Browsing by discipline "kotimainen kirjallisuus"

Tutkielman kohteena on Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen Vesta-Linnea -kuvakirjasarjan kerronta ja sisältö. Sarjassa on ilmestynyt viisi osaa: Vesta-Linnea ja hirviö-äiti [SIC] (2001), Nukuhan jo, Vesta-Linnea (2003), Vesta-Linnea ja samettikuono (2005), Vesta-Linnea mieli mustana (2008) ja Vesta-Linnea kuunvalossa (2013). Kaikkien sarjan osien alkuperäiskieli on ruotsi, mutta tutkielmassa viitataan aina suomenkielisiin versioihin. Tutkielmassa pyritään tarkastelemaan kuvan ja sanan kerrontaa karkeilta linjoiltaan omissa luvuissaan, mutta käytännössä molemmat kulkevat koko ajan mukana, koska tarina toteutuu vain nähden kahden eri kerronnan muodon vuorovaikutuksessa. Keskeisimmät tutkimuskysymykset ovat, millaisia kuvakirjoja Vesta-Linnea -kirjat ovat, mitä ja miten niissä kerrotaan sekä miten lapsen kokemus välittyy kerronnan kautta. Teoreettisina lähtökohtina ovat kuvakirjan tutkimus, klassinen narratologia sekä kuvan ja sanan vuorovaikutuksen tutkimus. Sanallisen kerronnan osalta keskeisen huomion saa kertoja ja fokalisaatio, kuvien osalta taas kuvakirjakuvituksen konventiot, kuvan ja kuvien sarjan kertovuus sekä liike. Tutkielman mukaan Vesta-Linnea -sarja kuuluu kuvakirjalajin keskeisimpään ytimeen. Tällaisissa kuvakirjoissa kuvaa ja sanaa ei voida erottaa toisistaan ilman, että tarina muuttuisi. Vain vuorovaikutuksessa keskenään kuva ja sana muodostavat merkityksellisen kokonaisuuden. Lapsen tunnekokemuksen välittyminen on tapahtumien ohella kerronnan keskeinen tehtävä sarjassa. Sanallisessa kerronnassa kertojan vähäinen havaittavuus luo sarjaan mimeettistä illuusiota. Näin lukijalle jää vaikutelma, että tapahtumat kerrotaan sellaisina kuin ne ovat, jolloin lukijan omille tulkinnoille jää tilaa. Lukijan on helppo ymmärtää Vesta-Linneaa ja asettua hänen asemaansa, koska sanallinen kerronta fokalisoituu usein hänen kauttansa ja kuvissa Vesta-Linnea on fokalisaation kohteena. Vesta Linnea -sarjan kuvissa kertovia elementtejä on niin yksittäisissä kuvissa kuin kuvien sarjassakin. Lukija samaistuu helposti Vesta-Linneaan, koska hänet kuvataan usein kirjojen alkupuolella kuvan vasemmassa alalaidassa, eli paikassa, jonne kuvakirjan tutkimuksen mukaan lukija sijoittaa itsensä ja jossa esitettyyn hahmoon lukija identifioituu. Kuvakirjoille tyypillisesti yllättävät ja tarinan suuntaa muuttavat elementit esitetään sarjassa ensin aukeaman oikealla laidalla. Jos taas itse Vesta-Linnea kuvataan kokoaukeaman oikeassa alalaidassa, on hänen asemansa haavoittuva. Katseet ja katseitten kohtaamattomuus ovat osa sarjan kerrontaa. Vaikka kuvitus on tyyliltään pelkistetty, siinä korostuvat kasvojen ilmeet ja katseen suunta. Kohtaamattomuus ilmenee ristiriitatilanteissa ja kohtaaminen taas sovinnon hetkellä. Tunnekokemuksen vastaanottamista helpotetaan sarjassa etäännyttämisen avulla silloin, kun kuvataan erityisen vaikeita tilanteita. Etäännyttäminen toteutuu kuvaviivojen pehmeillä linjoilla, mikä muistuttaa synteettisestä ulottuvuudesta, kuvaamalla tapahtumia etäämmältä yläviistosta tai jakamalla tunnekokemus tarinamaailman eläinhahmon kanssa. Värit ovat tärkeässä osassa miljöön kuvailussa, mutta niiden avulla sarjaan luodaan myös erilaisia tunteita ja tunnelmia. Sinisellä vihjataan melankoliaan, punaisella jännitteisiin tapahtumiin, keltaisella iloon, vihreällä kasvuun sekä hedelmällisyyteen ja harmaalla alakuloon. Unen toiseen todellisuuteen siirtymisestä kerrotaan sanallisella kerronnalla ja käyttämällä unien kuvaamisessa vain ruskeanharmaan eri sävyjä. Liike esiintyy sarjassa monin tavoin. Runsaan liikkeen ja sen vastakohdan pysähtymisen kuvaamisella kerrotaan tapahtumista ja henkilöhahmojen tunnekokemuksista. Sarjan sanallisessa kerronnassa liike voidaan ilmaista suoraan kertomalla tai hienovaraisemmin kielen piirteiden avulla. Sarjan kielessä nopeasta liikkeestä kertovat verbien runsas määrä ja saman tai samaa tarkoittavan sanan toisto. Sen sijaan lyhyet virkkeet ja virkkeiden päättymiset kolmeen pisteeseen ovat merkkejä hitaudesta. Sarjan kuvissa liike ilmenee hahmon muotona ja toistona, perspektiivien ja tapahtumapaikkojen vaihtumisena sekä erilaisina konventioon perustuvina ilmaisutapoina. Lisäksi sarjan liike ilmenee kuvien sarjamaisessa luonteessa, mikä kuljettaa tarinan kerrontaa eteenpäin. Viime kädessä sarjan kuvat ovat tulkittavissa vain osana kuvien sarjaa sekä ennen kaikkea vuorovaikutuksessa sanallisen kerronnan kanssa.

