä näyttää tapahtuvan erityisesti syvimpien univaiheiden aikana, johon liittyy erinäisiä EEG-signaalin ominaisuuksia kuten delta-aallot ja unisukkulat. Toisaalta myös ulkoisen stimulaation on havaittu muutoksia aivotoiminnassa unen aikana. Tutkimuksen yhtenä tavoitteena oli toistaa Ngo ym. (Ngo, Martinetz, Born & Mölle, 2013, Neuron) tutkimus, jossa he onnistuivat delta-aaltoon vaihelukitun ääniärsykkeen avulla lisäämään delta-aaltojen ja unisukkuloiden määrää unen aikana, sekä parantamaan koehenkilöiden suoritusta muistitehtävissä. Lisäksi oli tavoitteena selvittää äänistimulaation vaikutus laajemmin koko yön unen rakenteeseen. Menetelmät Tutkimukseen osallistui 15 koehenkilöä, ja se toteutettiin Työterveyslaitoksen Aivot ja työ -tutkimuskeskuksessa. Koehenkilöt nukkuivat yhteensä kolme yötä laboratoriossa (totuttelu, hiljainen, ja ääniyö). Muistia ja unen laatua testattiin kyselyillä ennen ja jälkeen unen. Mitattua EEG-aineistoa ja kyselyiden tuloksia verrattiin hiljaisen ja koeyön välillä. Univaiheet analysoitiin EEG-aineiston perusteella. Tulokset ja johtopäätökset Vaikka stimulaatio lisäsi delta-aaltoja ja sukkuloita lyhyessä aikaikkunassa ärsykkeen jälkeen sekä paransi suoritusta joissain muistitehtävissä, ei se lisännyt delta-aaltojen ja unisukkuloiden kokonaismäärää unen aikana eikä näiden määrällä ollut yhteyttä suoriutumiseen muistitehtävissä. Ulkoisen ärsykkeen vaikutus muistiin näyttää olevan mahdollista, mutta rajoittuvan joihinkin tehtävätyyppeihin. Unen rakenteeseen sillä näyttää olevan vaikutus vain hyvin tilapäisesti, delta-aaltojen ja unisukkuloiden määrän palautuessa nopeasti normaaliksi.

Tutkielmassa tarkastellaan holokaustin käsittelyä Vaihtoehto Saksalle (Alternative für Deutschland, AfD) -puolueen sosiaalisen median kanavilla. Tutkielmassa arvioidaan puolueen tapaa rakentaa saksalaisten menneisyyssuhdetta suhteessa kansallissosialismin rikoksiin. Puolueen sosiaalisen median kanavilla luotua menneisyyssuhdetta arvioidaan Saksassa toisen maailmansodan jälkeen käytyä historiakeskustelua vasten, ottamalla huomioon eri aikoina julkisuudessa käydyt diskurssit sekä äärioikeiston asema Saksassa. Populistipuolueena AfD omaa lukuisia yleiseurooppalaiselle oikeistopopulismille tyypillisiä piirteitä, joita arvioidaan osana sosiaalisen median kanavien tarkastelua. Tutkielman aineisto rakentuu AfD:n virallisten verkkoviestintä kanavien (Facebook, Twitter ja verkkosivut) lisäksi yksittäisten puolueen poliitikoiden sekä osavaltiotason jaostojen julkaisemista materiaaleista. Tutkielmassa tarkastellaan kahta toisistaan erillistä holokausti-tematiikkaa sisältävää julkista keskustelua. Ensimmäinen tarkasteltu keskustelu käsittää Thüringenin osavaltiotasolla toimivan Björn Höcken tammikuussa 2017 pitämän puheen, jossa Berliinin holokaustin muistomerkkiä tituleerattiin ”häpeän muistomerkiksi”. Tutkielmassa arvioidaan puolueen reaktiota puheesta nousseeseen kohuun sekä julkisuudessa aiheesta yleisesti käytyyn keskusteluun vuonna 2017. Toinen keskustelu kattaa holokaustin virallisen muistopäivän tiimoilta AfD:n kanavilla sosiaalisessa mediassa käydyn keskustelun vuosina 2017, 2018, 2019 sekä 2020. Puolueen virallisten kanavien lisäksi vuoden 2020 holokaustin muistopäivän yhteydessä tarkastellaan Baden-Württembergin osavaltioparlamentissa toimivan Stefan Räpplen ulostuloa, jossa kritisoitiin Saksassa vallitsevaa ”syyllisyyskulttia”. Lähestymistapana tarkastellulle aineistolle hyödynnetään historiapolitiikkaa. Tutkielmassa lähestytään AfD:n harjoittamaa historiapolitiikkaa intentionaalisena eli aktiivisesti tiedostettuna toimintana, jonka yhteydestä on löydettävissä laajalti poliittisia motiiveja. Historiapolitiikan määrittelyssä käytetään apuna Pilvi Torstin luomaa typologiaa historiapolitiikan muodoista ja motiiveista sekä Jouni Tillin ajatusta menneisyydenkäsittelystä historiapolitikointina. Historiapoliittisen lähestymistavan rinnalla tutkielmassa hyödynnetään mediatutkimuksen oikeistopopulismista sekä poliittisten puolueiden verkkokäytöksestä tehtyä tutkimusta. Tutkielmassa osoitetaan AfD:n historiapoliittisen argumentoinnin keskiössä toimivan vaateet korostaa Saksan historian menestystä tieteen, taiteen ja kulttuurin saralla, maahanmuuttokriittisyyden naamioiminen Saksan juutalaisväestön suojelemiseksi sekä vetoomukset häpeään ja syyllisyyteen korostuvan kansallisen identiteetin oikaisemiseksi. Samalla tutkielmasta käy ilmi, kuinka puolue suhtautuu keskustelujen yhteydessä saamiinsa syytöksiin antisemitismistä vähättelevästi, kääntäen keskustelun poliittisten vastustajien, maahanmuuttajien tai median syyksi. Tutkielman perusteella esitetään, että AfD:n luoma menneisyyssuhde rakentuu vahvasti kansallisen identiteetin käsitteen yhteyteen. Tutkielman tuloksena todetaan AfD:n ja sen toimijoiden lausuntojen sisältävän aikaisemmin Saksassa käytyyn menneisyyskeskusteluun suhteutettuna samanaikaisesti uusia ulottuvuuksia, mutta myös laajalti historiallisia yhtymäkohtia. Keskustelun ytimessä toimii kritiikki holokaustin aiheuttaman syyllisyyden ja häpeän vaikutuksesta saksalaisten kansallisen identiteetin kehitykselle. Häpeän ja syyllisyyden teemojen korostaminen toimivat perustana puolueen historiapoliittisille argumenteille, joilla pyritään vaikuttamaan hallituksen pakolais- ja maahanmuuttopolitiikan ohella identiteettipolitiikan kehitykseen.

Kirjallisuuskatsauksessa on tutustuttu vaihtoehtoisten menetelmien käyttöön toksisuustestauksessa. Vaihtoehtoisilla menetelmillä tarkoitetaan menetelmiä, joilla voidaan vähentäätestaukseen käytettävien eläinten määrää, eläinten kärsimystä jajoilla voidaan korvata eläinten käyttöä viranomaisten vaatimissatuotteiden turvallisuustutkimuksissa. Vaihtoehtoisia menetelmiä ovat mm. sytotoksisuustutkimukset soluviljelmässä, alempien eliöiden kuten bakteereiden, alkueläinten ja hyönteisten käyttö, kananalkioiden käyttö ja aineen toksisuuden ennustaminen fysikaalis-kemiallisten ja rakenneominaisuuksien perusteella. Myös testausvaatimusten yhtenäistämisellä ja nykyisten testimenetelmien modifioinnilla voidaan testaukseen käytettävien eläinten määrää ja niiden kärsimystä vähentää. Ennenkuin vaihtoehtoisia testimenetelmiä voidaan sisällyttää virallisiin testausohjeistoihin, täytyy niiden luotettavuus olla riittävän hyvin osoitettu eli testi täytyy olla valikoitu. Testin tulee olla hyvin toistettavissa eri laboratorioissa ja sen toksisuuden ennustamiskyvyn tulee olla riittävän hyvä. Tällä hetkellä vaihtoehtoisia menetelmiä ei vielä ole validoituniin hyvin, että niillä voitaisiin korvata eläinten käyttöä virallisissa testausohjeistoissa. Niiden käyttö on rajoittunut tuotantolaitosten sisällä tapahtuvaan aineiden karsintaan tuotekehittelyvaiheessa sekä aineiden seulontaan ennen virallista toksisuustestausta.

