Browsing by Title

Background: Alzheimer’s disease (AD) is a worldwide challenge for health care professionals and researchers. Every year, AD causes dementia for millions of patients. No preventive or curative medication is available despite continuous research. Amyloid-beta (Aβ) deposits in brain are one of the main pathological findings in AD. Accumulating Aβ peptides are thought to be the reason behind further disease progression. If the Aβ accumulation could be restricted or Aβ degradation increased their toxic effects would be prevented. Soluble oligomers and protofibrils are the most toxic species of Aβ. Most of the Aβ targeting drugs developed so far have not specifically targeted these toxic species. Neprilysin (NEP) is a major Aβ degrading enzyme that targets mostly the smallest species (monomers and dimers) of Aβ. Another common challenge for protein drugs has been passing the blood-brain barrier (BBB). Different strategies, such as utilising transferrin receptor (TfR) mediated transcytosis, have been studied for drug transport. For example, a rat anti-mouse TfR antibody, 8D3, or its fragments can be used for drug transportation. Objectives: To produce a recombinant protein, sNEP-scFv8D3, combining soluble NEP and single chain variable fragment of 8D3. Testing its ability to degrade different species and isoforms of Aβ in vitro and study in vivo brain uptake. Evaluate whether it is a promising model for future AD treatments. Methods: The recombinant protein was expressed in Expi293 cells and purified with affinity chromatography. The TfR binding was studied with TfR ELISA and enzymatic activity with MCA assay. Aβ ELISA was used for determining the Aβ degradation. Recombinant protein was compared to sNEP. In in vivo studies the brain uptake and blood half-life of radiolabeled sNEP-scFv8D3 of were studied on NLGF mice. Immunohistochemical analyses of brain cryo sections were done to evaluate the co-localisation of Aβ aggregates and sNEP-scFv8D3. Results and discussion: sNEP-scFv8D3 bound to TfR and showed similar enzymatic activity as sNEP. Both sNEP-scFv8D3 and sNEP were able to degrade monomeric Aβ-40 and Aβ-42 but no significant effect was seen on larger aggregates. In mice brain, sNEP-scFv8D3 was detected in same areas as Aβ aggregates. Compared to sNEP, our recombinant protein had better brain uptake. The blood half-life of sNEP-scFv8D3 was approximately 9.5 h and it was cleared fast from the brain. Already 6 h post injection, levels in the brain had dropped more than by half. Further studies are needed to determine whether sNEP-scFv8D3 is effectively transported across the BBB and if it can reduce brain Aβ levels in vivo. Conclusions: In the future, sNEP-scFv8D3 or its improved version could be used at the earliest stages of AD to prevent disease progression. Since sNEP-scFv8D3 degrades only small Aβ aggregates it could be combined with another drug targeting larger oligomers. Together they would decrease the total Aβ deposition in brain.

The present literature was reviewed to understand the recent indications of lipid degradation affecting β glucan molecular weight in aqueous solutions, the main topics being oat lipid reactions, oat β glucan, and oat bran/β glucan fortified yogurts, as well as the possible interplay of these three. A non-heat treated, a heat treated, and a heat treated and defatted oat bran concentrate (OBC) were produced, all with ~20% β glucan. OBCs were subjected to a storage trial in dark for 0–12 weeks at 4, 22 and 40 °C. Lipid degradation was followed during storage by assessing volatile compounds (HS-SPME-GC-MS), neutral lipid classes (NP-HPLC-ELSD) and tocopherol and tocotrienol levels (NP-HPLC-FLD) as well as β glucan molecular weights (HP-SEC). Acid milk gels were prepared as a model system for yogurts with added OBCs, and analysed for spontaneous and forced syneresis and textural changes. Lipid oxidation was observed in all OBCs, and hydrolysis in the non-heat treated OBC, but no changes in β glucan molecular weight were observed in the dry stored OBCs. OBC addition caused structural changes in an acid milk gels, the water retaining properties were improved, and the gels were softer and smoother than without added OBCs. Time and temperature affected OBC lipid oxidation and hydrolysis behaviours. Adding OBCs to gels changed gel textures compared to both without vs. with OBCs and adding fresh vs. stored OBCs.