Tutkimus osoittaa kerronnan trooppien, sääntöjen kääntämisen ja useamman asteen maailmojen yhteyden fantasiakirjallisuudessa. Tutkimuksen kohteena on Ilkka Auerin fantasiateos Sysilouhien sukua (2004), joka aloittaa Lumen ja jään maa -sarjan. Teoksen juoni mukailee fantasiakirjallisuudelle tyypillistä quest-tarinatyyppiä, jossa henkilöhahmon tulee suorittaa tiettyjä tehtäviä voidakseen päästä päämääräänsä. Tämä päämäärä on usein konkreettinen, mutta siihen liittyy myös henkilöhahmon kasvutarina. Kerronnan troopit ovat Margaret Anne Doodyn The True Story of the Novel -teoksessaan (1997) erittelemiä kerronnan hetkiä, joiden yhteyteen juonenkulun kannalta tärkeät elementit keskittyvät. Tutkimukselle erityisen tärkeitä kerronnan trooppeja ovat rikkomisen, korjaamisen, luolan, unen, labyrintin, Minotauroksen, Eroksen ja jumalattaren troopit, joiden yhteyden useamman asteen maailmoihin ja sääntöjen kääntämiseen tutkimus selvittää. Lisäksi tutkimus keskittyy erityisesti reunan trooppiin, joka on fantasiakirjallisuudessa tärkeä useamman asteen maailmoihin liittyvä trooppi, jonka yhteydessä esiintyy toistuvia fantasiakirjallisuudelle tyypillisiä motiiveja. Sääntöjen kääntämisellä tarkoitetaan teoksen sisäisten tosiasioiden ja sääntöjen muuttamista niin, että niistä tulee teoksen maailmassa epätavallisia. Sääntöjen kääntämisen teoriaa on eritellyt Eric S. Rabkin teoksessaan The Fantastic (1976). Tutkimus erittelee teoksen maailmojen rakennetta ja nostaa yksityiskohtaisesti esille useamman asteen maailmojen tunnuspiirteitä. Useamman asteen maailmojen teoreettisena lähtökohtana on Maria Nikolajevan väitöskirja The Magic Code : the use of magical patterns in fantasy for children (1988), joka käsittelee erilaisia useamman asteen maailman ilmentymiä lasten fantasiakirjoissa. Tutkimus osoittaa, että kerronnan troopeilla, useamman asteen maailmoilla ja sääntöjen kääntämisellä on selvä yhteys, mikä tekee fantasiasta juonen kannalta hyvin tärkeän elementin. Kerronnan trooppien ympärille keskittyy useamman asteen maailmojen merkkejä, sääntöjen kääntämisiä sekä quest-tarinatyypille tyypillisiä juonen kannalta tärkeitä tehtäviä.

