Browsing by discipline "Musicology"

Tämä tutkielma on tapaustutkimuksellinen lähestyminen musiikkiteknologian kehitykseen ja sen vaikutuksiin populaarimusiikissa. Tutkielma käsittelee kitaravahvistimien mallinnusteknologiaa sekä teknologisten toteutusten, historian, vastaanoton että käyttökokemusten näkökulmasta. Suosituimmat kitaravahvistimet on toteutettu pitkälti putkiteknologialla. Digitaalimallinnuksilla on toistaiseksi pyritty lähinnä toisintamaan perinteisempiä sointi-ihanteita mallintamalla suosittuja vahvistimia. Ensimmäiset digitaaliteknologiaa hyödyntävät vahvistimet, kitaraprosessorit sekä liitännäiset tulivat markkinoille 1990-luvulla, ja näiden osuus musikkituotannossa on lisääntynyt kasvavassa määrin muun muassa taloudellisista ja käytännöllisistä syistä. Teknologian ja kehityksen näkökulmasta lähteinä on käytetty alan tutkimuskirjallisuutta. Vastaanoton analyysin osalta aineistona on käytetty muusikoille ja harrastajille suunnattuja lehtiarvosteluja ja internetkeskustelua 2000-luvun taitteesta, sekä vuosina 2017–2018 tehtyjä musiikkiammattilaisten haastatteluja. Analyysissa on sovellettu sisällönanalyysin menetelmiä, ja hyödynnetty pääasiassa kvalitatiivista, mutta soveltuvilta osin myös kvantitatiivista analyysia. Digitaaliteknologian ja vanhemman analogiteknologian välisistä eroista käytävää keskustelua on tarkasteltu sekä käyttäjien mielipiteiden valossa, että tutkimuskirjallisuutta hyödyntäen. Analyysin tulokset kertovat siitä, kuinka eri teknologioiden suosimiseen liittyy useita syitä teknofobiasta uuden teknologian ihannointiin, sekä kitaristien sointi-ihanteiden konservatiivisuudesta musiikkiammatin ylläpitämisen haasteisiin. Uudempi teknologia vaikuttaa aina omalta osaltaan uusien sointi-ihanteiden ja musiikillisten käytäntöjen syntyyn. Laajemman kehityksen kontekstissa digitaaliteknologia samaan aikaan demokratisoi että homogenisoi populaarimusiikin muokkaantumista, kun laitteiden esiasetukset tulevat yhä useampien käyttäjien saataville. Noin 20 vuoden takaiset musiikkilehdistön laitearviot ja käyttäjien käymät internetkeskustelut eivät ole suoraan verrattavissa myöhemmin tehtyihin haastatteluihin. Tuloksia vertaamalla voidaan silti nähdä, että vaikka digitaalimallinnukset ovat kehittyneet huomattavasti niiden ensimmäisistä toteutuksista saakka, myös analogiteknologialla on yhä vahva kannattajakuntansa. Eri musiikkiteknologioiden suosimisen taustalla on siten nähtävissä eräänlainen arvojärjestelmä, joka ei ole suoraan palautettavissa ainakaan niin sanottuun kovaan teknologiseen determinismiin. Musiikkiteollisuudessa on havaittavissa laitevalmistajien, median ja muusikoiden symbioosi, joka ruokkii populaarimusiikin kehitystä yhä suuremman kulutuksen suuntaan.