Tutkielmassani tarkastelen, kuinka Ahvenanmaan, Turunmaan ja Uusimaan ruotsinkielisissä murteissa käytetään negaatiota inga verrattuna ruotsin kielen tavallisimpiin negaatioihin int, inte ja it. Tarkastelen tutkielmassani, kuinka informanttien asuinalue, ikä ja sukupuoli näkyvät negaatioiden käytössä. Teoriaosiossa käsittelen sosiolingvistiikkaa ja murteentutkimusta tutkimusalana ja kuinka erilaiset kielenulkoiset tekijät vaikuttavat kieleen. Lisäksi käsittelen Ahvenanmaan, Turunmaan ja Uusimaan murteita sekä negaation inte etymologiaa ja kieliopillista funktiota. Tutkimukseni perustuu puhuttuun ja litteroituun materiaaliin, joka on kerätty puhekorpus Talkoon SLS:n toimesta projektissa Spara det finlandssvenska talet vuosina 2005-2008 sekä vanhemmasta julkaisusta Från Pyttis till Nedervetil. Tutkimuksessa käyttämäni metodi on variaabelianalyysi. Analyysini on määrällinen ja esittelen tuloksia diagrammein ja taulukoin. Tutkimuksessani on 155 informanttia puhekorpus Talkosta. Analyysini osoittaa, että negaatio inga on yleisin Länsi-Turunmaalla ja Itä-Ahvenanmaalla, mutta Uusimaalla negaation esiintyminen on vähäistä ja inga esiintyy lähinnä Itä-Uusimaalla. Informanttien ikä vaikuttaa vaihtelevasti negaatioiden käyttöön. Länsi-Ahvenanmaalla negaatio inga on hieman yleisempi nuorten informanttien keskuudessa, kun taas Itä-Ahvenanmaalla ja Itä-Turunmaalla negaatio inga on yhtä yleinen nuorten ja vanhempien informanttien keskuudessa. Länsi-Turunmaalla inga on yleisempi vanhempien informanttien keskuudessa, kuin myös Itä-Uusimaalla. Analyysini osoittaa, että negaatio inga esiintyy yhtä paljon sekä naisten että miesten keskuudessa Ahvenanmaalla, mutta enemmän miesten keskuudessa koko Turunmaalla sekä Itä-Uusimaalla. Analyysini osoittaa, että eri informanttiryhmiä tarkasteltaessa variaatio negaatioidenkäytössä on suurta. Tästä poiketen itäuusimaalaisten nuorten naisten negaationkäytössä ei näy ollenkaan variaatiota, sillä he käyttävät ainoastaan negaatiota int.

Tämä tutkielma tarkastelee Michael Hardtin ja Antonio Negrin tapaa määritellä väen (multitude) ja yhteisvaurauden (common) käsitteitä trilogian muodostavissa teoksissaan Empire (2001), Multitude—War and Democracy in the Age of Empire ja Commonwealth (2009). Hardtin ja Negrin trilogian eräänä keskeisenä päämääränä voidaan nähdä olevan dekonstruktiivisen ajattelun ylittäminen niin teoriassa kuin praksiksessa ja tämä tutkielma keskittyykin heidän työhönsä pyrkimyksenä postdekonstruktiivisen poliittisen ontologian muotoiluun. Tutkielman ensimmäinen luku tarkastelee dekonstruktiota Jacques Derridan omien tekstien ja näistä esitettyjen tulkintojen pohjalta keskittyen Derridan ajattelun niihin osiin, joilla voidaan nähdä olevan ilmeinen yhteys politiikan teoriaan. Tämä tehdään tarkastelemalla käsitteitä ristiriitaisuus, ratkaisemattomuus, päätös, konteksti, tieto, sekä différance. Derridan ajattelua kontekstualisoidaan poststrukturalismiin filosofisena suuntauksena, sekä tätä lähestymistapaa käyttäviin töihin maailmanpolitiikan oppiaineen kentällä. Ensimmäisen luvun päättää pohdinta Derridan tavasta määrittää ontologiaa, sekä tämän suhteesta marxismiin ja postmarxismiin. Tutkielman toinen luku esittelee Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen teorian hegemoniasta dekonstruktiivisen perspektiivin kanssa yhteensopivana tapana käsitteellistää poliittista toimintaa rakenteiden synnyttämisenä. Myös tämä luku jakautuu keskeisten käsitteiden ympärille, jotka tässä yhteydessä ovat artikulaatio, diskurssi, antagonismi, sekä hegemonia. Toinen luku alkaa kontekstualisoinnilla postmarxismista politiikan teorian kentällä ja maailmanpolitiikankin tieteenalalla ja se päättyy sen pisteen