Tutkimus käsittelee lapsikuvaa ja lapsuuden kuvausta Teuvo Pakkalan novellikokoelmissa Lapsia (1895) ja Pikku ihmisiä (1913). Pakkalan novellit ovat psykologisen lapsikuvauksen klassikkoja. Tarkastelen kuutta novellia tarkemmin sisällönanalyysin keinoin. Lapsikuvan tutkimisessa sovellan kasvatustieteilijä Sirkka Hirsjärven teoksesta ”Ihmiskäsitys kasvatusajattelussa” (1982) ihmiskäsityksen tutkimisen kysymyksiä: millainen ihminen lapsi on, millaiset mahdollisuudet lapsella on. Kirjallisuustieteen osalta pohdin, mikä on lapsen rooli henkilöhahmona. Siinä tarkastelussa hyödynnän James Phelanin teoriaa henkilöhahmojen funktioista. Pakkalan novelleissa lapsilla on ennen kaikkea temaattinen funktio. Lapsen rooli henkilöhahmona on valaista ihmisyyteen, perheeseen ja 1800-luvun lopun yhteiskuntaan liittyviä teemoja lapsen näkökulmasta. Monet teemoista liittyvät lapsen asemaan, lasta koskeviin asenteisiin kuten rangaistukseen kasvatusmetodina. Lasten rooli novellien päähenkilöinä ja fokalisoijina on toisaalta valaista lasten näkökulmaa, mutta myös näyttää aikuisille, millainen aikuinen on. Novelleissa esiintyy kahdenlaista lapsikuvaa. Ympäristön aikuiset suhtautuvat lapseen kahdella tapaa, toiset ankarasti, toiset ymmärtävästi. Erilaiset asenteet taistelevat keskenään. Tämä näkyy novellien asetelmissa ja jännitteissä. Tutkin novelleissa erityisesti sisäistekijän lapsikuvaa eli sitä lapsikuvaa, jonka lukija voi lukea rivien väleistä, kerronnan välittämien näkökulmien kautta. Tässä käytän taustana Boothin-Chatmanin mallia kertovan viestintätilanteen osapuolista. Pakkalan novelleissa fokalisoijana on lapsi. Kertoja kommentoi lapsia empaattisesti esimerkiksi lausahduksilla Iikka raukka. Sisäistekijän lapsikuvan voi lukea novellin sanoman kautta. Kerronta ja asetelmat ovat lapsen puolella. Tutkimani kaksi novellikokoelmaa sisältää yhteensä 14 novellia, joista yhdeksässä päähenkilönä on tyttö. Tämä liittyy osaksi realismin kirjallisuuteen, jossa naiset ja tytöt nostettiin keskiöön. Pakkalan novelleissa käsitellään sukupuolittuneita rooliodotuksia erityisesti tyttöjä kohtaan ja toisaalta osoitetaan, kuinka lapset ja ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia. Toisaalta yhteiskunnallinen asema vaikuttaa ratkaisevasti, deterministisesti, lapsen mahdollisuuksiin elämässä. Lapsi on aikuisten ja yhteiskunnan armoilla. Yhteiskunnallisina teemoina ja kritiikin kohteina novelleissa voi nähdä ankaran uskonnollisuuden, lasten kurittamisen, sukupuoliroolit, eriarvoisuuden ja köyhyyden. Lapset nähdään realistisesti sekä hyvään että pahaan taipuvina inhimillisinä olentoina. Osoitetaan, kuinka lapsen ”syntinen” käytös on psykologisesti luonnollista ja ymmärrettävää eikä lasta voi kohdella samanlaisilla moraalisilla kriteereillä kuin aikuisia. Pakkalan lapset ovat sosiaalisia, he tarvitsevat vertaisiaan. Lapsuus on hauskaa aikaa. Laitakaupungin köyhän lapsen rikkaus ovat perhe, ystävät, leikki ja mielikuvitus. Pakkalan novelleissa on nähtävissä intertekstuaalisia viittauksia romanttista lapsikuvaa edustavaan Topeliukseen, toisaalta kansainvälisiä vaikutteita. Oman aikansa suomalaisiin realisteihin verrattuna hänen lapsikuvansa ja lapsuuden kuvauksensa oli ainutlaatuinen.