Suomalaisten yritysten mahdollisuus vähentää elinkeinotoiminnassa syntyneet korkomenot on jo pitkään tarjonnut tehokkaan verosuunnitteluvälineen konserneille. Vähentämällä korkomenot verotuksessaan on koronmaksaja pystynyt pienentämään Suomessa verotettavaa tuloaan. Samanaikaisesti korkotulojen konserninsisäisellä kanavoinnilla on yrityksen tekemä voitto pyritty siirtämään verotettavaksi maihin, joissa tuloja on verotettu vain alhaisin veroprosentein. Verovelvollisuuden minimoimiseksi korkean yhteisöveron maissa sijaitsevia tytäryhtiöitä rahoitetaan velalla, kun taas alhaisen veroprosentin maissa voidaan yritys rahoittaa omalla pääomalla. Kuvatunlaisella järjestelmällä pystytään konsernin verorasitusta keventämään huomattavasti. Suomi säilyi pitkään yhtenä harvoista Euroopan valtioista, jossa korkomenon vähennyskelpoisuutta ei ollut rajoitettu erityislainsäädännöllä. Suomen asema korkovähennyksiin puuttumattomana valtiona muuttui lopulta joulukuussa 2012, jolloin eduskunta hyväksyi hallituksen esityksen korkovähennysrajoituslainsäädännöstä. EVL:iin lisättiin kokonaan uusi korkojen vähennysoikeutta rajoittava 18 a §, joka rajoittaa yhteisöjen, avointen yhtiöiden ja kommandiittiyhtiöiden korkomenojen vähennysoikeutta elinkeinotoiminnan tulolähteessä. Rajoitus koskee vain etuyhteysyritysten välisiä korkomenoja. Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan lainsäädäntöhankkeen aikanakin esillä olleita vaihtoehtoisia tapoja rajoittaa korkojen vähennysoikeutta sekä arvioidaan näiden vaihtoehtoisten mallien suhdetta eritoten Euroopan unionin oikeuteen. Suomen korkovähennysrajoituslainsäädäntö soveltuu niin kansallisiin kuin rajat ylittäviinkin tilanteisiin, eikä täten ole EU-oikeuden kannalta yhtä ongelmallinen, kuin tutkielmassa tutkitut vaihtoehtoiset puuttumistavat. Yhtenä vaihtoehtoisena puuttumistapana tutkielmassa esitetään lisäksi Ruotsin yhteisöverokomitean kesällä 2014 ehdottama CBIT-malli. Ruotsin yhteisöverokomitean ehdottama malli on täysin uniikki ja vastaa nykyisiä vaihtoehtoisia puuttumistapoja paremmin taustalla piilevään ongelmaan oman pääoman ja lainan erilaisesta verokohtelusta. Tutkielmassa esitetään lisäksi, minkälaisia legaliteettiperiaatteeseen sekä oikeusvarmuuteen liittyviä ongelmia liittyy vaihtoehtoisiin tapoihin rajoittaa korkojen vähennysoikeutta sekä siihen, että huolimatta uudesta EVL 18 a §:stä, on korkojen vähennysoikeuteen edelleen mahdollista puuttua VML 28 §:n veronkiertosäännöksen, VML 29 §:n peitellyn osingonjakosäännöksen sekä VML 31 § siirtohinnoitteluoikaisun avulla. Mahdollisuus puuttua vähennysoikeuteen EVL 18 a §:n lisäksi muilla säännöksillä ei täytä legaliteettiperiaatteen eikä verotuksen ennustettavuuden vaatimuksia. Vertailemalla Suomen lainsäädäntöä Ruotsin nykyiseen sekä ehdotettuun lainsäädäntöön pyritään tutkielmassa esittämään, että ennustettava, oikeusvarma ja EU-oikeuden mukainen Suomen korkovähennysrajoituslainsäädäntö ei kuitenkaan kaikessa onnistuneisuudessaan vastaa riittävästi ongelmaan oman ja vieraan pääoman erilaisesta verokohtelusta.

