Browsing by discipline "Suomen ja Pohjoismaiden historia"

Tutkielmani käsittelee Rautaruukin Raahen tehtaan luottamusmiehin kohdistunutta luottamusta vuosina 1961-2003. Päätutkimuskysymykseni ovat: Kuinka luottamusmiehet herättivät luottamusta? Millainen myönteinen ja kielteinen merkitys luottamuksella oli luottamusmiehille itselleen? Millainen myönteinen ja kielteinen merkitys luottamuksella oli luottamusmiehiin luottaneille ihmisille? Koska kyseisiä ihmisiä yhdistää siirtyminen maatalousyhteiskunnasta moderniin yhteiskuntaan, muodostan heitä varten oman käsitteen siirtyjät . Otan luottamusmiehet tarkastelun keskiöön, koska luottamusmiehiltä odotettiin työpaikalla moninaisia luottamuksellisia suhteita. Teoretisoin luottamusta osana tehtaan epämuodollisia verkostoja. Teoriataustassa käytän apunani Robert Putnamin ja Pierre Bourdieun sosiaalista pääomaa koskevia teorioita. Käytän aineistona muistitietoa 89 ihmiseltä. Tämä määrä sisältää 29 itse tekemääni haastattelua. Näistä kaikista luottamusmiehenä olleita ihmisiä on kaikkiaan 26 henkilöä. Muistitiedon lisäksi käytän aineistona tehtaan henkilöstölehden ja ammattiosastojen jäsenlehtien vuosikertoja. Aloitan aineiston käsittelyn esittelemällä luottamusmiesten tapoja tehdä yhteistyöaloitteita. Luottamusmiehet ilmaisivat suoraan mielipiteensä siitä, miten tehdastuotantoa hyödyttäviä arvoja pitää ja ei pidä soveltaa. Toisaalta luottamusmiehet osoittivat kunnioitusta muiden työntekijöiden elämänkokemukselle. Luottamusmiehet myös auttoivat pyyteettömästi. Seuraavaksi esittelen muiden rautaruukkilaisten suhtautumista luottamusmiehiin. Luottamusmiesten yhteistyöaloitteet herättivät muissa luottamusta. Muut myös edesauttoivat luottamuksen välittymistä yhä useammille suosittelemalla luottamusmiehiä. Katson tämän prosessin synnyttäneen luottamusmiesten ympärille tehokkaaseen yhteistyöhön pystyviä verkostoja. Lisäksi totean, että verkostoituminen oli siirtyjille hyödyllistä. Se auttoi pysyttelemään mukana nopeassa yhteiskunnallisessa muutoksessa. Osoitan tutkielmassani myös, että luottamusmiehillä oli verkostoissa valtaa. Luottamusmiehet pystyivät synnyttämään heidän tyylilleen ja tehtaalle sopivaa yhteisöllisyyttä. Luottamusmiehillä oli myös valtaa määritellä, mitä pidettiin riittävänä suorituksena yhteiseksi hyväksi ja mitä pidettiin vapaamatkustamisena. Valta verkostoissa takasi muodollisen aseman luottamusmiehenä. Tämän jälkeen esittelen, kuinka verkostojen jäsenet kontrolloivat luottamusmiehiin kohdistuvaa luottamusta. Jos luottamusmies teeskenteli, rohkaisi uhkarohkeaan kilpailuun tai loukkasi verkoston jäsentä, jäsen puhui luottamusmiehestä pahaa. Tämä koetteli verkoston kestävyyttä. Lopuksi osoitan, kuinka luottamusmiehet läpäisivät kontrollin. Verkoston jäsenten edessä luottamusmiehet peittelivät erilaisuuttaan, muodostivat estoja ja vakavoituivat. Luottamusmiesten henkilökohtaisen edun mukaista olisi ollut toimia toisinaan erilailla. Lisäksi kirjoitan siitä, kuinka luottamusmiehet olivat riippuvaisia asemastaan verkostoissa siten, että luottamuksenarvoisuus oli merkittävä lähde heidän arvokkuudentunteelleen.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen vuosina 1904–1915 syntyneiden aviottomien lasten ja heidän äitiensä asemaa Kymintehtaan paperitehdasyhdyskunnassa. Kymintehdas edusti aikanaan perinteistä metsäteollisuudesta elävää tehdasyhdyskuntaa, jonka väestö kasvoi pääosin lähiseudulta alueelle muuttaneista työntekijöistä ja heidän perheistään. Selvitän tutkimuksessa aviottomien lasten ja heidän äitiensä määrää sekä taustoja. Tarkastelen myös lapsille annettuja nimiä verraten niitä ajan yleisiin nimenantoperusteisiin. Äitien ja lasten tukiverkostoja hahmotan kummien ja asumisjärjestelyjen pohjalta. Käsittelen myös yhteisön