Kirjallisuuden pro gradu -työssäni tarkastelen muukalaisuuden ja vieraantumisen teemoja Raija Siekkisen “Novellissa”. Analyysini pääpaino on Marian henkilöhahmon tarkastelussa. Tutkielmassani hyödynnän eksistentialistisen filosofian vieraantumisen, autenttisen ja epäautenttisen olemisen käsitteitä sekä Julia Kristevan ajatuksia muukalaisesta ja muukalaisuudesta. Analysoidessani naisen ja miehen erilaisia puhetapoja käytän apunani Deborah Tannenin tunnepuheen ja asiapuheen määritelmiä. ”Novellin” ajassa Maria tekee pitkän matkan itseensä: alussa hän on päättämätön, haparoiva ja vieraantunut sekä muista ihmisistä että itsestään. Maria toteuttaa eksistentialistisen filosofian termein epäautenttista olemisen tapaa yrittäessään löytää paikkansa pohtimalla, miten hänen pitäisi olla, jotta olisi kuten toiset. Hän omaksuu muukalaisen hiljaisuuden ja pyrkii toimimaan niin, kuten uskoo toisten odottavan. Lopulta Marian päämäärätön elämän ihmettely kilpistyy uupumukseen ja itsemurhayritykseen. Todettuaan yrityksen olleen erehdys, joka kuitenkin piti tehdä, Maria ymmärtää olevansa itse vastuussa omasta elämästään ja valinnoistaan. Perimmäistä yksinäisyyttä ei pääse pakoon, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Läpi tutkielmani kuljetan mukanani myös muuta Siekkisen tuotantoa analyysini tukena. Kertomusten maailmojen yhtenevät rakennusaineet tarjoavat laajemman tulkintakehyksen henkilöhahmon kasvuprosessille. Kokemukset kerrostuvat; muistot lähenevät ja loittonevat: elämä muistuttaa spiraalia. Esikoiskokoelman Mariaan verrattuna Siekkisen myöhemmän tuotannon päähenkilöt ja kertojat suhtautuvat lempeämmin ja ymmärryksellä ympäristöön ja toisiin ihmisiin. Uskon tämän johtuvan siitä, että he ovat tehneet sovun itsensä kanssa; oman kompleksisuutensa, ainutlaatuisuutensa ja vierautensa; yksinäisyyden ja jokaisen kohtaamisen hetkellisyyden.

Tarkastelen luonnonkuvausta Pauliina Haasjoen Planeetta-runoelman ekologisissa runoissa. Planeetta (2016) kuvaa konkreettisia eläimiä ja lajien elinympäristöjä puhujan Uuteen-Seelantiin tekemän matkan avulla. Matka rinnastuu uusiseelantilaisen runoilijan Allen Curnowin löytöretki-aiheiseen runoon ”Landfall in Unknown Seas” (1942), johon teos viittaa. Eläinten ja lajien elinympäristöjen lisäksi Planeetta kuvaa biosfääriä ja Maata kielikuvallisuuden keinoin, esimerkiksi metaforaa, metonyymisyyttä, synekdokeeta ja vertauksia hyödyntäen. Olen kiinnostunut siitä, mitä nämä kaksi vastakkaiselta vaikuttavaa luonnonkuvauksen keinoa, luonnon konkreettinen kuvaus ja luonnon metaforinen kuvaus, kertovat kotiplaneetastamme ja sen elinympäristöistä. Aineistoni analyysissä hyödynnän Scott Knickerbockerin (2012) tutkimusta aistivoimaisen runouden keinoista. Aistivoimaiselle runoudelle on ominaista pyrkimys vaikuttaa runokeinoilla lukijan luontosuhteeseen, ja sallia ihmiskulttuurin tuotteet, kieli ja rakentamamme asiat, osaksi luontoa. Hyödynnän kielikuvallisuuden tarkastelussa I. A. Richardsin klassista metaforateoriaa (1936), Mikko Turusen semanttisen yhteisalueen mallia (2010 ja 2011), sekä George Lakoffin ja Mark Johnsonin kognitiivisen metaforateorian näkemystä (1989, 2003) ajatuksiamme jäsentävistä käsitemetaforista. Ensimmäisessä käsittelyluvussa tarkastelen teoksen konkreettista luonnonkuvausta. Tällöin olen kiinnostunut teoksen tavasta kuvata Uuden-Seelannin uhanalaisia lintuja ja lajien elinympäristöjä. Toisessa käsittelyluvussa tutkin biosfäärin metaforista kuvausta, jossa eloton luonto elollistuu ja elollista luontoa kuvataan muun muassa ihmisen tai eläimen kaltaisena. Lisäksi tarkastelen tapoja, joilla ihmiskulttuurin vaikutus luonnossa näkyy teoksessa keinotekoisen läsnäolona maisemassa. Kolmannessa käsittelyluvussa tarkastelen Maan metaforista kuvausta, jossa planeetta Maata kuvataan osin ihmisen kaltaisena. Tieteellinen, ekologisesti värittynyt tieto hahmottelee Maata monimutkaisena järjestelmänä. Antiikin filosofiset tekstit Planeetan pohjatekstinä kuvaavat Maan tekstuaalista