muotoiluun, josta käsin aloitetaan kolmannessa luvussa tehtävä Hardtin ja Negrin teorian analyysi. Kolmannessa luvussa analysoidaan ensin yhteisvaurauden käsitettä Hardtin ja Negrin teoriassa ja päädytään esittämään sen tulevan erittäin lähelle Derridan tekstin, sekä Laclaun ja Mouffen diskurssin käsitteitä. Lisäksi tehdään erottelu yhteisvauruden kenttään ja yhteisvaurauden ilmentymiin. Tämän jaottelun nähdään olevan yhteensopiva Hardtin ja Negrin ajattelun kanssa, mutta toisaalta mahdollistavan myös sen kritiikin. Tämän jälkeen tarkastellaan tapaa, jolla Hardt ja Negri näkevät vallankumouksellisen vapautumisen prosessin syntyvän samaisen yhteisvaurauden päälle ja argumentoidaan tämän prosessin olevan vahvasti yhteneväinen Derridan différance-käsitteellä kuvaamaan merkityksen syntymisen ja muuttumisen prosesseihin. Yhteisvaurauden käsittelyn jälkeen tutkielmassa tarkastellaan väkeä sinä poliittisen organisaation muotona ja subjektina, jonka tulisi kyetä viemään eteenpäin edellä mainittua vapautumisen prosessia, sekä Hardtin ja Negrin tapaa käsitellä demokratiaa sinä päätöksenteon muotona, jonka tulisi hallinoida niin yhteisvaurauden luomista, kuin väen organisaatiotakin. Tutkielmassa argumentoidaan sen puolesta, että Hardtin ja Negrin tapa määritellä näitä kysymyksiä ei ole yhteensopiva dekonstruktiivisen ajattelun kanssa, mutta se ei toisaalta myöskään kykene tarjoamaan vaihtoehtoa hegemonialle poliittista toimintaa kuvaavana logiikkana. Tutkielma päätyy toteamaan, että Hardt ja Negri eivät trilogiassaan kykene suoriutumaan pyrkimyksestään ylittää dekonstruktiivisen ajattelun vaihetta ja toisaalta, että heidän tapansa käsitellä yhteisvaurautta ja väkeä tekee vaikeaksi poliitisen ymmärtämisen hylätessään dekonstruktiivisen poliittisen ontologian.

Polisen, Åklagarmyndigheten och domstolarna är idag under större press än tidigare. Inte minst på grund av den rådande resursbristen inom varje myndighet. Följderna av den kontinuerliga resursbristen syns på flera olika sätt i myndigheternas verksamhet. Som ett verktyg för att klara av den press som dessa myndigheterna möter i sin dagliga verksamhet, har lagstiftaren i förundersökningslagens 3 kap. 10 § stadgat om möjligheten att begränsa förundersökningar. Med förundersökningsbegränsning menas i korthet att förundersökning inte görs, trots att det finns skäl att misstänka att ett brott har begåtts. Förundersökningsbegränsning baserar sig på processekonomiska synpunkter såtillvida att man genom detta förfarande kan rikta de tillgängliga resurserna på ett ändamålsenligt sätt på utredningen av mer krävande brott. Av alla ärenden som inkommit till Åklagarmyndigheten år 2020 bestod 18,85 % av beslut om förundersökningsbegränsning. År 2020 anmäldes över 4500 stycken misstänka ärekränkningar i enlighet med strafflagens 24 kap. 9 § till polisen i Finland men enbart 127 stycken av dessa har lett till ett bötesstraff i domstol. Detta innebär att majoriteten av de anmälda misstänkta ärekränkningarna på sätt eller annat avslutas hos polisen eller på Åklagarmyndigheten. Syftet med denna pro gradu-avhandlig är att utreda, om förundersökningsbegränsning på obetydlighetsgrunden leder till att vissa obetydliga brott i praktiken dekriminaliseras. Som ett processekonomiskt verktyg kan förundersökningsbegränsning vara effektivt och praktiskt trots att förfarandet i allmänhet inte är så välkänt. I ljuset av tillgänglig statistik bör kriminaliseringen av ärekränkning i Finland granskas. Kriminaliseringen som den är idag är exceptionell i jämförelse med de andra nordiska länderna. I Norge är ärekränkning dekriminaliserat och i Sverige har åklagaren som huvudregel inte åtalsrätt i ärekränkningsbrotten.