ja seurakunnan roolia sekä äitien avioitumismahdollisuuksia aviottoman lapsen syntymän jälkeen. Avioton raskaus herätti häpeän ja epävarmuuden lisäksi myös huolta taloudellisesta toimeentulosta, mikä saattoi äärimmäisissä tapauksissa johtaa köyhäinhoidon piiriin joutumiseen. Tarkastelen tutkimuksessani rasittivatko Kymintehtaan aviottomat lapset äiteineen Valkealan kunnan köyhäinhoitoa 1900-luvun alkupuolella. Työnteko oli usein ainoa keino selviytyä taloudellisesti joutumatta yhteisön rasitteeksi, mutta tällöin ongelmaksi muodostui lapsenhoito. Mikäli äiti ja lapsi eivät taloudellisten syiden tai yhteisön suhtautumisen vuoksi löytäneet paikkaansa Kymintehtaalla, ainoana vaihtoehtona oli muutto muualle. Lähdeaineistona käytän Valkealan seurakunnan arkistolähteitä sekä Viipurin läänin henkikirjoja. Myös köyhäinhoitoon liittyvät asiakirjat muodostavat keskeisen osan tutkimustani. Graduni tulos on, että ainakaan Kymintehtaalla teollistuminen ei rappeuttanut työväestön moraalia. Kymintehtaalla syntyi aviottomia lapsia maan keskivertoa vähemmän ja heidän äitiensä taustat olivat moninaiset. Synnyttäjien keski-ikä oli kohtalaisen korkea ja monilla oli lapsia jo entuudestaan. Näin ollen naiset olivat pääsääntöisesti tietoisia avioliiton ulkopuolisen suhteen mahdollisista seuraamuksista. Lapsille annetut etunimet eivät suoranaisesti vihjanneet lapsen aviottomasta syntyperästä. Lasten ja äitien tukiverkostot olivat aineistoni pohjalta usein hyvät. Kummit edustivat suurelta osin äitien omaa sosiaalista asemaa ja asumisjärjestelyistä päätellen monilla äideillä oli perheen tuki taustalla. Useat äidit myös avioituivat lapsen syntymän jälkeen. Vain harvat muuttivat pois Kymintehtaalta vuoteen 1915 mennessä. Äitien suhde seurakuntaan oli vielä kohtalaisen vahva, mikä kertoo asenteiden pysyvyydestä. Köyhäinhoidon näkökulmasta Kymintehtaan aviottomat lapset tai äidit eivät olleet suuri rasite paikallisyhteisölle. Tutkimukseni vahvistaa aiempien tutkimusten tuloksia siitä, että aviottomilla lapsilla ja heidän äideillään oli usein perheen tai yhteisön tuki taustalla. Aviottoman lapsen synnyttäminen ei pääsääntöisesti sulkenut äitejä yhteisön ulkopuolelle.

Pro gradu -työni tarkoitus on selvittää Lahden kaupunginvaltuuston keskusteluissa käytettyä retoriikkaa kaupungin pohjoisosassa sijaitsevan Mukkulan lähiön rakentamiseen liittyen vuosina 1959 – 1983. Työni etenee kronologisesti Mukkulan kartanon ostamisesta lähiön pääasialliseen valmistumiseen. Käsittelen jokaiselta vuosikymmeneltä keskeisimmät Mukkulan suunnitteluun ja rakentamiseen liittyvät valtuustokeskustelut tarkentaen huomion vielä erikseen siteerattuihin puheenvuoroihin taustoittaen analyysiäni 1990-luvun suomalaisen lähiötutkimuksen perusteosten avulla. Lähdeaineisto muodostuu Lahden kaupungin keskusarkistossa säilytettävistä Lahden kaupunginvaltuuston pöytäkirjoista vuosilta 1959 – 1999, jotka on alustavan tarkastelun jälkeen rajattu ajallisesti vuosiin 1959 – 1983. Näiden vuosien materiaali on edelleen rajattu nimenomaan Mukkulan suunnittelua ja rakentamista suorimmin koskeviin keskusteluihin. Tätä aineistoa tarkastelen jaottelemalla puheenvuoroissa käytettyä retoriikkaa viiden eri kategorian mukaisesti. Lisäksi hyödynnän teorian osalta Chaïm Perelmanin ja Lucie Olbrechts-Tytecan retoriikan tutkimusta käyttämieni yleisluontoisten kategorioiden laajentamiseen. Suorittamaani Mukkulaa koskevien keskusteluiden analyysiä vertaan Irene Roivaisen teoksen Sokeripala metsän keskellä. Lähiö sanomalehden konstruktiona. (1999) kuvaukseen Helsingin Sanomien lähiökirjoittelusta. Työni kuvailee Lahden kuntapäättäjien käyttämän retoriikan jakautumista kategorioittain tulevaisuuteen suuntautuneeseen retoriikkaan sekä luontoon ja ympäristöön, ryhmäkohtaiseen