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee lastenmusiikkia, siihen liitettäviä piirteitä, ja suomalaista lastenmusiikki-kulttuuria. Lastenmusiikki ja lastenmusiikkikulttuuri liittyvät yleisemmin koko lastenkulttuurin kenttään. Lastenmusiikin määrittely on haastavaa. Käsitteenä se on epämääräinen, sillä lastenmusiikkia ei voi lokeroida yksittäiseksi musiikkityyliksi tai -kulttuuriksi. Musiikillisten seikkojen lisäksi lastenmusiikkiin liittyy yhteiskunta ja lapsen asema yhteiskunnassa. Samoin lastenmusiikkiin liittyy oleellisesti aikuisen ja lapsen suhde, jonka tiedostaminen luo tärkeän pohjan lastenmusiikkikulttuurille. Lapsille suunnattu kulttuuri on aikuisten tekemää kulttuuria lapsille. Käsitykset lapsesta vaikuttavat aina aikuisten tekemään lastenkulttuuriin ja siihen, millaiseksi se muodostuu. Pro gradu -tutkielmassani pohdin lastenmusiikkia koskevia käsityksiä, vaatimuksia, olettamuksia ja toiveita. Olen pyrkinyt etsimään erilaisia vastauksia kysymykseen ”mitä lastenmusiikki on?” ja ”millaista lastenmusiikin pitää olla?”. Tutkimani osa-alueet ovat nousseet lastenmusiikkikulttuuria ja lastenkulttuuripolitiikkaa koskevasta aineistoista. Lisäksi Konserttikeskus ry:n konserttien kuvaukset ovat toimineet lähteinä, kun olen kartoittanut lapsille suunnattujen konserttien tyyppillisiä piirteitä. Lastenmusiikkiin liitetään usein korkean laadun vaatimus. Laatu voi liittyä esitystapaan, konsertin tuotannollisiin vaatimuksiin, tai lapsille suunnatun musiikin säveltämiseen. Lastenmusiikkiin usein liitetty osallistavuus voi tukea lapsen kokemuksellista osuutta musiikkitoimintaan ja antaa hänelle mahdollisuuden olla mukana luomassa uutta. Osallistaminen voi toisaalta myös saada lapsen innostumaan näennäisesti konsertista. Musiikin positiivinen merkitys lapselle ja lapsen oikeus kulttuuriin, myös musiikkiin on tiedostettu, ja sitä koskevia lausumia ja tavoitteita on kirjattu lastenkulttuuripoliittisiin mietintöihin. Silti lasten oikeudet tulla osalliseksi esimerkiksi musiikista kulttuuritoiminnan tai harrastuksen kautta, eivät toteudu käytännössä tasapuolisesti. Konserttikeskus ry:n toiminnan seurauksena noin 200000-250000 lasta pääsee osalliseksi elävän musiikin konsertista vuodessa. Konserttikeskus ry:n lukuvuoden 2016-2017 konserttikuvauksista on mahdollista tutkia lastenkonserttien piirteitä, joista aikuinen ajattelee lapsen olevan kiinnostunut. Kuvausten suosituin lastenkonsertin musiikkityyli on kansanmusiikki, ja esitys kuvataan useimmiten tunnelmaltaan riemukkaaksi, iloiseksi tai vauhdikkaaksi. Rauhallinen, pelkkään musiikkiin nojaava konsertti ei esittäydy kuvausten perusteella lapsille suunnattujen konserttien joukossa erityisen suosittuna. Konserttikuvauksista nostetut seikat herättävät ajatuksia siitä, millä periaatteella lasten musiikkia tuotetaan. Kaikessa lapsille suunnatussa musiikkitoiminnassa tulisi ottaa huomioon lasten oma musiikkitekeminen ja -kulttuuri, sekä huomioida lapsen kyky vastaanottaa ja kokea musiikkia. Lastenmusiikkikulttuuria tuottavilla aikuisilla tulisi olla tietoisuus ja ymmärtämys lapsen omaehtoisesta musiikkitoiminnasta, kokemusmaailmasta ja kiinnostuksesta.