Den rådande uppfattningen i fordringsrättsdoktrin har varit att enbart mellanmannen kan sluta avtalet självkontraktuellt. Då har det varit fråga antingen om dubbelrepresentation d.ä. kombination eller självinträde. Nyligen har emellertid högsta domstolen i Finland betraktat även det i egentlig bemärkelse självkontraherade avtalet d.ä. avtalet utan medverkan av mellanmannen som möjlig i sitt prejudikat HD 2005:13. I avgörandet tolkade högsta domstolen delägarnas jordlegoavtal så att samtliga delägare som legogivare hade hyrt ut deras gemensamma fastighet till en av dem som legotagare, något som föranledde därtill att denna sist nämnda uppträdde som legogivare och -tagare i samma egenskap. Denna tolkning möjliggjorde att jordlegorätten kunde inskrivas i lagfart- och inteckningsregistret enligt 14 kap. 1 § 1 mom. 1 punkten i jordabalken där stadgades att inskrivningen får ske av rättighet som gäller en fastighet i någon annans ägo. Forskningsspörsmål, vartill prejudikatet därmed gav anledning, kom att vara, om det i egentlig bemärkelse självkontraherade avtalet verkligen kan föreligga i det avseende som framgår av avgörandet. Som existensspörsmål studerades forskningsföremålet med substansdogmatikens metodik som kompletterades med funktionsdogmatiska metoder. Rättssystemet grundar sig på gestaltning av rättsförhållanden som uppstår i sin enklaste form därigenom att den ena personen är förpliktad och den andra berättigad gentemot varandra. Rättsförhållandets nödvändiga beståndsdelar utgör därför alltid begreppet rättighet och skyldighet samt bägges subjekt. Accessoriska beståndsdelar är ett rättsobjekt, en juridisk handling och ett juridiskt tillstånd. Dessa accessoriska beståndsdelar kommer till synes i sak- och fordringsrättssystemet så att den kroppsliga saken som rättsobjekt definierar det förra och rättshandlingen vid sidan av deliktet det senare. Både rättsobjektet och den juridiska handlingen åvägabringar rättsförhållandet mellan personerna. I sakrättssystemet uppstår rättsförhållandet, tredjemansförhållandet, av ens omedelbara rättsliga herravälde över saken och andras icke-delaktighet i detta rådande, medan i fordringsrättssy-stemet följer rättsförhållandet, två- eller flerpartsförhållandet, av ens direkta juridiska handling gentemot annan och denna senares vilja att p.g.a. den sagda handlingen grunda skuldförhållandet med den förra. I samäganderättsförhållandet förmår en delägare emellertid inte nyttja saken exklusivt eftersom denna samma rätt tillkommer också de övriga delägarna. Först med stöd av jordlegorätt, som såsom begränsad sakrättighet har företräde i förhållande till äganderätten, kan delägaren till fastigheten nå detta mål. Dess stiftande förutsätter åter avtalet mellan delägarna, vartill övriga delägare måste samtycka eftersom avtalet inbegriper hela äganderätten till saken. Frågan är nu, om legotagaren som delägare måste samtycka avtalet också i egenskap av legogivare. Detta är inte möjligt, eftersom personen inte kan vara både förpliktad och berättigad av samma rättsgrund. Ens rättighet är ju i spegelbild annans skyldighet. Avsaknaden av den person som vore förpliktad eller berättigad i ovan anfört avseende orsakar att det i egentlig bemärkelse självkontraherade avtalets väsen är icke-existerande. Personen kan inte särskilja två begreppsligen varandra motsvarande rättsställningar, t.ex. legogivar- och -tagarställningarna, från sig själv för att konstituera avtalet genom dessa rättsställningar. Jordlegoavtalet mellan delägarna i det avseende som framgår av avgörandet HD 2005:13 måste förstå så att tre delägare som legogivare hyrt ut fastigheten till den fjärde som legotagare. Denna sist nämnda behöver inte uppträda som legogivare i avtalet, eftersom hon enkelt utövar till ägaren hörande makt, kompetensen att stifta särskilda sakrättig-heter, i avtalsslutande, varför jordlegorätten kan inskrivas i registret därefter hon ingått avtal med de övriga delägarna. Hon har ju fått förvärvsgrunden till jordlegorätten, eftersom rättigheten täcker samtliga intellektuella andelar, d.ä. hela äganderätten till saken.