ja yleiseen etuun ja käytännöllisyyteen ja ehdottomuuteen perustuvaan retoriikkaan, ja avaan yksittäisten puheenvuorojen avulla retorisia kategorioita tarkemmin. Lisäksi osoitan retoriikassa tapahtuneiden muutosten yleisiä linjoja Mukkulan rakentamisen eri vaiheissa alueen ostamisesta vuonna 1959 Mukkulan osayleiskaavoittamisesta ja sen seurauksista käytyihin keskusteluihin vuosina 1977 ja 1983. Valtuutettujen käyttämän retoriikan selvittämisen lisäksi työni osoittaa toissijaisesti retoriikan analyysin soveltuvuutta kunnallispoliittisten aiheiden tutkimukseen.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomen oli asutettava uudelleen noin 400 000 kotiseutunsa jättämään joutunutta karjalaista. Periaatteena jälleenasutustoiminnassa oli, että siirtoväki pyrittiin sijoittamaan sellaisille alueille, jotka luonnon- ym.olosuhteiltaan vastasivat mahdollisimman hyvin sijoitettavan alkuperäistä kotiseutua. Karjalan kannaksella sijainneen Koiviston pitäjän asukkaat olivat vuosisatoja saaneet toimeentulonsa merellisistä elinkeinoista: kalastuksesta, laivanrakennuksesta, laivanvarustuksesta, rahtiliikenteestä jne. Koivistolaisten sijoittaminen kokonaisuudessaan meren rannikolle kilpistyi vuoden 1945 maanhankintalain ns. kielipykälään, jonka mukaan ruotsin- tai kaksikielisten kuntien kielisuhteita ei saanut muuttaa 2 prosenttia enempää suomenkielisten hyväksi. Koska tämä säädös esti Koiviston suomenkielisen siirtoväen sijoittamisen rannikolle Kotkasta Turkuun ja edelleen Merikarvialta Kokkolaan, heräsi ajatus oman suomenkielisen kunnan perustamisesta lainsäädäntöteitse. Kansanedustajat Eeno Pusa ja Juho Niukkanen jättivät vuoden 1947 valtiopäiville lakialoittteen suomenkielisen Merikoiviston kunnan perustamisesta itäiselle Uudellemaalle Pernajaan. Eduskunnan maatalousvaliokunta sekä laki- ja talousvaliokunta antoivat lakialoitetta puoltavan lausunnon, mutta vaalikausi ehti päättyä ennen kuin asiasta päästiin äänestämään. Uuden eduskunnan kokoontuessa elokuussa 1948 valtiopäiville jätettiin lähes edellisen kaltainen, 23 kansanedustajan allekirjoittama Merikoivisto-aloite. Uusi lakialoite kuitenkin hautautui valiokuntakierrokselle, ja laki- ja talousvaliokunnan lausunnon valmistuessa vuonna 1951 katsottiin Merikoivisto-hankkeen menettäneen merkityksensä. Etenkin RKP:n kansanedustajat vastustivat Merikoivisto-lakialoitetta jyrkästi pitäen sitä “häätölakina” ja loukkauksena koko ruotsinkielistä väestönosaa kohtaan. Hankkeen vastustajat vetosivat mm. presidentti Paasikiveen, joka katsoi Merikoivisto-aloitteen vahingoittavan Suomen kannalta elintärkeitä suhteita Ruotsiin. Täten puhtaasti siirtoväen sijoituskysymyksestä lähteneestä esityksestä syntyi ulkopoliittinen ongelma. Merikoivisto-hankkeelta puuttui ns. poliittinen selkänoja. Yksikään eduskuntapuolue ei asettunut aloitteen taakse; Pusan ja Niukkasen omat puolueet pitivät aloitetta edustajien yksityisenä hankkeena. Myöskään lähinnä ajateltavissa ollut siirtoväen etujärjestö Karjalan Liitto ei antanut Merikoivisto-lakialoitteelle varauksetonta tukeaan. Tästä huolimatta eräät puolueet yrittivät aika-ajoin käyttää Merikoivisto-kysymystä kauppatavarana puoluepoliittiikassa joskin heikolla menestyksellä. Merikoivisto jäi viimeiseksi maauudistuksia koskeneeksi suureksi kiistaksi Suomen historiassa. On tulkintakysymys, oliko kyseessä myös viimeinen suuri kieliriita − itse kieli ei varsinaisesti ollut kiistan ytimenä. Ruotsinkielisessä propagandassa Merikoivisto-aloitetta kutsuttiin vanhan retoriikan termeillä "häikäilemättömäksi aitosuomalaisuudeksi", mutta itse asiassa hanketta ajaneet välttelivät huolellisesti aitosuomalaisia äänenpainoja. Heille kyse ei ollut kielipoliittisesta ongelmasta, vaan asia nähtiin osana karjalaisten oikeustaistelua.