Tutkielmani lähtökohtana on ollut vuoden 1966 massakulttuuridebatti, joka käytiin pääasiassa suomalaisten sanomalehtien sivuilla. Sen tutkimiseen päädyin proseminaarityön kautta, joka käsitteli säveltäjä Seppo Nummea kulttuurivaikuttajana. Massakulttuuridebattia on tutkittu jo aikaisemmin (Rautiainen, Aho). Vertailen keskustelun ja kulttuuri-ilmapiirin silloista tilannetta nykyiseen ja vertailukohteena toimii revyytuotanto, joka valmistui marraskuussa 2016 Kotkan kaupunginteatteriin. Raportoin tämän revyyprojektin työprosessista ja reseptiosta. Reseptiota havainnoin sekä esityksien aikana yleisötutkimuksena, että lehdistössä ensi-illan jälkeen. Haastattelin tutkimusta varten revyyn käsikirjoittajia, kapellimestaria sekä ohjaajaa. Teoreettisen taustan työlleni antavat sosiologiset teoriat, ennen kaikkea diskurssianalyysi ja Pierre Bourdieu’n distinktioteoria. Näissä teorioissa tarkastellaan toimintaa ja sen motiiveja kulttuurin kentillä. Tärkeänä tapana muodostaa erontekoja eli distinktioita on keskustelu siitä mikä on hyvää taidetta ja mikä ei. Tässä pelissä on medialla ja kritiikillä tärkeä rooli ja valta-asema. Sosiaalisen median aikakautena ammattikritiikki on saanut osin luovuttaa asemiansa blogien kirjoittajille. Suurimmaksi muutokseksi kulttuurin kentällä viidenkymmenen vuoden aikana hahmottuu internetin ja sosiaalisen median nousu vahvaksi toimijaksi ja määrittäjäksi. Toisaalta samalla kollektiivisen, todellisen kohtaamisen merkitys teatteriesityksessä korostuu. Sosiaalisen median kulttuurin tuntemisesta on tullut myös yleisöä jakava elementti, kun se määrittää asioita, jotka kaikkien katsojien oletetaan tuntevan ja tietävän. Musiikin kasvatusperinne on myös muuttunut. Keskustelu taiteen ja viihteen distinktioista on vaihtunut keskusteluksi siitä, mikä myy parhaiten ja on median avulla saavuttanut hallitsevan aseman sosiaalisenmedian kentässä.

Pro gradu -työssäni paneudun monipuolisen musiikin ammattilaisen, Lasse Mårtensonin, uraan ja tuotantoon hänen henkilökuvansa kautta. Keskityn Mårtensonin uran ja tuotannon keskeisimpiin teoksiin sekä hänen uransa käännekohtiin. Selvitän myös taiteilijan omia näkemyksiä ja pyrin löytämään yhtymäkohtia niiden ja hänen tuotantonsa välillä. Tutkielmani kattaa Lasse Mårtensonin elämän aina syntymävuodesta tähän päivään. Tutkielmani pohjautuu pääasiassa muistinvaraiseen tietoon eli tekemiini haastatteluihin sekä muiden aiemmin tekemiin Lasse Mårtensonin haastatteluihin. Lisaksi käytän lähteiinä musiikin hakuteoksia, lehtiartikkeleita, nuotteja sekä Yleisradion arkiston ja Suomalaisen Musiikin Tiedotuskeskuksen nauhoituksia. Tutkimukseni on kvalitatiivista tutkimusta, mikä soveltuu hyvin elämänkertatutkimuksen tutkimusaspektiksi. Työn analyysiosuudessa perehdyn Lasse Mårtensonin elokuvamusiikin sävellyksiin käyttäen Anahid Kassabianin ja Claudia Gorbmanin elokuvamusiikin analyysimenetelmiä. Analyysi selvitti Mårtensonille elokuvamusiikin säveltäjäna tyypillisia piirteitä: elokuvan tarinaa kunnioittavan sävellystyylin ja hiljaisuuden merkityksen osana sävellyskokonaisuutta. Tutkimus toi esille sanoitukseen ja alkuperäiskieleen pohjautuvan sävellystyön merkityksen Lasse Mårtensonille sekä suomenruotsalaisuuden ja merellisyyden keskeisen aseman hänen tuotannossaan. Lisäksi tämä suppea tutkielma kuvaa Mårtensonin urakehityksen jazzmuusikosta klassisen musiikin säveltäjäksi.