historiaa. Konkreettinen luonnonkuvaus Planeetassa herättelee lukijan kiinnostusta eläimiä ja niiden kulttuuria kohtaan. Puhuja kuvaa eläimiä Maan ihmeenä. Luonnonkuvauksen tarkoituksena on antaa eläimille ääni ja suojella lajien elinympäristöjä. Metaforinen luonnonkuvaus auttaa hahmottamaan biosfäärin monimutkaisia riippuvuussuhteita, ja kuvaa biosfäärin osia aktiivisina ja ahkerina toimijoina. Kasvien ja meren rooli korostuu. Keinotekoinen kielikuvallisuus kuvaa biosfääriä ihmisen kotina. Puhujalla on rooli tiedon kerääjänä ja Maan elämän ihmeen välittäjänä. Uhanalaisten eläinten kuvaus rinnastuu Maan kuvaukseen, ja osoittaa Maan olevan uhanalainen planeetta, joka lajinsa ainoana säilyttää älyllisen elämän ihmettä. Maa-planeetta osin inhimillistyy Planeetan luonnonkuvauksessa, mutta saa myös eläimellisiä ja kasvien piirteitä. Näillä keinoilla Maa säilyttää vierautensa. Maan kuvaaminen ruumiin kuvastolla luo perustan Maan ja puhujan symbioottiselle suhteelle, jossa puhuja toimii Maan tietoisuutena. Planeetta-runoelma Maan lauluna antaa sarjallisesti etenevänä tekstinä planeetalle äänen. Planeetan luonnonkuvauksen avulla Maa näkee kauniit ja ihmeelliset kasvonsa.

Tutkin työssäni sukupuolen esittämistä Marja-Liisa Vartion romaanissa Hänen olivat linnut (1967). Hänen olivat linnuissa kiteytyvät monet Vartion tuotannon päälinjoista: eksistentialistinen ahdistus sodanjälkeisessä maailmassa, agraarisen sääty-yhteiskunnan hajoaminen, identiteettien ja sukupuoliroolien rakentuminen. Tutkielmassa sukupuolitematiikkan käsittely tukeutuu pääosin Simone de Beauvoirin patriarkaattianalyysiin sekä Judith Butlerin performanssiteoriaan. Butler on teoksessaan Hankala sukupuoli (1990) esittänyt teorian sukupuolen rakennetusta luonteesta. Butlerin mukaan sukupuoli rakentuu aina performanssien eli esittämisen ja toiston kautta. Butlerin taustalla vaikuttaa osaltaan eksistentialistifilosofi Simone de Beauvoir. Toinen sukupuoli -teoksessaan (1949) Beauvoir analysoi naissukupuolen ”tilannetta” patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Hän esittää, ettei naiseksi synnytä vaan naiseksi tullaan. Romaanin keskeinen kuva on lintukokoelma, jonka keskellä romaanin päähenkilöt Alma ja ruustinna kertovat tarinoita. Tutkielmassa esitetään, että lintukokoelma on sekä sukupuolen performatiivisuuden että patriarkaatin kuva. Romaanin henkilöt toimivat patriarkaalisessa kehyksessä. He ovat myös ”heteromatriisin” vallan alaisia. Syvimmin patriarkaatin ja heteromatriisin vankina on ruustinna. Hän on aviomiehensä vallankäytön traumatisoima ja kiinni menneisyyden tapahtumissa. Ruustinna pitää yllä sukupuolittunutta traumaansa toistamalla menneisyyden tapahtumiin liittyviä tarinoita. Romaanin henkilöt ”toistavat” sukupuolta ”väärin”: naiset saavat miehisiä piirteitä ja käyttäytyvät miesten tavoin ja päinvastoin. Apteekkari Holger toistaa miessukupuolta niin liioitellusti, että siitä tulee naurettava. Apteekkarin vaimo Teodolinda taas on tulkittavissa intersukupuoliseksi hahmoksi. Romaanin elinvoimaisin henkilö on Alma, joka on androgyyni. Hänen sukupuoliesityksessään naisiset ja miehiset elementit elävät rinnan harmoniassa. Hänen olivat linnuissa sukupuoliesitys liittyy seksuaalisuuden performansseihin. Romaanin henkilöt ”toistavat toisin” myös seksuaalisuuksia. Seksuaalisesti aktiivisin on androgyyni Alma. Hän koettaa toistaa seksuaalisuutta naisnormin mukaisesti, mutta epäonnistuu. Romaanin tärkein suhde on kahden naisen välillä. Alman ja ruustinnan yhteensulautuminen kuvataan soidinmenojen muodossa. Paritanssissa naiset ovat muuttuneet linnuiksi. Alman ja ruustinnan lintuperformanssin voi lukea lesbiseksi sukupuoliesitykseksi. Toistamalla toisin seksuaalisuutta romaanin naiset horjuttavat heteromatriisia. Vartion 1960-luvulla ilmestynyt teos purkaa sukupuolen käsitettä tavalla, joka tuli laajemmin tunnetuksi vasta 1990-luvun feministisessä teoriassa. Työssäni osoitan, että Hänen olivat lintujen dekonstruktiivinen sukupuoliesitys on luonteeltaan postmoderni.