Niin sanotut vaihtoehtorahastot (alternative investment funds, AIF) sekä niiden hoitajat (alternative investment fund managers, AIFM) tulivat erityisen laintasoisen sääntelyn piiriin maaliskuussa 2014, kun vaihtoehtorahastojen hoitajista annettu laki (162/2014, AIFM-laki) tuli voimaan. AIFM-laki on osa vuonna 2011 annetun direktiivin 2011/61/EU vaihtoehtoisten sijoitusrahastojen hoitajista täytäntöönpanoa Suomessa. AIFM-laki sisältää kuitenkin myös kansallista sääntelyä, joka koskee vaihtoehtorahastojen hoitajien johdolle asetettua huolellisuusvelvollisuutta sekä johdon vahingonkorvausvastuuta. Tutkielman tutkimustehtävänä on vaihtoehtorahastojen hoitajan johdon huolellisuusvelvollisuuden sisällön sekä huolellisuusvelvollisuuden laiminlyönnistä seuraavan vahingonkorvausvastuun kuvaaminen voimassa olevan oikeuden mukaan. Tutkimusmenetelmä on lainopillinen, mutta paikoin tutkimus on de sententia ferenda -tyyppistä. Tämä johtuu siitä, että tutkittavien säännösten kohdalla velvoittavat oikeuslähteet tai oikeuskirjallisuus eivät tarjoa yksiselitteistä vastausta siitä, mikä voimassaolevan oikeuden sisältö on. Tällöin joudutaan operoimaan oikeusperiaatteiden, analogioiden ja reaalisten argumenttien avulla. Tutkielmassa todetaan, että vaihtoehtorahastojen hoitajan johdon velvollisuudet ovat muuttuneet uuden lainsäädännön seurauksena. AIFM-lain johdon huolellisuusvelvollisuus koskee laajempaa henkilöpiiriä kuin osakeyhtiölain huolellisuusvelvollisuus. Se on myös sisällöltään laajempi kuin esimerkiksi yleinen vahingonkorvausoikeudellinen huolellisuusvaatimus tai sopimusoikeudelliseen lojaliteettivelvollisuuteen liittyvä huolellisuusvelvoite. Huolimatta yhtiöoikeudellisista lähtökohdistaan sen sisällön katsotaan poikkeavan osakeyhtiölain huolellisuusvelvoitteesta ainakin johdon pätevyydelle asetettavien vaatimusten osalta sekä sallitun riskinoton arvioinnissa. Myös johdon lojaliteetin kohde poikkeaa AIFM-lain ja osakeyhtiölain välillä. Tutkielmassa esitetään, että tästä johtuvat velvollisuusristiriidat tulee ratkaista asettamalla AIFM-lain mukainen lojaliteettivelvollisuus etusijalle, mutta noudattamalla tämän jälkeen päätöksen tai toimenpiteen yhtiöoikeudellisessa arvioinnissa erityistä periaatetta. Uusi lainsäädäntö on muuttanut myös vaihtoehtorahastojen hoitajan johdon vahingonkorvausvastuuta. Huolellisuusvelvollisuuden rikkomisesta seuraa nyt erityislaissa säädetty vahingonkorvausvastuu myös suhteessa muihin kuin yhtiöön, jonka johtoon henkilö kuuluu. Johdon vastuun kohtuuttoman laajenemisen ja liiallisen varovaisuuden välttämiseksi johdon toiminnassa vahingonkorvausvastuuta on tarpeen rajoittaa paitsi nimenomaisilla säännöksillä myös tulkinnalla. AIFM-lain mukaista vahingonkorvausvastuuta ei ole syytä ulottaa vaihtoehtorahastojen johdon toimintaan rahastorakenteessa, kun täytetään rahastonhoitajalle sopimusperusteisesti kuuluvia tehtäviä. Todistustaakkasääntöjen valinnalla voidaan hillitä sivullisten perusteettomia vaatimuksia ja normin suojatarkoitusopin perusteella rajoittaa vahingonkorvaukseen oikeutettujen joukkoa. Vastuun rajaaminen sopimuksin AIFM-lain säännöksistä poikkeavaksi on niin ikään mahdollista, mutta ei kaikissa tilanteissa. Uudet vahingonkorvaussäännökset eivät ole syrjäyttäneet aiempia vastuun synnyttäviä normeja. Tutkielmassa katsotaan, että AIFM-lakia ja vahingonkorvauslakia voidaan soveltaa rinnakkain. Vahingonkorvauslain mukainen vastuu tulee väistämättä arvioitavaksi silloin, kun vahinkoa on aiheuttanut muu johtoon kuuluva kuin hallituksen jäsen tai toimitusjohtaja. Työntekijän vastuuta ja puhtaan varallisuusvahingon korvattavuutta koskevat rajoitukset