Tämän tutkielman tehtävänä on selvittää Suomen Juutalaiset Sotaveteraanit veljespiirin synty ja toiminta juutalaisen ja kansallisen identiteetin lujittajana sen perustamisvuodesta 1979 lakkauttamisvuoteen 2014 saakka. Tutkimuskohteena ovat Suomen Juutalaiset Sotaveteraanit veljespiirin järjestämä toiminta kotimaassa ja osallistuminen kansainväliseen juutalaissotaveteraanien toimintaan sekä näiden kautta tapahtuva sodan muiston vaaliminen sekä sotaveteraanien perinnetyölle annetut merkitykset juutalaisen ja kansallisen identiteetin kannalta. Tutkielman menetelmänä on historialliskvalitatiivinen metodi ja näkökulmana uuden sotahistorian paikallishistoriallinen lähestymistapa. Tärkeimmät käytetyt lähteet ovat Kansallisarkistossa säilytettävät Suomen juutalaisten sotaveteraanien arkisto sekä puolustusvoimien sotilaskantakortit. Lähteinä ovat lisäksi Helsingin juutalaisen seurakunnan alaisten yhdistysten oma julkaisutoiminta, sanoma- ja aikakauslehtiartikkelit, sähköisissä viestimissä ilmestyneet artikkelit ja puheenvuorot, suomenjuutalaisista tehdyt dokumenttiohjelmat sekä aikalaishaastattelut. Tutkimuskirjallisuutena käytän sotaveteraanihistorian sekä uuden sotahistorian tutkimuksia. Tutkielmassa käy ilmi, että Suomen Juutalaiset Sotaveteraanit veljespiiri perustettiin vuonna 1979 helsinkiläisten sotaveteraanien teollisuusneuvos Jussi Nemeksen, toimitusjohtaja Josef Lefkon ja liikemies Isak Smolarin toimesta. Rekisteröimättömänä alaosastona toimineen veljespiirin tehtäväksi tuli koota yhteen toisen maailmansodan jälkeen suomalaistuneet ja sotasukupolveen identifioituneet juutalaisveteraanit, joiden yhteiskunnallisten sosiaalipoliittisten etuuksien saamisen edellytyksenä oli jäsenyys valtakunnallisessa Suomen Sotaveteraaniliitossa. Veljespiiri perustettiin yhdistämään juutalaisen ryhmäidentiteetin jakaneet veteraanit ja sen toimintakentäksi tuli Helsingin juutalainen seurakunta. Suomen Juutalaiset Sotaveteraanit veljespiiri lujitti veteraanien kansallista identiteettiä vakiinnuttamalla toimintansa 1980- ja 1990-lukujen aikana ja ottamalla käyttöön monet yhdistystoiminnan tunnusmerkit kuten säännöt, tunnuksen, lipun ja juhlatraditioiden vieton. Juutalaisvähemmistön veteraani-identiteetti oli yhdenmukainen kansallisen veteraanitradition kanssa. Tämä näkyi yhtenäisen sankarikuolemankulttuurin vaalimisena juutalaisella hautausmaalla sekä juhlapuheissa esiintyneinä isänmaan uhriksi altistumisen heroistisina muisteluperinteinä sodassa kaatuneiden juutalaissotilaiden muiston kautta. Sankarihautausmaan kunniakäynnit vahvistivat Suomen Juutalaiset Sotaveteraanit veljespiirin uskonnollista identiteettiä, sillä juutalaisveteraaneilla oli keskeinen tehtävä pitäessään yllä seurakuntansa jizkor-perinnettä eli kuolleiden muistamista. Veljespiirin työn tuloksena rakennettiin 2000-luvulla juutalaiselle hautausmaalle maailmanlaajuisesti ainutlaatuinen veteraanilehto, joka teki juutalaisveteraaneista samanarvoisia muiden sotaveteraanien kanssa ja näin lujitti heidän kansallista sekä juutalaista identiteettiään. Veljespiiri teki kansainvälistä yhteistyötä juutalaissotaveteraanijärjestöjen kanssa ja johtokunnan sihteeri Harry Matso osallistui aktiivisesti Maailman Juutalaisten Sotaveteraanien kongresseihin Israelissa levittääkseen tietoa juutalaisten asemasta toisen maailmansodan Suomessa. Huolimatta juutalaisveteraanien jakamasta juutalaiskansallisesta identiteetistä ja yhteyksistä sionismiin, veljespiirin antamat tulkinnat toisen maailmansodan tapahtumista poikkesivat vastaavista eurooppalaisten juutalaisten tulkinnoista, sillä veljespiiri vaikeni suomenjuutalaisten yhteyksistä holokaustiin ja korosti suomalaiskansallista kertomusta yhtenäisen isänmaan puolustajina.