Statliga policydokument och stadsstrategier innehåller ofta förslag till lösningar för problemet social marginalisering, men trots förbättringsförslagen består och till och med tilltar den sociala marginaliseringen under vissa tidsperioder. I förorten kan den nära sammanflätningen av social och urban marginalisering urskiljas i form av segregering. Delaktighet är ett aktuellt och flitigt använt begrepp, som under de senaste åren använts som ett medel till att aktivera, inkludera och engagera medborgare. Avhandlingens syfte är att kritiskt granska hur socialt marginaliserade grupper och förorten representeras i materialet och hur delaktighet produceras som en lösning till social marginalisering. Materialet består av statliga policydokument och Helsingfors stadsstrategier som är publicerade mellan åren 2015-2022. Avhandlingens teoretiska referensram består av Imogen Tylers (2020) teori om stigmatisering och kategorisering av utsatta människogrupper, Mitchell Deans (2009) teori om governmentality baserad på Michel Foucaults tidigare teori och Loïc Wacquants (2008; 2009) insikter till problemförorten och nyliberal styrning. Som metodansats tillämpas Carol Bacchis (2009) What´s the problem represented to be? (WPR). Metoden är inspirerad av Michel Foucaults governmentality, mentaliteten bakom styrning, och diskursanalys. Metoden bygger på en lista frågeställningar som appliceras på materialet som skall analyseras. På detta sätt kan underliggande problemrepresentationer urskiljas. WPR bygger på antagandet att vi inte styrs enbart av policy, utan också av de problematiseringar som omger ”problemet” i fråga. De centrala resultaten var att problematiseringar av det som ämnades hittades en lösning till styrde dokumenten och att delaktighet aktivt producerades som en lösning till de olika formerna av social marginalisering. Kategoriseringen av utsatta människogrupper kunde ses fungera stigmatiserande och begränsande och styrningen i sig ur ett kontrollsyfte.

Kaupallinen ilmaliikenne on toimialana kehittynyt nopeasti, ja lentäminen on tänä päivänä varsin arkipäiväinen matkustusmuoto. Euroopan unionissa markkinoiden vapautuminen kilpailulle on lisännyt merkittävästi alan toimijoiden lukumäärää ja samalla, matkustajien iloksi, alentanut lentomatkustuksen kustannuksia. Lentoyhtiöiden näkökulmasta tarkasteltuna tilanne on kuitenkin muodostunut monella tapaa ongelmalliseksi. Lisääntynyt kilpailu markkinoilla on yhdessä toimialalle perinteisten ja tyypillisten epävarmuustekijöiden kanssa saattanut monet lentoyhtiöt vakaviin taloudellisiin vaikeuksiin. Samanaikaisesti voimakkaasti kasvaneet liikennemäärät ovat ruuhkauttaneet ilmatilan ja lisänneet liikenteen epäsäännöllisyystilanteita. Lentojen viivästykset, peruutukset ja muut epäsäännöllisyystilanteet kuuluvat kiinteänä osana lentomatkustajan arkeen. Tässä haastavassa tilanteessa lentomatkustajien asemaa ja oikeuksia turvaavat niin lentoyhtiöiden kuljetussopimukset, vapaaehtoiset sitoumukset, unionisääntely kuin kansainväliset yleissopimuksetkin. Käsillä olevassa tutkimuksessa mielenkiinnon kohteena on viivästys matkustajan ilmakuljetuksessa Euroopan unionissa. Tutkimuksen ote on de lege lata -tutkimukselle tyypillisesti pääosin oikeusdogmaattinen eli lainopillinen; nojautuen kuitenkin paikoin niin oikeusvertailevaan, oikeustaloustieteelliseen, oikeushistorialliseen kuin oikeuspoliittiseenkin metodiin. Tutkimuksen keskiössä on unionisääntelyä konkretisoiva ylivarausasetus (EY) 261/2004 ja siihen perustuva matkustajan oikeus vakiokorvaukseen lennon viivästyessä. Vakiokorvaus on korvausmuotona omalaatuinen, eikä lentomatkustajan tarvitse sen yhteydessä näyttää viivästyksen aiheuttaman vahingon määrää tai sitä, että minkäänlaista vahinkoa ylipäänsä on edes aiheutunut. Tutkimus selvittää vakiokorvauksen syntyedellytykset, velvollisuuksien sisällön sekä ne edellytykset, joiden täyttyessä lentoyhtiö tästä ylivarausasetukseen perustuvasta velvollisuudestaan vakiokorvauksen suorittamiseen vapautuu. Keskeinen kysymys koskee sääntelykokonaisuuden kohtuullisuutta ja sitä, ovatko unionissa omaksutut sääntelyratkaisut perusteiltaan kritiikin kestäviä ja ylipäänsä hyväksyttäviä. Vaikka tutkimus keskittyy unionin viivästyssääntelyyn, ei sen käsitteleminen muusta sääntely-ympäristöstä irrallisena ole kuitenkaan tarkoituksenmukaista. Näin ollen, vaikka varsinaisena mielenkiinnon kohteena onkin ylivarausasetus ja sen viivästyssääntely, ei