Tutkimukseni kohde on Anni Kytömäen romaani Kultarinta (2014). Tarkastelen sitä, miten luonto ja metsä ja erityisesti ihmisen suhde metsään teoksessa kuvataan ja mitä tapahtuu, kun ihminen ja metsä, karhu, ei-ihminen, kohtaavat. Tutkin myös sitä, miten karhuun, metsään ja keijuihin liittyvät kansanuskomukset suhteutuvat ympäristötietoisuuden rakentumiseen ja luonnonsuojelijuuteen. Teoreettisena lähtökohtana on ekokriittinen kirjallisuudentutkimus eli suuntaus, joka ihmismielen ja yhteiskunnan kuvauksen lisäksi keskittyy inhimillisen ja ei-inhimillisen kohtaamiseen. Tarkastelen Kytömäen romaania Terry Giffordin teoksessaan Pastoral (1999) hahmottelemien postpastoraalin piirteiden kautta. Postpastoraali kuvaa ihmistä, joka on mukautunut ympäristöönsä ja joka kykenee ylittämään vieraantuneisuutensa luonnosta. Postpastoraali yhdistää ympäristötietoisuuden ja intuitiivisen tunteen ympäristöön kuulumisesta.Tutkimuksessa osoitan, millä tavalla romaanissa tulevat esiin liike ihmiskeskeisyydestä kohti luontokeskeisyyttä, luonnon kiertokulku ja prosessuaalisuus, ihmisen ymmärtäminen osana luontoa, luonnon ja kulttuurin välisen vastakkainasettelun purkaminen sekä tietoisuuden muuttuminen omaksitunnoksi ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Tutkimukseni taustana toimii myös eläinfilosofia ja sen toinen sukupolvi, joka korostaa teoriasidonnaisuuden ja objektiivisuuden ideaalin sijaan tunteiden, kokemusten ja kielen merkitystä. Tutkimuksessa osoitan, millaista ei-inhimillistä toimijuutta romaanista löytyy. Näytän, miten ihmiskeskeisyydestä liikutaan kohti luontokeskeisyyttä, kun fokalisoijana toimii ihmisen sijaan karhu. Monet luonnon osat, oliot ja entiteetit, näyttäytyvät läsnäolevina. Läsnäolon tuntu syntyy siitä, että toiset luonnonosat tunnistetaan subjektintapaisiksi, elollisiksi. Esitän, miten luonnon prosessuaalisuus, aina käynnissä oleva muutostila, näkyy romaanissa niin ihmisen muokkaamassa ympäristössä kuin myös koskemattomassa luonnossa. Jatkuva syntyminen ja jatkuva kuoleminen liittyy romaanissa kaikkeen elämään. Ihmisen kuvaaminen luonnon osana liittyy paikan tuntemiseen ja siihen kiinnittymiseen. Näitä kysymyksiä lähestyn tutkimuksessa lajitietouden, metsänpelon ja kanssaolennon kautta. Nöyryys ja läheisyys ympäristön kanssa kiinnittävät Kultarinnassa sen henkilöitä ympäristöön. Ihmisiä ja muita eläimiä tarkastellaan samalla tavalla. Romanttisessa luonnonkuvauksessa tiheään esiintyvään ajatukseen luonnon osista ystävällisinä matkatovereina yhdistyy Kultarinnassa tarkka lajitietous. Yksityiskohtien huomaaminen liittyy nöyryyden ja läheisyyden lisäksi tarkkaavaisuuteen, olemiseen. Tutkimuksessa osoitan, että myös kehollisuus yhdistää. Kehollisuuden kuvauksessa tapahtuu myös kulttuurin ja luonnon vastakkainasettelun purkamista. Metsä on samanaikaisesti herkkä ja puolustuskyvytön ja vahva ja piittaamaton. Metsä on taipuisa. Tutkimukseni osoittaa, että metsä voi olla kaikki yhtä aikaa. Tarkastelen sitä ristiriitaa, joka syntyy tietämisen ja omistamisen halusta ja sen mahdottomuudesta. Niin metsässä kuin toisissa ihmisissäkin pysyy aina asioita, joita ei voi saada tietää. Toisen subjektius, toisen mielen erillisyys, altistaa kaikelle. Tutkimukseni osoittaa, että kun toisen pelkoon ja vierauteen sekoittuu avautumista ja kun metsä määrittyy vierauden ja pelon lisäksi turvallisuuden ja samuuden kautta, se muuttuu objektista subjektiksi ja empatia mahdollistuu. Tutkimuksessa esitetään, että ihmisen ja karhun kohtaamista ja muodonmuutosta voi lähestyä intersubjektiivisuuden käsitteen avulla. Muodonmuutos kertoo kahden subjektin hetkellisestä yhteensulautumisesta heidän pakenemisessaan ja kuolemanpelossaan. On kyse vastaanottavaisuudesta ja täydellisestä keskittymisestä, vuorovaikuttumisesta.