Leevi Madetoja (1887–1947) sävelsi oopperoiden ja orkesterimusiikin ohessa miltei 50 säestyksetöntä mieskuorolaulua. Niistä valtaosa syntyi ennen vuotta 1933, jolloin mieskuoro Ylioppilaskunnan Laulajat (YL) julkaisi Madetojan 34 teosta yhtenäisenä kokoelmana. Säveltäjä oli itse mukana toimitustyössä muokaten ja korjaten teoksiaan kokoelmaa varten. Vuoden 1933 julkaisusta tuli myöhempiäkin painoksia ja nuottikokoelmia määrittelevä kokonaisuus, niin että 2000-luvulle asti Madetojan mieskuoromusiikin julkaisut ovat suurelta osin pohjautuneet YL:n kokoamaan niteeseen. Varhaiset, alkuperäisiin käsikirjoituksiin pohjautuvat, painokset unohtuivat ajan myötä. Esimerkiksi vuonna 1989 YL:n julkaistessa täydennetyn Madetoja-nuottikokoelman otti se kirjan rungoksi 1930-luvulla julkaistut 34 kappaletta lähes sellaisenaan. Tämän tutkimuksen saattoi alulle uuden Madetoja-nuottikokoelman tarve edellisen painoksen loputtua. Tulevan kriittisen edition on tarkoitus pohjautua Madetojan mieskuorolaulujen varhaisversioihin, joten päälähteet on etsittävä käsikirjoitusten ja varhaisten painosten joukosta. Pro gradu -tutkielmani pyrkii selvittämään kaikkiaan 39 teoksen julkaisuhistorian ajalta ennen YL:n kokoelmaa – muutama Madetojan nuoruudentöistä jäi kokoelman ulkopuolelle. Teosten sävellys- ja julkaisuhistoriaa tutkimalla arvioidaan käsikirjoitusten ja varhaisten painosten roolia lähdeketjussa. Pro gradu -tutkielmassa esitellään lyhyesti musiikkifilologian historia sekä erilaisia tutkimustraditioita, mihin kuuluvat päälähteen valintaan liittyvät kysymykset sekä käsikirjoitusten luokittelu käyttötarkoituksensa ja toisaalta ulkoasunsa mukaan. Lähteiden välistä sukulaisuutta tutkitaan ennen kaikkea Karl Lachmannin kehittelemän genealogisen menetelmän avulla. Sen ytimessä on yhteisten virheiden tunnistaminen. Pelkistetysti tämä tarkoittaa, että mikäli kahta lähdettä yhdistää samanlainen virhe, niiden voidaan olettaa polveutuvan samasta lähteestä. Toisessa luvussa käsitellään myös filosofisia kysymyksiä, joita aineettoman teoksen ja konkreettisen dokumentin välisen suhteen tutkimiseen on liitetty. Kolmannessa luvussa musiikilliset lähteet jaotellaan julkaisuhistorian perustella, minkä lisäksi nimetään tärkeimmät nuottikokoelmat Madetojan elinajalta ja kuvaillaan lähteiden arviointiin vaikuttavia biografisia lähteitä, kuten kirjeenvaihtoa ja teosluetteloita. YL oli Madetojan uran alkuvaiheessa hänen mieskuoromusiikkinsa aktiivisin kustantaja, ja kuoron suosima nuottipaino Sävel Oy:n näyttää vaikuttaneen suuresti Madetojan nuottien ulkoasuun ja sisältöönkin 1910-luvun alkupuolella. Toinen merkittävä YL:n yhteistyökumppani tuolla vuosikymmenellä on ollut Puromiehen kirjapaino. Oma erityinen roolinsa on ollut myös esitystarkoitukseen valmistetuilla litografioilla, jotka usein ovat teosten ensipainoksia mutta mielestäni jäljennöksinä epätarkkoja. Kaikista teoksista ei käsikirjoitusmateriaalia ole säilynyt, mikä luonnollisesti muuttaa siihen kytköksissä olevan ensipainoksen roolia. Neljäs luku keskittyy analysoimaan käsikirjoitusten ja varhaisten painosten välistä yhteyttä, ja jakaa aineiston kuuteen eri kategoriaan yhteyden vahvuudesta riippuen. Vahvuus määritellään tarkastelemalla, kuinka hyvin käsikirjoituksen nuottikuva vastaa ensipainosten notaatiota. Toinen oleellinen kriteeri on näiden kahden lähteen välinen ajallinen etäisyys. Ratkaisevaa on kuitenkin niin kutsuttujen toimituksellisten merkintöjen läsnäolo. Julkaisussa käytettyyn käsikirjoitukseen on painatusvaiheessa tehty rivin- ja toisinaan sivunvaihtumistakin ennakoivia merkintöjä, jotka identifioituvat tiettyihin julkaisuihin. Lisäksi luvussa eritellään joitakin eroavaisuuksia vuoden 1933 kokoelman ja varhaisten versioiden välillä. Useimmissa tapauksissa luotettavimmaksi lähteeksi arvioin Madetojan omakätisen puhtaaksikirjoituksen. Tämä johtuu lähinnä painatteissa olevista epätarkkuuksista sekä siitä, että säveltäjän osallisuudesta julkaisuprosessiin on valitettavan vähän tietoa.