muun normiston, ennen kaikkea kansainvälisten yleissopimusten ja ensisijassa Montrealin yleissopimuksen, viivästyssääntelyä voida tutkimuksessa sivuuttaa. Tutkimus osoittaa, että ylivarausasetukseen perustuva vakiokorvaus syntyy asetuksessa täsmällisesti määritettyjen aikarajojen täyttyessä. Vakiokorvauksen osalta vastuuperusteessa on kyse eräänlaisesta kvalifioidusta viivästyksestä. Ylivarausasetuksessa omaksutut aikarajat osoittautuvat tarkastelussa kohtuullisiksi ja perustelluiksi. Yhtä lailla niiden käyttäminen on sääntelyn tavoitteet huomioiden oikeutettua. Ylivarausasetus ottaa asianmukaisesti huomioon ilmakuljetuksen erityispiirteet – tämä konkretisoituu vastuuperusteen osalta selvästi mm. siinä, että sopimuksenmukainen suoritus sallii lentoyhtiöille kohtuullisena pidettävät poikkeamat, toleranssin, aikataulunmukaisista lähtö- ja saapumisajoista. Vakiokorvauksen määrän tarkastelu osoittaa ylivarausasetuksen suurimman ongelmakohdan. Ylivarausasetukseen perustuvan vakiokorvauksen suuruus kyllä vaihtelee viivästyneen lennon pituuden mukaan, mutta vakiokorvauksen määräytymisperuste ei ota millään tavoin huomioon sitä, kuinka paljon viivästynyt matkustaja on lennostaan lentoyhtiölle maksanut. Sääntelyratkaisu on erikoinen, sillä niin rautatie- kuin sisävesi- ja meriliikennettäkin koskevissa unioniasetuksissa lipusta maksettu hinta vaikuttaa suoraan viivästystilanteissa suoritettavan vakiokorvauksen määrään. Ylivarausasetuksessa vakiokorvauksen määräytymisperuste johtaa helposti ongelmalliseen tilanteeseen vahingonkorvausoikeudelle ominaisen rikastumiskiellon -periaatteen näkökulmasta. Ongelmallinen määräytymisperuste on myös kilpailuoikeudellisesta näkökulmasta tarkasteltuna asettaen lentoyhtiöt vaikeaan ja epäoikeudenmukaiseen tilanteeseen suhteessa muihin kuljetusmuotoihin. Yhtä lailla vakiokorvausjärjestelmä kohtelee epäoikeudenmukaisesti eri periaattein lentolippujaan hinnoittelevia lentoyhtiöitä – ongelma korostuu nk. perinteisten ja halpalentoyhtiöiden välillä. Merkittävä periaatteellinen ongelmakohta liittyy myös ylivarausasetuksen ja Montrealin yleissopimuksen väliseen suhteeseen. MYS:n 29 artiklan mukaisesti viivästyksen perusteella ei käytännössä tulisi voida tuomita rangaistuksenluonteisia, varoittavia tai vahingon määrän ylittäviä korvauksia. Ylivarausasetuksen vakiokorvaus on kuitenkin monella tapaa tulkittavissa näiden MYS:ssa asetettujen rajoitusten ja periaatteiden vastaiseksi. Vapautumisperusteen osalta tutkimus vahvistaa vallitsevaa käsitystä siitä, että sääntely on monin paikoin sekavaa ja tulkinnanvaraista. Ylivarausasetuksen osalta vakiokorvausvastuusta vapautuminen edellyttää, että lentoyhtiö osoittaa viivästyksen aiheutuneen poikkeuksellisesta olosuhteesta, jota se ei ole voinut välttää, vaikka kaikkiin kohtuudella edellytettäviin toimenpiteisiin olisi ryhdytty. Ylivarausasetuksessa omaksutun vastuumuodon tarkastelu osoittaa sillä olevan yhtäläisyyksiä niin force majeure -poikkeuksella varustettuun ankaraan vastuuseen kuin kontrollivastuuseenkin. Ylivarausasetuksen sääntely- ja tulkintaratkaisujen tarkastelu vahvistaa käsitystä siitä, että kontrollivastuu ja sille ominaiset periaatteet ovat valtaamassa yhä enenevässä määrin alaa yleisenä periaatteena elinkeinotoiminnan sopimusympäristössä. Yhtäkaikki, ylivarausasetuksen vapautumisperuste ja sen osatekijät ovat alttiita erilaisille tulkintaongelmille. Eurooppaoikeuden moninaiset ja paikoin ennakoimattomiksi osoittautuvat tulkintaperiaatteet vain korostavat tunnistettavia soveltamisongelmia. Lentoyhtiöiden näkökulmasta tarkasteltuna vastuu muodostuu ankaraksi ja vastuusta vapautumiselle asetettavat edellytykset ovat vaikeasti täyttyviä. Tutkimus osoittaa EU-tuomioistuimen tulkitsevan vapautumisperusteita ratkaisukäytännössään korostetun suppeasti. Tutkimus osoittaa ylivarausasetuksen viivästyssääntelyn monin paikoin epäonnistuneeksi ja sen tarvitsevan välitöntä uudistamista. Sääntelyratkaisuissa tehdyt virheet eivät kuitenkaan muuta muuksi sitä tosiasiaa, että matkustajien suojaksi tarvitaan oikeudellista, pakottavaa sääntelyä. Lentoyhtiöiden vapaaehtoiset ja itseohjautuvat käytännöt eivät riitä varmistamaan tyydyttävää matkustajien suojatasoa. Nykymuodossaan voimassa olevan sääntelyn kustannukset muodostuvat lentoyhtiöille kuitenkin kohtuuttomiksi. Tosin nämäkin kustannukset ohjautuvat viime kädessä tavalla tai toisella aina lopulta lentomatkustajien kannettaviksi.