Käsittelen tutkimuksessani sisäisen matkanteon tematiikkaa Hannu Ahon (1948–2012) romaanissa Saara (1977). Saara on kertomus nuoresta tamperelaisopiskelija Markku ”Make” Leponiemestä ja hänen vaelluksestaan turvatuista perheoloista yhteiskunnan marginaaliin yhdessä nimihahmo Saaran kanssa. Ilmestymisajankohtanaan teosta pidettiin aikansa nuorison kulttikirjana, jopa sukupolviromaanina. Saaran yhteiskunnallisen ja naturalistisen, paikoin pikareskimaisenkin vireen alta hahmottuu varsin syvä ja raskas traumaattis-depressiivinen ydin. Kertomuksessa tapahtuva ulkoinen matkanteko kaupungista toiseen tematisoituu kertoja-päähenkilönsä Maken sisäisen matkan kuvaukseksi tämän joutuessa torjutuimpien mielensisältöjensä äärelle. Tutkimuksessani pyrin tunnistamaan, nimeämään ja yhdistämään kohosteisia ja toistuvia kerronnan esiin nostamia elementtejä, joiden pohjalta teoksen tematiikka hahmottuu. Motiivianalyysissäni painottuu Theodor Wolpersin laaja motiivikäsitys, jossa korostuvat motiivien joustavuus, muuntuvuus ja implisiittisyys. Abortti on Saaran johtomotiivi, joka merkitsee kerronnan kaikilla tasoilla tapahtuvaa uuden elämän mahdollisuutta ja sen kuolemista, kollektiivisten ja henkilökohtaisten illuusioiden särkymistä. Johtomotiiville ovat alisteisia lukuisat kertoja-päähenkilön mielenliikkeisiin sekä sisäisiin ja ulkoisiin näkyihin perustuvat motiivit, joissa todentuvat mitä moninaisimmilla tavoin hedelmällisyys, kuolema ja niiden välinen, usein liudentuva raja. Nimihenkilö Saara on Maken sisäisten konfliktien katalyytti ja henkilöitymä. Saara on myös monimerkityksellinen, temaattisesti ja intertekstuaalisesti latautunut nimi. Tutkimukseni ensimmäisessä pääluvussa tarkastelen sitä, miten Saarassa vaikuttavat kirjallisuuden lajit ja kuvatun ajan tapahtumat rakentavat teemaa tekstienvälisin kytköksin – sitaatein, suorin viittauksin ja alluusioin. Toisessa pääluvussa etenen teoksen rakenteellisten elementtien kautta motiivien tulkintaan. Päätelmissä pohdin, miten ja millaisia kysymyksiä Maken matka itseen nostaa esiin ja mikä on niiden merkitys laajemmin ja yleisemmin. Lopuksi havainnoin väljemmin Saaran ainesten toistumista muussa Ahon tuotannossa ja kertaan itse vapaamuotoisemmin matkan varrella oppimaani.