Tutkielmani käsittelee musiikintekemiseen liittyvien erontekojen ilmenemistä suomalaisten vaihtoehtomuusikoiden puheessa. Selvitän, millaisia erontekoihin ja vastakkainasetteluihin liittyviä diskursseja muusikoiden puheesta löytyy ja millaiset piirteet ovat näille diskursseille tyypillisiä. Diskurssit määrittyvät kielen käytön kautta, ja haastateltavat käyttävät niitä sosiaalisen todellisuutensa muokkaamiseen. Diskurssien avulla muusikot myös erottavat itsensä niistä musiikillisista käytännöistä, joita he eivät koe omikseen. Havainnoin erontekoja diskurssianalyyttisellä tutkimusmenetelmällä, joka perustuu kielessä luotuun sosiaaliseen todellisuuteen. Haastattelin tutkimusta varten viittä vaihtoehtomuusikkoa. Tällä tarkoitan muusikoita, joiden musiikin julkaisijana on toiminut pienlevy-yhtiö. Pienlevy-yhtiötoiminta tapahtuu niin kutsuttujen kaupallisten suurlevy-yhtiöiden ulkopuolella, ja sitä pidetään alakulttuurisena äänitetuotannon kenttänä, jossa musiikinteon pääpainon ajatellaan olevan taloudellisten päämäärien sijaan taiteellisissa intresseissä. Muusikoiden yhtenäistä ryhmää hahmotetaan tutkielmassa alakulttuurisen skenen käsitteen kautta, jossa alakulttuurin käsitteen erottautumiseen liittyvät näkökulmat yhdistyvät skenetutkimuksen ajatukseen siitä, kuinka skenessä toteutetaan tiettyjä musiikillisia käytäntöjä erottautumisen prosessein. Haastatteluaineistosta löytyneet viisi diskurssia – itse tekemisen, tiedostavan yhteisöllisyyden, riippumattoman ilmaisunvapauden, monimutkaisen kaupallisuuden ja eettisyyden diskurssit – läpäisevät haastateltavien musiikkiin liittyvän arvomaailman sen eri osa-alueilla. Itse tekemisen diskurssi rakentuu aineistossa osin muusikoiden kokemien taloudellisten haasteiden, osin kaikkeen omaan musiikkiin liittyvän materiaalin kontrolloinnin kautta. Tiedostavan yhteisöllisyyden diskurssi esittelee haastateltavien puheessa ilmenevän ajatuksen alakulttuurisesta skenestä, jossa kyetään kokemaan mahdollisimman aitoina pidettäviä tunteita musiikin kautta. Riippumattoman ilmaisunvapauden diskurssissa haastateltavat työskentelevät vapaana itsensä ulkopuolisten auktoriteettien asettamista rajoituksista luoden musiikkia osin järjellisen ajattelun ylittävästi. Monimutkaisen kaupallisuuden diskurssissa keskeistä on haastateltavien tekemän musiikin erottaminen kielteisestä kaupallisuudesta, jossa pyritään taloudelliseen menestykseen taiteellisen lopputuloksen kustannuksella. Haastateltavien puheessa kielteisestä kaupallisuudesta erottaudutaan omalla kaupallisuuden versiolla, jossa tuetaan riippumatonta ilmaisunvapautta. Eettisyyden diskurssi tukee tätä kaupallisuutta pyrkien siihen, että haastateltavien tekemä musiikki on tuotettu artistin taiteilijuutta ja yleisön tiedostavuutta kunnioittaen, ja siihen ovat sidoksissa myös muut arvot, esimerkiksi ympäristön hyvinvointi. Kaikki viisi diskurssia sitoutuvat ajatukseen musiikin aitoudesta, joka liittyy taiteellisuuden ja kaupallisuuden väliseen vastakkainasetteluun ja on tärkeässä roolissa haastateltavien edustamassa, vaihtoehtoisen äänitetuotannon arvoihin nojaavassa musiikillisessa yhteisössä.