johtavat siihen, että johtaja-työntekijän tosiasiallinen henkilökohtaisen vastuun riski on pieni. Sopimusperusteinen vastuu taas koskee johtoa vain harvoin, koska sopimuksin pyritään tavallisesti rajaamaan johdon vastuu kokonaan pois. Tutkielmassa ei puolleta sitä mahdollisuutta, että esimerkiksi johdon ja vaihtoehtorahaston sijoittajan välille syntyisi sellainen erityissuhde, jossa voitaisiin soveltaa sopimusoikeudellista vahingonkorvausvastuuta. AIFM-lain mukaisessa johdon huolellisuusvelvollisuutta ja vahingonkorvausvastuuta koskevassa sääntelyssä on aineksia yhtiöoikeudesta, muusta rahoitusmarkkinaoikeudesta, vahingonkorvausoikeudesta sekä sopimusoikeudesta. Tutkielman havainnot viittaavat siihen, että sääntelyllä on synnytetty uusi, sui generis -luonteinen vahingonkorvausjärjestelmä. Se yhdistelee aineksia eri järjestelmistä, mutta muodostaa itsenäisen ja muista erottuvan kokonaisuuden. On mahdollista, että samaan vahingonkorvausjärjestelmään kuuluvat myös eräiden muiden rahoitusmarkkinaoikeudellisten lakien vahingonkorvaussäännökset. Tällöin voitaisiin puhua rahoitusmarkkinaoikeudellisesta vahingonkorvausjärjestelmästä. Kysymys tällaisen vahingonkorvausjärjestelmän olemassaolosta jää kuitenkin tutkielman ulkopuolelle.

Finanssimarkkinoilla vaihtoehtorahastoja on mahdollista markkinoida ja tarjota ei-ammattimaisille asiakkaille tietyissä tilanteissa. Tutkimuksessa on tarkastelu lainopillisesta näkökulmasta, miten vaihtoehtorahaston hoitajan ei-ammattimaiselle asiakkaalle suorittama vaihtoehtorahastojen tarjoaminen ja markkinointi eroaa erityisesti tiedonantovelvoitteiden näkökulmasta tilanteesta, jossa vaihtoehtorahastoja ei-ammattimaiselle asiakkaalle markkinoi ja tarjoaa sijoituspalveluyritys. Lisäksi tutkimuksessa on tarkastelu, kuinka ei-ammattimainen asiakas on eri sääntelyissä määritelty, ja mitä mahdollisia ongelmia määritelmän moninaisuuteen liittyy. Sijoittajansuoja on yksi finanssimarkkinoiden merkittävimmistä periaatteista. Perinteisesti sijoittajansuojaa on pyritty varmistamaan erilaisten tiedonantovelvoitteiden avulla informaatiolla, joka on laajuudeltaan kattavinta määritelmällisesti heikoimmassa asemassa olevaa ei-ammattimaista asiakasta kohtaan. Tiedonantovelvollisuuteen kuitenkin vaikuttaa se, mitä kautta ei-ammattimainen asiakas on sijoituksensa tehnyt. Jos kyse on pelkän ei-ammattimaisen asiakkaan ja vaihtoehtorahastojen hoitajan välisestä sijoittajasuhteesta, jossa ei-ammattimaiselle asiakkaalle markkinoidaan ja tarjotaan vaihtoehtorahastoa, tulee tilanteessa sovellettavaksi ainoastaan vaihtoehtorahastojen hoitajia koskeva sääntely, kun taas sijoituspalveluyrityksen ei-ammattimaiselle asiakkaalle suorittaman vaihtoehtorahaston markkinoinnin ja tarjoamisen osalta sovellettavaksi tulevat sijoituspalvelulain mukaiset velvoitteet, vaikka markkinoitava ja tarjottava tuote olisi sinänsä sama. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan, kuinka ei-ammattimaisen asiakkaan määritelmää koskevaa sääntelyä olisi mahdollista kehittää. Tällä hetkellä ei-ammattimainen asiakas on määritelty useassa sääntelyssä hieman eri tavalla, mikä saattaa luoda epäselvyyttä markkinoilla. Lisäksi huomataan, että ei-ammattimaisen asiakkaan määritelmän alle kuuluu joukko keskenään erilaisen sijoitustietämyksen ja -kokemuksen omaavia sekä keskenään eri laajuista informaatiota tarvitsevia sijoittajia. Näin ollen tutkimuksessa tarkastellaan myös nykyisen sijoittajaluokittelun riittävyyttä ja arvioidaan mahdollisuutta lisätä sijoittajaluokituksiin uusi asiakaskategoria, joka sijoittuisi ei-ammattimaisen asiakkaan ja ammattimaisen asiakkaan määritelmien välimaastoon.