Helsingin yliopisto Kirjallisuuksien laitos Syrjänen-Filppu, Anna:” MINUN PITÄISI OIKEASTAAN KERTOA JOLLEKULLE”. HENKILÖHAHMOISTA JA TUNTEISTA ANU KAIPAISEN ROMAANISSA ON NEIDOLLA PUNAPAULA. Pro gradu-tutkielma 65 s. Kotimainen kirjallisuus Lokakuu 2019 Tutkielmani tarkastelee Anu Kaipaisen romaania On neidolla punapaula, sen henkilöhahmoja, henkilöhahmojen rakentumista ja kerrontaa. Kaipainen liittää useissa teoksissaan yhteen oman aikansa muutokset yhteiskunnassa ja kansanrunojen myyttiset ainekset. Teoksen subtekstinä on Kantelettaren runo ”Turusen neiti” ja suomen-ruotsalainen kansanlaulu ”On neidolla punapaula”, josta teos on saanut nimensä. Romaanissa On neidolla punapaula yhtenä teemana on rakkaus, joka synnyttää monenlaisia tunteita. Tarkastelen tutkielmassani myös miten tunteita kuvataan kohdeteoksessa. Henkilöhahmot kokevat romaanissa erilaisia tunteita, rakkaudesta häpeään ja pettymykseen. Tutkielmani vastaa seuraaviin tutkimuskysymyksiin: minkälaiset ovat romaanin henkilöhahmojen tunteet Annikkia kohtaan? Minkälaiset ovat Annikin ja hänen rakastettunsa väliset tunteet? Minkälainen henkilöhahmo Annikki on? Miten henkilöhahmot rakentuvat? Henkilöhahmot ovat kirjallisuudessa tärkeitä. He rakentuvat pala palalta, joko kehittyäkseen tai pysyäkseen staattisina. Romaanin On neidolla punapaula kertojan rooli on myös olennainen, sillä teoksen kertoja kommentoi lähes koko ajan kertomaansa, vaikka ei ole mukana henkilöhahmona. Tutkielmani perustuu seuraaville käsitteille: henkilöhahmo, kertoja, kerronta ja fokalisaatio. Tutkielmassani nojaan myös tunteiden teoriaan. Lopuksi totean, että tunteet näyttelevät suurta osaa teoksessa. Tunteiden kuvauksessa käytetään paljon luonnosta otettuja metaforia. Luonto on voimakkaasti läsnä kerronnassa kautta koko teoksen. Annikki vertautuu luontoon ja lintuihin. Annikki on ristiriitainen henkilöhahmo, samalla kertaa kova ja pehmeä luonteeltaan. Hän on ihmisten mielissä erilainen kuin muut. Tämä erilaisuus synnyttää ristiriitaisia tunteita muissa henkilöhahmoissa. Kaipaisen teoksille on ominaista päähenkilöhahmon erilaisuus vastaan nk. tavalliset henkilöt. Tästä erilaisuudesta syntyy teoksen ristiriita. Kaipaiselle olennainen myyttinen aines liittyy kerrontaan läpi koko teoksen yhdistyen romaanin lopussa

Tarkastelen tutkielmassani kaupungin kokemuksia Anni Swanin tyttökirjassa Iris rukka ja Mary Marckin ( oik. Kersti Bergroth) tyttökirjassa Lite mer om Eva. Tutkimuskysymykseni on, miten henkilöt kokevat Helsingin. Tutkimuksen teoreettisena taustana ovat kaupunkitutkimus ja tyttökirjatutkimus. Nämä tematiikat kohtaavat Lydia Wistisenin tutkimuksissa nuortenkirjallisuuden Tukholmasta. Kaupunkikirjallisuutta tutkin myös Lieven Ameelin määritelmien valossa. Tyttökirjallisuutta taas tutkin lisäksi Myry Voipion näkemysten avulla. Tutkimus osoittaa, että teosten Iris rukka ja Lite mer om Eva kaupungin kokemukset ovat monikerroksisia. Kaupunkitutkimuksen teoriaa ei ole aiemmin Suomessa sovellettu tyttökirjallisuuden luentaan. Teokset ovat silti kaupunkikirjallisuutta, sillä kaupungilla on temaattinen rooli sekä kaksisuuntainen ja dynaaminen suhde päähenkilön kanssa. Tyttökirja teosten lajina ohjaa tulkintaa, koska teokset on kirjoitettu sukupuolen ja iän perusteella rajatulle kohderyhmälle. Kaupungin kokemusten olennaisimmat piirteet konkretisoituvat tilan ja paikan kuvauksissa. Tilat ja paikat luovat suhteen 1910-luvun historialliseen Helsinkiin, mutta osoittavat myös teosten kokonaistulkinnan kannalta keskeisimmät teemat. Tulkinnan kannalta merkittävintä on kaupungin kuvaus nuoren koulutytön näkökulmasta. Näkökulma on suomalaisessa kirjallisuudessa melko harvinainen, koska yleensä Helsinkiä kuvataan aikuisten miesten kokemana. Teosten Iris rukka ja Lite mer om Eva Helsinkien pääpiirteitä ovat liikkuminen, matkustaminen ja välitiloissa oleminen. Julkisen ja yksityisen tilan välillä vallitsee jännite. Kaupunkikokemusten pääajatus on, että kasvattajat haluavat suojella tyttöjä kaupungin vaaroilta. Yhdistelemällä erilaisia tiloja ja paikkoja teokset osoittavat, millainen on koulutytön Helsinki.