Tutkielmani tavoitteena on selvittää yhteissoittamisen merkityksiä ihmisille sekä sitä, miten sen koetaan vaikuttavan sosiaalisiin vuorovaikutustaitoihin. Tutkielma sijoittuu musiikkisosiologiseen tutkimuskenttään. Tarkastelen tutkielmassa yhteissoittoa länsimaisten yhteissoittomuotojen piirissä. Yhteissoittamista olen käsitellyt musiikkiterapian ja musiikkikasvatuksen lähdekirjallisuutta käyttäen. Olen esitellyt erityisesti musiikkiterapeutti Kimmo Lehtosen ajatuksia musiikista kommunikaatiovälineenä. Tutkielman toinen teoreettinen viitekehys rakentuu sosiaalisen vuorovaikutuksen ympärille, jonka tarkastelussa hyödynnän Lev Vygotskyn ja Daniel Golemanin keskeisiä ajatuksia. Analyysissa olen hyödyntänyt kokemuksen tutkimuksen teorioita. Tutkimusaineisto koostuu keväällä 2017 tekemistäni kirjallisista kyselyhaastatteluista. Kyselyyn vastasi 21 harrastelijamuusikkoa, joista osa on populaarimusiikin ja osa länsimaisen taidemusiikin harrastajia. Vastauksissaan ihmiset kuvaavat vapaasti ja kertomuksenomaisesti kokemuksiaan yhteissoittamisesta. Lähestyn aineistoa Juha Perttulan fenomenologista analyysimenetelmää soveltaen. Analyysi keskittyy etsimään aineistosta nousevia kategorioita, ja sen päämääränä on saavuttaa kokonaiskuva yhteissoiton koetuista merkityksistä ja vaikutuksista sosiaalisiin vuorovaikutustaitoihin. Tutkielman perusteella voidaan sanoa, että yhteissoittamisella koetaan olevan positiivisia vaikutuksia sosiaalisiin vuorovaikutustaitoihin. Yhteissoiton merkityksiksi aineistosta nousi yhteissoittamisesta saatu ilo, itsetunnon kohentuminen, musiikillinen oppiminen, yhteisöllisyys sekä vastaajien kuvaama yhteisen pulssin ja virtauksen kokemus. Annoin tälle ilmiölle nimen jaettu flow. Huomionarvoista on jaetun flown teeman korostuminen kaikissa vastauksissa. Vastaukset ovat hyvin samankaltaisia keskenään ja aineiston perusteella iällä, sukupuolella tai soittokokemuksen pituudella ei ole yhteyttä yhteissoitossa koettuihin merkityksiin tai siinä tapahtuvaan sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Sen sijaan sillä, minkä musiikkilajin yhtyeestä on kyse, voi olla vaikutusta kilpailun ja hierarkioiden syntymiseen soittoryhmässä. Näiden koettiin heikentävän yhteissoittamisessa tapahtuvaa vuorovaikutusta. Yhteissoittamisessa koettu ilo ja yhteisöllisyyden tunne näyttävät lisäävän ihmisten hyvinvointia monin tavoin. Aineiston perusteella yhteissoittaminen rohkaisee sosiaalisuuteen ja kehittää sosiaalisia vuorovaikutustaitoja.