Tutkielma käsittelee suomalaisten siirtolaisuutta Kuolan niemimaalle ja kuolansuomalaisten historiaa niemimaan valtiollisen kolonisaatioprosessin alusta keisariajan loppuun vuosina eli vuosina 1858–1917. Tutkielmassa tarkastellaan miten, miksi ja milloin suomalaisten siirtolaisuus alkoi ja suomalainen asutus syntyi Kuolan niemimaalle sekä kuolansuomalaisten elämää ja oloja Luoteis-Venäjällä sekä niihin vaikuttaneita tekijöitä. Tutkielma jakautuu kahteen käsittelylukuun, joista ensimmäisessä tarkastellaan erityisesti suomalaisten siirtolaisuuden taustaa ja Kuolan niemimaan kolonisaatiota sekä suomalaissiirtolaisia, heidän lähtöalueitaan, muuttojaan ja lukumääräänsä. Tutkielman toisessa käsittelyluvussa tarkastellaan kuolansuomalaisten elämää ja elinkeinoja sekä hallinnollisia ja hengellisiä oloja heidän asumallaan alueella. Tutkielman liitteenä on esitetty reilun 4 000 kuolansuomalaisen tiedot sisältävä kuolansuomalaisten matrikkeli. Tutkielmassa on käytetty lähteinä Kuolan niemimaalla toimineiden luterilaisten pappien laatimia matka- ja toimintakertomuksia sekä eri viranomaisten arkistoissa säilyneitä aiheeseen liittyviä asiakirjoja, päätöksiä, kirjeenvaihtoa ja muistioita. Lisäksi lähteinä on käytetty myös eri aloilla toimineiden suomalaisten ja venäläisten kirjoittamia painettuja matkakertomuksia. Käytetty kirjallisuus muodostuu suomalaisesta, norjalaisesta ja venäläisestä tutkimuskirjallisuudesta. Suomalaisten siirtolaisuus alkoi 1850-luvun lopulla ja jatkui aina keisariajan loppumiseen saakka. Korkeimmillaan siirtolaisuus oli 1860–1880-luvuilla. Tutkielman tarkastelemana ajanjaksona Kuolan niemimaalle lähdettiin siirtolaiseksi ennen kaikkea Pohjois-Suomesta ja hakemaan parempaa elintasoa. Keisariajan loppuun mennessä Muurmannin rannalle ja Venäjän Lappiin syntyi kymmeniä kyliä, joissa asui yhteensä noin 1700 kuolansuomalaista. Muurmannin rannalla pääelinkeino oli kalastus, mutta kuolansuomalaiset harjoittivat myös maanviljelyä ja karjanhoitoa. Siirtolaisina suomalaisia pidettiin esimerkillisinä, vaikka he pitivätkin kiinni tiukasti kielestään, kulttuuristaan ja kotimaastaan. Haasteita kuolansuomalaisten elämälle aiheuttivat karujen olojen lisäksi heikko oikeudenhoito sekä venäläinen byrokratia ja viranomaisten kielteinen suhtautuminen ulkomaalaisiin siirtolaisiin. Kuolansuomalaiset ovat olleet pitkään monella tapaa historian unohtamia. Neuvostoliiton 1930-luvun poliittisten vainojen ja vuoden 1940 pakkosiirtojen seurauksena Kuolan niemimaan suomalainen yhteisö yksinkertaisesti katosi ja lakkasi olemasta. Tämä tutkielma päivittää ja korjaa aiemman tutkimuksen puutteita sekä täydentää kokonaisuutta kuolansuomalaisten varhaisemmasta historiasta.

Lisääntyminen on läpi historian määrittänyt keskeisesti naisten elämää. Kuitenkin viimeisen sadan vuoden aikana lisääntymisestä on tullut paljon vapaampi valinta naiselle. Siitä, hankkiiko nainen lapsia vai ei, kenen kanssa, kuinka monta, ja missä iässä, on tullut hänen oma valintansa. Parantuneet raskauden ehkäisykeinot ovat mahdollistaneet naisille vapauden päättää omasta kehostaan ja näin ollen vapaammin omasta elämästään. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää abortin ja ehkäisypillerin roolia naisten raskauden ehkäisykeinoina Suomessa 1950–1970-luvuilla. Tutkimuksen lähteinä on käytetty aikalaislähteitä, tilastoja sekä tutkimuskirjallisuutta. Tutkimuksen alussa keskitytään tarkemmin ehkäisyn historiaan, jonka jälkeen siirrytään aborttiin sekä ehkäisypilleriin. Aihe liitetään aikakauden yhteiskunnallisiin muutoksiin. Abortin yhteydessä käsitellään sekä laillista että laitonta aborttia. Tutkimustulosten mukaan aborttia käytettiin yleisesti syntyvyyden säännöstelykeinona kyseisellä ajanjaksolla. Lailliseen aborttiin turvautuivat ennen kaikkea naimisissa olevat, alempaan sosiaaliluokkaan kuuluvat usean lapsen äidit. Ennen vuotta 1970 laillisen raskauden keskeytyksen saivat sosiaalineuvoloissa helpommin naimisissa olevat kuin naimattomat naiset. Laillisten aborttien määrä kasvoi koko tarkastelujakson ajan. Ehkäisypilleri ei tutkimustulosten mukaan saavuttanut Suomessa niin suosittua asemaa kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa tai Iso-Britanniassa. Kuitenkin kysyntää ehkäisypillerille oli myös Suomessa ja vuonna 1967 Suomessa oli markkinoilla jo kahtakymmentä eri merkkistä ehkäisypilleriä. Ehkäisypilleriä käytti enimmillään noin 10,9 prosenttia hedelmällisyysikäisistä naisista. Suomessa kondomi pysyi suosituimpana ehkäisykeinona 1960- ja 1970-luvuilla. 1960-luvulla ehkäisypilleri oli aikalaislähteiden mukaan toiseksi suosituin ehkäisykeino, mutta 1970-luvulla kierukka syrjäytti ehkäisypillerin.