Vuoden 2014 vaihtoehtorahaston hoitajia koskevan sääntelykokonaisuuden voimaantulon jälkeen aikaisemmin pääasiassa sopimusvapauden nojalla kommandiittiyhtiömuodossa harjoitettu pääomasijoitustoiminta on ollut tiheän sääntelyn piirissä. Vaihtoehtorahaston hoitaja on lakisääteinen elin, jonka nimittäminen vaihtoehtorahastolle on pakollista. Kyseessä on henkilöyhtiösääntelylle vieras elementti, jonka yhteensovittaminen vastuunalaisen yhtiömiehen rooliin ei ole yksinkertaista; vaihtoehtorahaston hoitajan ja kommandiittiyhtiön vastuunalaisen yhtiömiehen lakisääteiset tehtävät ovat monin osin päällekkäiset. Tässä tutkielmassa tarkastellaan vaihtoehtorahaston hoitajan vastuuta vaihtoehtorahaston toiminnasta kolmesta erillisestä näkökulmasta: (i) yhtiöoikeudelliseen vastuun, (ii) vaihtoehtorahaston hoitajaan rahastomarkkinaoikeudellisen erityissääntelyn perusteella kohdistuvan vastuun ja (iii) sopimusperusteisen vastuun kannalta. Tutkielman keskeisenä tavoitteena on ensinnäkin selvittää, kuinka laaja osapuolten sopimusvapaus on ja toisekseen tarkastella, millaisin sopimusehdoin vastuunjakoa tyypillisesti säännellään. Vaihtoehtorahastonhoitajan rahastomarkkinaoikeudelliseen erityissääntelyyn perustuvat vastuuperusteet suhteessa ammattimaisiin sijoittajiin kilpistyvät käytännössä vaihtoehtorahastojen hoitajista annetun lain 28 §:ään, jonka mukaisesti vaihtoehtorahaston hoitaja voi sopia vastuunjaosta tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta vapaasti ammattimaisten sijoittajien kanssa. Yhtiöoikeudellinen vastuu jakautuu yhtäältä henkilöyhtiöoikeudelliseen rajoittamattoman vastuun ulottumiseen vastuunalaisen yhtiömiehen ulkopuolelle (niin sanottu henkilöyhtiöoikeudellinen vastuun murtuminen) ja toisaalta osakeyhtiöoikeudelliseen vastuun samastamista koskevaan doktriiniin, jossa yhtiön vastuut ulottuvat osakeyhtiön osakkeenomistajiin (niin sanottu osakeyhtiöoikeudellinen vastuun murtuminen). Kummassakin vastuumuodossa on kyse yhtiömuotojen perusedellytyksistä poikkeamisesta, joka vaatii lähtökohtaisesti taustalleen erittäin painavat perusteet. Molemmat doktriinit pohjautuvat oikeuskäytäntöön ja käytännössä vaatimuksena on shikaaninomainen yhtiömuodon väärinkäyttö yhtiömuodolle vieraisiin tarkoituksiin epäoikeutetussa hyötymistarkoituksessa tai opportunistisella tavalla velkojien kustannuksella. Yhtiöoikeudellisten vastuun murtumista koskevien doktriinien soveltumisesta vaihtoehtorahastojen hoitajiin ei voida tehdä sitovia päätelmiä, mutta vaikuttaa erittäin epätodennäköiseltä, että yhtiöoikeudelliset perusteet voisivat johtaa vaihtoehtorahaston hoitajan vastuun laajentumiseen erityissääntelyn tai rahaston toimintaa sääntelevän rahastosopimuksen vastuunjakoa koskevien ehtojen ulkopuolelle. Lähtökohtaisesti ammattimaisille sijoittajille kohdennetun kommandiittiyhtiömuotoisen vaihtoehtorahaston yhtiösopimukseen sisältyvät vastuunjakoa koskevat sopimusmääräykset kuuluvat sopijapuolten keskinäisen sopimus- ja sopimisvapauden piiriin, eikä näitä tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta rajoiteta indispositiivisin säännöksin.