Tutkielmassani vertaan György Ligetin (1923–2006) varhaisten pianosävellysten, etenkin Musica ricercatan (1951–1953), sävellyksellisten pyrkimysten yhtäläisyyksiä Ligetin myöhäistuotantoon kuuluviin pianoetydeihin nro 2 Cordes à vide (1985) ja nro 8 Fém (1989). Kysyn, mitkä ovat leimallisia Ligetin myöhäistuotannon tyylipiirteitä ja ovatko nämä piirteet läsnä jo nuoruusvuosien pianoteoksissa. Kahden pianoetydin analyysista siivilöityy kymmenen piirrettä, joita käytetään metodologisena työkaluna nuoruusvuosien pianosävellysten tarkastelussa. Vertailuanalyysi osoittaa, että monia myöhäistuotannon sävelkielen piirteitä tai niiden ituja esiintyy jo Ligetin pianosarjassa Musica ricercata sekä muutamissa muissa nuoruusvuosien pianosävellyksissä ja harjoitelmissa. Voimakkaimmiksi sävellyksiä yhdistäviksi tekijöiksi nousevat kokeilevuus ja yllätyksellisyys ennalta määrättyjen lainalaisuuksien, kuten rajatun säveljoukon tai rytmisen systeemin, puitteissa. Musiikillisen metriikan vaihtelevuus ja sävelkudoksen monikerroksisuus vaikuttavat kiinnostaneen Ligetiä hänen koko sävellysuransa ajan, ja nämä piirteet ovat saaneet vuosien saatossa yhä moninaisempia muotoja. Tutkielman liitteeksi on koottu kronologinen luettelo Ligetin pianosävellyksistä vuosina 1940–2001.

Tutkielmassa hahmotetaan musiikin roolia osana Aki Kaurismäen ”Suomi-trilogian” elokuvakerrontaa. “Suomi-trilogia” koostuu kolmesta itsenäisestä osasta, jotka ovat Kauas pilvet karkaavat (1996), Mies vailla menneisyyttä (2002) ja Laitakaupungin valot (2006). Elokuvan teemat ovat työttömyys, kodittomuus, syrjäytyminen, osattomuus ja yksinäisyys. Tutkielman pyrkimys on hahmottaa, mitä musiikilla kerrotaan, miten ja miksi. Kysymyksiin on pyritty vastaamaan selvittämällä, millaisissa kohdissa musiikkia esiintyy, mikä musiikin suhde on tarinatilaan, miten se suhteutuu muuhun elokuvakerrontaan ja millaisia funktioita musiikilla on kerronnan osatekijänä. Tutkielma kuuluu elokuvamusiikintutkimuksen kenttään, ja siinä hyödynnetään useampaa analyysimetodia ja luokittelutapaa. Musiikkikerrontaan liittyviin kysymyksiin on pyritty vastaamaan elokuvamusiikintutkimuksen konventionaalisten luokittelumenetelmien avulla – tutkimalla musiikin suhdetta tarinatilaan (diegeettinen, akusmaattinen ja ei-diegeettinen) ja muuhun elokuvakerrontaan (parafraasi, polarointi ja kontrapunkti). Musiikin roolia hahmotetaan tämän lisäksi Anu Juvan kehittämän elokuvamusiikin funktioanalyysimenetelmän avulla. Tutkimuksen kohteena ovat elokuvamusiikin sisällölliset, kokemukselliset ja rakenteelliset funktiot. Tutkimusaineistona toimivat trilogian elokuvat Kauas pilvet karkaavat, Mies vailla menneisyyttä ja Laitakaupungin valot sekä kyseisten elokuvien ääniraidat. Tutkimusmenetelmät ovat määrällisiä ja laadullisia. Musiikin roolin hahmottaminen tapahtuu elokuvan musiikkimateriaalin lähiluvun, luokittelun ja tilastoinnin kautta. Analyysi keskittyy kuvan ja musiikin väliseen yhteiskerrontaan ja sen päämääränä on saavuttaa