Tämä tutkimus käsittelee Suomen autonomian ajan historian opiskelua oppilaslähtöisen tarinanluonnin kautta. Aihepiiri kuuluu peruskoulun opetussuunnitelmassa 7. luokan historian opintoihin. Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää, kuinka oppilaat osaavat käsitellä Suomen 1800–1900 -lukujen taitteen historian tapahtumia osana tarinoitaan ja eläytyä tapahtumiin tarinoiden avulla – kuinka he luovat narratiivin mikrohistoriallisesta näkökulmasta ja osaavat sen avulla soveltaa historiallisia tietoja sekä osoittaa historiallista empatiaa. Lisäksi tutkimuksen kannalta kiinnostavaa oli se, kuinka oppilaiden asenteet historiaa ja sen opiskelua kohtaan sekä erilaiset taito- ja taideharrastukset näkyvät heidän luomissaan narratiiveissa. Oleellista oli myös saada tietoa, millaiseksi oppilaat itse kokivat oppimisprosessin sekä työskentelytavan. Aiemmin vastaavaa aihepiiriä on käsitellyt Esko Aho väitöskirjassaan lukiolaisten historiallisista kertomuksista vuodelta 2002. Ahon mukaan lukiolaiset kykenevät tuottamaan laadukkaita historiallisia tarinoita, joilla he tavoittavat myös historiallisen empatian tasoja ja kykenevät pohdiskeleviin historiallisiin esityksiin. Kuitenkin osa lukiolaisista turvautuu vielä hyvin traditionaalisiin kerrontatapoihin ja yksioikoiseen esitystapaan. Tutkimus suoritettiin teettämällä lohjalaisen yläkoulun 7. luokalle tarinankirjoitustehtävä. Tarinan kirjoittaneita oppilaita oli yhteensä 21. Tarinat käytiin lävitse Jörn Rüsenin historiallisten tarinoiden typologian mukaisesti ja jaettiin traditionaalisiin, esimerkinomaisiin, kriittisiin ja geneettisiin niiden pääasiallisen sisällön mukaan. Lisäksi oppilaat vastasivat avoimeen jälkihaastatteluun ja strukturoituun ennakkohaastatteluun, jolla pyrittiin selvittämään heidän historiakulttuurin käyttöään, luovia harrastuksiaan sekä ennakkoasenteitaan historianopiskelua ja historiaa kohtaan. Luokan oppilaiden suhtautuminen historiaan oli tutkimuksen ennakkohaastattelun mukaan varsin positiivinen. Historiakulttuurin käyttö oli haastattelun mukaan erityisen yleistä luokan poikien keskuudessa, luovissa harrastuksissa sen sijaan ei isoja eroja poikien ja tyttöjen välillä ollut. Suurin osa oppilaiden kirjoittamista tarinoista oli traditionaalisia, mutta esimerkinomaiselle ja jopa geneettiselle tasolle ylsi molempiin kaksi kirjoittajaa. Kokonaan kriittisiä tarinoita ei sen sijaan ollut yhtään, satunnaisia kohtauksia lukuunottamatta. Tutkimuksen mukaan luokan pojat suhtautuvat historiakulttuuriin positiivisemmin kuin tytöt. Sen sijaan tytöt pitävät tarinankirjoittamista mielekkäämpänä tapana oppia kuin pojat. 7.-luokkalaiset kykenevät kuitenkin kirjoittamaan johdonmukaisia ja juoneltaan ehjiä tarinoita, joissa parhaimmillaan tavoitetaan historiallisen empatian tasoja ja osataan käsitellä historiaa kausaliteettien avulla, eikä tässä ole merkittävää eroa tyttöjen ja poikien välillä tutkimuksen kohderyhmän tapauksessa.