Tutkielmassa tarkastellaan sukupuolirepresentaatioita ranskan kielen oppikirjoissa. Kohdeaineistona on kaksi Otavan julkaisemaa ranskan alkeisoppikirjaa, Voilà ! 1 Textes sekä J’aime 1. Aikaisemmat oppikirjatutkimukset ovat osoittaneet, että stereotyyppisillä sukupuolikäsityksillä on vankka asema koulumaailmassa: heteronormatiivisuus on itsestäänselvyys ja sukupuolen moninaisuus lähes vaiettu aihe. Ihmisoikeudet-käsitteen ranskankielinen ilmaisu on droits de l’homme, jossa ihmistä kuvaa polyseeminen sana homme, joka merkitsee myös miestä. Näennäisesti neutrista ilmaisusta on vaikea päätellä, kuuluvatko oikeudet myös naisille. Kielenkäyttö on poliittista ja vallan väline. Feministiseen tutkimusotteeseen kuuluu myös yksilön identiteettiin vaikuttavien yhteiskunnallisten valtasuhteiden tutkiminen. Sukupuolten tasa-arvo ei ole yhteiskunnasta erillinen ilmiö, vaan muiden hierarkkisten kategorioiden kuten iän, etnisyyden, seksuaalisen suuntautumisen, vammaisuuden tai sosiaaliluokan yhdistelmä. Oppikirjat kuvaavat ympäröivää maailmaa jostakin valitusta näkökulmasta, ja vastuu niiden sisällöstä on lähinnä oppikirjailijoilla ja osittain kustantajilla. Ohjeista ja säädöksistä huolimatta koulujen käytänteet sekä opetusmateriaalit, joihin opettajat vahvasti tukeutuvat, vaikuttavat nk. piilo-opetussuunnitelman mukaisesti: sukupuoli- ja tasa-arvokysymyksien stereotypioita pikemminkin vahvistetaan kuin puretaan. Tutkimuksessa selviää, että vaikka lukion uuden opetussuunnitelman (2016) mukainen oppikirja J’aime 1 onkin huomattavasti edistynyt lukumäärällisen ja osittain laadullisenkin tasa-arvon (mm. heteronormin purkaminen) huomioonottamisessa, kieliopillisen androsentrisyyden purkaminen säilyy haasteena.