kokonaiskuva Aki Kaurismäen elokuvatrilogian musiikkikerronnan suuntaviivoista. Tutkielma tuo esiin elokuvamusiikin moninaiset toimintatavat osana Kaurismäen ”Suomi-trilogiaa”. Tarkastelun kautta on pystytty osoittamaan, miten musiikki toimii vuorovaikutuksessa muun kerronnan kanssa, miten erilaisilla tavoilla musiikki suhteutuu tarinatilaan ja kuinka musiikilla pyritään tarkoituksenmukaisesti hämärtämään illuusiota elokuvan tarinatilasta erilaisin epäkonventionaalisin menetelmin. Yleisimmin musiikilla pyritään tukemaan ja syventämään elokuvakerrontaa, mutta myös tuomaan uusia näkökulmia tarinaan. Tutkittujen elokuvien kohdalla musiikin pyrkimys on ensisijaisesti vaikuttaa suoraan elokuvan sisältöön, ja tämä toteutetaan erilaisin musiikkikeronnallisin tekniikoin, perinteisimmin vokaalimusiikin sanoitusten korvatessa dialogia. Sen lisäksi musiikilla pyritään vaikuttamaan myös yleisemmin elokuvakokemukseen ja elokuvan rakenteeseen. Tutkielma osoittaa myös elokuvien välillä poikkeavia elokuvakerronnallisia tapoja, joiden avulla etenkin elokuvan sisältöön vaikutetaan.

Turbofolkin kulta-aika 1990-luvun Jugoslaviassa ajoittui poliittisesti ja historiallisesti merkittävään ajanjaksoon. Perinteistä kansanmusiikkia ja länsimaista tanssimusiikkia yhdistelevän turbofolkin keskuspaikka oli Serbiassa, mutta sodista huolimatta se oli suosittua koko Balkanilla. Turbofolk heijasti yhteiskunnan muuttuvia arvoja ja näytti rikkauden tavoittelun ihailtavana saavutuksena. Sodan kontekstista johtuen turbofolk nähtiin usein poliittisesta näkökulmasta Balkanin ulkopuolella. Tutkimuksella pyritään selvittämään, miten serbialaiset nuoret itse kokivat turbofolkin 1990-luvulla. Tavoitteena on tarkastella musiikin roolia ja funktioita sodan kontekstissa. Tutkimuksen teoreettisessa osassa aihetta lähestytään musiikin funktioiden sekä emotionaalisen ja eskapistisen kokemisen kautta. Poliittisen kontekstin lisäksi luodaan katsaus historiallisiin tapahtumiin sekä turbofolkiin ilmiönä. Tutkimuksen empiirinen osa toteutettiin haastattelututkimuksena Serbiassa vuoden 2012 aikana. Haastateltavina oli neljä serbialaista nuorta, jotka kertoivat elämästään 1990-luvun Serbiassa sekä turbofolkin merkityksestä sodan keskellä. Hermeneuttis-fenomenologisen lähestymistavan mukaisesti tutkimuksessa pyritään yleistämisen sijaan kuvailemaan haastateltavien kokemuksia niin kuin haastateltava ne itse kokee. Tulkinta pohjautuu teoreettiseen viitekehykseen sekä lähdekirjallisuuteen. Lukuisat haastattelusitaatit helpottavat ilmiön ymmärtämistä. Turbofolkilla oli sodan aikana eskapistinen funktio, johon vaikutti erityisesti turbofolkin välittämä kuva ylellisestä elämästä sekä musiikkivideot, joiden vaikutus näkyi nuorten suhtautumisessa tulevaisuuteen. Musiikin eskapistinen puoli toimi sekä lohduttajana että helpotti oloa konfliktien keskellä. Turbofolk toimi myös tunteiden välittäjänä. Yhteys politiikkaan kyseenalaistettiin, mutta herätti myös pohdintaa epäsuorasta propagandasta.