Alankomaiden tasavalta loi talousmahtinsa 1500-luvun lopulta alkaen merikaupan avulla, jossa Itämeren kaupalla oli merkittävä osansa viljan ja laivanrakennukseen tarvittujen raaka-aineiden tuonnilla. Tutkin pro gradu -työssäni Alankomaiden tasavallan vahvimman maakunnan Hollannin taloudellisia intressejä Itämeren piirissä Skoonen sodan aikana sekä rauhanteon jälkeen vuosina 1675–1685, kun maa oli menettämässä kansainvälispoliittista asemaansa Ranskan aggressiivisen ulkopolitiikan takia. Analysoin työssäni varhaismodernin kaupankäynnin ja valtapolitiikan välistä suhdetta, joka syntyi Alankomaiden tasavallan päädyttyä sotaan sen tärkeää kauppakumppania Ruotsia vastaan osana Ranskan-Alankomaiden sotaa (1672–1678). Tutkimukseni metodi on poliittinen taloushistoria, jonka tarkoituksena on selvittää taloudellisten vaikuttimien ja ristiriitojen merkitystä poliittisten päätösten takana. Tutkimuksessa selvitän, millä tavalla Hollannin maakunnan kauppiaiden intressejä suojeltiin diplomatian avulla. Analyysini keskiössä on Alankomaiden tasavallan Ruotsin lähettiläs Christiaan Constantijn Rumpf, jonka kirjeenvaihtoa ja muistiinpanoja hyödynnän työni ensisijaisena lähdeaineistona. Hyödynnän tutkimuksessa Risto Heiskalan sekä Akseli Virtasen luomaa teoriaa ihmisten yhteistyön koordinaatiosta, jonka avulla käsitteellistän työssäni erilaisia tapoja järjestää yhteiskuntaelämää ja sen ristiriitoja. Tuon tutkimuksessani ilmi, kuinka Hollannin maakunnan ytimen Amsterdamin pitkälle erikoistuneelle taloudelle oleelliset Itämeren markkinat olivat sodankäynnin takia suurissa vaikeuksissa. Kaupankäynnin edellytyksiä vaikeuttivat vuosien 1676–1677 aikana etenkin epävarma postinkulku sekä laivojen kaappaukset. Käskynhaltija Vilhelm III:n henkilökohtaiset valtapoliittiset ambitiot vaikuttivat niihin reunaehtoihin, joilla hollantilaiset kauppiaat saattoivat toimia Itämeren piirissä. Käskynhaltijan intressissä oli jatkaa sotaa ja kasvattaa vaikutusvaltaansa niin pitkään, kunnes Ranska olisi saatu taivutettua Alankomaille edullisiin rauhanehtoihin. Näin vastakkain olivat käskynhaltija Vilhelm III:n sisä- ja ulkopoliittiset intressit ja Amsterdamin kauppiaiden talousintressit. Esitän, että Hollannin maakunnan kauppiaiden intressejä suojeltiin diplomatian avulla Skoonen sodan aikana sekä rauhanteon jälkeen aktiivisesti kauppasopimuspolitiikan avulla. Tässä diplomaattisessa toiminnassa lähettiläs Christiaan Constantijn Rumpfin työ maiden kauppasuhteiden kehittäjänä ja henkilösuhteiden luojana oli keskeistä. Näkemykseni mukaan Rumpf koki tärkeäksi toimia käskynhaltija Vilhelm III:n aikana myös amsterdamilaisten kauppiaiden edun mukaisesti, sillä nämä piirit olivat edelleen poliittisesti vaikutusvaltaisia käskynhaltijan voimistuneesta valtapoliittisesta asemasta huolimatta. Sodan vuoksi vaikeutuneet taloussuhteet normalisoitiin 1680-luvun alussa, kun Ruotsin uusi ulkopolitiikka kääntyi tuolloin ranskalaismielisen vaiheen jälkeen kohti Alankomaita suosivaa tasapainopolitiikkaa. Hintana Ruotsille oli kuitenkin markkinoiden luovuttaminen hollantilaisille ja korvausten maksaminen sodan aikana kaapatuista viljalaivoista.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisia kirjoituksia Porkkalan vuokra-alueesta oli suomalaisissa sanomalehdissä touko-syyskuussa vuonna 1955, ennen kuin Neuvostoliitto päätti palauttaa alueen Suomelle. Tutkimusaineistona ovat pääkirjoitukset ja uutissivut sanomalehdissä Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet, Suomen Sosialidemokraatti, Uusi Suomi, Vapaa Sana ja Västra Nyland. Lehtien valintaperusteina on ollut levikkimäärä ja asema lehdistökentässä merkittävänä poliittisena tai sitoutumattomana lehtenä. Yhteiseltä levikiltään lehdet kattavat reilut kymmenen prosenttia tuon ajan väestömäärästä. Tutkimus on laadullinen ja aineiston käsittelytapa kronologinen. Tekstejä verrataan keskenään analysoiden eri lehtien tapaa kirjoittaa ulkopoliittisesti araksi koetusta Porkkalan vuokra-alueesta. Tutkimuksen pääkysymys on: Millaista julkista keskustelua Suomen sanomalehdistössä oli Porkkalan vuokra-alueen palautukseen liittyen kesällä 1955? Aiheen käsittelyä tarkennetaan alakysymyksillä: Miten levikiltään suurimmat ja poliittisesti keskeiset sanomalehdet kirjoittivat aiheesta keväästä syksyyn vuonna 1955, mitä julkaistiin