1900-luvun lähestyessä loppuaan länsimainen demokratia ja poliittinen elämä olivat tulleet murroksen eteen. Perinteiset poliittisen osallistumisen muodot olivat alkaneet menettää vetovoimaansa kansalaisten silmissä, teknologisen kehityksen – erityisesti internetin – tarjotessa samaan aikaan uusia kanavia ja keinoja kansalaislähtöiselle poliittiselle keskustelulle ja toiminnalle. Edustuksellisen demokratian nähtiin ajautuneen kriisiin ja sen murenevan legitimiteetin paikkaamiseen alettiin etsiä vastauksia niin uudesta teknologiasta kuin demokratiateorian yhdeksi keskeisimmäksi suuntaukseksi 1990-luvulla nousseesta deliberatiivisesta demokratiasta. Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee yhdessä näitä kahta demokratian 'pelastajaksi' esitettyä ajatusta: deliberatiivisen demokratian teoriaa sekä verkkoa poliittisen keskustelun areenana. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitä deliberatiivisen demokratian teoria voi tarjota verkon eri julkisuusareenoilla käytävän poliittisen keskustelun tutkimukselle. Tutkielmassa kuvataan, millaiset lähtökohdat deliberatiivisen demokratian teoria antaa verkkokeskustelujen yhteiskunnallisen merkityksen ja demokraattisen arvon analysoinnille ja arvioimiselle, sekä tarkastellaan teorian soveltamiseen liittyviä haasteita. Samalla pohditaan, millainen keskustelu ylipäänsä on demokratian kannalta merkittävää. Miten deliberatiivisen demokratian ytimen muodostava ideaali julkinen keskustelu, deliberaatio, tulisi määritellä? Aihetta lähestytään tutkielmassa teoreettisesti: deliberatiivisen demokratian alla esitettyjä näkemyksiä kriittisesti tarkastellen ja vertaillen, teoriaa problematisoiden sekä vaihtoehtoisia näkökulmia esiin nostaen. Deliberatiivisen demokratiateorian eri haarojen edustajat sekä teorian kriitikot asetetaan vuoropuheluun, jonka kautta esiin nousevat niin teorian edut kuin sen ongelmakohdat. Deliberatiivisen demokratian teoria nostaa demokratian tärkeimmäksi ominaisuudeksi kollektiivista päätöksentekoa edeltävän julkisen keskustelun ja harkinnan. Tutkielmassa lähdetään liikkeelle tarkastelemalla julkisen keskustelun roolia demokratian historiassa ja demokratiateoreettisen keskustelun eri vaiheissa; tätä kautta hahmottuvat deliberatiivisen demokratian teoreettiset juuret ja lähtökohdat. Deliberatiivisen demokratiateorian muotoutumiseen ovat vaikuttaneet erityisesti John Rawls ja Jürgen Habermas, joiden ajatukset saavat keskeisen sijan myös tässä tutkielmassa. Rawlsin ja Habermasin ajatusten pohjalta deliberatiivista demokratiaa on kehitellyt edelleen joukko toisen polven teoreetikkoja, joita tässä tutkielmassa edustavat mm. Amy Gutmann & Dennis Thompson, Jane Mansbridge ja John S. Dryzek. Deliberatiivisen demokratian haastajana esiin nostetaan Chantal Mouffen ja Bonnie Honigin edustama agonistinen demokratiakäsitys, kuin myös Iris Marion Youngin ja Lynn M. Sandersin esittämät kriittiset näkemykset. Keskeisenä näkökulmana verkon poliittisen keskustelun tarkasteluun toimii puolestaan Deen Freelonin esittämä moninorminen viitekehys. Julkisen keskustelun merkitystä korostava deliberatiivinen demokratia tarjoaa kiinnostavan näkökulman verkon julkisen keskustelun tarkastelulle. Deliberatiivisen demokratiateorian esittämät ihanteet – muun muassa julkisen keskustelun rationaalisuus, argumentatiivisuus ja konsensushakuisuus – muodostavat pohjan normistolle, jonka avulla verkkokeskustelujen luonnetta voidaan arvioida. Nämä samat ideaalit muodostuvat kuitenkin myös teorian ongelmakohdiksi. Paitsi että monet teoreetikot ovat kyseenalaistaneet deliberatiivisen demokratian kuvaamien ideaalien tavoiteltavuuden ylipäänsä, on normatiivisten ideaalien suhde verkon eri foorumeilla todellisuudessa tapahtuvaan keskusteluun myöskin ongelmallinen. Liian tiukka sitoutuminen deliberatiivisiin ideaaleihin jättää huomiotta muut verkkokeskusteluille ominaiset ja demokratian näkökulmasta yhtälailla olennaiset kommunikaation muodot: yhteisöllisyydestä ja yhteistyöstä kertovan kommunitarismin sekä vapaata mielipiteenilmaisua kuvaavan individualismin. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että deliberatiivisen demokratian teoriaan perustuva viitekehys on liian kapea verkon julkisen keskustelun analyysiin. Laajentamalla deliberaation perinteistä määritelmää sekä ottamalla mukaan kommunikaation yhteisöllisyyttä ja individualismia kuvaavat normit, verkon poliittisesta keskustelusta on mahdollista saada kattavampi kuva. Deliberatiivisen demokratiateorian kriittisen tarkastelun kautta muotoutuu viitekehys, joka ei rajoitu ainoastaan yhteen julkisen keskustelun muotoon, rationaalisena argumentointina ymmärrettyyn deliberaatioon, vaan pyrkii kuvaamaan laajemmin verkossa tapahtuvan kansalaiskeskustelun luonnetta ja tuomaan esiin sen koko demokraattisen potentiaalin.