ja mitä jätettiin julkaisematta, mitkä lehdet osallistuivat keskusteluun ja millaisissa yhteyksissä sekä millaisia eroja ilmeni lehtien välillä aiheen käsittelyssä? Porkkalan vuokra-alueen poliittisen aseman vuoksi kysytään myös, ilmenikö lehtien kirjoittelussa itsesensuuria ulkopoliittisesti araksi koetusta Porkkala-aiheesta? Tutkimus osoittaa, että sanomalehtien uutisoinnissa tapahtui merkittävä muutos kesän 1955 kuluessa. Sitä ennen Porkkalan vuokra-alue ei ollut uutisaihe. Neuvostoliiton aktivoituminen kansainvälisessä politiikassa antoi sille uutisarvoa keväästä lähtien. Neuvostoliitto ehdotti toukokuussa, että kaikkien maiden pitäisi luopua omien rajojen ulkopuolella olevista sotilastukikohdista. Porkkalassa oli Neuvostoliiton ainoa tukikohta ja siksi siitä tuli uutisaihe maailmalla. Osa ulkomaisista lehdistä alkoi spekuloida, luopuisiko Neuvostoliitto Porkkalasta antaakseen muille esimerkin. Suomessa aiheesta uutisoitiin mutta varoen kertomasta asiayhteydestä Porkkalan ja muualla maailmassa olevien tukikohtien kesken. Heinäkuun alusta lähtien sitoutumaton Helsingin Sanomat ryhtyi aloitteelliseksi ja kirjoitti mahdollisuudesta Porkkalan palautukseen aina kun siihen avautui luonteva tilaisuus. Siitä seurasi lehtien välistä mielipiteen vaihtoa toistensa tekstejä lainaten ja niitä kommentoiden. Yhteisen ulkopoliittisen edun nimissä lehtien välisessä mielipiteen vaihdossa oli ajoittain vartioimisen piirteitä. Toimituksissa jouduttiin uudessa tilanteessa aktiivisesti pohtimaan, onko kirjoittelu Porkkalasta ulkopoliittisesti sallittua tai suotavaa. Tiukimmin sitä vastusti SKDL:n lehti Vapaa Sana, joka jatkuvasti muistutti muille, että hyviä suhteita Neuvostoliittoon ei saanut vaarantaa vallattomalla lehtikirjoittelulla. Lehden linjana oli valvoa ja puolustaa Neuvostoliiton etua Suomessa. Muut lehdet osallistuivat vähitellen aktiivisemmin Porkkala-keskusteluun. Uusi Suomi piti Porkkala-aihetta esillä, mutta se ei tehnyt omia avauksia uusista aiheista samalla tavoin kuin Helsingin Sanomat. Uusi Suomi seurasi Helsingin Sanomien tavoin ulkomaisia lehtiä ja julkaisi niistä Suomea koskevia aiheita. Suomen Sosialidemokraatti oli hallituspuolue SDP:n lehti ja se noudatti uskollisesti hallituksen ulkopoliittista linjaa rauhoittelemalla Porkkala-aiheen käsittelyä muissa lehdissä. Ulkomailta lehti seurasi lähinnä vasemmistolaisia lehtiä.Västra Nylandin lukijoista huomattava osa oli Porkkalasta siirrettyä ruotsinkielistä väestöä ja tämä sidos näkyy lehden kirjoittelussa. Lehti otti Porkkala-aiheen esille rohkeammin kuin valtakunnallinen Hufvudstadsbladet, jonka linjaa voi luonnehtia varovaisen avoimeksi. Hufvudstadsbladet tosin julkaisi lainauksia Västra Nylandin pääkirjoituksissta tai tarjosi näin niille laajemman lukijakunnan ruotsinkielisten keskuudessa. Hufvudstadsbladetin kirjoittelu Porkkalasta muuttui avoimemmaksi vasta kesän loppupuolella. Syyskuun alussa kaikki lehdet alkoivat arvailla Paasikiven saaman neuvottelukutsun syitä. Lehdistä saattoi lukea, että ulkomailla Porkkalan palautusta pidettiin lähes varmana. Tämä ilmapiiri vapautti suomalaisetkin lehdet kirjoittamaan melko vapaasti tästä mahdollisuudesta. Tutkimuksessa mukana olevien sanomalehtien kirjoittelussa voi havaita itsesensuuria. Historiallisena taustana oli sotasensuuri, joka opetti toimittajat kirjoittamaan hankalista asioista kiertoilmauksin. Vuonna 1955 kirjoittamisessa oli otettava huomioon YYA-sopimuksen olemassaolo. Porkkalan vuokra-alue liittyi Neuvostoliittoon ja ulkopolitiikalla ymmärrettiin pääasiassa hyviä ja luottamuksellisia suhteita Neuvostoliittoon. Tämä yhtälö näkyy sanomalehtien kirjoittelussa ja sanavalintnoissa. Tämä tosiasia myös ilmaistaan suoraan monissa lehtikirjoituksissa kesän aikana. Tutkimuksessa käy ilmi, että lehdillä ei ollut samankaltaista mahdollisuutta, rohkeutta ja rutiinia tarttua Porkkalaan kuin asioihin yleensä. Seuraamalla kirjoittelua varsinkin kesän alussa voi havaita, että jokaisella lehdellä oli oma asteikko, jolla Porkkala-aiheesta kirjoitettiin. Kesän 1955 aikana Porkkalan kohdalla tuossa asteikossa tapahtui muutos, joka oli yllättävän nopea. Varotusta aiheesta tuli yleinen uutisaihe. Lehdet alkoivat arvioida Porkkalan merkitystä Neuvostoliitolle ja Suomelle varsinkin syyskuussa, jolloin odotettiin Moskovan neuvotteluja.